VI

Stella Riesemannin seurustelu Andrei Kurbatowin kanssa tuli joka viikko

yhä vilkkaammaksi, he lähentyvät toisiaan päivä päivältä. Andrei

Petrowitsch oli saanut itselleen uuden oppilaan, Stella Riesemann

toverin ja ystävän. Ja miten tämä uusi oppilas oppikaan, miten hän

edistyikään! Ja miten hänen toverinsa ja ystävänsä huolehtikaan hänen

oppimisestaan ja edistymisestään, miten hän koettikaan herättää hänen

mielessään ja povessaan aina uusia pyrkimyksiä, johtaa häntä entisestä

ajatuspiiristään uusiin, vapaampiin!

Heidän ystävyytensä ja seurustelunsa ei jäänyt talossa ja sen

tuttavapiirissä huomaamatta, ei, vaan se huomattiin kasvavalla

epäilyksellä, tuskalla, kateudella, lopuksi murheella ja pelolla. Mutta

kun Stellalla oli kylliksi luonteenlujuutta ja tarmoa pitämään huolta

vapaudestaan ja kun äidin heikot moitteet ja toruilemiset samoin kuin

sulhasen pienet varoitukset ja Ritan pilkka eivät vaikuttaneet häneen,

oltiin voimattomia estämään tätä suhdetta, jonka ainoastaan venäläisen

ylioppilaan lähtö syksyllä voi lopettaa.

Stellan jokapäiväinen elintapa oli kokonaan muuttunut. Hän nousi

aamulla aikaisemmin ylös, huolehti vähemmin pukeutumisestaan,

näyttäytyi harvemmin kaupungissa kauppiasten luona, vähensi kylässä

käyntejään, unohti pitemmäksi aikaa ratsuhevosensa ja rattaansa,

kartti yhä enemmän ikäistensä nuorten neitojen seuraa ja oli melkein

kokonaan poissa äidin työtunneilta. Kaiken tämän sijaan oli tullut

harras Kurbatowin kirjojen tutkiminen ja alituinen vilkas ajatusten

vaihto hänen kanssaan. Ainoastaan sulhasen osalle jäi Stellalle

vielä ylimääräistä aikaa ja huvia, usein ehkä kylläkin vähemmin

kuin ennen, niin että herra Göbler sai syytä olla pahoillaan hänen

välinpitämättömyydestään. Tämä pahoitteleminen ei jäänyt morsiameen

vaikuttamatta, ja Stella koetti näissä tilaisuuksissa korjata virheensä

suuremmalla hellyydellä ja ylläpitää entistä suhdettaan sulhasensa ja

itsensä välillä. Mutta hän ei voinut ajan pitkään salata sitä, että

hänen olemuksensa ja henkinen elämänsä oli kahtia jaettu, että hänessä

vallitsi uusia voimia ja ajatuksia, ja teki ennen pitkää jälleen samoja

virheitä, antoi yhä uudelleen syytä pahoitteluun.

Stella uskoi varmasti, että häntä yhdistävät Andrei Petrowitschiin

ainoastaan henkiset siteet, että heidän lähentymisensä oli tapahtunut

ainoastaan aatteellisella pohjalla ja että heidän välilleen syntynyt,

aikojen kuluessa kasvanut ja kehittynyt suhde oli yksinomaan

ulkonaista, aatteellista laatua. Se usko antoi neidolle voimaa,

pitää suhdettaan Kurbatowiin oikeana ja luonnollisena ja rohkeasti

puolustautua niitä vastaan jotka olivat huomaavinaan siinä jotakin

muuta. Siitä johtuva voima, rohkeus ja itsetietoisuus veivät neidon

etäämmälle, kun hän olisi voinut aavistaakaan. Ne tekivät hänestä uuden

ihmisen. Ne herättivät hänessä pyrkimyksiä ja toiveita, joille hän

olisi aikaisemmin päätään pudistaen nauranut. Ne kasvattivat hänestä

kumouksellisen itseään ja yhteiskuntaa kohtaan. Andrei Petrowitschin

opetukset, hänen esimerkkinsä ja personallinen vaikutuksensa olisivat

kyllä ilman sitäkin vaikuttaneet Stellaan, mutta neito ei olisi

löytänyt suurille, ratkaiseville päätöksilleen tarpeellista siveellistä

voimaa. Hän olisi tuntenut epäilystä itseään kohtaan, ja ajatus, että

häntä johtavat vieraat aatteet, olisi häntä masentanut, saattanut hänet

horjumaan päätöksissään.

Tästä siis seurasi, että Stella kääntyi eräänä päivänä henkisen

ystävänsä puoleen lausuen sanoja, joista tämä suuresti hämmästyi. Ei

siksi, että ne ajatukset, mitä Andrei Petrowitsch kuuli Stellan suusta,

olisivat olleet hänelle vieraita -- nehän olivat vaan heidän henkisen

yhdessä olonsa, neidon henkisen edistyksen tulos -- vaan niiden

käytännöllisten tulosten tähden, joita hän huomasi näissä ajatuksissa,

ajatuksien kehittyessä teoksi hänen mielessään. Kurbatow kummasteli

neidon päätteliästä rohkeutta, hänen selvää johdonmukaisuuttaan.

"Andrei Petrowitsch, tahtoisin tulla ihmiseksi", alkoi Stella

Riesemann. "Häpeän elää tällä tavoin edelleen. En tahtoisi olla

toimeton, elää toisten kustannuksella...! Auttakaa minua hyvällä

neuvolla, Andrei Petrowitsch!"

Stella tarvitsi, kuten Kurbatow huomasi, hänen neuvoaan, eikä lainkaan

tietämättään; neito tahtoi siten vaikuttaa sitovammin johtajaansa ja

opettajaansa, jonka neuvoa hän tarvitsi.

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Andrei Petrowitsch, katsoen tutkivasti neitoa

hänen totisiin, kylmiin kasvoihinsa.

"Tahtoisin tulla työtätekeväksi ihmiseksi, kuten tekin. En muuten

voi sietää nykyistä ja tulevaa elämääni. Olen vakaasti päättänyt

hankkia elämälleni sisältöä. Ikävöin työtä ja toimintaa --

tarkoituksenmukaista, tarpeellista työtä."

"Esimerkiksi?"

"Siitä en ole vielä selvillä. Siksi tarvitsenkin teidän neuvoanne...

Rupeaisin opettajaksi niinkuin tekin olette -- sitä olen enimmin

ajatellut --, mutta olen huomannut, ettei minulla ole siihen toimeen

tarvittavia ominaisuuksia, ennen kaikkea kärsivällisyyttä -- _teidän_

kärsivällisyyttänne. Ja kun en tahdo olla puolinainen tehtävissäni,

luovuin siitä ajatuksesta. Andrei Petrowitsch, minkä toimialan te

neuvoisitte minun valitsemaan?"

"Toimialan?... Mutta tehän aiotte mennä naimisiin, Stella Martinowna!"

"Niin aionkin. Mutta se ei saa olla minulle esteenä toimialaani

valitessani eikä toimeentuloani hankkiessani. Avioliittoa en tahdo

tehdä itselleni miksikään kutsumukseni esineeksi -- nyt kaikkein

vähimmin, Andrei Petrowitsch!"

Neiti Riesemann lausui tämä niin rauhallisesti ja niin päättävällä

äänellä, että Kurbatow jäi hetkeksi sanattomaksi ennenkuin hän voi

huomauttaa hänelle sanojensa, päätöksensä seurauksia.

"Miten luulette voittavanne vastukset, joita avioliittonne epäilemättä

tuottaa?" kysyi hän lopuksi. "Teidän miehenne, suurkauppias Göbler, ei

luullakseni ole tyytyväinen siihen, että hänen vaimonsa, hänen kanssaan

yhdessä eläen, harjoittaa tointa; se olisi vastaista hänen ja hänen

seurapiirinsä ajatus- ja elintavoille, joiden alaisena hän on!"

"Hänen _täytyy_ tyytyä siihen!"

"Siksi että hän teitä rakastaa?"

"Niin. Ja siksi, etten voi enkä tahdo hänen kanssaan muutoin elää."

"Sitten vaatii tärkeämpi käytännöllinen toimiala jota te luultavasti

pidätte silmällä, valmistusta, joka eroittaa teidät useaksi vuodeksi.

Luuletteko, että sulhasenne suostuu siihen?"

"Hänen täytyy suostua siihen, jos hän rakastaa minua ja yleensä haluaa

tulla yhdistetyksi minuun."

"Aiotteko asettaa tämän hänelle ehdoksi?"

"Aion."

"Ja oletteko jo kylliksi ajatelleet, mitä siitä voisi seurata, ellei

hän suostuisikaan vaatimukseenne?"

Stellan huulet puristuivat yhteen ja hän loi silmänsä maahan. Hänen

kasvonsa oli peittänyt tumma puna ja hänen suunsa ympärille oli

ilmaantunut päättävä, terävä piirre. He olivat nähtävästi koskeneet

asian hellimpään ja arimpaan kohtaan.

"Olen kyllä, Andrei Petrowitsch. Olen ajatellut tätä asiaa, ja luulen

voivani pysyä järkähtämättä päätöksessäni, niin raskasta kun se tulee

minulle olemaankin. Sitäpaitsi en vielä odotakaan sellaista seurausta,

toivon saavuttavani tarkoitukseni sovinnollista tietä, ilman että

sellainen kauhea ero tulee tapahtumaan. Tahdon taitavasti vastustaa

kaikkia ennakkoluuloja, armas ystävä, ja ottaa vasta sitten viimeisen,

ratkaisevan askeleen, kun kaikki puolustuskeinoni, kaikki apuneuvoni

ovat käytetyt."

"Mutta teillä ei tule olemaan taisteltavana ainoastaan sulhastanne,

vaan myöskin vanhempianne, tuttavapiiriänne ja sen lisäksi koko sitä

yhteiskunta-luokkaa vastaan, joka on heidän takanaan. Luuletteko

olevanne siihen valmis, Stella Martinowna, luuletteko omaavanne niin

paljon voimia ja tarmoa, että pääsette taistelussa voittajaksi?"

"Olen varma siitä!"

"Ja oletteko varma siitäkin, ettei päätöksenne ole syntynyt

ohimenevästä innostuksesta, keinotekoisesti syntyneestä kiihkosta, vaan

kypsästä harkitusta halusta oppia tuntemaan totuutta, todellisesta

työhalusta ja rakkaudesta työhön? Ja oletteko lisäksi täysin

vakuutetut siitä, että työkykynne ja kestävyytenne riittää vaikeampaan

käytännölliseen toimeen, ettette jonkun ajan kuluttua menetä haluanne,

että innostuksenne ei vähene, ettette ole tyytymätön ettekä rupea

katuen ajattelemaan kaikkea sitä, mitä olette kärsineet ja uhranneet

saavuttaaksenne tarkoitusperän, mikä ei vastaakaan toiveitanne, ei

tarjoa teille rauhaa, mitä etsitte, koska se vaatii teiltä enemmän,

kuin mitä voitte antaa."

"Andrei Petrowitsch, luulen voivani olla varma siitä!"

"Siis eteenpäin, Stella Martinowna, rohkeasti eteenpäin! Luotan teidän

voimiinne, luotan voittoonne ja toivotan teille onnea!"

Ja Andrei Petrowitschin ympäriltä ikäänkuin putosi peite maahan, hänen

varovainen kylmyytensä katosi hänen silmissään loisti innostuksen tuli,

hänen äänessään väreili riemu, ylpeys -- voiton varmuus. Hän tarttui

karkealla työläisen kädellään neidon hienoon, valkeaan käteen, puristi

sitä, ja tähän kädenpuristukseen sisältyivät kaikki hänen ystävyytensä

ja toverilliset tunteensa, koko hänen veljellinen luottamuksensa...

"Andrei Petrowitsch, ettekö odottaneet minulta mitään sellaista?" kysyi

Stella Riesemann, nostaen hehkuvat kasvonsa, loistavat silmänsä hänen

puoleensa.

"Kyllä, odotin sitä", vastasi Kurbatow, "mutta en niin äkillistä

enkä niin perinpohjaista. Näinhän nopean edistyksenne, ihmettelin

käsitysvoimaanne ja kykyänne, mutta en pitänyt rohkeuttanne,

tahdonlujuuttanne niin suurena, kun se nyt on näyttäytynyt olevan."

"Siitä olen suureksi osaksi teille kiitollisuuden velassa! Tiedättekö,

mikä minut herätti, mikä lujensi tahtoani, karkaisi voimiani, kasvatti

rohkeuttani?... Se, että te rupesitte työmieheksi Andrei Petrowitsch."

"Niinkö? Mutta sehän ei vaatinut minkäänlaista rohkeutta eikä tarmoa!"

"Sitä enemmän itseuhrautuvaisuutta, aatteellista innostusta, ennen

kaikkea rakkautta. Teidän rakkautenne, Andrei Petrowitsch, tämä

persoonallisuuden ja itsekkyyden voittava rakkaus ihmisiin ja elämään

kypsytti minut niin nopeasti, antoi minulle sisäistä voimaa, josta

ajatus ratkaisevaan päätökseen kehittyi."

Ja Stella alkoi, ikäänkuin tuntien itsensä siihen velvoitetuksi,

selittää Andrei Petrowitschille, herättäjälleen ja johtajalleen

itsessään tapahtunutta henkistä muutosta ja kehitystä esittää hänelle

kuluneena oppiaikana saavuttamiaan tuloksia. Hän kertoi kuinka hän oli

usein aikaisemminkin tuntenut salaista, synnynnäistä vastenmielisyyttä

useita ilmiöitä, tapoja ja mielipiteitä kohtaan seurapiirissään,

ne olivat herättäneet hänessä vastustushalua, saattaneet hänen

toivomaan enemmän tilaa, vapaampaa ilmapiiriä. Mutta oleviin oloihin

tottuneena, pitäen niitä pysyväisinä, muuttumattomina ja täydellisinä,

hän oli tehnyt samoin, kuin muutkin tekevät -- oli tyytynyt niihin,

oli ottanut ne vastaan sellaisina kun ne olivat, arvostelematta,

ajattelematta. Sitten oli ilmestynyt Andrei Petrowitsch sanansaattajana

toisenlaisesta, paljon muuttuneesta, paljon raikkaammasta ja paremmasta

ilmapiiristä -- ilmapiiristä, joka vielä suuremmaksi osaksi on

järjen ja aatteiden maailmaa, neron valtakuntaa. Ja katso, neidolle

oli säteillyt tästä ilmakehästä niin paljon valoa, hän oli tuntenut

niin raikkaita, virkistäviä tuulahduksia, että hän, jonkun aikaa

viivyteltyään, oli astunut sinne sisään ja laatinut itselleen uuden

elämänsuunnitelman. Hän oli sitten oppinut tässä ilmapiirissä nopeasti

näkemään, kuulemaan, tekemään huomioita ja -- ajattelemaan. Ja nyt oli

hän niin perehtynyt uusiin oloihin, niihin niin kiintynyt, ettei hän

saattanut enää puolella jalallaankaan pysyä vanhassa, että sellainen

ajatuskin jo oli syntiä häntä itseään ja yhteiskuntaa vastaan.

"En ole enään tehtailija Riesemannin tytär", lopetti Stella, "enkä

voi myöskään olla suurkauppias Göblerin rouva. En kumpaakaan missään

suhteessa. Jos he tahtovat minua vielä omakseen kutsua, pitää heidän

päästää minut maailmaan, tahi muussa tapauksessa olla ilman minua. En

tahdo enään heidän ja heidän seurapiirinsä tavoin olla vaan räätälin

ja muotikauppiaan muotinukkena, vanhempieni ja mieheni leikkikaluna,

juorujuttujen kertojana kahvipöydän ääressä, laiskottelevana

tyhjäntoimittajana työtätekevässä maailmassa, toisten hiellä elävänä

loisena! Minulle ei kelpaa enään väliseinillä koppeihin jaettu

maailma, koppeihin, joiden nimi on salonki boudoiri ja lastenhuone;

tahdon elää ulkona laajoilla vainioilla, avaran taivaan alla, vapaassa

päivänpaisteessa, tuulten estämättä puhaltaessa, tahdon vapaasti katsoa

ympärilleni, vapaasti liikkua... Andrei Petrowitsch, lähden kanssanne

ulos maailmaan!"

"Aiotteko ruveta ylioppilaaksi, Stella Martinowna?"

"Aion."

"Ennen häitä vai niiden jälkeenkö?"

"Luullakseni ennen. Silloin olen vähemmin sidottu!"

"Ja toivotteko opintonne ja työalanne valitsemiseen minulta neuvoa?

Tahdon tehdä sen, mutta muistakaa, että sellainen neuvo on pienestä

arvosta, että tekisitte paremmin, kun päättäisitte itse tulevasta

alastanne, ja vasta sitten, kun olette lähemmin tutkineet tieteiden

alaa... Mille alalle olette, kasvattajan tointa lukuunottamatta, jo

itse aikoneet antautua?"

"Tahtoisin tulla lääkäriksi niinkuin tekin."

"Oletteko ottaneet huomioon ne vaikeudet ja erikoisuudet, jotka teitä

tällä alalla kohtaavat?"

"Olen."

"Siis lukekaa lääketiedettä, Stella Martinowna! Tapaatte edessänne

laajan, tuloksellisen ja kiitollisen työalan. Aiotteko lähteä Pietariin

kursseille?"

"Aion."

"Milloin?"

"Pian. Silloin, kun te lähdette pois meiltä."

-- Andrei Petrowitschiin tultiin Riesemannin talossa yhä

tyytymättömämmiksi. Hän kokosi niskaansa synnin toisensa jälkeen

eikä antanut huomata, että hän katui niitä, koetti parantaa itseään,

huolimatta siitä, että hän kyllä huomasi, että hänen toimiaan

paheksuttiin. Andrei Petrowitschin olisi varmasti käynyt huonosti,

ellei häntä olisi säästetty Eberhardin lukujen tähden, sillä poika

näkyi hänen johdollaan todella oppivan ja edistyvän.

Tämä vastenmielinen ihminen oli epäilemättä kykenevä opettaja,

kasvattajana ja seuramiehenä ei hän kelvannut mihinkään. Siitä olivat

kaikki Riesemannin talossa yksimielisiä, neiti Stellaa luonnollisesti

lukuunottamatta.

Mikä kasvattaja sekin oli, joka esimerkiksi opetti oppilaalleen,

että hän voi kylän lasten kanssa leikkiä ja seurustella aivan yhtä

hyvin kuin vertaistensakin kanssa, että siinä ei ole mitään pahaa ja

kiellettävää -- että se on toivottavaakin, sillä maalaisten lapset

ovat monessa suhteessa paljon parempia ja järkevämpiä kuin herrasväen

lapset...

Näin oli Eberhardin opettaja kerran selittänyt oppilaalleen, kun tämä

oli osoittanut eräälle kylän pojalle oikeutettua sääty-ylpeyttä.

"Mutta isä ja äiti kieltävät minua seurustelemasta kyläläisten kanssa",

oli tehtailijan poika vastannut.

"Miksi?"

"Hehän ovat vaan talonpoikia!"

"Ja sinä olet?"

"Minä olen saksalainen!"

"Siis parempi kuin he?"

"Niin."

"Minkä puolesta?"

Poika ei löytänyt tyydyttävää vastausta.

"Et ole heitä parempi, etkä huonompikaan, olet vaan rikkaampi", opetti

silloin mallikelpoinen kasvattaja. "Se on ainoa ero heidän ja sinun,

talonpojan ja saksalaisen välillä. Mutta se eroitus ei saa tehdä

sinua ylpeäksi heitä kohtaan, sillä rikkaus, jonka omistat, ei ole

_sinun_ ansaitsemaasi, ja köyhyyteen, jossa _he_ elävät, eivät he ole

syyllisiä. Sinä ilmestyit maailmaan ilman mitään omaisuutta niin kuin

hekin."

Mutta vieläkin enemmän!

Oppilas kysyy, voiko hän siis myöskin seurustella kaupungin katupoikien

kanssa, ja oivallinen kasvattaja vastaa suurimmassa rauhassa:

"Miksi et voisi?"

"He ovat niin likaiset ja ryysyiset!" huudahtaa poika.

"Ja siksikö et seurusteleisi heidän kanssaan?"

"Niin."

"Jos he olisivat puetut yhtä hyvästi kuin sinäkin, ei sinulla olisi

mitään heitä vastaan?"

"Luonnollisestikaan ei."

"Luuletko, etteivät he mielellään pukeutuisi yhtä hyviin vaatteisiin,

kuin sinäkin?"

"Luonnollisesti he sen tekisivät?"

"Mutta miksi he eivät tee sitä?"

"Heillä ei ole."

"Miksi heillä ei ole?"

"He ovat köyhiä."

"Ja sinulla on, koska olet rikas... Näetkö, aivan sama erotus kun

sinun ja kylän poikien välillä. Ja koska et ole ansainnut itsellesi

hyviä pukujasi omalla työlläsi ja vaivallasi, ei sinulla ole mitään

syytä olla ylpeä katupoikia kohtaan, halveksia heitä ja pysyä heistä

erillään. Siten sinä teet heille vääryyttä, sillä he eivät ole omasta

syystään köyhiä, ja kunniallinen ihminen ei tee toiselle vääryyttä."

"Isä ja äiti sanovat, että opin heiltä pahoja tapoja."

"Mutta isäsi ja äitisihän valittavat että sinä olet liian pahatapainen!"

"Ja kuulen heiltä rumia sanoja", lisää oppilas.

"Oletko siis seurustellut katupoikien kanssa, Eberhard?"

"En."

"Ja kuitenkin osaat joukon rumia sanoja, niinkuin olen kuullut! Keneltä

olet oppinut haukkumasanasi, Eberhard?"

"Toisilta pojilta koulussa."

"Siinä näet! Ja he eivät ole katupoikia eivätkä kylän lapsia! Oletko

nyt siis parempi heitä?... Ja jos todella olisit parempi, Eberhard,

niin tiedätkö, mitä sinun olisi tehtävä? Sinun tulisi olla usein heidän

seurassaan, opettaaksesi heitä paremmiksi! Silloin tekisit heille

oikein ja täyttäisit velvollisuutesi heitä kohtaan"...

Sellaista mieletöntä moralin opetusta oli neiti Rita sattumalta

joutunut kuulemaan, kertoi sen, siveellisestä suuttumuksesta punottaen,

vanhemmilleen, ja Eberhard, jolta nämä asiaa tutkivat, voi sen

ainoastaan todistaa oikeaksi.

Kummallinen kasvattaja! Hän ei ainoastaan kehoittanut tehtailija

Riesemannin poikaa seurustelemaan ystävällisesti kylänviikarien

ja katupoikien kanssa, vaan selitti vielä oppilaalleen vanhempien

entiset opetukset valheeksi ja halveksi niitä! Samalla muutti hän

usein opetuksensa teoksi, vietti kasvattinsa kera aikaansa kylän

savupirteissä, vainioilla ja kujilla kylän lasten seurassa.

Toinen tärkeämpi asia, jota Riesemannit eivät voineet ollenkaan sietää,

oli heidän opettajansa työskentely tehtaassa.

Jonkun ajan kuluttua alkoi herra Riesemannkin huomata, että asiat

kehittyivät tavalla, joka rikkoi hyvää järjestystä ja hyviä tapoja

vastaan, että hän olisi tehnyt paremmin, kun ei olisi suostunut siihen.

Riesemann huomasi nimittäin jonkun ajan kuluttua, että herra kandidati

seurustelee veljellisesti työmiesten, etenkin apurien ja oppipoikien

kanssa. Se ihminen ei työmiehen puvussaan ollenkaan muistanut, että

hän oli ruvennut työmieheksi ainoastaan huvikseen, piloillaan,

vallattomasta mielijohteesta. Se loukkasi herra Riesemannia. Herra

kandidati ei muistanut ylläpitää omaa eikä siis myöskään hänen

arvoaan alempiaan kohtaan. Hän oli täydelleen vapaa siitä ylpeydestä,

joka on tarpeellinen eri ihmisryhmien erottamiseksi toisistaan.

Työmiehet saattoivat ivaten lausua toisilleen; "Katsohan, minkälaista

yksinkertaista ihmistä meidän herramme pitää kotiopettajana!" Ja sitä

ajatusta ei Riesemann voinut sietää.

Samoin alkoi tehtailija salaa peljätä, mitä hän ei alussa ollut

peljännyt: että venäläinen ylioppilas kylvää työmiesten sekaan

huonoja siemeniä. Hänellä ei ollut tähän arveluunsa mitään varmaa

tukea, mutta hän huomasi kasvavalla pelolla -- ja insinööri ja

työnjohtajat kiinnittivät hänen huomionsa tähän ilmiöön --, että

Andrei Petrowitschiliä on liiaksi paljon puhelemista työmiesten

kanssa, että hän usein näkyi pitävän heidän kanssaan neuvotteluja,

jakoi heille selityksiä ja opetuksia. Keskustelujen sisällöstä tuli

vähän tunnetuksi, ja mikä tuli tunnetuksi, ei ollut epäiltävää. Mutta

herra Riesemann, varovaisena miehenä, jonka epäluulo oli herännyt,

ajatteli itsekseen, että on parempi karttaa kuin katua ja antoi

Andrei Petrowitschin loppuaikoina kautta rantain huomata, että olisi

toivottavaa, että hän heittäisi nyt työmiehen takin yltään ja olisi

jälleen yksinomaan hänen poikansa kotiopettaja.

Suurinta mielipahaa, niin, julkista vihaa herätti Riesemannin

perheessä se vaikutus, joka venäläisellä oli tehtailijan vanhempaan

tyttäreen, kauppias Göblerin kihlattuun morsiameen. Se vaikutus alkoi

tulla vaaralliseksi, uhata aavistamattomilla seurauksilla. Stella ei

ainoastaan irroittautunut kaikesta, joka siihen asti oli muodostanut

hänen elämänsä sisällön ja muodon, ei ainoastaan karttanut entisiä

seuralaisiaan, huvejaan, ajanvietteitään, vaan hän vapautti itsensä

vallitsevasta perhe- ja talojärjestyksestä, heikensi entisiä itsensä,

vanhempiensa ja sisarensa välisiä siteitä ja näkyi kaikkien suureksi

mielipahaksi hoitavan huolettomasti niitäkin siteitä, jotka yhdistivät

hänet sulhaseensa. Hän ei koettanutkaan salata Oswald Göbleriltä

henkistä yhteyttään ja sopusointuaan Andrei Petrowitschin kanssa, hän

näkyi haluavan usein kiihottaa ja ärsytellä häntä, ja yhä useammin

hän osoitti halua vaatia sulhastaan periaatteellisiin väittelyihin

terävästi arvostellen niitä asioita ja mielipiteitä, joita Göbler

puolsi, osottaakseen hänelle, kuinka paljon nämä ajatukset eroavat

elävästä todellisuudesta. Noin syntyneitä ajatustenvaihtoja, jotka

usein muodostuivat kiivaiksi väittelyiksi, seurasi kyllä hellä

leppyminen molemminpuolisine anteeksipyyntöineen. Mutta joka tarkemmin

piti silmällä nuorten suhdetta, teki sen johtopäätöksen, että asiat

eivät olleet niinkuin olla pitäisi, että heidän tulevaisuutensa näytti

hyvin vakavalta ja uhkaavalta.

Ja niin tuli ratkaiseva päivä -- ratkaiseva morsiusparille, ratkaiseva

herra Riesemannille, ratkaiseva Andrei Kurbatowille.

Stella Riesemann ilmoitti sulhaselleen päätöksensä, jäädä vielä Stella

Riesemanniksi ja vielä sittenkin, kun hän oli tullut rouva Göbleriksi,

olla Stella Riesemann ja elää aina hänen kanssaan Stella Riesemannina

-- ei tehtailija Riesemannin tyttärenä, vaan yksinkertaisesti Stella

Riesemannina.

"Tahdon olla _minä_, enkä _sinä_", sanoi Stella Riesemann tulevalle

puolisolleen.

Herra Oswald Göbler ei ollut tuhma mies. Hän oli oppinut paljon,

paljon nähnyt, paljon kuullut, paljon lukenut. Hän tilasi kahta

saksalaista sanomalehteä, joista toinen oli vapaamielinen, toinen

vanhoillinen, otti ne usein käteensä ja luki niitä. Häntä voi usea

vaikuttava kirjoitus Maximilian Hardenin "Zukunftissa", erittäinkin

ne, joissa kiitettiin Bismark vainajaa, innostuttaa, ja klubissa

oli hän yksi niistä, jotka tunsivat parhaiten yleismaailmallista

politikaa, erittäinkin kysymyksiä sodasta ja rauhasta, mutta myöskin

yhteiskunnallisia kysymyksiä. Väittelyt politikasta, joihin hän otti

osaa, olivat aina hyvin vilkkaat. Hän uskalsi julkisesti nousta

vastustamaan paikallisen saksalaisen päivälehden toimittajaakin.

Herra Oswald Göbler luki myöskin kirjallisuutta, eikä mitään huonoa.

Romaanit, joita kirjakauppiaat hänelle antoivat käteen, olivat

aina "uutuuksia", elleivät ne olleet sellaisia, joita ainoastaan

poikamiehet voivat lukea. Herra Oswald Göbler kävi myöskin teatterissa,

eikä ainoastaan sunnuntai-iltoina, niinkuin pikkukauppiaat ja

puotipalvelijat, vaan silloin kun esitettiin Sudermannin, Hauptmannin

tahi Ibsenin teoksia. Ja hän käsitti, mitä silloin näyteltiin; ainakin

lausui hän näistä kappaleista mietteitä ja ajatuksia, jotka usein

poikkesivat paikallisen saksalaisen päivälehden teatteriarvostelijan

arvosteluista. Ja lopuksi -- mikä on pääasia -- herra Oswald Göbler oli

hyvä seuramies, syvä ihmistuntija. Hän ei ollut sellainen tavallinen

sivistynyt elostelija, josta sanotaan, että hän elää elääkseen, ei

yksinomaan taitava kavaljeeri, joka tahtoo yksinomaan miellyttää

naisia, vaan hänessä oli suuri määrä synnynnäistä neroa, synnynnäistä

hauskuutta, joka tuotti hänelle tuttavapiirissään lisänimen "nerokas",

eikä syyttä.

Herra Oswald Göbler ei ollut tuhma mies. Ja kuitenkaan ei hän

käsittänyt, mitä Stella Riesemann sanoi. Hän ei käsittänyt

Stella Riesemannia silloinkaan, kun tämä hänelle selvin sanoin

selitti tahtovansa lukea Pietarin lääketieteellisillä kursseilla

naislääkäriksi, ja ryhtyä harjoittamaan tätä tointa myöhemmin, herra

Göblerin vaimona. Erittäinkin jäivät herra Göblerille käsittämättömiksi

syyt, jotka saattoivat Stella Riesemannin lykkäämään avioliiton

solmimisen, -- avioliiton solmimisen Oswald Göblerin kanssa

toistaiseksi ja mitkä saattoivat suurkauppias Oswald Göblerin rouvan

harjoittamaan tointa, jota hänen ei tarvinnut harjoittaa. Työtähän

tekevät ainoastaan ne, jotka eivät muuten tule toimeen!

Mitä merkitsi: "Tahdon itse ansaita ylöspitoni, omalla työlläni

ansaita, en tahdo toisten työllä elää, en tahdo, että toiset tekevät

minun puolestani työtä, sillaikaa kun itse olen laiskana -- tahdon olla

ihminen, en loinen?"

Herra Oswald Göbler katsoi hetkisen morsiantaan silmiin ja hänestä

tuntui ikäänkuin seisoisi hän tutkimattoman arvoituksen edessä. Ja

siksi oli hänen ensimäinen ajatuksensa ja lauseensa:

"Mutta ajattelehan toki, mitä ihmiset minusta sanoisivat! Ajattelehan

toki, mitä minusta sanottaisiin, jos laskisin morsiameni useaksi

vuodeksi avaraan maailmaan, jos antaisin vaimoni tehdä työtä!"

Mitä ihmiset sanoisivat Stella Riesemannista ja rouva Göbleristä,

se ajatus ja tunne vaivasi herra Göbleriä. Stella Riesemann huomasi

luonnollisesti sen.

"Mutta sehän on meille yhdentekevää, mitä ihmiset meistä sanovat",

lausui Stella. "Emmehän tee mitään pahaa!"

Herra Oswald Göbler selitti, ettei hänelle ole ollenkaan yhdentekevää,

mitä ihmiset hänestä puhuvat, hän ei voi tehdä itseään naurunalaiseksi.

Hänen tuli pitää huolta arvostaan, nimestään.

Morsiamen selitys, että herra Göblerin arvoa ja nimeä ei uhkaa mikään

vaara, ei tehnyt sulhaseen mitään vaikutusta.

"En ole narri enkä aio ruveta narriksi!" huudahti herra Göbler, repien

armotta kauniita viiksiään, ja sama herra Göbler, jonka periaatteena

oli sulhasena empimättä täyttää morsiamen toivomukset, suuttui äkkiä,

eikä ajatellutkaan täyttää morsiamensa toivomusta. Hänen vihansa

kuitenkin kohdistui etupäässä sitä henkilöä kohtaan, joka hänen

arvelunsa mukaan oli saanut hänen morsiamensa toivomaan sellaista, jota

hän ei voinut täyttää. Hän alkoi sisimmässään sadatella ja kirota tätä

miestä ja ilmaisi tunteensa hieman hienommin sanoillakin.

"Sellainen ihminen tarvitsisi, että hänet jätettäisiin kiihotuksesta

oikeuden käsiin!" huusi hän säkenöivin silmin. "Jos minä ja vanhempasi

olisimme tietäneet, että hän ahtaa päähäsi sellaisia ajatuksia,

niin olisi hän jo kauvan sitten kadonnut niinkuin varjo! Sellainen

ilmiantaja! Sellainen häpäisijä! Sellainen venäläinen nihilisti!"

"Syytät tätä kunnioitettavaa miestä aivan aiheettomasti", lausui neiti

Riesemann rauhallisena. "Vakuutan kunniasanallani, että olen tehnyt

tämän päätöksen itse, aivan yksin. Mutta Andrei Kurbatow oli kyllä se,

joka minulle varottaen koetti ennustaa askeleeni seurauksia."

"Sellainen teeskentelijä!" lausui siihen herra Oswald Göbler. "Se oli

vaan hänen viekkauttaan!... Luuletko siis, etten tiedä, mitä salaista

lähetystyötä hän sinun kanssasi on tehnyt, miten hän on myrkyttänyt

henkesi urkkivilla puheillaan, miellyttävillä sanoillaan, kielletyillä

kirjoillaan, miten hän on sinun mielesi kaikenlaisilla utopioilla

huimannut, silmäsi loistavilla valhekuvilla lumonnut, saadakseen

sinut verkkoihinsa. Ja mitä en tiedä, sen voin nyt arvata, senhän

kuulen nyt suustasi omin korvin! Voin arvata, kuka sinun aivoissasi on

hautonut sellaisen koppakuoriaisen, joka nyt lähtee suristen lentoon,

ja jolla on hivelevä nimi, neiti tohtori, tahi rouva tohtori!... Ole

varma siitä, että me tunnemme sellaiset urkkijat, nämät pimeät sielun

kalastajat joiden mertaan sinä olet joutunut!"

Herra Oswald Göbler osasi puhua vaikuttavasti, kauniisti ja hyvin,

kun hän tahtoi, ja nyt hän tahtoi sitä. Hän käytti koko klubissa

oppimansa puhetaidon, voidakseen seistä morsiamensa edessä tarmokkaana

miehenä, voittaa hänet vaikuttavilla henkisillä aseilla. Taistelun

suurena palkintonahan oli morsiamen pelastaminen pelättävän viettelijän

käsistä!... Ikäväkseen sai pelastaja kuitenkin huomata, että hänen

sanoillaan oli eksyneeseen naisparkaan pienempi vaikutus, kun mitä

viettelijän sanoilla oli ollut. Neito jäi vakavaksi, kylmäksi ja

kuunteli puhetta loukkaavan rauhallisena.

"Mitä Andrei Petrowitsch on minusta tehnyt, siitä voin häntä ainoastaan

kiittää, sillä se ei ole mitään pahaa, vaan hyvää", lausui hän lopuksi.

"Eikä sinullakaan ole syytä olla kiittämätön hänelle, sillä mikä

on tapahtunut, olisi kuitenkin joskus tapahtunut, ja silloin usein

vähemmin sopivalla ajalla ja vähemmin toivotulla tavalla. Andrei

Petrowitsch herätti minut, ja minä olisin ennemmin tahi myöhemmin

itsekin herännyt, tahi minun herättäjäni olisi voinut olla joku toinen.

Joka tapauksessa on sinulla edessäsi tosiasia, jota syytökset ja

uhkaukset eivät muuta eivätkä tee olemattomaksi."

"Pysyt siis lujasti päätöksessäsi?"

"Aivan lujasti."

"Oletko ajatellut sitä, että vanhempasi eivät siihen milloinkaan

suostu?"

"Silloin täytän aikomukseni heidän luvattaan."

"Miten aiot sen tehdä? Olethan riippuvainen vanhemmistasi, sillä

tarvitsethan elääksesi aineellisia varoja."

"Luulen tulevani siinä suhteessa toimeen. Mitä tarvitsen, tahdon itse

ansaita."

"Lähtisitkö minunkin luvattani?"

"Sinunkin luvattasi!"

Herra Göbleristä tuntui hetken, kun seisoisi hän vähäjärkisen ihmisen

edessä.

Hän alkoi kävellä edestakaisin ja miettiä.

Terve harkinta, kypsynyt mietiskely, perinpohjainen tutkiminen on aina

hyödyksi. Tämä hyöty tuli varsin pian näkyviin.

Herra Göbler alkoi äkkiä nauraa. Hän nauroi niin lempeästi, niin

anteeksiantavasti, niin isällisesti... Niin voi tällaisessa tapauksessa

nauraa ainoastaan se ihminen, joka on täydellisesti rauhoittunut, joka

on voittanut surunsa ja pelkonsa, joka on saanut tyydyttävän selityksen

epäselvään asiaan.

Sellaisen selityksen oli herra Göbler nyt todella löytänyt. Hän tiesi

nyt, että hänen edessään oli täysijärkinen ihminen, mutta että se

ihminen oli -- nainen, että hän oli lapsi.

Stella Riesemannin suusta oli ainoastaan nainen, ainoastaan lapsi

voinut puhua. Se oli naisen mieltä, lapsen lörpötystä. Molemmat niin

viattomia, niin ohimeneviä, niin helposti voitettavia! Tuli ainoastaan

kärsiä. Tuli ainoastaan odottaa. Kyllä talttuu, kyllä unohtuu! Täytyy

pahimpina hetkinä olla pitävinään asiaa totena, -- kyllähän mielen

muutos tulee itsestään... Se tulee viimeistään silloin, kun lähtö on

käsissä. Silloin, kun Stella Riesemann tarttuu kädellään ovenripaan,

lähteäkseen isän majasta. Hänhän olisi kivestä tahi puusta, ellei hän

huomaisi, mitä hän kadottaa, mitä hän kevytmielisesti heittää luotaan

ja mikä häntä sen asemesta odottaa! Hän ei olisi nainen eikä lapsi,

ellei hän käsittäisi, että hän jättää jonnin joutavan syyn tähden

Eedenin ja lähtee tyhjään korpeen...

Mutta niin pitkälle ei tarvinnut ajatellakaan. Lapsukainen Stella ei

tulisi menemään ovellekaan asti. Hän kääntyy ennenminkin takaisin.

Hänen edessäänhän on taistelu, joka käy hänelle yli voimain. Herra

Oswald Göbler ei voi kuvaillakaan mielessään, että nainen ja lapsi

Stella voisi vastoin vanhempiensa ja hänen kieltoaan ja vastustustaan

saada niin tärkeätä asiaa läpiajetuksi. Ja ettei hän tulisi saamaan

vanhemmiltaan lupaa, siitä tahtoo herra Göbler pitää huolta, jos sitä

askelta ylipäänsä tarvitaankaan...

Ja herra Oswald Göbler nauroi niinkuin onnellinen ja murheeton sulhanen

konsanaan voi nauraa, otti morsiantaan hellästi leuasta kiinni ja sanoi

hellällä, isällisellä äänellä:

"Lapsi kulta, siitä asiasta puhelemme vielä kerran hiukan myöhemmin.

Eihän sillä ole niin kiirettä! Nyt ole armas, kallis suloinen

kyyhkyläiseni, ja puhele minulle jotakin muuta."

Stella Riesemann työnsi herra Göblerin hyväilevän käden kasvoiltaan ja

kysyi:

"Miksi jotakin muuta? Tahdon tietää päätöksesi. Tahdon saada kuulla sen

heti, sillä minulla on kiire."

"Mutta -- mutta pitäähän sinun toki antaa minulle ajatusaikaa!"

"Ajatusaikaa? Ikäänkuin sinun tarvitsisi sitä ajatella! Ikäänkuin en

tietäisi, että olet jo tehnyt päätöksesi!... Oswald, ole suora ja

tunnusta, että et laske minua millään ehdoilla menemään!"

"Mutta rakas lapsi, enhän voi luvata sinulle mitään, ennenkuin olet

puhunut vanhemmillesi! Heidänhän käsissään on vielä lopullinen

päätösvalta. Jos saat heidän suostumuksensa, en tahdo vastustaa..."

"Valehtelet!" huudahti Stella ja hypähti ylös tuolilta. Sinulla ei ole

niin paljon kunnioitettavaa rohkeutta, että puhuisit minulle totta!

Tiedät, etten saa vanhempieni suostumusta ainakaan niin kauvan, kun

_sinä_ et ole antanut minulle omaa suostumustasi ja tiedät myöskin,

että minä saisin vanhempieni suostumuksen, jos sinä täyttäisit

toivomukseni, sillä Riesemannin tytär on Göblerin morsian ja tuleva

puoliso! Mutta sinulla on aivan toista mielessäsi. Luen sen sinun

kasvoistasi. Tahdot vaikuttaa vanhempiini niin, että saan heiltä

myöntymyksen sijasta kiellon... Oswald, sinä valehtelet!

"Mutta armas lapsi -- --"

Herra Göblerin etsiessä sanoja astui Stella Riesemann aivan hänen

eteensä, nauroi hänelle suuttuneena vasten silmiä ja lausui:

"En ole lapsi! Sinulla ei ole enää tekemistä lapsen, vaan

täysikasvaneen ihmisen kanssa. Aiot tuudittaa minut tuuditteluillasi

uneen niinkuin lapsen, niinkuin naisen, koetat saattaa minut

hyväilyilläsi pettymään. Mutta sinä erehdyt! Minä olen herännyt ja

tahdon pysyäkin valveilla! En petä enää itseäni enkä tahdo pettää sinua

enkä toisiakaan..."

Herra Göbler raukka! Hän oli näytellyt huonosti osaansa: hän oli

paljastettu! Hän oli haavoittanut morsiantaan heikoinpaan kohtaan,

hänen heränneeseen itsetietoisuuteensa, joka suojeli neidon

inhimillistä täysiarvoisuutta, hänen kunniantuntoaan ja ylpeyttään.

Herra Göbler raukka oli tehnyt morsiamelleen, jota hän ei enää

tuntenut, vääryyttä ja saanut hänestä vastustajan ja vihamiehen, jonka

voimasta hänellä ei ollut aavistustakaan...

Herra Göbler olisi ollut onnellisempi, jos hän olisi tässä asiassa

vedonnut tunteisiin, jos hän olisi vastannut neidon vaatimukseen

vetoamalla rakkauteensa; jos hän olisi hehkuvin sydämin ja surullisin

kasvoin astunut hänen eteensä ja sanonut: "Tahdot erota minusta useaksi

vuodeksi -- en voi kestää sitä, saatat minut sillä kovin onnettomaksi!

Armahda minua, uhraa aikeesi rakkautemme tähden, valitse itsellesi

toinen työ, joka ei eroita sinua minusta!"

Sellainen pyyntö ei olisi ollut vaikuttamatta morsiameen. Morsian

oli odottanut sellaista pyyntöä. Ja ellei se olisikaan vienyt herra

Göblerin toivomaan tulokseen, järkyttänyt morsiamen suunnitelmaa, niin

olisivat siteet, jotka heitä molempia yhdistivät, jääneet katkaisematta

niin jyrkästi, niin äksysti, sillä Stella rakasti Oswaldia, ainakin

luuli todella rakastavansa häntä. Hän ikävöi häntä, oli onnellinen

ollessaan yhdessä hänen kanssaan ja ajatteli riemulla, rauhallisesti

liittoa, jonka hän aikoi hänen kanssaan solmia. He olivat itse,

vanhempien tahi muiden heihin vaikuttamatta, lähestyneet toisiaan,

tunsivat toisensa jo useita vuosia ja luulivat tuntevansa toisensa

luonteeltaan, mieleltään ja voimaltaan.

Tähän päivään asti.

Tähän hetkeen asti.

Nyt muuttui asia kokonaan. Ja herra Göbler oli siihen syypää.

Stella Riesemann näki, että he olivat vieraat toisilleen -- se, että

Oswald Göbler oli pitänyt häntä lapsena, hänen hyväilynsä, hänen

tuudittelunsa olivat avanneet neidon silmät. Ja hänet valtasi aavistus,

että tämä mies ei tule koskaan käsittämään häntä, että hän ei voi,

tahdo eikä uskalla käsittää häntä, että hän voi tulla pitämään häntä

ainoastaan naisena ja lapsena tahi -- mikä on yhtä pelättävää --

ihmisenä, jonka itsetietoisuus on hänelle vastenmielistä, loukkaavaa

-- _miesnaisena_, jonka kanssa hän ei osaa seurustella, jonka kanssa

hän tulee elämään onnetonta elämää, koska ei saa häntä vallita, sortaa

häntä _oman_ itsetietoisuutensa, oman vallitsijatahtonsa mukaan. Ja

miten oli siis hänen rakkautensa laita? Hänen vakuutustensa mukaan sen

tuli olla suurta ja todellista. Mutta todellinen ja suuri rakkaus ei

ainoastaan vaadi, vaan se myöskin antaa, se antaa paljon enemmän kuin

se ottaa ja vaatii, se kantaa mielellään uhreja, raskaimpiakin, se

opettaa ihmiselle itsensä kieltämistä, se tekee sokeasti hyvää.

Voiko sellaista huomata Oswald Göblerin rakkaudessa?

Ei.

Herra Göblerin rakkaus ei saattanut kantaa uhreja. Hän ei tahtonut

antaa, vaan ainoastaan vaati ja otti. Sitä ei todistanut ainoastaan se

seikka, että herra Göbler ei jaksanut täyttää morsiamensa toivomusta,

vaan paljon selvemmin se, että hän ei peljännyt tämän toivomuksen

täyttämisestä mitään häpeää _morsiamelleen_, vaan _itselleen_. Omalle

itselleen. Hän rakasti itseään enemmän kuin morsiantaan. Hänen

itserakkautensa oli niin paljon suurempi rakkautta morsiameensa,

ettei hän peljännyt edes alhaisia keinoja, petosta ja kavaluutta,

varjellakseen itseään ikävyyksiltä.

Tämä tosiasia silmiensä edessä oli Stella Riesemannista aivan

luonnollista, että se petollinen valeside, joka oli heidät yhdistänyt,

usvan tavoin puhallettiin pois.

Hän laski kätensä sulhasensa olalle ja loi häneen surullisen katseen,

jollaisella hyvät ystävät jättävät toisilleen hyvästi, ja sanoi:

"Oswald, me olemme kaksi järkevää ihmistä ja teemme oikein, jos emme

enää ole toisillemme kuormaksi. Olemme toisistamme vapaat. Olen sinusta

vapaa -- tästä hetkestä alkaen!"

Ensimäinen tunne, joka kuvastui herra Oswald Göblerin kasvoilla oli

epäilys, selvä epäilys. Hän koetti nauraakin. Hänen katseessaan oli

luettavana kysymys: Miten on mahdollista, että minulle puhutaan

tällaista!... Mutta vähitellen hän kalpeni, ja nyt loisti hänen

silmistään pelko, tuskansekainen pelokas kummastus...

"Mitä se merkitsee, Stella?" kysyi hän hitaasti ja veti olkansa tytön

käden alta. "Sinä aiot purkaa kihlauksemme...?"

"Niin, Oswald."

"Julkisen, kaikille ilmoitetun kihlauksemme...?"

"Kaikille ilmoitetun...? Voimmehan taasen ilmoittaa julkisesti

kaikille, että se, mikä oli, ei ole enää olemassa!..."

"Se on mahdotonta!"

"Miksi?"

"Tahdotko siis minut maailman edessä..."

"Maailman edessä... Se asiahan koskee etupäässä meitä, ei maailmaa!"

Herra Göbler painoi alahuulensa hammastensa väliin. Hän huomasi

morsiamen silmissä jotakin, josta hän aavisti, että hän oli erehtynyt

morsiamensa suhteen ja äkkiä hän muutti menettelytapaa.

"Se on mahdotonta, sillä rakastan sinua, rakastan enemmän kuin mitään

muuta..."

Ja herra Göbler kokosi ääneensä ja katseeseensa koko rakkautensa, eikä

sitä ollutkaan sanan tavallisessa merkityksessä ollenkaan vähän. Herra

Göbler voi vannoa, ja sen voi jokainen epäilyksettä uskoa, että hän

rakasti morsiantaan, luonnollisesti niin suuresti kun se oli hänelle

ja hänen kyvyilleen mahdollista. Hänhän ei voinut mitään sille, että

häneltä vaadittiin enemmän, kun sivistyneeltä ihmiseltä on sopivaa

vaatia...

Stella Riesemann astui jälleen hänen eteensä, asetti kätensä jälleen

hänen olalleen ja katseli häntä sinisillä, nyt niin vastenmielisen

pisteliäillä silmillään suoraan silmiin.

"Sanot rakastavasi minua, Oswald?"

"Sinä tiedät sen!"

"Rakastat minua yli kaiken maailmassa, enemmän kuin mitään muuta?"

"Niin, Stellani!"

"Tule siis kanssani vanhempieni luo, selitä heille, että olet yhtä

mieltä kanssani aikeeni suhteen, ja saa aikaan, että he suostuvat

pyyntööni. Hanki minulle suostumus ja minä uskon, että sinä rakastat

minua! Mutta niinkauan kun sitä ei ole tapahtunut, älä pidä minua

morsiamenasi, samoinkuin minäkään en pidä sinua sulhasenani...?"

Herra Oswald Göbler ei aluksi tiennyt, mitä tehdä. Hän loi katseensa

morsiamensa edessä epäröivänä maahan, käänsi kasvonsa, joihin neidon

raskas hengitys koski, sivulle ja hänen vapisevat sormensa leikkivät

taskukellon kultaisilla ketjuilla.

"Ja elleivät he anna tätä lupaa, kaikesta huolimatta?"

"Tee minut silloin viipymättä vaimoksesi, niin etten enää tarvitse tätä

lupaa, ja anna minulle oma myöntymyksesi!"

Herra Göblerin kädet vaipuivat kellonvitjoista veltosti alas, hän

astui muutamia askeleita poispäin morsiamestaan; hän kokosi nähtävästi

ajatuksiaan, vaivas liikemiehen älyään päästäkseen pinteestä, johon hän

oli yhä syvemmälle joutunut...

Stella Riesemann katsoi häntä sääliväisenä, surkuttelevana. Mutta tämä

oli sitä ivallista sääliä, sitä huvittavaa surkuttelua, jota ihminen

tuntee, kun hän näkee kavalan ihmisen olevan satimessa.

Stella Riesemann tiesi nyt varmasti, ettei hän ollut koskaan

rakastanutkaan häntä. Hän huomasi ensi kerran täysin selvästi, miten

alhainen tämä ihminen oli, ja ihmetteli, mistä se voima oli tullut,

että hän milloinkaan oli lähestynyt häntä tunteiden siivillä, hänen

kanssaan siihenasti ylläpitänyt suhdetta, oli aikonut tehdä tämän

suhteen kestäväksi -- kuinka hän oli voinut itseään niin suuresti

pettää ja sokaista.

Kun herra Göbler jälleen kääntyi Stellan puoleen, huusi viimemainittu:

"Tiedän, mitä aiot sanoa! Vaadit minulta vielä ajatusaikaa!"

"Niin", vastasi Oswald, ja hänen äänensä vapisi vihasta, "olen tottunut

harkitsemaan ennenkuin teen tärkeitä päätöksiä."

"Hyvä on, annan sinulle kolme päivää ajatusaikaa... Annan sen sinulle,

vaikka kyllä tiedänkin, _mihin_ sitä tarvitset ja minkä päätöksen

minulle ilmoitat. Mutta sinulla ei pidä olla syytä myöhemmin syyttää

minua siitä, etten antanut sinulle miettimisaikaa, ennenkuin teit

tärkeitä päätöksiä!"

Herra Göblerillä olisi ollut keskustelun kuluessa montakin kertaa

syytä suuttua, mutta tottuneena seuramiehenä hän muisti, että hän

oli tekemisissä naisen kanssa, ja niin hän voi hillitä itsensä,

pysyen rauhallisena ja järkevänä. Stellan viimeisissä sanoissa ja

äänessä, jolla ne lausuttiin, oli kuitenkin niin paljon herra Göblerin

miehen-arvoa alentavaa epäilystä ja veristä pilkkaa, että seuramies

hänessä vetäytyi syrjään ja pakeni nurkkaan ja sijalle ilmaantui

suuttunut, mustasukkainen, itsetietoisuudessaan loukattu mies.

Herra Göblerin kauniit, hienot herraskasvot olivat kalpeat, hänen

otsallaan näkyi paksu, sinertävä juova, hänen suurentuneet silmänsä

loistivat.

"Jo riittää -- siihen asti mutta ei pitemmälle!" huudahti hän. "Näyt

unohtavan, että edessäsi ei seiso poika, vaan mies, -- mies, jolla on

kunnioitettu, arvossa pidetty, tahraton nimi, joka ei salli kasvoihinsa

syljettävän, miehen arvoaan lokaan tallattavan... Hyvä on, en tarvitse

enään ajatusaikaa, olen jo tehnyt päätökseni, ja se päätös on seuraava:

Myöntymystäni et saa, ja tahdon vanhempiisikin kaikilla tavoin,

kaikilla käytettävissäni olevilla keinoilla vaikuttaa, koettaa, että

hekään eivät anna sinulle suostumustaan, että he väkisin pidättävät ja

pitävät kiinni sinusta, kuten mielipuolesta."

"Sen tiesin", nauroi Stella.

"Mutta et tiedä kaikkea! Et tunne syitä, jotka vaativat minun niin

tekemään, sillä olet harhaan johdettu, olet hyljännyt sinulle sopivan

seuran... Jos sinä, Stella, pysyt lujana aikeessasi, olet vapaa --

minulla ei ole sinun kanssasi mitään tekemistä! Ja kuitenkin tahdon

vanhemmillesi ja kaikille, joilla on sinuun vaikutusvaltaa, neuvoa,

että he tekisivät aikeesi tyhjäksi..."

"Se on kostoa", nauroi Stella uudelleen.

"Ei, se ei ole kostoa, se on huolehtimista minulle läheisen perheen

kunniasta, se on halu säästää perhettä _häpeältä_, sen tytärtä

_perikadosta!_... Ja kun teen tämän toisten hyväksi, voit itsekin

arvata, missä määrin koetan itseänikin suojella sellaisesta

epäsiveellisestä saastasta!..."

"Häpeä...? perikato...? epäsiveellinen saasta...?" Stella astui

säkenöivin silmin lähemmäksi häntä, "Oswald, kuinka uskallat puhua

sellaista?"

"Uskallan sanoa, ettei ainoakaan kunniallinen mies päästä morsiantaan,

sitä vähemmin vaimoaan, useiksi vuosiksi yksin elämään suurten

kaupunkien ylioppilasten säännötöntä elämää, että hän ei saata

nähdä, kuinka hänen morsiamensa tahi vaimonsa rupeaa jonkun nokisen

ylioppilaan rakastajattareksi..."

"Oswald!"

"Niin, uskallan sanoa, että jokaisen kunniallisen miehen velvollisuus

on varoittaa vanhempia, joiden tytär on joutumassa sellaiselle tielle,

uhkaavasta vaarasta..."

Syntyi hiljaisuus, jonka kestäessä saattoi kuulla ainoastaan Stellan

kiihkeän hengityksen. Neidon kasvoista oli hävinnyt jokainen

verenpisara, hänen kalpeat huulensa liikkuivat, ikäänkuin etsien sanoja.

"Mihin perustat hävyttömät väitteesi?" huudahti hän viimein

tukahutetulla äänellä.

"Hyvin luotettaviin ilmiöihin, jotka kaikki tuntevat! Kuka ei tietäisi,

että sinä siihen siellä ylhäällä pyrit, että te ylläpidätte yhteyttä,

joka jo aikoja sitten on mennyt yli soveliaisuuden rajojen, että sinä

olet tuntikausia toveritta hänen huoneessaan. Sitä kauhistuvat jo talon

palvelijatkin ja seuroissa se on tullut yleiseksi puheenaineeksi...

Ainoastaan sokea voi vielä väittää, ettet rakasta häntä, ja juuri tämä,

tämä _siveetön rakkaus_ on saattanut mieleesi mielettömän aatteesi,

että tahdot juosta hänen jälkeensä Pietariin!"...

Niin! Nyt oli herra Oswald Göbler heittänyt katkeruuden, joka oli

jo kauvan aikaa ollut hänen mustasukkaisessa povessaan, syylliselle

viimeiseen pisaraan asti suoraan kasvoihin! Aikaisempia epäilyksiään

hän ei ollut antanut huomata, sillä toiselta puolen ei hän tahtonut

uskoa, että Stellan ja Kurbatowin välinen suhde voisi muuttua

todelliseksi, ja toiselta puolen ei hänen ylpeytensä sallinut hänen

näyttää morsiamelleen, että hän, rikas ja kaunis herra Göbler on

"sellaiseen siellä ylhäällä" mustasukkainen. Samalla lohdutti hän

itseään sillä, että venäläinen ylioppilas lähtee pian pois, jolloin

hän pääsee mustasukkaisuutta herättävästä painajaisestaan ja Stella

viettelijästään. Mutta nyt, kun hänen suhteensa morsiameensa oli

päättynyt, kun peljätty tapaturma hänen mielestään oli toteutunut,

ei hän pelännyt enää liioittelujakaan, osoittaessaan uskollisuutensa

unohtajalle hänen syntinsä ja antaessaan hänen tuntea täysin tuntuvasti

vihaansa.

Ja herra Göbler voi mielestään olla täysin tyytyväinen vaikutukseen,

jonka hänen sanansa olivat tehneet.

Sillä miksi joutui vahva neito yhtäkkiä niin suuresti hämilleen, miksi

painui hänen kaunis, ylpeä päänsä alas, miksi katsoivat hänen vihasta

leimuavat silmänsä niin apua rukoilevalla sekavuudella maahan, miksi

haki hänen puhelias suunsa turhaan sanoja syytösten torjumiseksi?...

Stella Riesemannille riitti vielä voimaa ainoastaan siihen, että hän

kehoitti syyttäjäänsä käskevällä käden liikkeellä poistumaan... Sitten

vaipui hän hervotonna tuolille, piteli päätään ja mietti, mietti,

mietti...