IV

Neiti Stella Riesemannista tuntui kuin olisi Andrei Petrowitsch tuonut

tullessaan taloon jotakin, jota siinä ei ennen ollut -- nuorteutta.

Hänestä tuntui, kuin olisi Andrei Petrowitsch avannut jossakin akkunat

selkoseljälleen, josta nyt viileä henkäys puhalsi sisään.

Stella tunsi sellaista. Jos häneltä joku olisi kysynyt, mihin tämä

tunne perustuu, ei hän olisi voinut antaa siihen tyydyttävää selitystä.

Sillä Andrei Petrowitsch ei esiintynyt talossa ollenkaan huomattavasti,

hän ei pyrkinyt näkyviin, hän ei tahtonut sekoittua talon ja perheen

sisäisiin asioihin, hän antoi kaikkien rattaiden kulkea niinkuin ne

kulkivat, ja niiden, jotka eivät kulkeneet, antoi hän seisoa. Hän ei

kuitenkaan ollut ujo sanan tavallisessa merkityksessä, hän ei ollut

toisista erillään hän eli keskellä talon oloja ja talossa väreilevää

ilmapiiriä, hän esitti ainoastaan puolueettoman, mykän näyttelijän osaa.

Se raikas tuoreus, jonka Andrei Petrowitsch neiti Stellan mielestä oli

tuonut mukanaan, säteili siis hänen olemuksestaan. Hänen olemuksensa

sisällisistä ominaisuuksista, joita Stella enemmän aavisti, hengessään

tunsi, kuin ulkonaisesti näki. Mitä Kurbatowin suu ei ilmoittanut,

sen luki Stella hänen katseistaan, hänen kasvoistaan, hänen

vaikenemisestaan.

Andrei Petrowitschin olemuksesta levinnyt nuorteus ei ollut Stellalle

tälläkertaa ollenkaan mieleen. Samoin kuin ihmisellä ei ole hauskaa

silloin, kun ikkunasta sisään puhaltava tuuli ajaa tuvassa olevan pölyn

ylös. Andrei Petrowitsch ajoi Stellan mielestä pölyä ylös. Pölyä,

johon asukkaat olivat niin tottuneet, jota he eivät ajatelleetkaan

pyyhkiä pois, tahi oikeammin, jota he eivät ollenkaan nähneetkään. Kun

vieras henkilö näkee talossa pölyä, jota asukkaat eivät huomaa, kun

hän näkee hämähäkin verkkoja, joita kotoväki ei ole nähnyt, tuntevat

jälkimäiset häpeätä, eikä häpeän tunne ole ollenkaan hauskaa. Stella

häpesi usein. Siksi että Andrei Petrowitsch pyyhki pölyä. Stella oli

pahoillaan siitä. Hän oli sitä enemmän pahoillaan siitä, syystä että

Andrei Petrowitsch löysi niin paljon pölyä, joka oli poispyyhittävä,

niin paljon hämähäkin verkkoja, jotka olivat alasriistettävät.

Tämä ihminen vaikeni ja arvosteli kuitenkin. Stella tunsi, että hän

arvosteli. Ja hänellä näkyi olevan paljon moitittavaa.

Stella oli useita kertoja aikonut tehdä hänelle tavallisen ja

jokapäiväisen kysymyksen: "Miten teitä miellyttää olonne meidän

talossamme?" Mutta hän oli aina jättänyt tämän sanomatta ja luopunut

aikeestaan. Häneltä puuttui rohkeutta. Hän pelkäsi hänen vastaustaan.

Kun Andrei Petrowitsch katseli eräissä huoneissa ympärilleen, kun hänen

katseensa osui esineestä toiseen, tunsi Stella rinnassaan salaista,

käsittämätöntä, pistävää pelkoa. Huoneessahan oli kaikki aivan -- aivan

samallaista kuin kaikissa muissakin Riesemannin huoneissa. Huoneessahan

vallitsi, kuten kaikissa muissakin, se hiljaisuus, ja hupaisuus,

joka tekee elämän hauskaksi sellaiseksi, millaista ihminen toivoo,

millaista se, jolla sitä ei ole, kadehtii. Ja tässä huoneessa oli vielä

enemmän sellaista, mikä tavallisesti miellyttää, mistä tavallisesti

pidetään, jolle tavallisesti annetaan suuri arvo: huoneessa ja koko

talossa näkyi joka askeleella kolmen naisen ahkeran työn jälkiä,

näkyi, että Riesemannilla on vaimo ja kaksi tytärtä, ahkera vaimo ja

kaksi ahkeraa tytärtä. Heidän ahkeruutensa oli silmiinpistävä, se ei

voinut jäädä pintapuolisimmaltakaan ihmiseltä huomaamatta. Heidän

ahkeruutensa oli niin suuri, että talossa ei enää tahtonut olla tilaa

sen tuotteille. Siinä talossa tehtiin työtä, ilman että tekijöiden

olisi tarvinnut sitä tehdä, ja työstähän pitää toki jokainen ihminen!

Ja se huone, samoinkuin koko talokin oli sievillä ja hienoilla töillä

niin kaunistettu, koristettu ja sievistetty, että tavallisten vierasten

sydän aina lämpeni.

Kun Andrei Petrowitsch katseli sellaisessa huoneessa ympärilleen,

huomasi Stella hänen katseestaan, että tämä ei häntä miellyttänyt.

Hänellä oli jotakin moitittavaa. Ja neiti Stella arvasi, että Andrei

Petrowitsch tahtoo moittia juuri sellaista, joka kaikkia niin paljon

miellytti, mitä kaikki niin paljon kiittelivät ja josta muiden

muassa neiti Stella ja äiti ja Rita olivat niin -- ylpeitä. Andrei

Petrowitschin katseesta saattoi lukea, että hän moitti Riesemannin

naisten -- ahkeruutta.

Tämä arvelu näyttäytyi sillävälin toisella tavoin todeksi.

Rouva Riesemannin talonjärjestys vaati, että hän itse ja tyttärensä

omistivat jonkun tunnin päivässä pienempään nypläystyöhön. Näinä

tunteina tehtiin ahkerasti työtä. Parvekkeella tahi lehtimajassa,

sateisella ilmalla siihen määrätyssä huoneessa neulottiin ja kudottiin,

ommeltiin korutavaroita ja maalattiin, sidottiin, punottiin, poltettiin

ja kullattiin. Naapuristosta tuli heille väliin rouvia ja neitejä

seuraksi, ja silloin itämä työtätekevä seurue muistutti talkooväkeä.

Mutta rouva Riesemann näki hyvin mielellään, että tyttärillä oli

muulloinkin jotakin käsissään ja hän iloitsi suuresti, kun vieraita

sattui tulemaan juuri silloin, kuin Stella ja Rita olivat ahkerassa

työssä...

"Aina työssä, hyvät naiset!" lausui silloin vieras, jotakin

puhellakseen, ja rouva Riesemann vastasi, jotakin vastatakseen:

"Niin, minun talossani, ei kukaan uskalla laiskotella! Joka tekee

työtä, ei tee syntiä."

Kun Andrei Petrowitsch silloin tällöin sattui menemään työskentelevien

ohi, ei hän ainoastaan ollut puhumatta mitään, vaan neiti Stella

huomasi sen lisäksi hänen kasvoistaan, että hän ei välittänyt heidän

työstään ja ahkeruudestaan, ja vieläkin enemmän, että hän sitä

sydämessään pilkaten, tahi ainakin halveksien nauroi. Sellaisesta

tunteesta ei neiti Stella rukka voinut vapautua, niin usein kuin

Andrei Petrowitschin katse sattui heidän työhönsä ja useihin heidän

valmisteihinsa.

Sama kiusallinen tunne vaivasi neidon sydäntä, kun herra Riesemann tai

rouva Riesemann tahi myöskin Rita Kurbatowin kuullen puhelivat jotakin

ja tämä silloin vaikeni! Se vaikeneminen merkitsi Stellan mielestä

arvostelua, eikä ollenkaan kiittävää. Useinhan tämä terävä nainen voi

varmasti tietää, mitä Andrei Petrowitsch isän, äidin tahi sisaren

puheissa moitti tahi tuomitsi, ja hän koetti suojella jalomielisesti

perheensä kunniaa ja intelligensiä siten, että hän vastusti puhujaa

ja saatti väittelyt usein sangen kiivaiksi. Vaan oli kuitenkin

paljon sellaisia asioita, joita hän piti aivan oikeina, joita hän

uskoi tosiksi, joita vastaan hän ei kyennyt väittelemään, nähdessään

venäläisen kasvoista, ettei häntä joku asia miellyttänyt.

Stella Riesemann alkoi tuntea tätä miestä vastaan jotakin, joka oli

hyvin läheistä vihalle. Se oli pelkäävän vihaa pelättävää vastaan.

Se oli heikomman vihaa väkevämpää vastaan. Se oli sellaisen ihmisen

huono tunne, jolla on liiaksi itsetietoisuutta, alistuakseen hyvällä

toisen tahdon alaiseksi, vaikka hän näkeekin aivan selvästi, että hän

jo on sen alaisena. Stella Riesemann oli pahoillaan, suutuksissaan,

nyrpeissään siitä, että tämä ihminen niin usein kielsi sen, mitä

toiset pitivät totena, että hänellä oli aivan tavallisista ilmiöistä,

erittäinkin tärkeimmistä asioista aivan toinen ajatus kuin muilla. Eikä

neito kuitenkaan voinut nuhdella häntä siitä, että hän täten heitä

kiusotteli, moitti ja säälimättä arvosteli. Tämä ajatus ei tahtonut

paraimmallakaan tahdolla mahtua Stellan mieleen -- hän oli pakoitettu

ajattelemaan sellaisesta ihmisestä, omasta vihastaan huolimatta,

parempaa. Ja tämä pahoitti häntä enimmin...

Stellan pelko heräsi ensimäisen kerran, kun hän alkoi huomata, mitä

Kurbatowin oli onnistunut tehdä Eberhardista lyhyessä ajassa.

Niin, mitä olikaan nyt syntynyt tuosta vallattomasta, itsepäisestä,

laiskasta ja huolettomasta pojasta? Hän ei enään tuntenut muuta huvia,

kun saada viipyä vihollisensa, kiusaajansa seurassa, katsella häntä

kasvoihin, häntä tarkkaavasti kuunnella, ladella kysymyksiä hänelle

ja odottaa kiihkeästi niihin vastausta. Eberhard Riesemann, yksi

realikoulun pahimmista telmijöistä, oli talttunut, parantunut, ainakin

täksi kerraksi. Ja lopuksi neiti Stella vielä lisäksi kuuli, että poika

edistyy opinnoissaan, että hän tahtoi oppia, että hän piti oppimisesta.

"Herra Kurbatow", kysyi neito eräänä päivänä, "kuinka olette sen oikein

tehneet?"

"Voitte sen itsekin arvata, neiti Riesemann", vastasi Andrei

Petrowitsch. "Enhän ole mikään ihmeiden tekijä."

"Olette osannut tehdä oppimisen pojalle hauskaksi, mutta miten?"

"Hyvin yksinkertaisella tavalla. Ensinnäkään en rasita häntä

lukemisella liiaksi, en valjasta häntä määrätyksi ajaksi raskaiden

vankkurien eteen, en anna hänen tuntea liiaksi paljon vapautensa

rajoittamista. Toiseksi koetan mahdollisimman paljon poistaa

oppiaineiden ikävyyttä, etsiä ja esittää niiden huvittavampia puolia,

vertailla opetettavia asioita käytännöllisen elämän ilmiöihin,

valaista niitä käytännöllisillä esimerkeillä -- jos asia niin vaatii,

pilapuheillakin. Siinä kaikki, ja kaikki tämä on niin yksinkertaista."

"Ja pojan luottamuksen ja rakkauden voititte siten, että rupesitte

hänen ystäväkseen ja toverikseen?"

"Sehän on itsestään selvää."

"Ja kaikkeen siihen riittää teillä kärsivällisyyttä?"

"Miksi ei, koska se huvittaa minua, ja olenhan jo teille huomauttanut,

että pidän kasvattajan toimesta."

He seisoivat kahden huoneessa, jota käyttävät osaksi molemmat neidot

kirjoitushuoneenaan, osaksi kirjastohuoneenaan. Pari valkeata, hienosti

sorvattua kirjoituspöytää, kaikilla tarpeilla varustettuna, oli ikkunan

ääressä, avara lasikaappi seinän ääressä oli täynnä kauniisti sidottuja

kirjoja, ja suuri ympyriäinen pöytä sohvan ja pehmeiden tuolien

keskellä oli saksalaisten aikakauslehtien ja aikakauskirjojen peittämä.

Kun Stella Riesemann rupesi miettimään Kurbatowin vastauksia tahi

valmisti uusia kysymyksiä, oli Andrei Petrowitsch astunut kirjakaapin

luo ja antoi katseensa käydä lasin läpi pitkin kirjarivejä, lukien

niiden kullattuja nimiä niiden sidotuista seljistä. Hän oli

ensimäistä kertaa tässä huoneessa. Pari kertaa hän oli katsonut

ovesta sisään, mutta nähdessään ensi kerralla Stellan ja sitten

neiti Ritan kirjoituspöydän ääressä, oli hän luullut huonetta

neitojen neitsytkammioksi ja pysytellyt siitä etäämpänä, kunnes hän

tänään, jouduttuaan viereisessä salissa keskusteluun vanhemman neiti

Riesemannin kanssa, tämän seurassa oli huomaamattaan astunut sinne

sisään.

Andrei Petrowitsch kääntyi pois kirjakaapin luota ja alkoi silmäillä

pöydälle sekaisin viskottuja aikakauskirjoja. Kaapissa ja pöydällä

näkyi samallaista, porvaristaloissa niin tavallista kirjallisuutta.

Edellisessä olivat vallitsevina paitsi useita Saksan klassikoita,

joiden seasta eivät luonnollisestikaan puuttuneet Schiller, Goethe

eikä Lessing, erittäinkin Marlitt, Werner, Heimburg, Schubin, Perfall,

Ompteda, pastori Funke j.n.e. Pöydällä oli toistensa päällä ja vieressä

porvarillisessa rauhassa niinkutsuttuja perhe-aikakauskirjoja, jotka

ovat täynnä samaa laatua olevien kirjailijoiden kynäntuotteita, kuten:

"Ueber Land und Meer", "Daheim", "Die Gartenlaube", "Moderne Kunst",

parooni Grothussin aikakauskirja "Für Herz und Gemüth" [sydämelle ja

hengelle (mielelle). Tekijän muist.] -- "Der Türmer" j.n.e., sitten

useita muotilehtiä ja naisten talouslehtiä sekä lopuksi paikallinen

saksalainen sanomalehti "Düna Zeitung", St. Petersburger Zeitung ja

pieni kirkollinen lehti.

Stella Riesemann seurasi katseillaan Andrei Petrowitschia tämän

seistessä kaapin ja pöydän ääressä ja katseli tutkivana hänen silmiään

ja huuliaan. Neiti Riesemann tunsi taasenkin, että Kurbatow arvosteli,

ja hän aavisti, että tämä arvostelu ei ollut kiittävää laatua. Ja nyt

kun venäläinen käänsi kasvonsa suoraan hänen puoleensa ja jäi katsomaan

kysyvästi häntä silmiin, nyt tiesi Stella selvästi, mitä Andrei

Petrowitsch Riesemannien kirjakokoelmasta ja lukupöydästä ajatteli.

"Luetteko mitään muuta?" kysyi Kurbatow.

"En", vastasi Stella lyhyesti ja tylysti, sillä hän tahtoi mielellään

näyttää sellaiselle näykkijälle hampaitaan. "Eikö siinä Teidän

mielestänne ole tarpeeksi?"

"Ole tarpeeksi?" toisti Andrei Petrowitsch. "Se riippuu siitä,

minkälaiset vaatimukset, tarpeet lukijalla on."

"Luuletteko siis, että nämä aikakauskirjat eivät tyydytä minun

vaatimuksiani ja tarpeitani?"

"Niin, sen luulen."

"Mistä syystä?"

"Siitä syystä, että luettava niissä ei ole kyllin aatteellista!"

Stellan kasvot tulivat tulipunaisiksi.

"Mutta jos se on minun mielestäni kyllin aatteellista."

"Se ei saata olla niin. Luulen tuntevani Teitä vähän. Sanokaa minulle,

neiti Riesemann, ettekö ole tunteneet niitä lukiessanne ikävää ja

kaihonneet jotakin -- jotakin muuta?"

Stella oli tuntenut joskus sellaista, erittäinkin parina viimeisenä

vuotena. Hänhän oli lukenut niin paljon novelleja, jotka kaikki

alkavat niin yhdellä tavalla, samalla tavalla loppuvat, yhdellä tavoin

"intresseeraavat" ja luettua yhdellä tavoin menevät mielestä. Mutta

tahtoen väitellä, koska vastustus-himo oli taasen tarttunut häneen ja

tahtoen kiihoittaa tätä maailmanparantajaa puhelemaan ja saattaa hänet

puhuessaan arvostelemaan, ei hän sanonut totuutta, vaan lausui vakavana:

"Ei, herra Kurbatow, luen kaikkia näitä asioita suurella mielihyvällä.

Ne ovat mielestäni hyvin kirjoitetut."

Andrei Petrowitsch astui, ikäänkuin tahtoisi hän katsoa neitoa

tarkemmin silmiin, pari askelta lähemmäksi häntä.

"Luetteko paljon, neiti Riesemann?"

"Hyvin paljon."

"Ja aina tätä kirjallisuutta?"

"Sen olen jo sanonut."

"Ja ettekö tunne joskus tyhjyyttä rinnassanne, ettekö tunne

tyytymättömyyttä mielessänne? Ettekö toivo saada vaihtelun vuoksi

maistaa jotakin uutta, jotakin toista, jotakin, joka tavalla tahi

toisella eroaa siitä?"

"En."

"Neiti Riesemann, minun on vaikea uskoa teitä! Ellette olisikaan

päässeet selvyyteen tarpeistanne ja vaatimuksistanne kirjallisuuden

suhteen, enkä sitä ihmettelekään, -- niin olisi teidän kuitenkin

pitänyt huomata haluamattannekin, tiedottomasti, joitakin puutteita ja

tuntea halua saada parempaa."

"Miksi sellaista arvelette?"

"Luulen niin vilkkaan luonteenne tähden. Se lentää joskus tavallisesta

piiristä ulos ja joskus korkeammallekin. Olen huomannut sen useammin

kuin kerran. Te vaaditte joka tapauksessa enemmän vapautta, kuin

sisarenne."

Stellan silmät alkoivat loistaa; hän tunsi poskensa jälleen lämpiävän,

ja peittääkseen punastumisensa, hän alkoi nauraa.

"Kiitän miellyttävästä arvostelustanne", hän vastasi leikillisellä

äänellä, "mutta en todellakaan tietänyt, että kykyni puolesta olen

etevämpi tavallista. Se ei voi olla totta, sillä, kuten näette, tyydyn

aivan samanlaiseen henkiseen ravintoon kuin sisareni ja vanhempani

sekä koko se piiri, jonka kanssa me seurustelemme. Näitä kirjoja ja

aikakauslehtiä tapaatte jokaisessa sivistyneessä kodissa, ne ovat

kirjoitetut sellaisia lukijoita varten, jollaisia me olemme. Kuten

näette, en eroa ollenkaan makuni, vaatimustani ja toivomuksieni suhteen

toisista, josta seuraa, että en ole ollenkaan erilaisempi kuin toiset."

"Kenen valinnan mukaan teidän kirjallisuutenne ostetaan ja tilataan?"

kysyi Andrei Petrowitsch, katsoen samalla neitoa epäillen ikäänkuin

olisi hän huomannut neiti Stellan lausunnossa jotakin sekavaa.

"Enimmäkseen äidin valinnan mukaan", vastasi neiti Riesemann.

"Ja onko asia aina ollut niin?"

"On."

"Teidän äitinne panee arvoa etupäässä kirjallisuuden siveelliseen ja

kristilliseen sisältöön sekä valvoo sitä, ettei taloon joudu mitään,

jota ei pidetä kelvollisena?"

"Sehän on aivan luonnollista."

"Neiti Riesemann, ettekö ole lukeneet mitään _salaa_, mitään, josta

tiesitte, että se on kiellettyä?"

Stella loi silmänsä maahan ja nosti ne sitten jälleen nopeasti ylös;

hän oli hämillään, sillä hän ei käsittänyt, mihin toinen sellaisella

kysymyksellä pyrki.

"Miksi sellaista kysytte?"

"Minulle olisi hauskaa saada tietää se. Ettekö halua vastata?"

"Miksi en! Kyllä, olen lukenut monta kirjaa äitini tietämättä."

"Siinä näette! Siis etsitte kuitenkin jotakin muuta, kuin sitä, mitä

teidän kirjakokoelmanne ja aikakauskirjat sisältävät! Ja te tahdoitte

sen pyrkimyksenne peittää, kokonaan salata!... Mutta uskon, että ette

puhuneet minulle totta. Te ette ajattele niin, kuin puhutte."

Stella Riesemann olisi vielä puolustanut katsantokantaansa, ellei

Andrei Petrowitsch olisi katsonut niin vakavasti, melkein nuhtelevasti

häntä silmiin. Kurbatow näkyi olevan pahoillaan siitä, että hänen

vastustajansa, kuten hän oli arvannutkin, vaan teeskenteli. Ja äkkiä

päätti neito lopettaa leikkimisen, antaa naamion pudota ja olla suora

sitä henkilöä kohtaan, joka ilmaisi häntä kohtaan myötätuntoaan. "Herra

Kurbatow, tahdon myöntää teidän olevan osaksi oikeassa", lausui neiti

Riesemann jonkun ajan kuluttua, istuutuen kevyesti tuolille ja hetkisen

taistellen arkaa häpeäntunnetta vastaan. "Minun täytyy tunnustaa, että

se kirjallisuus tuntuu minusta joskus ikävältä; huomaan nimittäin,

että näissä kirjoissa ja aikakauslehdissä ei useinkaan puhuta totta,

ikäänkuin ei mielellään tahdottaisi puhua totta."

Kurbatow istuutui äkkiä toiselle siniselle tuolille neitoa vastapäätä.

Hänen kasvonsa loistivat innostuksesta.

"Eikö teistä tunnu, neiti Riesemann, ikäänkuin olisi se, mitä nämä

kirjailijat kirjoittavat, tilauksesta kirjoitettua? Eikö teille johdu

mieleen maalarit, jotka koettavat maalata aina _kauniita_ tauluja,

koska he tietävät, että se miellyttää ostajaa, että suurin osa

tilaajoista juuri sellaista haluaa?"

"Kyllä", vastasi Stella. "Se on samaa, jota minä kutsuin tahallaan

valehtelemiseksi. Löydän kaunistelua, aina vaan kaunistelua, ja että

tätä kaunistelua toimitetaan tahallaan tarkoituksen mukaisesti ja

suunnitelmallisesti, ja totuus peitetään, vastoin parempaa tietoa -- se

on vastenmielistä."

"Mistä huomaatte sitten tämän epätoden, totuudenvastaisen kaunistelun?"

kysyi Andrei Petrowitsch, jonka poskipäitä alkoi punottaa.

"Mistäkö sen huomaan? Näenhän ihmisiä ja elämää! Ne eivät ole

sellaisia, miksi niitä usein kirjoissamme kuvataan. Mutta minun täytyy

teille tunnustaa, että olen lukenut kuitenkin näitä kirjoja suurella

mielenkiinnolla ja luen useita vielä nytkin."

"Huolimatta siitä, että löydätte niissä vääristeltyä totuutta, totuuden

vastaista kaunistelua?"

"Niin. Ettekö usko sitä?"

"Uskon. Mutta mistä se johtuu?"

"Sitä en tiedä."

"Joskus siitä, että ei ole toisia kirjoja."

"Saattaa olla."

"Sallikaa, että mainitsen teille vielä yhden syyn", lausui Andrei

Petrowitsch, siirtäen tuolinsa lähemmäksi neitoa. "Se syy on seuraava:

teitä, neiti miellyttävät kauniit kuvat! Niiden tulee vaan olla

taitavasti kaunistettuja. Te katselette mielellänne 'kaunistettua'

kuvaa. Sitä katsellessanne unohdatte kaunistuksen -- unohdatte, että

kaunistelu peittää totuuden, että on puhuttu tahallaan valetta. Sillä

onhan kylliksi ihmisiä, joita miellyttää kaunis, kaunisteltu kertomus

vanhoista ajoista, ja sellaisessa on kuitenkin kaikki valetta.

Ja tiedättekö, neiti Riesemann, _miksi_ teitä usea taidokkaasti

kaunisteltu kuva miellyttää?"

"No?"

"Siksi, että se on teidän _oma_ kuvanne, teidän _oma_ kaunisteltu

kuvanne. Se kuva miellyttää teitä, _teitä itseänne_."

"Miten niin luulette?"

"Ajattelen näin. Te huomautitte, että näitä kirjoja ja aikakauslehtiä

lukee täällä koko seurapiiri, jonka kanssa te ja omaisenne

seurustelette, ja että ne ovat juuri sellaisia piirejä varten. Se on

oikein. Mutta me tiedämme, että ihminen, joka antaa kuvata itsensä,

joka tilaa kuvan omasta itsestään tahtoo siksi olla 'kaunis',

kauniimpi kuin mitä hän todellisuudessa on. Maalari maalaakin

sellaisen kuvan. Kirjailija on yhteiskunnan kuvaaja. Hän on tilattu

kuvaaja, kuvaaja, joka katsoo omaa hyötyään, hänet yhdistävät

sitäpaitsi tilaajaan yhteiskunnalliset siteet ja siis hän laatii

yhteiskunnasta, se on, tilaajistaan, hyvin kauniin kuvan. Kuva

luonnollisesti miellyttää tilaajia, se on yhteiskuntaa siksi, että

se sitä _imartelee_. Ja se miellyttää sitä enemmän, mitä taitavammin

se on kaunistettu. Mikä taasen miellyttää koko yhteiskuntaa, se

miellyttää yhteiskunnan yksityistä jäsentä, joka tuntee vähänkin

kuuluvansa siihen, jonka mielipiteet, ja tunteet ovat yleensä yhteiset

yhteiskunnassa vallitsevien kanssa... Neiti Riesemann, teitä miellyttää

moni taidokkaasti kirjoitettu valheellinen kirja siksi, että se

miellyttävästi kuvailee seurapiiriänne ja teitä itseänne."

Stella katseli suurin, miettivin silmin Kurbatowia jonka äkillinen

vilkkaus näkyi kummastuttavan häntä.

"Ettekö tee minulle vääryyttä, herra Kurbatow?" lausui hän sitten. "Te

kuulitte, että minä tunnustin totuuden salaamisen tahallisen valehtelun

epäkohdaksi kirjallisuudessa, tuomitsin sen suurena vikana. Siitä

selviää ettei minua miellytä imartelu, kaunistelu, että se on minulle

vastenmielistä, etten sitä kärsi."

"Te ette kärsi kehittyneemmän makunne tähden _taitamatonta_

kaunistelua, liian räikeitä värejä, karkeata kirjallista tuotetta.

Pientä taidetyötä vastaan, joka tarkoittaa samaa, ei teillä ole mitään,

sillä muuten ette löydä huvia sellaisten kirjojen lukemisesta."

"Arvelette siis, etten voisi kärsiä moittivaa arvostelua itsestäni ja

seurapiiristäni, että minua todella miellyttää imartelu, kaunistelu ja

vale enemmän kuin luonnollisuus ja todellisuus."

"Ei, neiti Riesemann, sitä en luule", vastasi Andrei Petrowitsch

kovalla äänellä. "Te tunnette kyllä tuskan moittivasta arvostelusta, se

pahoittaa, loukkaa ja haavoittaa teitä ensin, mutta te jaksatte kärsiä

sen, ja -- kentiesi se alkaa teitä vihdoin miellyttää ja te opitte itse

arvostelemaan! Luulen tohtivani luottaa siihen."

"Mutta miten minun sitten pitäisi saavuttaa tämä mielenmuutos

ja uudestaan syntyminen?" kysyi Stella nauraen, ei kuitenkaan

pilkallisesti.

"Ajatelkaa itse asiaa", vastasi Kurbatow samoin nauraen.

Stella katseli äänettömänä hetken ulos ikkunasta puutarhaan, jossa

hiljainen tuuli heilutteli puiden latvoja, ja kääntyi sitten Kurbitowin

puoleen kysyen nopeasti:

"Andrei Petrowitsch, mitä te sitten oikein luette?"

"Olkaa hyvä, tulkaa huoneeseeni ja katsokaa", vastasi ylioppilas.

"Annatteko minun lukea muutamia kirjoja?"

"Hyvin mielelläni, neiti Riesemann. Ellei äitinne --?"

"Älkää unohtako, että olen nyt täysi ikäinen" nauroi Stella. "Vietin

kahdettakymmenettäensimäistä syntymäpäivääni, kun te tulitte tänne.

Sitäpaitsi olen aina ollut niin tottelematon lapsi, että äiti pitää

minua parantumattomana ja antaa nyt minun tehdä, mitä tahdon... Tulkaa,

Andrei Petrowitsch, tahdon heti nähdä kirjojanne! Mikä hauska aate,

tulen samallaiseksi armottomaksi arvostelijaksi kuin te olette!"

Ja neiti Stella hypähti kiihkeän vilkkaasti pystyyn.

"Miksi te kutsutte minua armottomaksi arvostelijaksi?" kysyi Andrei

Petrowitsch, nousten myöskin seisomaan.

"Ettekö ole sitä? Onko meidän talossamme mitään, jota ette moittien

arvostele? Luonnollisesti teette sitä ääneti, mielessänne;

_puhuessanne_ kuulen teidän tänään ensi kerran arvostelevan. Mutta minä

näen kaikki ja tiedän kaikki, ja olen jo kauan aikonut ottaa teidät

käsiini, alkaa väitellä kanssanne, astua teitä vastaan talon ja perheen

ja yhteiskunnan kunnian puolesta uhmaten esiin."

"Siis tehkää se!" huusi Andrei Petrowitsch huvitettuna. "Minua ei

huvita mikään niin paljon, kuin ankara väittely aatteellisista

asioista!"

He astuivat ulos kirjastosta ja kiipesivät ylös portaita -- Kurbatow

edellä, Stella hänen kintereillään. Kun Andrei Petrowitsch talon

toisessa kerroksessa, jonka eteisessä ei ollut ainoatakaan ihmistä

näkyvissä, avasi huoneensa oven, pysähtyi neiti Riesemann äkkiä

ennenkuin astui sisään. Hänen katseensa lensi nopeasti ympäri,

ikäänkuin jotakin etsien.

"Tehkää niin hyvin", lausui ylioppilas, joka oli jo astunut kynnyksen

yli huoneesen.

"Ei -- eikö Eberhard ole ylhäällä?" kysyi neiti Stella, ja hänen

kasvoillaan näkyi, että hän oli odottamatta joutunut hämilleen.

"Eberhard? Mitä te Eberhardista tahdotte?"

"Ei -- niin muuten..."

"Neiti Riesemann, ettekö _yksin_ --?"

Andrei Petrowitschin keskeytetyn kysymyksen sävyssä kuului ja hänen

kasvoillaan näkyi jotakin, joka saattoi Stellan äkkiä punastumaan.

Nopeasti hän astui ovesta sisälle. Kurbatow sulki oven.

Kun he nyt toistensa vieressä soikeassa, avarassa huoneessa astuivat

eteenpäin, katseli Andrei Petrowitsch syrjästä neitoa. Stella ei nähnyt

tätä katsetta, vaan tunsi, että siinä ilmeni kummastusta, epäilyä tahi

jotakin muuta... Tälle ihmiselle näkyi olevan käsittämätöntä että

nuori neito häpeää yksin astua miehen asuntoon, että se on hänelle

siveellisesti vastenmielistä!

Stella odotti, että Kurbatow huomauttaisi häntä pelokkaasta

viivyttelemisestään, mutta kun sellaista ei tullut, koetti neito

voittaa hämminkinsä, peittää sen häneltä kaikilla tavoin. Ei tiedä,

mistä se johtui, mutta Stellasta tuntui, kun olisi hän hävetessään

tehnyt vääryyttä, kun olisi hän antanut jälleen Andrei Petrowitschille

moitteen aihetta... Ja Stellasta tuntui, kun olisi hän tehnyt vääryyttä

itse Andrei Petrowitschille.

Ikäänkuin koettaen irroittautua näistä vastakkaisista tunteista, astui

hän Kurbatowin edellä kiireesti kiilloitetun kirjahyllyn luo, jolle

ylioppilas oli huolellisesti latonut suuren kirjakokoelmansa.

"Vaan tiedettä ja politikaa!" huudahti Stella Riesemann, otettuaan

useita kirjoja hyllyltä alas ja avattuaan ne sitä myöten, asettaen ne

taasen puoleksi pettyneenä paikoilleen hyllylle.

"Siellä on myöskin kaunokirjallisuutta", huomautti Andrei Petrowitsch.

"Mitä teillä on tiedettä ja politikaa vastaan, neiti Riesemann?"

"Sehän ei ole mitään minunkaltaiselleni, herra Kurbatow!"

"Teidän kaltaisenne?"

"Niin, naiselle!"

"Miksi ei naiselle?"

Stella katsoi kysyvästi häntä, sitten näkyi äkkiä hänen silmistään,

että tämä oli ymmärtänyt hänet.

"Tiedän kyllä, että löytyy naisia, jotka toimivat tällaisissa asioissa,

lausui hän... Olen kuunnellut useita oppineita ja politikoivia

naisia ja lukenut yhtä ja toista niin sanotusta naiskysymyksestä

ja naisliikkeestä. Mutta, Andrei Petrowitsch, mitä ne asiat minuun

koskevat? Mitä minä niillä tekisin?"

"Miksi ette myöskin te?"

"Tiedättehän, että olen tehtailija Riesemannin tytär ja menen pian

avioliittoon! Mitä tekisi kauppias Göblerin rouva politikalla?

Minun 'kysymyksenihän' ovat niin yksinkertaiset, ne pyörivät kaikki

vaan kotoisten asioiden ympärillä, ja minun 'liikkeeni' mahtuvat

täydellisesti asuinhuoneen ja keittiön ja --", neiti Riesemann loi

katseensa maahan, -- "ja myöhemmin vielä yhden huoneen välille!"

"Ainakin pitäisi niiden asioiden teitä huvittaa, neiti Riesemann!"

"Miksi niin?"

"Jo siksi, että ne koskevat teidän sukupuoltanne."

Stella selaili pintapuolisesti yhtä venäjänkielistä kirjaa ja oli

mietteissään.

"Joskus huvittaisivat ne minua, ainakin alkaisivat huvittaa minua,

mutta minähän en voi niissä toimia, minulle ei jää siihen aikaa, ei nyt

eikä vastedeskään."

"Teidän pitäisi varata itsellenne aikaa, neiti Riesemann. Se on

välttämättömän tarpeellista, jos --"

"No, jos --?"

"Jos tahdotte tulla arvostelijaksi ja vieläpä armottomaksi

arvostelijaksi", nauroi Andrei Petrowitsch. "Vai luuletteko, että

arvostelija voi tietoja, elämänkokemusta ja yleisten olojen opettavaa

tuntemusta omaamatta toimia?"

"Mutta sehän oli vaan pilaa, herra Kurbatow! Ja me pidimme, siitä

alhaalla puhellessamme, ainoastaan kaunokirjallisuutta silmällä. Te

tahdoitte antaa minun lukea romaaneja, joissa kuvataan oloja ja ihmisiä

oikeammin, todellisemmin, puolueettomammin, kuin niissä kirjoissa,

joita olen tähän saakka lukenut."

"Pilaa, neiti Riesemann? Teittekö vaan pilaa? Ette siis halua oppia

arvostelemaan, selvemmin terävämmin ja syvemmälle tunkevin silmin

katselemaan maailmaa ja ihmisiä?... Niin, silloin ette tarvitse

parempaa kaunokirjallisuutta! Mitä te sillä silloin tekisitte?

Miksi pitäisi astua ensimäistä askelta, kun tietää, että kaikki jää

tekemättä? Oletteko siis puolinaisten toimenpiteiden ystävä, neiti

Riesemann?"

"Olen jo sanonut teille, että en voi astua täyttä askelta, ja etten

sitä tarvitsekaan tehdä. Kaunokirjallisuutta luen vaan huvikseni.

Pidemmälle ja syvemmälle en voi, en saata mennä."

"Ajan puutteenko tähden?"

"Niin, ajan puutteen tähden."

"Ja kuitenkin luulitte, että nämät etäisemmät ja syvällisemmät asiat

voisivat huvittaa teitä!"

"Niin, kun voisin, kun olisi aikaa."

"Niinkö, neiti Riesemann! Nyt joudumme siis puhumaan teille niin

tärkeästä ajanpuutteesta. Minä vältän, että teillä on kyllin aikaa,

että teillä on sitä tuhlata turhaan. Myöskin suurkauppias Göblerin

rouvalla tulee olemaan paljon aikaa, enemmän kuin tuhansilla

toisilla naisilla, jotka kuitenkin löytävät tilaisuutta harrastaa

yllinkyllin yleisiä asioita... Mihin teidän aikanne sitten kuluu,

neiti Riesemann? Sallikaa, että sanon sen heti teille. Teidän aikanne

kuluu pukeutumiseen ja koristelemiseen, ompelijan ja muotikauppiaan

luona käymiseen, vieraisilla olemiseen ja vieraiden vastaanottamiseen,

ajamiseen ja ratsastamiseen, kävelyyn ja puhelemiseen..."

"Entä jokapäiväinen työni, herra Kurbatow?" huudahti Stella, avaten

silmänsä suuriksi.

"Teidän työnne? Ajatteletteko jokapäiväistä työtänne äitinne ja

sisarenne seurassa? Tietäkää, neiti Riesemann, sen työn voisitte aivan

hyvin jättää tekemättä..."

"Miten niin?"

"Se ei ole työtä, se on urheilua. Se ei ole urheiluakaan, se on

ajanvietettä. Se ei ole edes ajanvietettä se on -- suokaa anteeksi --

ajan tuhlausta. Minulla ei ole mitään urheilua vastaan. Ei myöskään

mitään ajanvietettä vastaan. Vaadin kuitenkin, että urheilulla,

samoinkuin ajanvietteelläkin on joku tarkoitus, jonkunlainen sisältö,

pienikin tarve..."

"Eikö meidän nypläys- ja käsityöllämme siis ole mitään sellaista?"

"Ei. Ei ole enää pitkään aikaan ollut."

"Mitä se merkitsee: ei ole enää pitkään aikaan ollut?"

"Tarkoituksenmukaista ja tarpeellista oli työnne silloin, kun

tarvitsitte vielä sen tuloksia, vaikka niiden tuotteiden joukossa on

kylläkin paljon sellaisia, joita yleensä ei tarvita. Mutta nyt, kun

huoneenne ovat niillä yltyleensä koristellut, aivan kuormitetut, nyt

puuttuu siltä työltä tarkoitus ja tarpeellisuus, nyt pitäisi sen sijaan

tulla jotakin muuta, joka ei ole niin tarpeetonta, olkoon, että ette

tee sellaista työtä yksinomaan itseänne varten."

"Emme teekään mitään yksinomaan itseämme varten", huudahti neiti

Stella, jonka hienot kasvot hermostuneesti punastuivat. "Annamme suuren

osan tuotteistamme hyväntekeväisiin tarkoituksiin -- ne myydään pari

kertaa vuodessa köyhien hyväksi pidettävissä arpajaisissa. Niin on

työllämme mielestäni jokseenkin hyvä ja tuottava tarkoitus ja tarve."

"Oi, nuo hyväntekeväisyys myyjäiset", huudahti Andrei Petrowitsch, ja

ensi kerran kuului hänen vakavassa hillityssä äänessään puolinaista

pilkkaa. "Mitä ihmiset, joilla ei ole työtä, tahi jotka siten koettavat

hankkia itselleen kunniaa, eivät ajattelekaan edukseen!"

"Omaksi edukseenko?"

"Miksi sitten, neiti Riesemann? Eikö se ole teillä selvillä? Onko

sellaisilla hyväntekeväisyys myyjäisillä mitään muuta tarkoitusta,

kuin oma hyöty, joka tarkoitus vaan verhotaan hyväntekeväisyyden,

ihmisrakkauden vaippaan -- itselle ja toisille nähtäväksi?... Eikö ole

paljon yksinkertaisempaa, käytännöllisempää ja oikeampaa auttaa köyhiä

suoraan rahalla? Miksi tarvitaan tätä etsittyä kiertotietä tehtailijan,

kauppiaan, omien nypläystöiden, myyjäissalin kautta?"

"Olette oikeassa, Andrei Petrowitsch", lausui Stella päättävästi, ja

hänen silmänsä loistivat niin, kun ne tavallisesti loistavat silloin,

kun ihminen kuulee omat ajatuksensa toisen suusta. "Olen ajatellut

joskus myyjäisiä, ja olen tehnyt aivan saman johtopäätöksen. Mutta

te toivoisitte, että emme kotona tekisi työtä yksinomaan itseämme

varten, vaan myöskin toisia varten, tahi nyt, kun emme sitä enään itse

tarvitse, ainoastaan toisia varten. Miten sen mielestänne pitäisi

tapahtua? Kenen hyväksi meidän tulisi työtä tehdä?"

"Työskennelkää niiden hyväksi, jotka sitä tarvitsevat. Ja tehkää

sellaista työtä, mikä on todella tarpeellista."

"Selittäkää tarkemmin, herra Kurbatow?"

"Neiti Riesemann, tehän teette työtä vapaaehtoisesti, omaksi huviksenne

ja ajanvietteeksenne, ette tahdo sillä mitään ansaita, sillä ette

sitä tarvitse; te työskentelette, kuten juuri kuulin ja kuten itse

voin arvata, osaksi hyväntekeväisyystarkoituksia varten. Tahdotte

jotakin antaa, lahjoittaa pois omasta kyllyydestänne, jakaa jotakin

toisillekin. Erittäinkin niille, jotka ovat puutteessa. Tehkää sitä,

mutta tehkää tarkoituksenmukaisesti, käytännöllisesti, niin että se

täyttää tarpeen! Lahjoittakaa tuotteenne heti köyhille, ja valmistakaa

ainoastaan sellaisia tavaroita, joita köyhät voivat tarvita. Mutta

niitä tavaroita, joita te valmistatte, ei köyhä voi käyttää mihinkään."

Stella oli istuutunut Kurbatowin pöydän ääreen ja nojasi kaunista,

kiharaista päätään käteensä.

"Myyjäiset ovat nyt kuitenkin kerran olemassa, emmekä me yksin voi

niitä poistaa", lausui hän synkännäköisenä. "Ja meiltä pyydetään vähän,

anotaan lahjoja -- tiedättehän, miten näissä asioissa on tapana...?"

"Tiedän, mutta silloinkin löytäisitte oikeamman tien", lausui

Andrei Petrowitsch. "Antakaa myyjäisiin tarkoitetut lahjat niiden

valmistettavaksi, joilla on työn puute ja jotka elättävät itseään

työllä. Siten tekisitte hyvää, jota te tahdottekin tehdä ja

voittaisitte itsellenne aikaa, joista sanotte olevan itsellänne niin

suuren puutteen. Voisitte käyttää aikanne huvittavampaan työhön, vai

onko mielestänne, neiti Riesemann, sellaisessa nypläys- ja käsityössä

kylläksi huvia?"

Stella pudisti päätään ja alkoi nauraa.

"Ei, herra Kurbatow! Tahdon olla suora ja tunnustaa teille, että se työ

on minulle vastenmielistä, että pidän sitä joskus kauhean kiduttavana.

Olen laiskin ja huolettomin työntekijä kaikista tuttavapiiriimme

kuuluvista naisista ja neitosista -- luonnollisesti äidin suureksi

mieliharmiksi -- ja mietin joka päivä uusia keinoja lyhentääkseni

työaikaa tahi päästäkseni kokonaan työtä tekemästä. Siksi minulla

on niin useasti päänsärky tahi on tarpeellisin väline kipeä...

Katsokaa...!"

Ja neiti Stella ojensi nauraen etusormensa, jota keskinivelestä saakka

peitti valkea nahkatuppo.

"Kysytte usein, miksi en vapaudu sellaisesta vastenmielisestä

ajanvietteestä", lausui neiti Riesemann vakavana nähdessään Kurbatowin

katselevan itseään moittivin silmäyksin. "Vaan se ei ole ollenkaan

helppoa. Äitini panee suurta arvoa sellaiselle työlle. Ja isä

samaten. He pitävät sitä tarpeellisena moralin ja hyvien tapojen

kasvattamiseksi ja samoin Jumalalle otollisena, koska osa työstämme

kantaa hyväntekeväisyyden leimaa. Se on erittäinkin Jumalaa pelkäävän

äitini vakaa ajatus. Työskentelemisemme on vanhempieni mielestä osa

kodin järjestyksestä. Ja kodin järjestystä rikkoa -- tiedättehän, että

se kysyy rohkeutta, voimaa ja ponnistusta; se synnyttää vaan riitaa

ja pahennusta. Minulla ei ole vielä ollut sitä rohkeutta ja voimaa.

Mutta lohdutan itseäni sillä, että pääsen pian itsenäiseksi ja vapaudun

sellaisesta orjuudesta. Minun kodissani, Andrei Petrowitsch, tuhlataan

aikaa vähemmin sellaiseen..."

Kurbatow aikoi kysyä Stellalta, miksi niin rikkaassa suurporvarin

kodissa, kun tehtailija Riesemannin oli, oli huomattavissa, tapana

niin pikkuporvarillinen työnteko; mutta hän jätti sen tekemättä, sillä

vastaus oli niin helposti löydettävissä, että hän sen heti itsekin

huomasi.

Herra ja rouva Riesemann olivat olleet pikkuporvareita ja

jääneet pikkuporvareiksi, vaikka muuttuneissa oloissa. He olivat

käsityöläisistä kohonneet, edellinen sällistä, toinen mestarin

tyttärestä ja tuoneet uuteen, korkeampaan seurapiiriin suuren määrän

entisen ympäristönsä tavoista, mielipiteistä, käsityskannasta,

traditioneista. Mitä uutta he olivat omistaneet, se peitti

ainoastaan ohuena kiiltona kaikkea vanhaa, se oli vaan ulkonaista.

Pikkuporvarillisuuteen perustui koko heidän kotoinen elämänsä,

heidän perhe- ja seuratapansa, heidän mielipiteensä ja luontaiset

ominaisuutensa. Siihen liittyi vielä herra Riesemannin mahtava

ylpeys rikkaudestaan, jota nähdään perinnöllisissä suurporvareissa

ainoastaan vähän, peitetymmässä muodossa, sekä rouva Riesemannin

mielellään osottama työkyky ja ahkeruus, jonka asemesta varsinaisessa

rahamaailmassa käytetään muita loistokeinoja. Siitä johtui Riesemannin

avioparin harras pienimpienkin ulkonaisten tapojen noudattaminen,

sillaikaa kun he eivät huomanneet ollenkaan tekemiään suuria virheitä

seuratapoja ja makua vastaan, erittäinkään herra Riesemann. Se näkyi

myöskin Riesemannien kitsaudesta pikkuasioissa, jota Kurbatow usein

huomasi, sekä heidän tuhlaamisestaan avoimin käsin silloin, kun tuli

näyttää rikkauttaan ihmisille. Vaikuttavaan, loistavaan esiintymiseen

oli Riesemannien kukkaro aina avoinna, mutta herra Riesemann saattoi

tinkiä kyökkipiian palkasta viidenkymmenen kopeekan tähden ja rouva

Riesemann naulasta voita puolen kopeekan tähden kiivaasti kuin

juutalainen.

Esiintymiskiihkossaan pitivät molemmat hyvää huolta siitä, että he itse

ja heidän lapsensa kävivät komeissa puvuissa ja koristeltuina, ettei

kukaan siinä päässyt heidän edelleen, ja että he ottivat tarkan selvän

siitä, millainen "muoti" kulloinkin oli. Riesemannit tekivät matkoja

ulkomaille, niinkuin Andrei Petrowitsch oli kuullut heidän puheistaan;

heillä oli teatterissa oma aitionsa, he kävivät usein "kuuluisammissa"

konserteissa; Stellalla, Ritalla ja Eberhardilla oli ratsuhevoset

ja rattaat, ja isä Riesemann aikoi tilata itselleen ulkomailta

automobilin, sillä hänen oli vaikea ratsastaa.

Se kaikki oli suurporvarillista kiiltoa, minkä ohuen kuoren alla --

kudottiin, ommeltiin, nyplättiin, punottiin, rukoiltiin ja vähennettiin

kamarineitsyen palkasta kymmenen kopeekkaa, kun hän oli rikkonut

vesilasin, hyvin pikkuporvarilliset herjaussanat vielä sen lisäksi...

"No, neiti Riesemann", lausui Andrei Petrowitsch, kun nämät ajatukset

olivat risteilleet hänen päässään, "olemmeko siis nyt saaneet selville,

että teillä pitäisi olla aikaa tutkia muitakin asioita, kun niitä,

jotka nyt täyttävät elämänne?"

Stella loi katseensa ylös kirjasta, jota hän oli alkanut lukea.

"Olemme, Andrei Petrowitsch", vastasi hän, "Minun itsekiitokseni oli

vaan teeskenneltyä, tahdoin ainoastaan vastaan väittäen saada tietää

teidän arvosteluanne ja verrata sitä siihen ajatukseen, joka minulla

joskus on tavallisista töistäni ja ajanvietteistäni, joka minulle usein

tulee pakostakin mieleeni."

"Ja se ajatus on?"

"Että en tee mitään. Että teen turhaa työtä. Että vietän aiheettomasti

aikaani. Että minun _pitäisi_ tehdä jotakin, tunteakseni sydämessäni

tyytyväisyyttä itseäni kohtaan, tunteakseni tyhjyyden sijasta

täydellisyyden tunnetta..."

Andrei Petrowitsch istuutui pöydän ääreen neiti Riesemannia vastapäätä.

Hänen silmänsä loistivat ja hänen poskensa punottivat.

"Stella Martinowna --", Kurbatow, joka muulloin puhui neidon kanssa

aina saksaa ja kutsui häntä silloin "neidiksi", kutsui häntä ensi

kertaa tällä nimellä -- "Stella Martinowna, nyt sanoitte jotakin,

jota teiltä odotin. Niin, odotin suustanne sellaista tunnustusta. Ja

kuitenkin ihmettelen sitä nyt... Te tunnustatte tähänastisen työnne ja

ajanvietteenne olevan turhaa, ja kuitenkin voisitte haukotellen asettaa

tieteen ja politikan takaisin hyllylle!"

"Olenko siis selvillä itsestäni ja tunteistani ja tahdostani!" huudahti

Stella Martinowna intohimoisella äänellä. "Minähän hapuilen pimeässä,

etsin -- ei, en vielä etsikään -- tahtoisin etsiä, -- mutta en tiedä,

mitä tahtoisin etsiä... Tunnen ainoastaan, että minulta puuttuu

jotakin, vaan en tiedä, mitä minulta puuttuu, mistä voisin saada ja

löytää sitä, mitä minulta puuttuu... jos se on tietoa ja pohtikaa,

Andrei Petrowitsch, niin antakaa minulle sitä! Antakaa minulle kaikki

kirjanne, ja sanon teille jonkun ajan kuluttua, olenko löytänyt, mitä

minulta puuttuu, mitä olen etsinyt."

"Stella Martinowna, te etsitte _työtä!_... Terve ihminen häpeää elää

ilman työtä. Hän tuntee, että hän on turhaan maailmassa. Hän tuntee,

että hän on alempana kun ne, jotka tekevät työtä. Hän tuntee elävänsä

toisten työstä. Te etsitte työtä, Stella Martinowna, sillä häpeätte

elää ilman työtä!"...

"Siis _antakaa_ minulle työtä!"

"Minä annan!"

Andrei Petrowitsch astui kirjahyllyn luo, otti sieltä enempää etsimättä

pari paksuhkoa kirjaa ja antoi ne yhtaikaa Stellalle käteen.

"Ottakaa aluksi tämä; opitte siitä käsittämään ja kunnioittamaan

työtä!... Ja kun olette siihen väsyneet, lukekaa huviksenne tätä

romaania. Ja kun olette ne lopettaneet, tulkaa luokseni, me käymme

vapaasti keskustellen niiden sisällön arvostellen läpi, ja sitten

otatte pari uutta mukaanne."

Ottamatta selvää kummankaan kirjan nimestä neiti Riesemann painoi ne

povelleen sydäntään vasten ja läksi kiittäen kiireesti menemään.

V

Herra Martin Riesemannin kasvoista saattoi nähdä, että hän oli

mielissään saadessaan näyttää Andrei Kurbatowille tehdastaan. Hänen

kasvoillaan näkyi vieno loiste ja suun ympärillä väreili rauhallinen ja

ylpeyden sekainen nauru. Hän vei vieraansa yhdestä nokisesta huoneesta

toiseen sekä selitteli lakkaamatta. Niin puhelias ei herra Riesemann

ollut vielä koskaan ollut. Hän ei jättänyt näyttämättä ja selittämättä

tehdashuoneissa ainoatakaan huomiotaherättävämpää seikkaa, ja hänen

selityksensä venyivät sitä pitemmiksi, hänen mielihyvänsä kasvoi sitä

suuremmaksi, mitä enemmän hän huomasi, että kaikki nämät asiat todella

huvittivat Andrei Petrowitschia. Osottaakseen lopuksi isäntävaltaansa

ja sen laajuutta, pani hän mestarit ja työnjohtajat, niin sanoaksemme,

tanssimaan sekä pakotti heidät karkealla käskijän äänellään mitä

suurimpaan nöyryyteen.

Riesemannin kone- ja rautatehdas sijaitsi kaupungin itäpuolella, laajan

mäenselänteen harjalla, josta se aina savuavine tornineen ja nokisine

huoneineen katseli alas laaksossa olevaa kaupunkia taistelussa olevan

hyökkäykseen valmiin linnoituksen tavoin. Andrei Petrowitsch oli nähnyt

suurempiakin tehtaita, mutta rakennustensa, sisustuksensa ja työn

vilkkauden suhteen tuskin paremmin järjestettyä. Hän huomasi hyvin,

että johto siinä oli todella "rautaisissa käsissä", että tarmokas

yrittelijä, väsymätön, peräytymätön rikkauden kokooja oli tämän

laitoksen johtavana henkenä. Herra Riesemann voi kieltämättä olla ylpeä

siitä, mitä hän pienestä alusta oli aikojen kuluessa kehittänyt.

Tehtaan huoneiden lattioita peittivät pitkissä riveissä valmiit

höyrypannut, maanviljelyskoneet ja laatikoihin asetetut koneenosat,

joista herra Riesemann iloisesti hymyillen huomautti, että "tämä romu

on pian levinnyt kaikille neljälle ilmansuunnalle, ja uutta samallaista

on saapunut sijaan." Suurissa, korkeissa huoneissa aikaansaivat sadat

vasarat työn alaisina olevien kattiloiden kimpussa korvia särkevän,

päätä huimaavan melun.

Mustien kärpäsien tavoin riippuivat ja liikkuivat nokiset työmiehet

kattiloiden rautaisien seinien ympärillä, toiset sisässä, toiset

ulkopuolella. He olivat varmaankin kuuroja, sillä muutoin eivät he

olisi voineet niin rauhallisesti kestää sitä helvetillistä melua,

jonka heidän raskaat vasaransa kattiloiden kylkiin sattuessaan

synnyttivät... Sitten seurasivat laajat työhuoneet meluavine koneineen,

työpenkkeineen, alasimineen, täynnä nokisia sorvareita, viilaajia,

höylääjiä ja seppiä.

Illalla, kun työmiehet toisista osastoista poistuivat, alkoi valimossa

raudan valanta. Eberhardille, Andrei Petrowitschin eroittamattomalle

seuralaiselle, oli tämä työ tehtaassa ollut kaikkein hauskinta.

Olihan se suurenmoinen, synkkiä mielikuvia herättävä näky, kun

mustat, rautakätiset miehet johtivat sulatusuuneista juoksevaa, tulta

leimuavaa rautaa astioihin sekä kaatoivat palavaa, kihisevää nestettä,

josta nouseva hirmuinen lieska korvensi heidän käsiään ja kasvojaan,

muotteihin, jotka olivat tehdyt puusta jättiläissuureen huoneeseen,

savesta ja mullasta olevan lattian sisään. Se oli ikäänkuin kuva

helvetistä, joka näkyi rauhalliselle katsojalle -- niin väritetty

ja kuitenkin niin tympäisevä, aavemainen, riehuva. Ahjoista tuleva

punainen loiste heitti ikäänkuin väreileviä, leikkiviä värijuovia

huoneen pehmeälle, mustalle permannolle, sen nokisiin seiniin ja

kattoon, ja vaaleankellertävä, liekehtivä loiste, joka sulatetulla

raudalla täytetyistä astioista löi valajia kasvoihin, muutti nämät

tummien, pahaa tekevien henkien näköisiksi. Vielä ulkonakin, tehtaan

pihassa, tuntui valamistyön aavemaisuus, savupiipuista löi loimuavan,

ahmivan jättiläiskielen tavoin suuri tulipatsas ulos, saatti taivaan

punottamaan niinkuin suuren tulipalon aikana ja valaisi punertavalla,

väreilevällä loisteellaan koko ympäristöä kaupungin laidassa.

Andrei Kurbatow ja Eberhard olivat tulleet rattailla kaupunkiin

ja tahtoivat lähteä samoin takaisin, mutta he asettuivat, herra

Riesemannin hartaasta toivomuksesta, jättäen rattaat Riesemannien

kaupungissa olevaan taloon, tehtailijan uusiin loistaviin vaunuihin,

joiden edessä juoksi kaksi tulista rotuhevosta. Isä Riesemann halusi

nähtävästi saada kuulla, miten tehdas, tämä hänen ylpeytensä ja koko

olemuksensa oli miellyttänyt Andrei Petrowitschia, sillä tuskin olivat

he lähteneet tehtaan ääressä olevan asunnon portaiden luota, kun vanha

herra alkoi siinä mielessä puhua.

"No, Andrei Petrowitsch, oletteko käyntiinne tyytyväinen? Löysittekö

mitään huvittavaa minun savumökistäni?"

Kurbatow oli mietteissään, kysyjä herätti hänet.

"Hyvin paljon huvittavaa", vastasi hän, hetken vaiettuaan.

"Vai niin! Sepä hauskaa!"...

"Te olette -- sallikaa minun tunnustaa, -- hiton tarmokas ihminen!

Olette huvitettu kaikista asioista -- sellaisistakin, joiden ei luulisi

ollenkaan huvittavan teitä, jotka ovat teille vieraat... Andrei

Petrowitsch" -- ja isä Riesemann löi ylioppilasta veljellisesti olalle,

-- "jos vielä toisenkin kerran -- tehkää vaan hyvin, kaikki ovet ovat

teille avoinna. Tahdon saattaa teidät tuttavuuteen insinörini kanssa,

ja hänen johdollaan --"

"Kiitän, herra Riesemann", lausui Kurbatow, "ja käyttäisin lupaanne

hyvin pian hyväkseni, ellei minulla olisi teille toista pyyntöä

tehtävänä, joka menee vieläkin pitemmälle."

Riesemann katsoi kysyvästi ylioppilasta, suu jo avattuna pyynnön

täyttämiseen.

"Puhukaa, Andrei Petrowitsch!"

"Tahtoisin tehdä tehtaassanne pari tuntia päivässä työtä..."

Tehtailija käänsi raskaan ruumiinsa istuimellaan puoleksi ympäri ja jäi

katsomaan Kurbatowia suuhun, ikäänkuin luullen kuulleensa sanat, jotka

sieltä olivat lähteneet, väärin.

"Työskennellä?... Tehtaassa?... Mitä sanoitte, Andrei Petrowitsch?"

"Te kuulitte oikein", lausui Andrei Petrowitsch. "Tahtoisin silloin

tällöin työskennellä tehtaassanne. Otatteko minut vastaan?"

Isä Riesemann tarkasteli tutkivasti Kurbatowia, näyttäen samalla olevan

kahden vaiheella siitä, tuliko hänen panna hänen sanansa pahakseen vai

pitikö hänen alkaa niiden johdosta nauraa.

"Minkätähden on tämä pila tarpeen?" kysyi hän lopuksi.

"Se ei ole pilaa, herra Riesemann."

"Te -- Te -- herra kandidati, te tahtoisitte ruveta työmieheksi

tehtaaseeni?"

"Niin, -- ajoittaisin, kuten sanoin"

"Tahtoisitte tehdä _työtä_ tehtaassani, -- ei katsella?"

"Niin."

"Mutta miksi se on tarpeellista, herra kandidati?" huusi tehtailija ja

löi kätensä kummastuneena polviensa päällä yhteen. "Kaikkien paholaisten

nimessä, miksi se on tarpeellista? Mitä te sillä teette, mikä tarkoitus

teillä sillä on?"

"Se huvittaa minua", vastasi Andrei Kurbatow. "Tehän sanoitte, herra

Riesemann, että minua huvittavat sellaisetkin asiat, jotka ovat minulle

vieraat. Huomautuksenne on oikea. Annatteko pyytämäni luvan?"

Herra Riesemann jäi, kädet polvien päällä, hymyillen katsomaan eteensä.

Hän kuvaili mielessään, miten herra kandidati työmiehen mekossa,

silmät nokisina, kantaa sulatusuunista sulatettua rautaa, tahi miten

hän, raskas vasara kädessä, takoo höyrykattilan reunalla; kuva oli

Riesemannin mielestä niin huvittava, että hän puhkesi täyttä kurkkua

nauramaan.

"Voittehan koettaa, Andrei Petrowitsch, voittehan kerran koettaa!"

huudahti hän, ja hänen pilkallisista kasvoistaan näkyi, mitä hänen

suunsa jätti lausumatta: "Odotappas vaan, veliseni! Puolen tunnin

kuluttua viskaat vasaran hiiteen ja kiität, että pääset lähtemään

tehtaasta."

Ja sitä lähtöä ajatellessaan alkoi tehtailija Riesemann uudelleen

nauraa. Mutta kun hän nyt katseli Andrei Petrowitschin totisia

kasvoja, tuli hän pian jälleen totiseksi. Hän luki tämän kasvoista

jotakin, joka vei pohjan hänen pilkaltaan, joka kokonaan muutti hänen

mielessään kuvan työtä tekevästä herra kandidatista. Hän jäi kyllä

siihen vakaumukseen, että hän oli tekemisissä kummallisen henkilön

käsittämättömän luonteen kanssa, mutta naurettavaa ei hän siinä enää

löytänyt.

"Tahdotte varmaankin saada tietää, miltä työläisen elämä maistuu, vai

onko teillä ehkä aikomus antautua joskus tekniikan alalle?" kysyi hän

vielä nauraen, mutta hänen sanoillaan oli jo vakavampi sävy.

"Tahtoisin tutustua tehdasoloihin" vastasi Kurbatow rauhallisesti.

"Luulen nimittäin, että mitä enemmän ihminen tuntee elämää, sitä

parempi... Teidän myöntymyksenne on siis minulla herra Riesemann?"

"Se on luonnollista, Andrei Petrowitsch. Mitä minulla voisi olla sitä

vastaan, jos teillä itsellänne on halua ja -- ja aikaa... Pari tuntia

päivässä, sanoitte?"

"Niin paljon kun opettajatoimeltani riittää, ilman että oppilaani siitä

kärsii vahinkoa... Tahtoisin alkaa jo huomenna iltapäivällä."

"Kernaasti. Mutta tietäkää, herra kandidati, että voin ottaa teidät

ainoastaan oppipojaksi, tahi, jos tahdotte, apurityömieheksi."

"Se on samantekevää."

"Palkkanne ei tule olemaan kovin korkea: oppipojat saavat 25 kopeekkaa,

apurityöläiset 70 kopeekkaa päivässä. Ja koska te ette ole koko päivää

työssä, niin saatte luonnollisesti suhteellisesti vieläkin vähemmin...

Oletteko tyytyväinen?"

Herra Riesemann teki pilaa herra Kurbatowin kustannuksella, mutta

hänen pilansa ei ollut pisteliästä, vaan se oli sävynsä ja sisältönsä

puolesta kohteliasta, melkeinpä lämpimän kunnioittavaa. Siitä

huolimatta ei Andrei Petrowitsch vastannut isännän kysymykseen, ei

ollut edes kuulevinaankaan sitä eikä hänen pilaansa. Hänen katseensa

lepäsi oppilaansa kasvoilla, jotka ilmaisivat suurta kummastusta,

melkeinpä sisällistä kunnioitusta. Poika näkyi haluavan jotakin lausua,

jotakin kysyä, mutta isän läsnäolo sulki hänen suunsa. Hänhän ei

uskaltanut sinutella ystäväänsä ja toveriaan isän kuullen!

Mutta niin pian kun he olivat saapuneet kotiin ja Eberhard oli yksin

herra Kurbatowin kera, kevensi hän sydämensä.

"Andrei Petrowitsch, sinä alat käydä tehtaassa työssä?"

"Niin, veliseni."

"Minä tahtoisin myöskin!"

"Sinä? Miksi?"

"Minäkin tahtoisin tehdä työtä -- raskaampaa työtä..."

"Raskaampaa työtä?... Raskas työ ei ole helppoa tehdä, Eberhard!...

Sinulla ei ole siihen voimia."

"On kyllä, Andrei Petrowitsch! Tehtaassahan on minua nuorempiakin

poikia työssä! Etkö huomannut sitä?"

"Huomasin. Mutta he ovat harjautuneet raskaaseen työhön, jota sinä et

ole."

"Ethän sinäkään ole."

"Minä tahdon harjaantua."

"Minä tahtoisin myöskin."

Kurbatow kiersi kätensä pojan kaulaan ja painoi hänen päänsä rintaansa

vastaan.

"Olet hyvä poika, Eberhard, mutta se ei käy laatuun! Isäsi ei myönny.

Ja minä en voi siinä asiassa mitään luvata."

"Mutta minä tahdon olla sinun kanssasi!" huudahti poika itku kurkussa.

"Mitä minä teen sillä aikaa, kun sinä olet tehtaassa? Kysy isältä, ehkä

hän lupaa! Kun sinä pyydät, niin hän varmasti lupaa."

"Ole järkevä, äläkä vaadi sitä", vastasi Andrei Petrowitsch hellällä,

mutta vakavalla äänellä. "Se pahoittaa minua, ja sitä et varmaankaan

toivone?"

"En, Andrei Petrowitsch. Mutta miksi se sinua pahoittaa?"

"Isäsi panee pahakseen, että sinä minun esimerkkiäni seuraten pyydät

päästä tehtaaseen ja tahdot laiminlyödä opintosi. Hän ei silloin

sallisi minunkaan käydä tehtaassa, ja se pahoittaisi minua."

"Siis en pyydä", sanoi poika päättäväisesti.

"Yhteen asiaan voin kuitenkin myöntyä: voit tulla usein kanssani

tehtaaseen ja siellä katsella, miten työtä tehdään."

Siihen Eberhard lopulta oli tyytyväinen.

Seuraavasta päivästä alkaen alkoi Andrei Petrowitsch kulkea iltapäivin

Riesemannin tehtaassa työssä. Hän ajoi rattailla tahi rautateitse

kaupunkiin ja tuli sieltä myöhään illalla, toisinaan vasta varhain

aamulla takaisin, nimittäin silloin kun hän oli ottanut valamistyöhön

osaa.

Herra Riesemannin arvelu, että kandidati herra hyvin pian kyllästyy

ja väsyy tehtaan ummehtuneeseen ilmaan ja likaiseen, raskaaseen

työhön, ei käynyt toteen. Andrei Petrowitsch ei lähtenyt tehtaasta

ensimäisenä, eikä seuraavinakaan päivinä, ja herra Riesemann voi omin

silmin nähdä ja johtavalta insinööriltä ja työnjohtajilta kuulla, että

herra kandidati ei pelännyt raskaimpiakaan töitä, että hän etsi juuri

voimia ja vaivoja vaativia tehtäviä, että hän koetti olla samalla

hyvä oppilas ja hyvä työmies. Hän ei kyllä voinut vetää toisille

vertoja kestävyydessä, hän väsyi pian ja piti lepoaikoja, jota toiset

eivät tohtineet. Mutta hän tarttui aina uudella innolla ja halulla

työhön, karkaisi ruumiinvoimiaan, harjoitti jäseniään ja voitti siten

väsymyksensä ja kyllästymisensä.

Riesemannin kotiopettajan työläiseksi rupeaminen herätti perheen

tuttavapiirissä luonnollisesti huomiota -- "kiusallista huomiota"

niinkuin rouva Göbler väitti. Ensinnä kummasteltiin, lausuttiin

epäilyksiä, pudistettiin päitä, lyötiin käsiä yhteen, -- sitte alettiin

nauraa, pilkata, ivaten puhua ja lopuksi -- vainuta kaikenlaisia

vaarallisia tarkoituksia.

"Hän koettaa tehdä itseään huvittavaksi -- tahtoo herättää huomiota --

tahtoo erikoisesti loistaa -- se oli Rita Riesemannin, Oswald Göblerin,

Henrik Bergmannin ja useiden muiden ensimäinen arvelu."

Sitten tulivat rouva Riesemann, rouva Göbler ja useat muut

kunnianarvoiset rouvat ja joutuivat siihen johtopäätökseen, että

sellainen -- "temppuileminen" ei sopinut tehtailija Riesemannin

kotiopettajalle. Se koski talon kunniaa; Eberhard ei voinut ottaa

tehtaalaisella tunteja, eikä tehtaalainen, niinkuin eräs rouva

Meier nerokkaasti huomautti, voinut antaa mitään tunteja Eberhard

Riesemannille. Taasen oli opettajan auktoriteetti oppilaan suhteen

vaarassa; mitä voikaan sivistyneen perheen poika oppia ihmiseltä, joka

seurustelee joka päivä työläisten kanssa, joka asettuu heidän tasalleen

ja on heidän kanssaan veljellisessä yhteydessä!

Lopuksi sanottiin asiaa politisesti vaaralliseksi, alettiin varoittaa

herra Riesemannia vahingollisista seurauksista.

"Saattepa nähdä, hän kiihoittaa teidän työläisiänne, hän saattaa heidät

nousemaan teitä vastaan", sanoi Riesemannille hänen tuleva vävynsä,

sama herra Göbler, joka oli ensin arvellut, että venäläinen ylioppilas

koettaa tehdä itseään huvittavaksi.

"Suuren lakon panee hän ainakin toimeen" lisäsi tarttolainen

ylioppilas, sama Henrik Bergmann, joka siihen asti oli väittänyt, että

pietarilainen toveri tahtoo erikoisuuksillaan loistaa.

"Miksi niin luulette?" kysyi herra Riesemann.

"Yksinkertaisesti siksi", vastasi Oswald Göbler, "että ihminen,

joka ilman erikoista syytä rupeaa työläiseksi, siten puuhaa jotakin

salahanketta, ja että se hanke ei ole viattominta laatua, sen voi

jokainen joka tuntee yleisiä oloja, arvata."

"Ja erittäinkin venäläinen ylioppilas", lisäsi Henrik Bergmann.

"Me näemme ja kuulemme Tartossa joka päivä, miten he viettävät

loma-aikojaan, miten he pitävät salaisia kokouksia, laativat

julistuksia ja levittävät niitä ja ovat kaikkien salassa toimivien

lähellä ja kaukana asuvien henkilöiden kanssa yhteydessä, temmatakseen

työmiehiä mukaansa liikkeeseensä... En ollenkaan ihmettelisi,

jos jonakin kauniina päivänä huomaisitte, että teidän viaton

kotiopettajanne on täyttänyt työmiestenne taskut julistuksilla,

joissa hän neuvoo heitä vaatimaan teiltä palkan korottamista

viidelläkymmenellä prosentilla ja kahdeksantuntista työpäivää!"

Tehtailija Riesemann pudisti epäillen päätään. Hän yleensä luotti

suuresti Andrei Kurbatowiin, hän ei ollut huomannut hänessä mitään

epäiltävää, ei kotona eikä tehtaassa. Ja toiseksi hän tunsi omansa

ja muut paikalliset työläiset -- hän tunsi virolaiset työläiset.

Heillä ei ollut mitään vaatimuksia, he olivat tyytyväisiä, että

heille annettiin työtä ja maksettiin palkkaa, he pitivät työnantajaa

hyväntekijänään, eikä mikään ollut heistä niin kaukana kuin lakko- tahi

levottomuuspuuhat. Nuoret herrat liioittelivat nähtävästi, he näkivät

itse kuvailemiaan peikkoja. Siltä puolelta ei herra Riesemann luullut

itsellään olevan mitään peljättävää.

Huomio, jota Andrei Petrowitschin toiminta herätti, tuli kuitenkin

hänestä kiusalliseksi, ja hän olisi piankin tehnyt lopun venäläisen

työhalulle, ellei hän tahtomattaan olisi ollut venäläisen vaikutuksen

alaisena. Hän tunsi Andrei Kurbatowia kohtaan kunnioitukseen vivahtavaa

kohteliaisuutta, kunnioitusta, jota matalalta kohonnut, pienen

sivistysmäärän omaava ihminen, kaikesta rikkauden synnyttämästä

ylpeydestään huolimatta, tuntee korkeasti sivistynyttä, tietopuolisessa

suhteessa hänet joka suhteessa voittavaa henkilöä kohtaan, joskin

salaa, sydämessään ehkä tietämättään. Riesemann ei saattanut astua

Andrei Petrowitschin luo ja sanoa hänelle: "Teidän työssä käymisenne

ei miellytä tuttaviani, siksi älkää menkö enään tehtaaseen!" Ja mitä

Riesemanniin itseensä tulee, ei hänellä ollut mitään ylioppilaan

työssä oloa vastaan; hän ei voinut käsittää, miksi se tuottaisi hänen

pojalleen, perheelleen ja tuttavilleen häpeätä, että herra kandidati

käy -- huvikseen, _piloillaan_ tehtaassa työssä. Aivan päinvastoin --

hän oli hyvillään siitä, että herra kandidati kävi _hänen_ tehtaassaan,

herra Martin Riesemannin tehtaassa työssä, että hän piti tätä tehdasta

niin hauskana.

Ja sitäpaitsi ilmaantui tälle henkilölle, jonka toiminta herätti

niin kiusallista huomiota, Riesemannin omassa perheessä rohkea

puolustaja. Neiti Stella vastusti kaikkia pilkkaajia, kiusottelijoita

ja epäilijöitä; erittäinkin sulhastaan ja tulevaa anoppiaan niin

vaikuttavin, sattuvin sanoin, että kiihtynyt keskustelu loppui

tuskalliseen äänettömyyteen. Hän ei ainoastaan tahtonut huomauttaa

niille, jotka hänen isäänsä varoittivat, että heidän pelkonsa on aivan

aiheeton, vaan hän alkoi myöskin selittää, mikä ei ollut kenellekään

selvillä, nimittäin kysymystä siitä, miksi herra kandidati oli ruvennut

työläiseksi.

"Se mies tekee jotakin, jota te ette viitsi vaivaantua tekemään,

vaikka se kyllä olisi teille yhtä tarpeellista kuin hänellekin: hän

tutkii elämää ja sen erilaisia ilmiöitä, voidakseen arvostella niitä

oikein ja puolueettomasti ja niitä selitellessään ja arvostellessaan

nojautua _omaan_ kokemukseensa ja siten todellisuuteen. Te puhutte

usein yleisistä asioista, teette johtopäätöksiänne ja julistatte

tuomioitanne; mutta kaikki se, mitä te tiedätte, on toisilta ja

kolmansilta lainattua, enimmäkseen niiltä, jotka eivät itsekään tiedä

mitään, jotka itsekin ovat käyneet lainaamassa; luonnollisestikin

teette silloin vääriä johtopäätöksiä ja arvostelette väärin. Aivan

samoin, kun nytkin olette arvostelleet väärin Andrei Petrowitsch

Kurbatowin tiedon halua."

Näin puhui neiti Stella erittäinkin Oswald Göblerille ja Henrik

Bergmannille, kun he hänelle olivat lausuneet huonosti valituin sanoin

ajatuksensa venäläisestä ylioppilaasta.

Ja Oswald Göbler ja Henrik Bergmann katsoivat toisiaan silmiin ja

kysyivät toisiltaan, miten neiti Stella oli saanut niin _hyvän_

käsityksen Andrei Petrowitschistä ja niin _huonon_ käsityksen heistä

molemmista ja olivat yksimieliset siitä, että se on Andrei Kurbatowin,

saman epäilyttävän ihmisen syy, josta _he_ olivat saaneet niin huonon

käsityksen...

Vaan Andrei Petrowitsch Kurbatow työskenteli tehtaassa -- herra

Riesemannin tehtaassa, päivä päivältä edelleen, eikä häntä tullut

kukaan kieltämään, niin sopimatonta ja kartettavaa kun se Riesemannien

tuttavien mielestä olikin.