III

Andrei Petrowitschin pedagoginen toiminta Riesemannin talossa alkoi

kaikella muulla kuin toivorikkaalla tavalla, ainakin oppilaan isän

mielestä. Se toiminta nimittäin ei näyttänyt ollenkaan alkavan. Herra

Martin Riesemannin piti päätään pudistaen ja kulmiaan rypistäen

tunnustaa itselleen, että hän oli kuvitellut mielessään opettajan aivan

toisenlaiseksi, opettajaksi, joka ohjaisi laiskaa oppilasta lyhyessä

ajassa suurin askelin eteenpäin, saattaisi hänet onnellisesti karien

läpi ehtoja kuulusteltaessa.

Sen sijaan, että olisi heti maanantai-aamuna ryhtynyt antamaan

pojalle säännöllisesti oppitunteja, läksi herra Kurbatow Eberhardin

kera kaikessa rauhassa kävelemään; molemmat tulivat päivälliseksi

takaisin nälkäisinä kuin sudet sekä läksivät taasen heti päivällisen

jälkeen liikkeelle ja saapuivat samallaisessa tilassa takaisin

illalliseksi. Tämä tapahtui toisena ja kolmantenakin päivänä. Sitten

alkoivat kyllä oppitunnit niitä varten määrätyssä ja jo kauvan sitten

valmiiksijärjestetyssä huoneessa, mutta ne olivat niin lyhyet, se

on, niitä oli niin vähän, että oppilas ei, herra Riesemannin arvelun

mukaan, ehtinyt edes kirjoja haistelemaankaan. Ja kaikki pitkät

iltapäivät käytettiin taasenkin kävelyyn kentillä, niityillä ja

metsässä, ilman että pojalle olisi jäänyt aikaa valmistautua seuraavan

päivän oppituntia varten, jos hän yleensä saikaan minkäänlaisia

läksyjä, -- joka oli hyvin epäiltävää. Ja tämä laiskotteleminen jatkui

päivästä päivään ja näytti jatkuvan yhä edelleenkin.

Oppilas luonnollisesti oli tällaiseen opetukseen erittäin tyytyväinen.

Tämä tyytyväisyys loisti hänen silmistään, punaisista ja terveistä

poskistaan ja ilmeni hänen käytöksessään opettajaa kohtaan. Eberhard

Riesemann ja Andrei Petrowitsch tulivat pian hyviksi tovereiksi, ja

tämä toveruus muuttui pian ystävyydeksi, keskinäiseksi sydämelliseksi

ystävyydeksi. Eberhard Riesemann, joka oli vastaanottanut tämän

opettajan, joka tuli hänen kesäistä loma-aikaansa pilaamaan, laiskan

oppilaan vihalla, joka oli päättänyt tehdä hänen elämänsä niin

rasittavaksi kuin mahdollista ja joka kaiken tämän lisäksi oli tahtonut

pitää vierasta ylioppilasta ainoastaan köyhän palvelijan arvoisena,

jonka kanssa hän, rikkaan tehtailijan poikana, voi ainoastaan

alentuen seurustella, sama Eberhard Riesemann, joka piti jokaista

opettajaa synnynnäisenä vihamiehenään, hän oli parin viikon kuluttua

toveriinsa huomattavasti kiintynyt, oli aina hänen seurassaan, puhui

Andrei Petrowitschista suurimmalla kunnioituksella, ja kun nämät

eroittamattomat toverit nähtiin jonnekin menevän, olivat oppilaan

silmät aina opettajan huuliin kiinnitetyt -- Eberhard Riesemann ei

katsonut enää köyhän palkatun ylioppilaan puoleen _alas_, vaan hän

katseli tämän puoleen _ylös_.

Kun rouva Riesemannin tunteet näiden seikkojen johdosta olivat

jakaantuneet -- hän riemuitsi sydämestään, että opettaja ei ollut

hänen pojalleen ankara, kun hän toiselta puolen taasen oli huolissaan

Eberhardin edistymisestä, muuttui herra Riesemannin mieli aikaa myöten

yhä tuskallisemmaksi. Hänelle oli hyvin vaikeata pitää Kurbatowille

antamansa lupaus, olla kokonaan sekaantumatta hänen toimintaansa. Hän

päätti vihdoin ottaa asiasta kautta rantain lähempää selkoa, vaikka

tämä askel olikin hänen lupaustaan vastaan. Herra Riesemann otti

poikansa eräänä päivänä tutkittavakseen.

"Kuulehan poika, sinähän et opi ensinkään mitään", alkoi hän.

"Kuinka niin?" vastasi poika. "Minä opin joka päivä."

"Mutta minä en näe milloinkaan sinulla kirjoja kädessä, vaan kyllä

puuhaavan kaikellaisia muita asioita, jotka eivät kuulu sinun

tutkintoosi. Ja milloin sinä ylipäänsä opit, kun kiertelet kaiket

päivät metsässä."

"Enhän kulje koskaan yksin, Andrei Petrowitsch on kanssani."

"Se ei muuta ollenkaan asiaa. Minä tahdon saada tietää, milloin sinä

opit."

"Opin kaikkialla", lausui poika, nähtävästi kummastellen isän

kysymyksiä. "Opin kotona ja opin silloin, kun olen Andrei Petrowitschin

kanssa metsässä, joen rannalla tahi kylässä. Andrei Petrowitsch opettaa

minua kaikkialla. Andrei Petrowitsch kysyy, minä vastaan ja selitän."

Herra Riesemannin lihavilla, punaisilla kasvoilla kuvastui suuri

kummastus.

"Mutta mitä oppimista, mitä opettamista se sitten on, -- metsässä, joen

rannalla ja kylässä!", huusi hän. "Sehän ei ole mitään työntekoa vaan

leikkimistä!"

"En tiedä", lausui Eberhard iloisen näköisenä ja vilkkaasti, "mutta

minä opin sillä tavoin paljon mieluummin!"

"Sen minäkin uskon", nauroi herra Riesemann pilkallisesti.

"Laiskotteleminen ja leikkiminen on sinua aina paljon miellyttänyt!

Mutta tahtoisin tietää, mitä sinun mieleesi sillä tavoin jää ja mitä

sinä tiedät syksyllä tutkinnossa."

"Tiedätkö, isä", vastasi poika vakavana ja lämpimästi. "Siten

oppiessani jää minulle kaikki niin hyvin mieleen, paljon paremmin kuin

luulisikaan, eivätkä kirjatkaan ole enään niin -- niin ikäviä..."

"Sehän on luonnollista, kun otat niitä niin harvoin käsiisi!"

"Mutta Andrei Petrowitsch tietää kaikki ulkoa ja opettaa muististaan

aivan samaa, mitä kirjoissakin on! Lukea kirjoista, oppia yksinomaan

kirjoista -- tiedätkö, isä, se on hirmuisen ikävää, enkä minä saa

niistä mitään selvää. Mutta Andrei Petrowitsch puhuu muististaan ja

selittää, mitä hän puhuu, ja se on paljon hauskempaa. Ja hän kyselee

niin usein ja niin erikoisella tavalla sitä, mitä hän on opettanut,

että se ei koskaan mene mielestä... Isä, voit uskoa, että Andrei

Petrowitsch opettaa hyvin!"

Herra Riesemann pudisti päätään, pudisti yhä uudelleen päätään. Jos hän

olisi voinut olla aivan varma siitä, että poika tällä kummallisella

tavalla, nimittäin leikkien, todella oppi jotakin, olisi hän pian

hyväksynyt Kurbatowin opetustavan. Mutta Eberhard voi myöskin laiskan

oppilaan tavoin valehdella, ainakin liioitella. Siksi hän päätti ruveta

salaisesti ottamaan selvää Andrei Petrowitschin opetustavasta ja sitten

sopivassa tilaisuudessa, kun hätä siihen pakottaisi, lupauksestaan

huolimatta, astua isän ja palkanmaksajan auktoriteetilla väliin.

"Teititteletkö jälleen herra Kurbatowia, niinkuin käskin?", kysyi isä

Riesemann, hetkisen mietteissään oltuaan.

Eberhard punastui, katseli maahan ja vaikeni. Hän tiesi kyllä, mitä

merkitsi tehdä isän tahtoa vastaan!

"En", vastasi hän vihdoin, kun isä oli toistanut ankarampana

kysymyksensä.

"Miksi et?"

"En -- en -- voi..."

"Et voi? Mitä se merkitsee?"

Poika seisoi pää alaspäin painuneena, hänen sormensa nyppivät

rauhattomina vyötä.

"Andrei Petrowitsch on jo niin hyvä ystäväni... ja -- ja minä

pahoittaisin hänen mieltään, jos teitittelisin häntä -- siksi -- --"

"No, siksi --?"

"Siksi hän toivoi itse, että sinuttelisin häntä."

"Vai niin! Sinä täytät herra Kurbatowin toivomuksia etkä _minun_

käskyjäni! Etkö pelkää suututtavasi minua!"

"Isä", lausui Eberhard, nostaen rukoilevasti silmänsä, "koetin täyttää

käskynne ja lausuin hänelle kerran 'te.' Mutta hän katseli niin

vieraasti minua ja kysyi, kuka on käskenyt minun teititellä häntä..."

"Ethän toki sanonut, että _minä_ käskin? Pidithän mielessäsi, mitä minä

sinulle opetin?"

"Kyllä, muistin sen... Sanoin Andrei Petrowitschille, niinkuin

käskit minun sanoa: että mielestäni ei ole sopivaa, että sinuttelen

opettajaani, että häpeän sinutella häntä..."

"Ja sitten."

"Silloin muuttuivat Andrei Petrowitschin kasvot totisiksi ja

surullisiksi ja hän lausui: Eberhard, nämä eivät ole sinun sanojasi,

vaan on joku ne suuhusi pannut. Miksi valehtelet minulle? Ihminen ei

saa valehdella. Ja sinun tulee sanoa, mitä itse ajattelet ja tunnet."

"Ja sinä vastasit?"

"En vastannut mitään. Olin vaiti..."

"Miksi et sitten sanonut, ettei kukaan ollut käskenyt sinua niin

puhumaan?"

"En voinut, isä... Hän katsoi minua suoraan silmiin ja minä --

punastuin..."

"Ja miten teidän keskustelunne vihdoin päättyi?"

Eberhard katseli jälleen maahan, raapi varpaillaan lattiamattoa ja

vastasi viimein alakuloisena:

"Andrei Petrowitsch kysyi, rupeenko häntä jälleen sinuttelemaan..."

"Sinä lupasit luonnollisesti?"

"Lupasin, isä..."

Herra Martin Riesemann puri viiksiään ja käveli pari kertaa, kädet

housujen taskussa, edestakaisin huoneessa. Hänen kasvonsa olivat

synkät. Hän oli suutuksissaan pojalleen, mutta vielä enemmän hänen

opettajalleen. Eberhard antoi nähtävästi vieraan ylioppilaan tahdon ja

mielipiteiden valuttaa itseensä paljon enemmin, kuin isän käskyn, se

oli loukkaus Riesemannin vanhemman-tunnetta vastaan. Ja tämä vieras

ylioppilas pakoitti lapsen olemaan tottelematta isän käskyä, tehdä

sitä vastaan; se oli loukkaus Riesemannin isännän-tunnetta vastaan. Ja

lopuksi oli hän pahoillaan siitä syystä, että Kurbatow oli käsittänyt,

että poika oli teititellyt häntä ainoastaan vanhempiensa tahdosta;

herra Riesemannin täytyi myöntää itselleen, että hän oli siten rikkonut

Kurbatowille antamansa lupauksen, ja se, että hänellä oli syytä hävetä

Kurbatowin edessä, loukkasi hänen miehuudentunnettaan.

Hän mietti, mitä nyt oli tehtävä ja tuli siihen päätökseen, että on

viisainta antaa Eberhardin ja Kurbatowin tehdä niinkuin tahtovat...

Ryhtyä tämän sinuttelemisen tähden opettajan kanssa selvään riitaan,

josta olisi ollut seurauksena Kurbatowin poislähtö, se ei käynyt

-- se ei käynyt talon rauhan eikä herra Riesemannin rauhan tähden

päinsä. Siihen ei asia ollut kylliksi tärkeä. Kentiesi ei herra

Riesemann olisi poikaansa kieltänytkään, ellei rouva Riesemann olisi

esiintynyt valituksineen ja samalla kertaa kiivaasti huomauttanut,

että "rouva Göbler ja koko tuttavapiiri" sellaista sinuttelemista

paheksuu. Yleiseen mielipiteeseen alistui herra Martin Riesemann aina,

erittäinkin "tuttavapiiriä koskevissa asioissa."

"Saat mennä", lausui hän pojalle lyhyesti ja ankarasti. "Ja muista,

ettet puhu herra Kurbatowille sanaakaan siitä, mitä sinulle olen tästä

asiasta puhunut!"

Poika arvasi aivan oikein, että hänellä oli nyt isältä lupa sinutella

toveriaan, ja aikoi kevennetyin sydämin kiirehtiä pois, kun isä kutsui

hänet vielä ovelta takaisin.

"Pane mieleesi, mitä sinulle vielä sanon, Eberhard. Saat sinutella

herra Kurbatowia niin paljon kuin tahdot, kun olette kahden kesken, kun

teitä ei kukaan kuule. Mutta kun meillä on vieraita, tahi kun me kaikki

olemme koossa pöydän ääressä, minä, äitisi ja sisaresi, älä silloin

käytä tätä sanaa! Voithan sinä aivan hyvin, kun herra Kurbatow sinulle

puhuu toisten kuullen, vastata hänelle käyttämättä 'sinä' sanaa...

Ymmärrätkö?"

Poika ymmärsi kyllä. Hän oli alkanut jo käyttää tätä viekkautta hädän

pakosta, josta seurasikin, että herra Riesemannin täytyi tänään

_kysyä_, teititteleekö Eberhard nyt opettajaansa, annettuaan käskynsä

heti Kurbatowin tulon jälkeen. Eberhard oli ruokapöydässä ja yleensä

vanhempien kuullen huolellisesti karttanut Andrei Petrowitschin kanssa

keskustellessaan ottamasta suuhunsa tätä kiellettyä sanaa, ja milloin

hän ei ollut voinut siten kiertää, oli hän mieluummin vaiennut. Hänen

tuli nyt isän käskystä edelleen näytellä vanhaa osaansa.

"Kyllä ymmärrän, isä", vastasi hän ja pujahti ulos ovesta.

Kun herra Riesemann seuraavana päivänä näki, että Andrei Petrowitsch

ei tahtonut muuttaa huolettomuutta ja laiskuutta kehittävää

opetustapaansa, että hän piti Eberhardia mahdollisimman vähän

huoneeseen ja kirjojen ääreen sidottuna, vaan vietti aikaansa sitä

enemmän vapaassa ulkoilmassa, päätti hän ensin ottaa diplomaattisen

rauhallisena ja huolellisena lähempää selvää asiasta.

"No, rakas Andrei Petrowitsch", alkoi hän eräänä päivänä, kuten näytti,

hyvin hyvällä tuulella, "minkä käsityksen olette saaneet oppilaastanne?"

"Tyydyttävän käsityksen", vastasi Kurbatow.

"Luuletteko hänen edistyvän?"

"En sitä ainoastaan luule, vaan näen sen."

"Mutta eikö hän lue liian vähän. Eikö hän kuluta liian paljon aikaa

turhaan?"

"Ei."

"Te ette huomaa hänessä laiskuutta eikä huolimattomuutta."

"En, huomaan hänessä opinhalua."

"Eikä lyhytjärkisyyttä, kovaa päätä --?"

"Teidän poikanne ei ole erittäin lahjakas, herra Riesemann, hänen

päänsä ei ole aivan paras, erittäinkään käsittämään muutamia aineita,

hänen muistinsa ei myöskään ole kaikkien paras, hän on keskinkertainen

oppilas, herra Riesemann, niinkuin suurin osa yleensä on."

"Mutta hänen opettajansa syyttävät häntä juuri laiskuudesta ja

huolimattomuudesta ja väittävät ihan päin vastoin kuin te, että hän on

hyvä päinen ja erittäin kyvykäs."

Viimeisen lauseen valehteli herra Martin Riesemann. Eberhardin suuria

kykyjä ei ollut vielä yksikään opettaja kiittänyt, sitä todisti _pojan

isä_ herra Martin Riesemannin suun kautta, sillä tämä isä _toivoi_,

että pojalla olisi suuria henkisiä kykyjä.

"Saattaa olla", vastasi Andrei Petrowitsch, "minun arvosteluni

oppilaastani on se, jonka teille lausuin."

"Mutta luulette kuitenkin voivanne auttaa häntä eteenpäin?"

"Luulen. Tiedättehän, että lupasin vastata siitä."

Herra Riesemann loi Andrei Petrowitschin rokonarpisiin kasvoihin

pitkän, tutkivan katseen, ja tahtomattaan valtasi hänen mielensä

rauhoittava tunne, luottava usko.

"Armas Andrei Petrowitsch", lausui hän imartelevasti, "te huomautitte,

että poikani ei kykene oppimaan muutamia aineita hyvin. Mitä aineita ne

ovat?"

"Ensinnäkin matematiikka ja kaikki, mikä on sen kanssa yhteydessä.

Matematiikka on poikanne heikoin puoli... Oletteko määränneet tekniikan

poikanne tulevaksi työalaksi, herra Riesemann?"

"Se on itsestään selvää. Hänenhän pitää kerran johtaa minun ja

myöhemmin omaa tehdastaan!"

"Pelkään että Eberhardista ei tule hyvää insinööriä", lausui Kurbatow

vakavana, "jos uskaltaisin antaa teille neuvon, herra Riesemann, niin

päästäkää hänet yliopistoon oppimaan jotakin muuta."

Mutta tämä ajatus oli tehtailijasta niin vastenmielinen, niin

vieras, niin tyhmä, ettei hän löytänyt kylliksi kovia sanoja sitä

vastustaakseen. Eikö pitäisi antaa Eberhardista tulla insinööriä? Sehän

oli kaikkia hänen toiveitaan, suunnitelmiaan, unelmiaan vastaan!

"Andrei Petrowitsch", huusi hän hermostuneena, "antakaa minulle neuvoja

missä asioissa tahansa, ja minä olen teille kiitollinen, mutta tässä

älkää! Minun poikani tulee siksi, miksi hän on määrätty, miksi hän,

niin sanoakseni, on luotu. Ja hänestä pitää tulla hyvä insinööri,

siitä tahdon itse huolehtia. Hänen tulee oppia, oppia ja vieläkin

oppia! Ja ellei hän tahdo oppia, joutuu hän tekemisiin minun kanssani.

Huolellisesti oppien saavuttaa ihminen aina päämääränsä. Kyky ei ole

mitään muuta kuin oppimista, ahkeraa oppimista..."

Nähdessään, ettei niin itsepintaista käsitystä vastaan kannattanut

väitellä, kohautti Kurbatow epäillen olkapäitään ja vaikeni.