Seurue oli sillä välin ehtinyt kuusikon läpi Riesemannin kesähuvilan
luo. Se oli kaksikerroksinen, uusi, kirjavaksi maalattu puurakennus,
jota avara, nuori puisto ympäröi. Talo ja puisto tekivät katsojaan
ensi silmäyksellä loistavan vaikutuksen, etenkin kun toiset sen
lähellä olevat huvilat pienine, hoitamattomine puutarhoineen olivat
huomattavasti pienemmät ja yksinkertaisemmat. Niistä puuttuivat ne
silmiinpistävät ja huomiota herättävät koristukset ja kaunistukset,
joita oli, usein aivan mauttomasti, aseteltu sinne tänne Riesemannin
huvilan ympärille. Niinpä torkkui valuraudasta tehdyn, tulipunaiseksi
maalatun portin kummallakin puolella käpäliinsä nojaten kaksi valkoista
leijonaa, joiden kummallinen muoto ja omituisesti lepäävä ruumiinasento
pakoittivat katsojan väkisinkin nauramaan; nähtävästi oli herra
Riesemann antanut jonkun halvan ja samalla kykenemättömän taiteilijan
tehdä nämät hauskannäköiset pedot. Veräjän päällä upeili kummallisilla
koristuksilla varustetun kaaren keskikohdalla oleva taulu, jossa oli
suurilla kullatuilla kirjaimilla maalattuna "Villa Martinsruh" [Huvila
Martininrauha]. Herra Riesemann rakasti ja kunnioitti luonnollisesti
yli kaiken maailmassa ja perheensä keskuudessa ainoastaan itseään, ja
oli sentähden antanut huvilalleen omasta nimestään johdetun nimen.
Talon portaiden edusta ja kuisti olivat köynnöskasvien ja puisissa
astioissa kasvavien kukkien ja troopillisten kasvien koristamat, jotka
siellä voivat, liian kirkkaine väreineen ja mauttomissa, säännöttömissä
ryhmissä ollen, herättää ainoastaan vastenmielisyyttä ja kummastusta.
Puutarhassa näkyi viheriäisten pensasten välissä puistokäytävillä
kiiltäviä kipsikuvia ja suuria, monivärisinä loistavia metallikuulia;
niitä oli asetettu niin erilaisiin asentoihin toisiinsa nähden, että
ihminen, jolla oli parempi aisti, ne nähdessään pakostakin rupesi
pudistamaan päätään.
Kotona oleva seura oli suurimmaksi osaksi puutarhassa, jossa nuoremmat
herrat parin palvelijan kanssa asettelivat kirjavia lasilyhtyjä
nuoriin ja ilotulitusvehkeitä maahan, sillä päivän kunniaksi aiottiin
toimeenpanna ilotulitus; vanhemmat herrat istuivat kortti- tahi
totipöytien ääressä, rouvien ja neitosten kävellessä keskustellen
yhdessä tahi istuessa siellä täällä pienemmissä ryhmissä. Vierasten
luku ei ollut varsin suuri, sillä useimmat Riesemannin tuttavista
viettivät kesäänsä joko ulkomailla tahi toisissa etäisemmissä
kesänvietto- tahi kylpypaikoissa, josta he olivat lähettäneet neiti
Stellalle kirjeellisesti onnentoivotuksensa.
"Haluatte varmaankin puhdistautua matkapölystä, ennenkuin tulette
luoksemme puutarhaan, tekemään tuttavuutta isän ja äidin kanssa?"
sanoi Stella Riesemann Andrei Petrowitschille, kun he olivat saapuneet
huvilan portaiden eteen.
Tämä vastasi myöntävästi, jonka jälkeen nuori neito aikoi lähettää
Eberhardin noutamaan kamarineitoa, että tämä osottaisi Kurbatowille
hänen huoneensa. Mutta venäläinen otti poikaa kädestä ja lausui,
katsoen häntä ystävällisesti silmiin:
"Nuori toverini osoittaa ehkä itse minulle tien; toisella kertaa teen
minäkin taasen jotakin hänen hyväkseen."
Eberhard, joka mieluummin olisi juossut lyhtyjen ja muiden
ilotulitusvehkeiden asettajien luo, rypisti kyllä vastenmielisesti
otsaansa, vaan ei kuitenkaan rohjennut tempautua irti Kurbatowin
kädestä, vaan läksi osoittamaan hänelle tietä huoneeseensa. Ja siellä,
herra Kurbatowin huoneessa, antoi hän pidättää itseään yli puoli
tuntia, ja kun hän taasen puutarhaan saavuttuaan sattui kulkemaan
Stellan ohi, lausui hän iloisena:
"Hän toi minulle mukanaan todellakin hyvän kirjan -- useita kauniita
kuvia ja huvittava sisällys."
"Mistä sen tiedät? Ethän ole vielä lukenutkaan kirjaa?" kysyi sisar.
"Hän selitti minulle sen sisällön. Tiedätkö, että hän osaa puhua hyvin.
Alan lukea kirjaa jo huomenna."
"Minkä sisältöinen kirja se on?"
"Luonnontiede. Mutta se ei ole nähtävästikään niin ikävä kuin se,
jota minun pitää lukea. Hän lupasi vielä selittää kaikki erityisesti
minulle. Ja hän selittää kaikki satujen muodossa. Ja sitten lupasi hän
lähteä kanssani metsään ja niityille ja näyttää minulle monta luonnon
ihmettä. Ja tiedätkö, mitä hän minulle vielä sanoi?"
"Mitä sitten?"
"Minun ei tarvitse peljätä, että hän alkaisi vaivata minua liiallisella
lukemisella. Hän tietää itsekin, miten vaikeata ja ikävää lukeminen on
minun laiselleni. Stella, hän näkyy olevan jotensakin viisas mies!"
"Luonnollisesti, kun hän ei tahdo sinua, laiskuria, lukemisella
kiusata", nauroi Stella Riesemann. "Mutta miten hän sitä tapaa
noudattaen voi edistää sinun matematiikan ja venäjän kielen kieliopin
taitoasi, sitä en voi käsittää."
"Älä rupea häntä pilkkaamaan! Viisaana miehenä tietää hän itse, mitä
tekee!"
Andrei Petrowitsch itse ilmaantui noin neljännestunnin kuluttua
puutarhaan. Hän oli osaksi muuttanut pukuaan; valkean vormutakin
asemasta oli hänellä nyt pitkä univormu, jonka kauluksen alta loisti
puhdas kiiltokaulus, ja auringon paahtaman lakin asemesta oli hänellä
nyt uudempi, valkealla kankaalla peitetty.
Eberhardin vaistomainen viha häntä kohtaan näkyi olevan vähenemään
päin, sillä, kun Andrei Petrowitsch katseli puutarhassa ympärilleen
etsien häntä, poika läheni, sen huomattuaan, kutsumatta, vieläpä hyvin
nopeaankin.
"Vie minut nyt vanhempiesi luo, Eberhard", pyysi Kurbatow.
He kiersivät talon ympäri avaran parvekkeen luo, joka koristi talon
puistonpuolista sivua ja jonka edusta oli kauniilla kukkalavoilla
koristettu.
Parvekkeella oli pöytiä tuoleineen ja sieltä kuului vilkasta miesten
puhelua ja aika ajoin kovaa naurua. Eberhard näkyi etsivän isäänsä
äänen mukaan, sillä tuskin hän oli kuullut parvekkeella karkeanlaista
ja rasvaista naurua, kun hän alkoi kuunnella tarkasti ja hänen
kasvoistaan näkyi, että hän oli löytänyt sen, jota oli etsinyt. Täällä
terrassin puolella liittyi Stella, joka oli nähnyt heidän tulevan,
heidän seuraansa. Kurbatow luuli huomaavansa, että neidon kasvot ja
koko olento näyttivät rauhattomilta ja kiihottuneilta.
"Herrat pelaavat suurella innolla kortteja", lausui hän, ja hänen
suupielissään väreili pakoitettu hymyily, "niin että me heitä
mahdollisesti häiritsemme. Te varmaankin suostutte siihen, herra
Kurbatow, että saatan Teidät ensin äidin tuttavuuteen. Hän istuu tuolla
lehtimajassa."
"Olkaa niin hyvä, neiti Riesemann", vastasi Andrei Petrowitsch ja
pysähtyi.
He kääntyivät samaa tietä takaisin ja seisoivat pian jasmiinilehtimajan
oven edessä, jonka sisässä istui puutarhatuoleilla kaksi
vanhanpuoleista naishenkilöä. Stellan esitettyä vieraan muutamin
sanoin, nousi toinen heistä hitaasti ja juhlallisesti, ojensi samoin
hitaasti ja juhlallisesti vieraalle kätensä ja vaipui sitten hitaasti
tuolilleen takaisin.
Stellalla ei ollut äitinsä kanssa suurempaa yhdennäköisyyttä, ei
myöskään Ritalla, vaan sitä enemmän Eberhardilla. Kun molemmilla
tyttärillä oli valkeat hiukset, siniset silmät ja pyöreät, punakat
kasvot, oli Eberhard perinyt äidiltään mustanruskean tukan, tummat,
kapeat kasvot, pienet, ruskeat silmät ja ohuen, terävän nenän.
Molemmilla, äidillä ja pojalla oli samallainen varovainen, epäilevä,
alati varuillaan oleva luonne, joka pelkää vaaroja kaikkialla ja on
joka tilaisuudessa valmis juoksemaan pakoon.
Rouva Riesemann ja Kurbatow vaihtoivat, viimemainitun tultua
esitellyksi toiselle lehtimajassa olevalle rouvalle -- se oli neiti
Stellan tuleva anoppi, rouva Göbler -- muutamia ylimalkaisia lauseita,
joista Andrei Petrowitsch heti huomasi, että rouva Riesemann oli hyvin
perehtynyt hienompiin seurustelu- ja puhelutapoihin. Hän käytti, vaikka
keskustelu olikin sisällötöntä ja väritöntä, kuitenkin valittuja
sanoja ja koetti kaikin tavoin antaa huomata, että vieras oli joutunut
tekemisiin sivistyneen ja nerokkaan ihmisen kanssa.
"Tuletteko olemaan ankara lapselleni?"
Rouva Riesemann kysyi tämän nauraen ja leikillisellä äänellä, mutta
hänen silmissään näkyi sekä suurta äidillistä hellyyttä että äidillistä
murhetta.
"Ankara? Luulempa, etten tule olemaan", vastasi Andrei Petrowitsch.
"Iloitsen siitä, että ette ole enää liiaksi nuori ylioppilas, vaan jo
vanhempi herra", sanoi Eberhardin äiti, puoleksi hartaalla, puoleksi
juhlallisella äänellä, jonka ohessa hän pani kätensä ristiin. "Toivon
nimittäin, että kohtelette häntä suuremmalla kärsivällisyydellä, kun
mitä nuorempi henkilö voisi tehdä. Tietäkää, herra -- herra --."
"Kurbatow", auttoi Stella.
"Tietäkää, herra Kurbatow, lapseni -- hän ei ole huono, ei hidas eikä
pilalle joutunut... Eberhard, mene pois!... Hän on kristillisessä
kodissa kristillisesti kasvatettu, kristillisessä ahkeruudessa ja
velvollisuuden tunnossa. Mutta en ymmärrä näitä nykyajan opettajia!
He eivät ymmärrä kohdella oikein kasvattejaan, heihin kasvattaessa
vaikuttaa, heidän henkiseen elämäänsä tutustua eivätkä edistää heidän
henkistä kehitystään. He ovat usein liian kohtuuttomia! Eberhardin
opettajien joukossa on sellaisia, jotka vihaavat häntä, vihaavat minun
lastani -- saatte uskoa minua. He eivät yksinkertaisesti päästä häntä
eteenpäin, he antavat hänelle mielellään huonoja arvosanoja. Lapsi on
joitakin heistä joskus pahoittanut, he eivät unohda sitä, he eivät
kärsi häntä, he vihaavat häntä. Se on kristillistä, se on kasvattavaa!"
Rouva Riesemann katsoi tätä sanoessaan tukea etsien tarkkaan Andrei
Petrowitschia ja vielä tarkemmin rouva Göbleriä. Hänen viimeiset
sanansa, joilla hän edelliset vahvisti, näkyivät olevan tarkoitetut
erittäinkin viimeksi mainitulle; hän lausui ne vasta sitten, kun oli
huolellisesti tarkastellut ympärilleen ja huomannut, että Eberhardia ei
ollut läheisyydessä:
"Lapseni ei ole laiska eikä hemmoittelulla pilattu, hän on niinkuin
lapset ainakin, mutta mitä tuo raukka voi tehdä, kun häntä vihataan,
kun kukaan ei tahdo häntä käsittää, oppia häntä kristillisellä
kärsivällisyydellä tuntemaan. Mistä sellaista voisikaan tulla --
opettajathan ovat enimmäkseen toisuskolaisia."
Stella katsoi pelokkaana ensin äitiään ja sitten Kurbatowia;
tämähän oli epäilemättä "toisuskolainen." Sen oli äiti kiihkossaan
ja enemmän rouva Göblerille kuin vieraalle puhuen unohtanut. Rouva
Riesemann huomasi heti virheensä, nähdessään Stellan katseen, mutta
hänen hermostuneella ärtyisyydellä koettaessaan etsiä sovittavia ja
oikaisevia sanoja, oli Andrei Petrowitsch jo löytänyt tien, jolla
voitiin sivuuttaa tämä arka kohta.
"Kristillinen kärsivällisyys on minun kielessäni inhimillinen
kärsivällisyys", huomautti hän, "ja olette oikeassa, rouva Riesemann,
sanoessanne, että opettajilta sitä usein puuttuu. Mutta ajatelkaa,
kuinka paljon inhimillistä kärsivällisyyttä vaaditaankaan opettajalta,
jonka tulee joka päivä kasvattaa kaikilla luokilla satoja oppilaita ja
enemmänkin kerrallaan. Onko ihmeellistä, että kärsivällisyys siellä
loppuu ja antaa tilaa kärsimättömyydelle ja osanottamattomuudelle. Se
on valitettavaa, mutta myöskin inhimillistä. Mitä minuun tulee, tahdon
tehdä mitä lyhyenä aikana voin hänen edistyksensä hyväksi tehdä."
Rouva Riesemann aikoi vastata jotakin, mutta juuri silloin tuli
Eberhard juosten näkyviin ja huusi:
"Andrei Petrowitsch, isä pyytää Teitä luokseen!"
"Teitä?" kysyi Kurbatow oikaisten. "Sinunhan tuli sinutella minua,
Eberhard?"
"No, sinua", sanoi poika kummallisella äänellä.
"Lähtekäämme siis!"
Ja Andrei Petrowitsch asetti kätensä ystävällisesti Eberhardin olalle,
kumarsi sievästi naisille ja molemmat katosivat keskustellen pensasten
taa.
Lehtimajassa katsoi rouva Göbler rouva Riesemannia ja rouva Riesemann
rouva Göbleriä ja sitten molemmat Stellaa.
"_Sinä?_ Pitääkö Eberhardin sinutella Kurbatowia?"
"Herra Kurbatow sinuttelee myöskin Eberhardia", vastasi Stella.
"Miksi niin?"
Neiti Riesemann kohautti olkapäitään.
"Se on herra Kurbatowin toivomus, niinkuin Eberhard on sanonut."
"Toivomus? Herra Kurbatowin toivomus?"
"Niin äiti."
"Mutta sehän ei käy päinsä!"
Se huudahdus tuli sydämen syvyydestä ja rouva Riesemannin ja rouva
Göblerin suusta yhtaikaa.
Tällainen sinutteleminen opettajan ja oppilaan välillä oli Stellankin
mielestä oikeastaan sopimatonta. Mutta nähdessään nyt molempien
hämmästyksestä ja kummastuksesta pitkiksi venyneet kasvot ja heidän
ikäänkuin pohjattomaan syvyyteen katsovat kauhistuneet silmänsä -- sai
vastustushalu taasen vallan neidossa ja, vaivoin kurkusta nousevia
naurunpuuskauksia pidätellen, hän huudahti hyvin kummastuneena:
"Ei käy päinsä? Miksi se ei voi käydä päinsä? Käypiköhän se
Eberhard-herran kunnialle, että lakitiedeitten kandidati Andrei
Petrowitsch sinuttelee häntä?"
"Niin -- mutta -- Eberhardkin sinuttelee häntä!"
"Sitä suurempi kunnia Eberhardille, että hän saa tehdä sen!"
"Mutta se ei ole ensinkään sopivaa! Niinhän ei ole tapana tehdä!
Sellaistahan ei ole ennen edes kuultukaan!"
"Maailmassa löytyy paljon asioita, joita kaikki ihmiset eivät ole vielä
kuulleet."
"Mutta minne joutuu silloin keskinäinen kunnioitus, arvonanto?"
huudahti rouva Göbler, jonka lihavat posket tulivat aivan punaisiksi.
"Mihin joutuu opettajan auktoriteetti oppilaan suhteen? Mitä
ajattelee oppilas opettajasta, jota hän sinuttelee niinkuin veljeään,
palvelijoitaan tahi kylän poikia, samalla kun toiselta puolen on hyvin
kummallista, ainakin minusta, että vieras ihminen, joka tänään ensi
kerran saapuu taloon, heti sinuttelee suurta poikaani. Eberhardhan on,
ellen erehdy, jo kolmentoista vanha?!"
"Opettajan auktoriteetti ei perustu teitittelemiseen, vaan hänen
kykeneväisyyteensä", ärsytti Stella sydämestään riemuiten edelleen.
"Voiko Eberhard tahi muut samanlaiset tuntea kunnioitusta kaikkia niitä
opettajia kohtaan, joita he teitittelevät? Jospa tietäisitte, kuinka
he heille nauravat ja millaisia kunnioitettavia pilkkanimiä he näille
antavat! Herra Kurbatow tahtoo kasvattaa oppilastaan veljenään; se on
hänen kasvatustapansa ja minun mielestäni ainoa oikea kasvatustapa."
"Minä en pidä siitä!" Ja rouva Göbler pudisti niin kovasti päätään,
että hänen lihavat poskensa heiluivat.
"Enkä minäkään!" toisti rouva Riesemann, pudistaen kuitenkin päätään
vähemmän äkäisesti, sillä hänen äidinsydämelleen ei oikeastaan ollut
lainkaan vastenmielistä, että uusi opettaja tahtoi olla hänen lapsensa
"veli ja ystävä", mikä merkitsi sitä, ettei hän tahtonut olla ollenkaan
"ankara."
"Jos se on sinunkin mielipiteesi, armas Betty, niin tee sellaisesta
epäjärjestyksestä heti alussa loppu", lausui kunnioitettava rouva
Göbler, kääntäen tulipunaiset kasvonsa suuttuneen kostonjumalan tavoin
tulevan miniänsä puoleen.
"Tahdon puhua mieheni kanssa", vastasi rouva Riesemann.
"Voithan tehdä sen itsekin", huomautti rouva Göbler.
Eroavaisuus rouva Riesemannin ja rouva Göblerin luonteiden välillä
olikin siinä, että rouva Riesemann tahtoi aina "puhua miehensä kanssa"
kun tuli jotakin päättää ja tehdä, kun taas rouva Göbler kotonaan
päätti "itse", mitä oli tehtävä. He olivat kaksi suurta vastakohtaa:
toisella puolen täydellinen epäitsenäisyys, ainainen alistuminen,
neuvotteleminen, toisella puolen jyrkkä itsetietoisuus, tahdon lujuus,
käskemishalu ja rajaton ylpeys. Viimeksimainitun ominaisuuden huomasi
jokainen, joka loi ainoankaan katseen rouva Göblerin käskeviin
kasvoihin, joka pani merkille, miten hän istui tuolillaan, millaisin
silmäyksin hän katseli ympärilleen, ja jonka korva oli kyllin terävä
huomaamaan hänen äänensä sointua ja siinä kuuluvaa terästä.
Andrei Petrowitsch ja Eberhard lähestyivät sillä välin parveketta,
jossa vanhemmat herrat olivat kahden pöydän ääressä lopettaneet
preferanssipelinsä. He istuivat sikaarit hampaissa punssilasien
ääressä ja väittelivät kiivaasti pelin johdosta, jolloin kukin
teki leikillisesti pilaa toisten pelissä tekemistä erehdyksistä ja
häviöistä. Joka näki ja kuuli heitä etäämmältä, tuntematta väittelyn
aihetta, saattoi luulla, että heillä oli tärkeitäkin tehtäviä
ratkaistavanaan; niin vakavat olivat heidän kasvonsa ja niin vilkkaat
heidän kädenliikkeensä. Hermostuneiden äänien yli kuului heikosti
kähisevä, hiljemmin puhuessa ärisevä bassoääni, jonka rasvaisen,
puserretun kaiun Andrei Petrowitsch muutamia hetkiä sitten oli kuullut,
Eberhardin tahtoessa viedä hänet ensi kerran herra Riesemannin luo.
"Isä, herra Kurbatow on täällä."
Herra, jota Eberhard oli kutsunut isäkseen, istui wieniläisessä
nojatuolissa, selkä tulijaan päin. Andrei Petrowitsch näki aluksi
ainoastaan hänen paksun härjänniskansa ja lyhyen, paksun, lihavan
kaulansa, joka muuttui ilman huomattavaa väliä ympyriäiseksi, pyöreäksi
veistellyn pölkyn pään näköiseksi pääksi. Se pää oli tiheän, koneella
lyhyeksi leikatun, karhean harjasmaisen tukan peittämä ja molemmat
korvat olivat niin lähellä pääluuta, kun olisivat ne olleet siihen
yhteen kasvaneet. Hitaasti, kankeasti, huomattavan vaivaloisesti
kääntyi tämä huvittava pää ympäri, mutta ainoastaan sen verran, että
herra Kurbatow voi nähdä ainoastaan toisen puolen herra Riesemannin
kasvoista. Ne olivat paksut ja punakat sekä peitetyt lyhyeksi, leuasta
teräväksi leikatulla harmaalla parralla.
"Terve tuloa, nuorimies!"
Ja tehtailija Riesemann ojensi, nousematta ylös ja nähden ainoastaan
Andrei Petrowitsch Kurbatowin varjon, lyhyessä käsivarressaan olevan
käden, jonka etusormessa loisti sinettisormus, huolimattomasti
vieraalle.
Andrei Petrowitsch ei ottanut kättä vastaan. Hän astui herra
Riesemannin eteen, katsoi häntä silmiin ja sanoi:
"Nimeni on Andrei Petrowitsch Kurbatow."
Herra Riesemann oli tuskin luonut silmäyksen vieraaseen, ennenkuin
hän veti uloslevitetyt jalkansa tuolin alle, kuten ihminen, joka
haluaa nousta ylös. Hän ei kuitenkaan noussut vielä tällä kertaa, vaan
katsottuaan kiireesti ja sekavasti Kurbatowia, kuului hänen suustaan
tahtomattaan ärisevä huudahdus:
"No, sehän on vanhempi herra! Sepä on hauskaa... nimeni on Riesemann...
tehtailija Riesemann."
Tarjotessaan taasen vieraalle kätensä, joka nyt otettiin vastaan, nousi
hän, vasempaan käteensä nojaten, hitaasti ylös, mutta vaan puoliksi
ja vaipui senjälkeen taasen alas. Tehtailija Riesemann olisi kyllä,
Kurbatowin kanssa kahden ollessaan, noussut kokonaan ja reippaasti
ylös, mutta seuransa nähden piti hän sellaista kohteliaisuutta henkilöä
kohtaan, joka tuli hänen palvelukseensa, nähtävästi sopimattomana.
Tehtailija Riesemann jäi kuitenkin ainoastaan niin kauaksi istumaan
poikansa opettajan eteen, kun oli välttämättömän tarpeellista näyttää
seurueelle, että hän käsittää eron itsensä ja palkollisensa välillä.
Sitten nousi hän verrattain nopeasti ylös, ja esitettyään Andrei
Petrowitschin toisille pöydässä istuville herroille, hän tarttui heti
ystävällisesti Andrei Petrowitschia käsivarteen sekä, hauskan isännän
iloisella äänellä lausui erikoisella venäjänkielellään:
"Lähtekäämme kahden hieman kävelemään, Andrei Petrowitsch; viekää
minut pois näiden roistojen seurasta, jossa minulle taas temmattiin
nahka korvien yli. Tietäkää -- ihminen voi tehdä konkurssin
lyödessään tällaisten konnien kanssa korttia. Tänään taasen menetin
kolme ruplaa!... Tulkaa, Andrei Petrowitsch, viihdyn mielelläni
_kunniallisten_ ihmisten seurassa."
"Joka ei osaa pelata, syyttää aina toisia konniksi", sanoi mäkättävällä
äänellä nauraen Riesemannille paljaspäinen, paksuhuulinen pieni
herrasmies, joka oli Kurbatowille esitelty vanhempana herra Göblerinä.
Herra Martin Riesemannin ja Andrei Petrowitschin välillä alkoi, heidän
valittuaan kävelyään varten puutarhan syrjäisimmät ja yksinäisimmät
käytävät, kohta vilkas keskustelu, josta etenkin lihava tehtailija
piti hyvää huolta. Hänen iloisesta mielentilastaan ja erittäinkin
sanarikkaudestaan voi huomata, että alkoholi oli vaikuttanut häneen.
Hän puhui ensin venäjää, ja kun hän joutui siinä pulaan, hän otti
saksan avuksi ja käytti lopulta molempia sekaisin.
"Poikaani, armas ystäväni, käykää kovasti käsiksi", -- alkoi heidän
keskustelunsa, siihen se kääntyi aina jälleen takaisin, sen keskuksen
ympäri kiertelivät kaikki herra Martin Riesemannin ajatukset.
"Tarttukaa ankaralla kädellä häneen käsiksi, älkää olko heikko, älkää
myöntyväinen! Minä annan teille vapauden häntä nipistää ja rangaista,
niinkuin haluatte, ainoastaan silloin, kun ruoskaa tarvitaan, jättäkää
se työ minulle, ja minä tahdon häntä isällisestä kurittaa, siitä voitte
olla varma."
"Luulen, että sitä ei koskaan tarvita", lausui Andrei Petrowitsch.
"Älkää sellaista puhuko, kyyhkyseni!" huusi herra Riesemann taasen
venäjäksi, jatkaen taasen saksan kielellä, vaikka viroksi ajatellen:
"Vitsatta ei lapsesta saa hyvää, älä anna lapselle armoa vaan kuria
-- se on vanha totuus, joka aina pysyy uutena. Katsokaa, Andrei
Petrowitsch, poikani on hyvin hemmoteltu. Se on vaimoni syy. Hän
on muuten mallikelpoinen nainen, mutta liikaa hellä äiti. Kun minä
ojennan käteni vitsakimppuun tarttuakseni, juoksee tämä mielellään
kloroformipullon luo, tehdäkseen pojan kipua vastaan tunnottomaksi.
Niin on poika sydämystynyt, oppinut laiskaksi ja huolettomaksi.
Ajatelkaa -- käy neljättätoista, kaksi vuotta kolmannella luokalla, ja
nyt vielä ehdot matematiikassa ja venäjän kielessä. Ja kuka on tämä
laiskuri ja puupää? Tehtailija Riesemannin ainoa poika, jonka kerran
tulee johtaa isänsä liikettä ja sen lopuksi perii! Milloin aikoo hän
lopettaa realikoulun, milloin vielä käydä teknillisen opiston? Sehän on
julkinen häpeä -- häpeä etenkin minulle!... Tiedättekö, herra Kurbatow"
-- ja Martin Riesemann tarttui uudestaan ystävällisesti ylioppilaan
käsivarteen, -- "vaimoni sisar Pietarissa suositteli Teitä minulle
tottuneena ja kykenevänä opettajana ja valmistajana, luotan täydelleen
teihin. Auttakaa poikaani eteenpäin, ja saatte nähdä, että en ole
mikään kitsas mies, raha ei minulla näyttele yleensä tärkeätä osaa, se
tulee teidän heti alussa tietää."
Ja herra Martin Riesemann veti valkeat silkkiset liivinsä suurelle
vatsalleen sileämmiksi, antoi raskaat kultaiset kellonvitjansa pari
kertaa luistaa sormien läpi, ikäänkuin näkyen odottavan, mitä hänen
sanansa vaikuttavat venäläiseen ylioppilaaseen.
"Rahaa voin tarvita", lausui Andrei Petrowitsch kuivasti, "ja otan
lahjan, jonka minulle palkkani yli annatte, kiitollisuudella vastaan.
Niin paljon olkoon kuitenkin huomautettu, että olisin jo sovitusta
palkasta tehnyt aivan yhtä paljon poikanne hyväksi, kun nyt, kun
minulla on lisää odotettavana."
"No, no", aikoi herra Riesemann lausua, mutta muutti kuitenkin ajoissa
tämän liikaa julkisen epäilyksenosoituksen yskimiseksi, ja antoi
ainoastaan kasvoillaan näkyä epäilyksen merkkejä.
"Oli miten oli", lausui hän sitten, "joka tapauksessa voitte luottaa
sanaani -- siinä käteni... Ja minä ehdotan Teille vielä jotakin
muuta, herra Kurbatow. Jos Eberhard suorittaa ehtonsa tyydyttävästi
ja pääsee neljännelle luokalle, -- jonka minä tahdon lukea ainoastaan
Teidän työnne ansioksi, niin teemme uuden kaupan: miten olisi, jos Te
jäisitte vuodeksi tai puoleksi poikani ohjaajaksi? -- hyvä palkkio on
luonnollisesti itsestään ymmärrettävissä."
"Siitä en voi vielä mitään päättää."
"Estävätkö omat lukunne Teitä? Onko Teillä loppututkinto lähellä?"
"Se vähemmin; minä en pidä kiirettä lukujeni lopettamisella, -- olen
hyvin mielelläni ylioppilaana."
"Teillä ei siis ole mitään esteitä?"
"Tahdon ensin tietää miten minua elämä teidän talossanne miellyttää."
Herra Martin Riesemann pysähtyi äkkiä, laski Kurbatowin käsivarren irti
ja kiireellinen silmäys, jonka hän heitti kierosti venäläiseen, näkyi
sanovan: "Siinäpä on elukka! Rupeaa tinkimään! Tämä julkeaa olla kahden
vaiheilla siitä, miellyttääkö häntä elämä Martin Riesemannin talossa!"
Herra Riesemann lausui kuitenkin jonkun ajan kuluttua teeskennellyllä
äänellä:
"Luonnollisesti on Teidän sitä silmälläpidettävä. Mutta voin vakuuttaa
Teille, että elämä minun talossani on miellyttänyt kaikkia, jotka
siellä ovat olleet. Puhumme siis ehdotuksestani sopivalla ajalla
lähemmin."
Tehtailijan hauska mieliala oli pilattu; hän vaikeni, käytti syntyneen
väliajan raskaasti hengittämiseen, -- jonka hän ikäänkuin tahallaan
muutti vieläkin raskaammaksi. Lopuksi sieppasi hän taskustaan paksun
hopeaisen, sisältä kullatun sikarikotelon, otti itselleen sikarin ja
tarjosi toisen Kurbatowille.
"Ottakaa pois, se on erittäin hyvää lajia."
"Minä otan siis", lausui Andrei Petrowitsch; "muuten tupakoin vähän,
mutta hyvää sikaaria vastaan ei minulla ole mitään sanottavaa."
"Ei myöskään mitään lasillista hyvää viiniä vastaan."
"Ei mitään."
"Siis käännymme takaisin ja minä vien Teidät lähteelle."
"Ei sillä ole kiirettä, herra Riesemann. Tahtoisin vielä ensin Teidän
kanssanne puhua muutamia sanoja toimestani Teidän talossanne."
"Tehkää niin hyvin!"
"Minulla on Teille, ennenkuin ryhdyn työhön, tärkeä ja minun
tännejäämiselleni ratkaiseva ehto asetettavana."
"Ehto?"
"Niin, tärkeä ehto."
Herra Martin Riesemann näytti tulevan rauhattomaksi, näytti siltä, kun
ei hän olisi ollut koskaan tottunut siihen, että hänelle asetettiin
ehtoja. Hän katseli pienillä, pyöreillä silmillään hermostuneesti
ympärilleen, kun hän lyhyesti ja karmeasti sanoi:
"Siis puhukaa, herra Kurbatow!"
"Teidän pitää antaa minulle opetustyössäni täydellinen vapaus, herra
Riesemann", vastasi Andrei Petrowitsch. "Teidän pitää antaa minun
vapaasti ja tahtoni mukaan opettaa poikaanne, valmistaa häntä ehtojen
suoritusta varten ja häntä yleensä kasvattaa, niinkuin itse parhaaksi
näen, ilman että Te tulette väliin omine määräyksinenne. Ainoastaan
siten voin vastata toivotuista tuloksista, pojan edistymisestä.
Saman pyynnön aion esittää vaimollennekin. Omia ehtojani pidän sitä
tärkeämpinä, koska Te ette ole vaimonne kanssa yhtä mieltä poikanne
kasvatuksen suhteen."
"Ja sillä ehdolla menette siis takuuseen siitä, että Eberhard suorittaa
ehtonsa ja pääsee ylemmälle luokalle."
"Niin."
"Siis on ehtonne täytetty, herra Kurbatow! Muuta en toivokaan."
Tehtailija ei vielä ollut oikein hyvällä tuulella; ylioppilaan rohkea,
itsetietoinen ja vaativa esiintyminen ei miellyttänyt häntä. Mutta kun
hän piti ennen kaikkea poikansa ja omaa hyötyään silmällä, tukahutti
hän vastenmielisyytensä, oli olevinaan täysin rauhallinen ja antoi
Andrei Petrowitschille miehekkäästi kättä. Hän näytteli viekasta
osaansa vielä paremmin, lausuen:
"Oikeastaan ei Teidän, Andrei Petrowitsch, olisi tarvinnutkaan
sellaista ehtoa asettaa; en olisi muutenkaan tullut teitä
opetustyössänne häiritsemään -- sellainen ei ole minun tapani; ja
vaimoni tekee, mitä minä toivon ja käsken."
Toisiinsa täysin tyytyväisinä astuivat herra Riesemann ja Andrei
Petrowitsch puutarhan halki, jossa kirjavat lyhdyt jo olivat
sytytetyt palamaan, parvekkeelle takaisin, jonne sillä välin oli
kutsuttu illallista syömään. Illallispöytä oli katettu parvekkeelle.
Lamppujen valossa kimalteli pieni, kukilla koristettu pöytä hopealta
ja kristallilta. Monien viinilajien joukosta ei puuttunut myöskään
suuria, kullatuilla lyhyillä kauloilla varustettuja pulloja kiiltävissä
jää-astioissa.
Iloinen, vilkkaasti keskusteleva seurue kokoontui pöytään. Että
tehtailija Riesemannin talossa pidettiin kristillisiä tapoja arvossa,
sitä todisti jo se, että jokainen kumartui ennen pöytään istumistaan
tuolin selkänojaa kohti ja rouva Riesemann luki soinnukkaalla äänellään
tunnetun saksalaisen värssyn, jossa kutsutaan Jeesusta vieraaksi
ja rukoillaan häntä tuomaan mukanaan onnea. Sitten istuuduttiin
äänettöminä.
Herra ja rouva Riesemann istuivat, niinkuin oikeus ja kohtuus
vaativatkin, pöydän yläpäässä. Andrei Petrowitsch oli sattumalta, omaa
sijaansa lainkaan valikoimatta, joutunut istumaan toiselta puolen
paksun rouva Göblerin, toiselta puolen neiti Rita Riesemannin väliin,
Stella Riesemannin sulhasineen istuessa häntä vastapäätä. Niinpian
kuin Andrei Petrowitsch toi näkyviin onnettoman oikean kätensä,
josta hän oli puistossa ottanut kintaan pois, tapahtui kiusallinen
välikohtaus. Rita Riesemann käänsi kasvonsa Andrei Petrowitschista niin
havaittavalla inholla ja käänsi hänelle niin huomiota herättävällä
tavalla selkänsä, että kaikkien lähempänä istuvien katseet kääntyivät
vierasta ylioppilasta kohti. Siten nähtiin hänen kätensä. Ei kukaan
lausunut sanaakaan, mutta naisten, etenkin nuorempien joukossa
kuului salaista kuiskinaa, joka teki paljon pahemman vaikutuksen
kuin äänekkäästi ja sanoin ilmaistu tunteenpurkaus. Ainoastaan yksi
alaikäinen tyttö ei voinut pidättää hiljaista, hämmästynyttä kauhun
huudahdusta...
Andrei Petrowitsch loi katseensa rouva Göbleriin; hänen ihraisissa
kasvoissaan näkyi vähemmin kummastusta ja pelkoa, kun mielipahaa,
paheksumista ja nuhdetta. Rouva Göbler näytteli jälleen rangaistuksen
jumalattaren osaa. Ja hän näytteli sitä niin vaikuttavasti, että Andrei
Petrowitschin, tämän vakavan miehen, täytyi taistella nauruaan vastaan.
"Se on ainoastaan syntymämerkki -- suokaa anteeksi!" lausui hän
äänellä, josta kuului pidätetty nauru. "Se on yhtä vanha kuin minä
itsekin. Kipeätä ei se minulle tee."
Ja ikäänkuin uhmaten kaikkia hämmästyneitä ja pelästyneitä, ei
venäläinen pistänyt kinnasta käteensä vaan alkoi rauhallisesti
veitsellä ja kahvelilla syödä. Kinnas olisikin ollut hänelle
varmaankin syödessään haitaksi. Kun neiti Rita ei enään luonut
katsettaan pelättävään käteen, vaan jäi, selkänsä puoliksi Kurbatowiin
päin kääntäen, istumaan Heinrich Bergmannin viereen, loi rouva
Göbler silloin tällöin silmäkulmiensa takaa katseen sinipunaiseen
kauhun esineeseen ja sitten ikäänkuin nuhtelevasti herra ja rouva
Riesemanniin. Toiset vieraat eivät asiasta enää välittäneet. He
tottuivat näköön varsin pian, tahi eivät he syödessään, juodessaan tahi
jutellessaan ajatelleet enempää Andrei Petrowitschin kättä.
Syötiin hyvästi, juotiin hyvästi ja huudettiin päivän sankarittarelle,
vaahtoavia viinilaseja kilistellen "eläköön." Jouduttuaan istumaan
kahden vihamiehensä väliin, oli Andrei Petrowitsch pakoitettu olemaan
vaiti, olkoonpa, että neiti Stella silloin tällöin lausui hänelle
jonkun pintapuolisen sanan.
Kun nuorempi väki läksi illallisen jälkeen moniväristen tulien
loistaessa puutarhaan, jossa sytytettiin suurenmoinen ilotulitus,
vei isäntä, joka oli saanut hyvän mielialansa täydelleen takaisin,
vanhemmat herrat runsaasti katetun viinipöydän ääreen, joka oli
sijoitettu yhteen parvekkeen loukkoon, suurten filodendronien ja
palmujen väliin. Andrei Petrowitschille antamansa sanan muistaen,
kutsui herra Riesemann hänetkin "lähteelle". Riesemann näkyi unohtaneen
kaiken vastenmielisyytensä, jota hän oli puutarhassa tuntenut
Kurbatowia kohtaan ja tämä totinen, melkeimpä umpimielinen ihminen,
joka osasi niin itsetietoisesti puhua, näkyi vetävän häntä erikoisella
tavalla puoleensa. Herra Riesemann koetti huomattavalla innolla
saada häntä puhumaan, ikäänkuin olisi häntä huvittanut saada kuulla
Kurbatowin mielipiteitä, ikäänkuin panisi hän tämän mielipiteille
muutamissa asioissa suurta arvoa. Sen ohessa näkyi, että hän koetti
itse puhua harkitummin, sisällökkäämmin kuin tavallista. Hän oli saanut
joltakin kuulla, että Andrei Petrowitsch ei ollut ainoastaan korkeamman
hengellisen miehen poika, vaan vielä lisäksi lakitieteen kandidaatti,
siksi kutsui hän tätä aina "kandidaatti herraksi" ja oli häntä kohtaan
erittäin ystävällinen sekä tuntuvassa määrässä kohtelias -- seuransakin
nähden.
Kun viinipöydässä oli juotu jonkun aikaa, osasi herra Martin Riesemann
erotessa asettaa asiat niin, että hän jäi Kurbatowin kanssa kahden
kesken. Keskustellen kulkivat he puutarhassa jälleen edestakaisin.
Herra Riesemann johti keskustelun erikoisetta esipuheetta itseensä ja
liikkeeseensä sekä menneisyyteensä ja nykyisyyteensä. Näytti siltä,
kuin koettaisi hän kohottaa itseään vieraan ylioppilaan silmissä,
saattaa itsensä parempaan valoon.
"Niin, niin", alkoi hän kerran, kun heidän keskustelunsa Pietarin
korkeakoulujen oloista oli päättynyt, tuupaten hattunsa päälaelta
niskaan. "Raskaita päiviä näkee monikin mies elämässään, sen tiedän
itse parhaiten. Ei ole mitään helppoa kohota omin voimin alhaisesta
asemasta ylös, mutta, Jumalan kiitos, se on onnistunut minulle.
Voisitteko kuvitella mielessänne, rakas Andrei Petrowitsch, että mies,
joka seisoo edessänne, on kerran ollut köyhä kuin kirkon rotta? En
ollenkaan häpeä Teille kertoa, että olin vielä kaksikymmentäviisi
vuotta sitten mitätön pannusepän sälli -- sanon Teille, mitätön
pannusepän sälli, joka mestarini luona pienellä viikkopalkalla hankin
otsani hiessä jokapäiväisen leipäni. Mutta nyt, -- tiedättekö,
kandidaatti herra, -- pitää Teidän tulla katsomaan tehdastani. Se ei
ole tosin, Jumala paratkoon, vielä kovin suuri, siinä on ainoastaan
neljäsataa työläistä ja yksi ainoa savutorvi, suurten tehdasten
rinnalla se on vielä mitätön -- mutta -- teidän pitää se kerran itse
nähdä, -- ja voin Teille vakuuttaa, että olen siihen tyytyväinen,
että se -- niin sanoakseni -- kukoistaa, ja mitä minun toimintaani
ja etenkin tuloihini tulee, niin ovat ne suuremmat kuin monen suuren
tehtaan... Niin, niin, sellaiseen tarvitaan hyvää johtoa, tehtailija
tarvitsee nykyaikaan asioiden harkitsemiskykyä, suurta harkitsemiskykyä
ja kaukonäköisyyttä -- sanalla sanoen -- liikeneroa. Kaukonäköinen
liiketaito on se, joka panee rattaat pyörimään ja panee ne oikein ja
oikealla ajalla pyörimään. Mitä arvelette, herra kandidaatti, puhunko
valetta?"
"Tulen hyvin mielelläni katselemaan tehtaitanne", lausui Andrei
Petrowitsch, huomaamatta Riesemannin kiittelevää kysymystä. "Milloin se
voisi tapahtua?"
"Milloin vaan itse haluatte, herra Kurbatow! Te voitte tulla sinne
rautateitse, voitte tulla kanssani vaunuissa, voitte lähteä hevosella
ratsastaen, tahi rattailla ajaen -- minulla on niitä kolme eikä tie
ole pitkä -- ainoastaan kaksitoista virstaa. Kaupungissa voi Teidät
jokainen lapsikin johtaa Riesemannin tehtaalle."
"Omistatteko konetehtaan, herra Riesemann?"
"Rauta- ja konetehtaan; erikoisala höyrypannut... Minun höyrypannuni
ovat kuuluisat, minulla on tilauksia suurista teollisuuskeskuksista,
Pietarista, Moskovasta, Varsovasta, minun höyrykattiloitani tarvitaan
Mustanmeren rannoilla, Siperiassa -- kaikkialla."
Andrei Petrowitsch käveli jonkun aikaa ääneti tehtailijan vieressä,
joka vilkkaasti jatkoi puhetta liikkeestään, ja kysyi sitten:
"Te sanoitte, herra Riesemann, että olette omin voiminne kohonneet
nykyiseen asemaanne, kohonneet köyhästä rikkaaksi."
"Aivan selbst-made man [oikeastaan: self made-man (sano: selfmeedmän)
-- 'oman onnensa seppä', nousukas], niinkuin englantilainen sanoo,
voitte uskoa minua, kandidaatti herra!" Ja herra Riesemann työnsi nyt
niskassa olleen hattunsa toiselle korvalle ja pisti molemmat kätensä
amerikalaiseen tapaan housujensa taskuun.
"Mutta Teillä täytyi olla tehtaanne rakennuttamiseen tahi ostamiseen
jonkun verran pääomaa ja ehkä ainakin velkoja", lausui Kurbatow.
"Köyhällä pannusepän sällillä ei tavallisesti ole kumpiakaan."
"Katsokaahan, jonkun verran onnea täytyy ihmisellä myöskin olla,
vastasi Martin Riesemann, ja hänen leveille, pyöreille kasvoilleen
levisi mielihyvän loiste, joka todistaa, että ihminen on tyytyväinen
itseensä ja kohtaloonsa. Ihmisellä pitää olla onnea, ja _pyrkivää_
ihmistä seuraa enimmäkseen aina onni. Pääasiaksi jää aina hyvä pää,
-- pienikin, terävä pää... Asianlaita oli seuraava, kandidaatti
herra... Minä tein työtä kauemman aikaa erään mestarin luona, joka
kuoli leskenä. Hänen työpajansa perijäksi tuli hänen tyttärensä, joka
oli hänen ainoa lapsensa. Mitä voi nainen, ja etenkin nuori neiti,
yksin tehdä pannusepän työpajalla. Neiti Betti oli suuressa pulassa
ja valitti hätäänsä minulle. Minun tuli häntä sääli. Autanhan aina
mielelläni pulaan joutunutta lähimmäistäni, etenkin jos hän on heikko,
turvaton nainen. Niin kävi sitten, että minä --"
"Että Te kositte neiti Bettiä", keskeytti Andrei Petrowitsch hänet.
"Aivan niin, nuori herra. Minkätähden en olisi niin tehnyt? Neiti Betti
oli tukea ja auttajaa vailla, samoinkuin minä vaimoa. Neiti Betti oli
hyvin kasvatettu ja koulutettu, ja minä olin reipas ja raitis työmies.
Jos hän olisi jättänyt liikkeensä vieraan käteen, palkollisen haltuun,
-- Jumala tiesi, miten paljon siitä olisi jäänyt jäljelle!
"Mutta jos _Te_, herra Riesemann, olisitte olleet tuo vieras
palkollinen?"
"Minä?... No niin... olisin tehnyt, mitä olisin voinut, mutta...
tiedättehän -- oma on aina oma ja vieras on vieras. Teidän pitää
tietää, että liike oli ihan laimiinlyöty, jätetty ihan oman onnensa
nojaan. Autuas appeni, -- Jumala suokoon hänelle rauhaisan levon!
-- oli myöntyväinen, veltto isäntä. Hän antoi sällien tehdä, mitä
tahtoivat ja oppipojatkin kävivät joskus hänelle nenäkkäiksi.
Parannuksen saattoi tuoda ainoastaan sellainen, joka oli itse isäntä,
joka kävi kiinni asioihin _isännän_ kädellä, lujalla, ankaralla,
rautaisella isännän kädellä. Näin puhuin myös neiti Bettille. Sanoin
hänelle, että hän saa pian ruveta vierasten luona opettajattarena
syömään heidän leipäänsä, ellei hän anna liikkeen johtoa miehen käteen,
joka harrastaa sen parasta paremmin kuin palkollinen. Ja hän ymmärsi
minua. Hän huomasi, miten tarpeellinen minä olin hänelle, ja niin me
menimme avioliittoon. Näin, kandidaatti herra, tulin hänen tuekseen ja
auttajakseen ahdingossa..."
Herra Martin Riesemann silitti pari kertaa hyvillään valkeaa, lyhyttä
poskipartaansa, ikäänkuin odottaen Kurbatowilta vastausta. Mutta Andrei
Petrowitsch katsoi vaieten maahan. Jos herra Riesemann näki oikein,
oli venäläisen otsa rypyssä ja hänen huulensa mustan parran keskessä
kokoonpuristetut.
"Te muutitte työpajanne sitten aikaa myöten tehtaaksi?" kysyi Andrei
Petrowitsch lopuksi.
"Mistä sen tiedätte?"
"En tiedä, -- arvelen vaan niin."
"Olette oikeassa. Laajensin työpajaani niin kauvan kunnes se oli liikaa
suuri työpajaksi ja liian pieni tehtaaksi. Sitten rakensin tehtaan."
"Aloitte pitää työpajassa enemmän sällejä ja vielä enemmän oppipoikia?"
"Niin, sillä työ laajeni, ajat olivat suotuisat."
"Ansaitsitteko tehtaan rakentamiseen tarvittavat rahat kaikki vaan
työpajastanne?"
"Luonnollisesti", vastasi herra Riesemann, mutta siinä hän valehteli
vähän; neiti Betti oli tuonut itsensä ja työpajan mukana pesään kolme
tuhatta ruplaa puhdasta rahaa ja pienen kivitalon, jonka hän myöhemmin
myi. Herra Riesemann salasi tämän, sillä häntä nähtävästi miellytti
suuresti esiintyä "oman onnensa seppänä."
Ja nyt hän alkoi laajasti kertoa tehtaan perustamisesta ja sen
kehityksestä, jota tehdessään hän koetti saattaa itsensä niin hyvään
valoon kuin mahdollista. Mutta jos herra Martin Riesemann toivoi,
että ihminen, jolle hän kaikkea tätä jutteli, ja jonka silmissä hänen
nyt piti loistaa, jonka tuli häntä kiittävillä huudahduksilla tahi
kummastelevilla katseilla palkita ja kiihottaa edelleen puhumaan,
niin hän erehtyi. Tuo kummallinen mies vaikeni, hän vaikeni niin
loukkaavalla tavalla, että herra Martin Riesemann itsekin lopulta
vaikeni, ikäänkuin olisi häntä ilettänyt heittää päärlyjään sellaisen
kylmän, tunteettoman elukan eteen...
He olivat joutuneet kävellessään ilotulituspaikalle, jossa puheliaat
vieraat piirittivät Martin Riesemannin, niin että hän joutui erilleen
Kurbatowista -- seikka, jota vastaan kumpaisellakaan ei ollut mitään
sanomista.
Andrei Petrowitsch etsi käsiinsä Eberhardin, jolla oli toisen
samanikäisen pojan, Ralf Göblerin kanssa, tärkeä osa tulituslaitteiden
sytyttämisessä. Ja Kurbatow jäikin nyt koko illaksi lasten luo. Hän
otti nähtävästi huvitettuna osaa heidän iloonsa, neuvoi heille useita
leikkejä, opetti heille pari uutta palloleikkiä ja saattoi heidät --
pojat ja tytöt -- pilapuheillaan usein makeasti nauramaan.
Stella Riesemann oli tahtonut pari kertaa lähestyä Kurbatowia, mutta
hän tapasi hänet isänsä seurassa eikä tahtonut heitä häiritä. Oswaldin
rinta oli myöskin tänä iltana niin täynnä keväistä tunnelmaa, että
hän ei hennonnut jättää morsiantaan hetkeksikään toisten kanssa
seurustelemaan. Ja kun Stella viimeinkin sai tilaisuutta etsiä Andrei
Petrowitschia, oli tämä jo kadonnut puutarhasta. Kurbatowin valaistu
akkuna toisessa kerroksessa osoitti, että hän oli saanut pidoista
kyllikseen ja paennut pesäänsä, -- aikaisemmin kuin kukaan muu ja
kellekään hyvää yötä toivottamatta.