Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1907.
I
V:n puoliasemalla ja sen lähimmässä ympäristössä vallitsi muuten uninen
ikävyys; asemapäällikkö istui huoneessaan, joi teetä, luki "Svjetiä"
ja haukotteli; virantoimituksessa oleva telegrafisti ajatteli niin
kauvan 20:ttä päivää [virkamiesten palkanmaksupäivä], kunnes hänen
päänsä vaipui apparaattipöydän laitaa vasten ja silmät menivät kiinni;
vahtimestari istui kyyryissään pakaasihuoneessa vaa'an päällä ja
paikkasi poikansa kenkiä; ainoastaan ratamestari käveli hiljalleen
aseman edessä kiskoilla, antoi vaihdemiehelle muutamia käskyjä ja läksi
sitten kotiin vaimonsa luo; sireenipensastossa, pienen, keltaiseksi
maalatun aseman takana visertelivät varpuset, joukko koppakuoriaisia
lenteli nuorten päärynä- ja pihlajapuiden ympärillä, alhaalta metsästä
kuului käen kukunta -- muuten oli kaikki hiljaista, uinuvaa.
Mutta kun matkustajajunat aamuin illoin olivat tulossa, muuttui
elämä V:n asemalla vilkkaammaksi kuin usealla suurella asemalla --
luonnollisesti kuitenkin ainoastaan kesällä. Kaikkia teitä myöten,
jotka pohjoisesta ja idästä johtivat asemalle -- ja niitä oli hyvin
paljon -- tuli viheriöivien puiden ja pensasten välitse näkyviin
valkoisia hattuja, vaaleita naispukuja, värikkäitä päivänvarjoja ja
kaikenkarvaisia miesten päällystakkeja, ja pian vallitsi asemasillalla
vilkas liike, hupaisa pujotteleminen toistensa ohi ja äänekäs hälinä.
Asematalon seinien nojaile kokoontui joukko polkupyöriä, päärynä-
ja pihlajapuiden alla taasen oli joukko hevosia satuloituina tahi
vankkurien edessä. Parin virstan päässä V:n asemalta sijaitsi näet
hiljan rakennettu kesähuvila, jonka asukkaille, etenkin nuoremmille,
junien tulo ja lähtö tarjosivat hauskaa vaihtelua, etenkin kun asemalle
johtavat, kuusimetsän ja viheriöivien niittyjen halki vievät tiet
olivat aivan kuin luodut huvikävelyä varten.
T:n huvilassa asui rikkaita kaupunkilaisporvareita; sen voi nähdä
heidän tyttäristään ja pojistaan heidän ollessaan asemasillalla.
Heidän ulkomuotonsa, pukunsa, koristuksensa, heidän liikkumis- ja
keskustelutapansa, kaikessa ilmeni tunnettu piirre, joka heidät
muihin sisällisesti yhdistää, mutta ulkonaisesti heistä eroittaa,
ja joka siinä yhteiskuntaluokassa on selvästi huomattavissa.
Nuori asemapäällikkö, joka huoneessaan "Svjetiä" lukiessaan oli
ikävästä haukotellut, miten reippaasti hän nyt liikkuikaan, miten
kunnioittavasti hän tervehtikään puolelle ja toiselle, miten
kärsivällisesti hän kuuntelikaan kaikkia, joilla oli häneltä jotakin
kysyttävää tahi toivottavaa, ja miten punastuikaan hän onnellisuudesta,
kun joku nuorista neitosista häntä kaikenlaisilla miellyttävillä
kysymyksillä kunnioitti! Ja vahtimestari ja kantaja -- he muuttuivat
heti näiden herrojen kuuliaisiksi palvelijoiksi, kumarteleviksi
käskyläisiksi, he olivat heti valmiit kiireesti lähtemään, kun joku
herra, rouva tahi neiti lähetti heidät jollekin asialle. Väsynyt
telegrafisti, joka niin suurella kaiholla odotti 20:ttä päivää, oli
jo aikoja sitten herännyt unestaan, tähysteli ikkunasta puoleksi
kunnioitettavalla uteliaisuudella ulos ja tunsi hivelevää riemua, kun
herrasväen joukossa, joka ei häntä huomannut, löytyi henkilö, jota hän
voi tervehtiä, olkoonpa, että se oli ainoastaan erään tohtorin rouvan
-- lastenhoitaja.
Eräänä tuorstai-iltana toukokuun loppupuolella, jolloin Andrei
Petrowitschia kohtasi se odottamaton kunnia, että Riesemannin
tyttäret olivat veljineen ja vieraineen itse saapuneet häntä
asemalle vastaanottamaan, tarjosi V:n asema tavallista eloisamman
kuvan. Asemasillalla käveli suuremmissa ja pienemmissä ryhmissä
muodinmukaisesti kammattuja nuoria neitosia vaaleissa kesäpuvuissa,
nuoria herroja valkoisine hattuineen tahi kirjavine urheilulakkeineen,
viikset ylöspäin kierrettyinä ja kiilloitetut kepit kädessä, ja
vielä lisäksi useammanikäisiä alaikäisiä nuoria tyttöjä lyhyine
päällystakkeineen ja lyhyempine ja pitempine palmikoineen, joita
useammanväriset nauhat koristivat, ja lopuksi nuorempia ja vanhempia
poikasia, joista toiset olivat koululaisten puvussa, toiset taasen
olivat puetut ohuisiin valkeisiin kesävaatteisiin. Vanhempaa
herrasväkeä oli verrattain vähän saapuvilla, he nauttivat kotona
kauniissa puutarhoissaan lämpimästä, ihanasta kesäillasta.
Andrei Petrowitsch Kurbatow oli pari päivää takaperin kirjoittanut
saapuvansa tämäniltaisessa junassa perille. Herra Riesemann lähetti
hänelle kyytimiehen "sharabaneilla" vastaan asemalle. Että Riesemannin
herrasväestä, joka parhaillaan vietti vieraiden kera hauskasti neiti
Stellan syntymäpäivää, kukaan ei tahtonut mennä itse noutamaan
Eberhardin tulevaa opettajaa asemalta, oli aivan luonnollista. Tämä ei
ollut Eberhardille itselleenkään mieluista, sillä ensinnäkin tunsi hän
kaikkia opettajia, parastakin, kohtaan erikoista vastenmielisyyttä, ja
toiseksi oli opettaja, jonka piti tulla hänen kesäistä loma-aikaansa
häiritsemään, ja jota hän tämän vuoksi sydämensä pohjasta
ennakkoluuloisesti vihasi, ainoastaan köyhä venäläinen ylioppilas,
jota hän, rikkaan tehtailijan poika, voi alentua pitämään ainoastaan
palvelijan veroisena. Vaan äkkiä huudahti neiti Stella, joka oli tänään
kauniin sulhasensa rinnalla erittäin hyvällä tuulella:
"Lapset, lähtekäämme asemalle herra Kurbatowia vastaanottamaan!
Agathe-täti kirjoittaa Pietarista, että hän kaikesta huolimatta on
jotenkin hauska ihminen."
Mitä neiti Stella sanoilla "huolimatta kaikesta" tarkoitti, jätti
hän toisille selittämättä, kun hänen ehdotukseensa heti suostuttiin.
Ensimäisenä tietysti herra Göbler, jonka periaatteena oli sulhasena
täyttää empimättä suloisen morsiamensa pienimmätkin toivomukset,
sitten Heinrich Bergmann, joka itse oli ylioppilas ja sentähden halusi
uteliaana oppia tuntemaan pietarilaista toveriaan, jota Stella oli
sanonut hauskaksi ihmiseksi; pari nuorta neitoa ja eräs herra vierasten
joukosta suostuivat lähtemään kävelymatkalle, ja Eberhard päätti,
asiaa filosofillisesti punniten: mitä aikaisemmin näet vihollisesi,
sitä pikemmin voit hänelle hampaitasi näyttää, lähteä mukaan. --
Ainoa vastahakoinen oli neiti Rita Riesemann, jonka huulet venyivät
pitkiksi ja nuhtelevasti katsoen sisartaan silmiin, lausui terävällä,
pisteliäällä äänellä, joka oli hänelle niin ominainen:
"Mutta ajattelehan toki, mitä tämä ihminen rupeaa itsestään
ajattelemaan, jos me lähdemme häntä vastaanottamaan! Mehän saatamme
hänet aivan itserakkaaksi!"
"Mitä joutavia", vastasi Stella, "hänhän saa aina asua meidän kanssamme
yhdessä, meidän kanssamme yhdessä syödä, meidän kanssamme yhdessä
vieraissa käydä. Ja lopuksi: hän on ylioppilas, kuten Agathe-täti
kirjoittaa, hyvästä perheestä, vaikka köyhä."
"Ja voihan hän ajaa vankkureissa yksin kotiin, sillaikaa kun me
palaamme jalan takaisin", lisäsi herra Göbler.
Rita katsoi tutkivasti Heinrich Bergmannia, ihailijaansa; tämä näkyi
olevan kahdella päällä, kierteli hetken ylähuulessaan esiinpuhkeavia
viiksenalkuja, työnsi viheriäisen ylioppilaslakkinsa, jota hän nyt
kantoi päällyksettä, toiselle korvalleen ja lausui pitkäveteisellä,
ylpeän huolettomalla äänellään:
"Tuleehan toki tietää, kenen kanssa on tekemisissä, ja ellei hän tiedä,
niin kyllä me tiedämme."
"Mutta meidän tulee ainakin kysyä, mitä äiti asiasta ajattelee",
tiuskasi Rita, nyt kuitenkin jo myöntyväisempänä. Vaan Stella oli jo
lähtenyt Oswald Göblerin käsivarteen nojaten liikkeelle ja muut tekivät
heidän jäljessään samoin, niin ettei neiti Ritalla, joka muuten olikin
kävelyretken puolella, jäänyt muu neuvoksi kuin lähteä ylioppilaansa
kanssa seuraamaan seuruetta.
Nyt kävelivät he asemasillalla edestakaisin ja kuluttivat tuttaviaan
tervehtiessä ja tuntemattomampia tarkastellessa ja arvostellessa,
vilkkaasti, sisällöttömästi keskustellen aikaansa. Kellon soitto oli
jo ilmoittanut junan lähteneen edelliseltä asemalta, merkkilauta oli
laskettu alas.
Stella Riesemannin tuli tänään todella olla hauskalla tuulella, siksi
hän, -- joka sisareensa verraten oli muuten ujo, totinen, melkeinpä
ikävä, huudahti äkkiä vallattomasti nauraen:
"Lapset, kuka tahtoo lyödä kanssani vetoa? Minä väitän, että hän on
tummaverinen!"
"Kuka niin?" kysyi Göbler.
"Andrei Petrowitsch luonnollisesti!"
"Eberhardin tuleva opettajako?"
"Niin."
"Mutta Stella, mitä meillä on sellaisen ihmisen tukan kanssa
tekemistä", kaikui Ritan ääni ikäänkuin pienen ratsupiiskan läimäys.
"Sinä näyt tuntevan aivan erityistä mielenkiintoa häntä kohtaan."
"Niin teenkin", nauroi Stella. "Tietäkää, että minä olen kyllästynyt
kaikkiin niihin kasvoihin, joita me täällä joka päivä näemme, näihin
jokapäiväisiin kasvoihin -- tähän saakka!" Hän osotti etusormellaan
kurkkuaan. "Minä olen kyllästynyt teitä kaikkia -- suokaa anteeksi --
katselemaan!"
"Minuako myöskin?" kysyi herra Oswald Göbler teeskennellyllä
hämmästyksellä, kääntäen samalla kauniit, hienot herraskasvonsa
hellästi ja iloisesti morsiamensa puoleen ja katseli häntä suurilla
ruskeilla silmillään uhmaten suoraan silmiin.
"Mahdollista kyllä -- minä näen sinut ja kaikki muutkin liiaksi usein",
vastasi Stella, luoden samalla sulhaseensa sinisistä silmistään
leikillisen ja samalla hellän katseen. "Minä näen teidät liian usein,
ja se _heikontaa_ näkemisen voimaa, eikä mikään ole luonnollisempaa,
kun että minä katselen huvitettuna kaikkia uusia kasvoja, jotka
saapuvat minun läheisyyteeni... Minä väitän, että Andrei Petrowitsch on
tummaverinen, kuka väittää vastaan ja lyö kanssani kättä?"
Luonnollisesti tunsi herra Oswald Göbler, joka oli ottanut
periaatteekseen sulhasena suostua empimättä kaikkiin morsiamensa
toivomuksiin, olevansa velvoitettu ottamaan vedonlyöntivaatimuksen
vastaan.
"Minä väitän, että hän on vaaleanverinen, ihan liinavalkea, ihan
niinkuin isäsi tallirenki Janka; hänen silmäripsensäkin ovat valkeat
kuin --." Herra Oswald Göbler alkoi ääneensä nauraa ja jätti sanansa
kesken, lyödessään Stellan kanssa kättä. Vedon hinnaksi määrättiin
vähän makeisia -- toiselta puolelta kaksi naulaa suklaata, toiselta
puolen -- hiljaisella suostumuksella -- määrätty luku suukkosia.
"Tietäkää", lausui tarttolainen osakuntalais-ylioppilas, suutuksissaan
olevan neiti Ritan vieressä paljon merkitsevällä äänenpainolla, "jos
Te, neiti Stella, tahdotte tietää, miltä Andrei Petrowitsch todella
näyttää, niin voin Teille hänet kuvata."
"Tekö? Ettehän edes tunnekaan häntä!"
"Tunnen. Ainakin senverran, että voin hänet Teille kuvata. Tunnen
useita Andrei Petrowitscheja ja kaikki he ovat samannäköisiä. Meillä
Tartossa on heitä jo niin, että kuhisee -- kuten tunnettua. Kuulkaa
siis, neiti Stella: Andrei Petrowitsch Kurbatowilla on punainen paita
paikattujen housujen päällä, ja kun hänellä on univormu selässään,
voitte antaa siitä keittää kotona hyvällä tuloksella saippuaa, ja kun
siihen vielä lisäätte palttoon, saatte enemmän saippuaa, kuin voitte
pesuissanne vuodessa kuluttaa. Mutta mitä sitten Andrei Petrowitsch
Kurbatowin tukkaan tulee, jonka väriä minä, ikävä kyllä, en voi sanoa,
niin ulottuu se todennäköisesti kiharaisena olkapäille asti ja on niin
tiheä, että ei haravakaan voi tunkea sen läpi, mikä osaksi johtuu
siitä, että se ei ole kolmeen vuoteen kampaa eikä haravaa nähnytkään."
Koko seurue, Stellaa lukuunottamatta, nauroi, sydämellisimmin neiti
Rita Riesemann, joka puoleksi kiitollisena, puoleksi ihmeissään
katseli pilaa puhuvaa ihailijaansa. Heinrich Bergmannin kuvaus olisi
sattuvaisuudestaan huolimatta ja raakuutensa puolesta ehkä tuntunut
ilettävältä, mutta hän osasi pilkatessaan käyttää niin sydämellistä,
viatonta ääntä, että se vähensi ja heikensi hänen sanojensa
vastenmielistä vaikutusta. Stellakaan ei pahastunut, vaan koska hän
nyt kerran oli ottanut vastustaakseen, ei hän tahtonut jäädä vastausta
velkaa. "En tiedä, Heinrich, miten oikea Teidän kuvauksenne herra
Kurbatowista on", hän lausui totisena, vaikka terävyydettä, "mutta
Teidän täytyy itsennekin tunnustaa, että eivät sileäksi kammattu pää
eikä neulansilmästä lähtenyt puku vielä ole mitään ihmisarvon merkkejä,
eivät tee miestä mieheksi, vielä vähemmin huvittavaksi."
Heinrich Bergmann kumarsi kohteliaasti. "Nytpä sain!" lausui hän
rauhallisesti.
Kun Rita ei tahtonut antaa voittoa niin helposti sisarelleen, veti
hän, kuten hänellä tällaisissa tapauksissa oli tapana tehdä, punaiset
huulensa ylenkatseelliseen hymyyn ja lausui: "Noh, mitä minuun tulee,
seurustelen mieluummin koristetun ja harjatun hölmön, kun puolivillin
neron kanssa; minulla ei ole mitään tekemistä ryysyisen ja likaisen
ihmisen kanssa."
"Makuasia, armas Rita", nauroi neiti Stella, "tiedänhän, että sinä
arvostelet ihmisiä heidän vaatteidensa mukaan ja pidät kykyä yleensä
jokseenkin tarpeettomana asiana."
Väittelyn lopetti junan tulo asemalle. Asemakellon kimeä ääni
esti neiti Ritan vastauksen kuulumasta. Konduktöörit hyppäsivät
vaununsillalta maahan ja avasivat vaunujen ovet; vaunujen ikkunoista
katsoi usea pölystynyt matkustaja ulos; maahanastujoita oli ainoastaan
vähän.
Riesemannin seurue piti silmällä toisen luokan vaunuja; ainoastaan
Henrik Bergmann ei sitä tehnyt; hän näet odotti Andrei Petrowitsch
Kurbatowin astuvan ulos kolmannen luokan vaunusta, -- ja hän oli
oikeassa. Kesti kyllä kauvan, ennenkuin näkyviin tuli sellainen
henkilö, jonka hän voi ylioppilaspuvustaan päättää Eberhardin tulevaksi
opettajaksi, sillä tällä oli suuri ja raskas matka-arkku vaunun oven ja
eteisen portaiden väliltä ulos kiskottavana ja alas kannettavana; mutta
koska tämä oli ainoa ylioppilas, joka ylipäänsä astui ulos junasta,
niin ei voinut olla epäilystäkään, että raskaan matka-arkun omistaja
oli Andrei Petrowitsch.
Hänen vastassaolijoidensa kesken syntyi tärkeä neuvottelu siitä,
tuleeko heidän lähestyä häntä kaikkien yhdessä, vai olisiko se
annettava yksin herrojen ja Eberhardin tehtäväksi. Mutta ennenkuin
tästä ehdittiin päättää, astui vieras ylioppilas, asetettuaan
matka-arkkunsa asemasillalle, Eberhardin luo, joka kantoi
realikoululaisten lakkia, ja kysyi saksaksi, murtaen heikosti
venäjäksi: "Ettekö ole tehtailija Riesemannin poika?"
Poika kohotti ihmetellen silmänsä ja vastasi myöntäen.
"Sepä on hauskaa", lausui vieras tämän jälkeen venäjäksi ja ojensi
ystävällisesti kätensä. "Olen Andrei Petrowitsch, tuleva toverisi ja
ystäväsi. Puhuessasi minulle sinuttele minua, kuten minäkin sinulle
teen. Ja nyt näytä minulle, missä ovat vankkurit, joille voin asettaa
matka-arkkuni; ellei tie ole pitkä etkä sinä ole väsynyt, lähdemme
jalan kotiin."
Eberhard ei tietänyt itsekään, mistä se johtui, mutta hän oli tulevan
opettajansa tervehdyksestä niin hämmästynyt, ettei huomannut vastata
mitään ja katseli neuvoa ja apua odottavan näköisenä sisariaan ja
näiden vieraita, jotka seisoivat jonkun matkan päässä.
"Etkö olekaan yksinäsi?" kysyi Andrei Petrowitsch, joka loi katseensa
samaan suuntaan kuin poikakin, jonka jälkeen seurue astui Stellan
johdolla lähemmäksi. "Kuten näen, on sinulla paljon tovereita", lisäsi
hän nauraen ja astui, ottaen lakkinsa päästään reippain askelin neitoja
ja herroja kohti.
Mies, joka esitteli itsensä Riesemannin neidoille ja herroille,
teki Stellan vedon voittajaksi, sillä Andrei Petrowitschilla oli
mustanruskea tukka, joka ohimoilta jo oli harmaantunut, ja samallainen
täysiparta, jossa samoin siellä täällä näkyi harmaita suortuvia. Mutta
Henrik Bergmannin kuvaus hänestä oli muuten vaan vähäisessä määrässä
sattuva. Herra Kurbatowin hiukset olivat lyhyiksi leikatut, hänen
tiheä partansa ympyriäiseksi ajettu, hänen vaatteensa kyllä kuluneet
ja vaalenneet, vaan eivät likaiset ja paikatut, paitaa ei hän myöskään
kantanut housujen päällä, vaan univormun alta, jonka hän oli viskannut
irralleen hartioille, näkyi valkea liinainen vormutakki. Ainoastaan
hänen lakkiansa vastaan saattoi vaativaisemmalla katsojalla olla
muistuttamisen aihetta; aurinko, sade ja tuuli olivat jo aikoja sitten
hävittäneet sen alkuperäisen värin ja antaneet sille muodon ja värin,
jolla ei ollut minkäänlaista yhtäläisyyttä alkuperäisen kanssa.
Uteliaimmin katseli vierasta Stella ja teki sen huomion, että Andrei
Petrowitsch oli ruma mies. Hänen kellertävänkalpeat kasvonsa olivat
rokonarpien peittämät, hänen paksuhuulinen suunsa leveä, hänen suuri
nenänsä tylppä; mutta vilkkaissa ja päivänpaahtamissa kasvoissa
oli hänellä mustat, suuret silmät, joilla hän katseli kaikkia
niin rauhallisesti ja tutkivasti, niin luottavasti ja luottamusta
vaativasti. Andrei Petrowitschin keskikokoinen, tukeva vartalo oli
moitteeton, hänen käyntinsä vapaa ja varma. Sitä vastoin herätti
katkeraa huomiota, kun hän ojensi oikean kätensä tervehtiäksensä; Rita
neiti hypähti hämmästyksestä kiljahtaen taaksepäin ja Stellakin otti
käden ainoastaan vastahakoisesti vastaan.
"Teidän tulee tottua sellaiseen" sanoi Andrei Petrowitsch nauraen,
"olen nähnyt, että sellaiseen voi hyvin pian tottua."
Herra Kurbatowin kättä peitti yltäyleensä -- paria sormenpäätä
lukuunottamatta -- kaukaa käsivarrelta tuleva sinipunainen
syntymämerkki. Käden äkkiarvaamaton näkeminen saattoi herättää luulon,
että se on nahan alta täytetty jähmettyneellä verellä.
"Hänen olisi pitänyt käyttää kintaita -- sehän on hirmuista", kuiskasi
neiti Rita, tämän nähdessään inhoa osoittaen, poispäin Heinrich
Bergmannin puoleen kääntyen.
Ikäänkuin olisi Andrei Petrowitsch kuullut nämät sanat, otti hän
taskustaan parin liinaisia kintaita ja pani käteensä.
"En käytä mielelläni kesällä kintaita, suokaatte siis anteeksi", sanoi
hän rauhallisesti seurueelle.
Sillä välin oli Riesemannin kuski ilmaantunut aseman eteen, viedäkseen
opettajan tavarat vankkureille, mikä Stellan neuvosta heti tapahtuikin.
"Me saavuimme jalan asemalle ja lähdemme samoin takaisinkin, niinkuin
me joka päivä ajanvietteeksi teemme. Te taas, herra Kurbatow, haluatte
varmaankin lähteä vastaanne lähetetyillä sharabaneilla", lausui Stella
Riesemann, joka oli ottanut toimittaakseen tässä tilaisuudessa emännän
virkaa.
Mutta herra Kurbatow katseli tulevaa oppilastaan ja lausui:
"Siitä saakoon nuori toverini, jonka kanssa tahdon olla yhdessä,
päättää; Bernhard, ajammeko vai lähdemmekö jalan?"
"Lähden toisten kanssa yhdessä jalan", lausui poika, altakulmain
vierasta ja sitten hänen ohitseen katsoen.
"Siis lähden minäkin teidän kanssanne jalan", huomautti Andrei Kurbatow
rauhallisesti.
Rita neiti rypisti otsaansa, kääntyi Heinrich Bergmannin puoleen
kohottaen harmistuneena olkapäitään, pudisti päätään ja astui pari
askelta eteenpäin, ikäänkuin tahtoen eroittautua seurasta. Heinrich
Bergmann seurasi jäljessä, nähtävästi tämän tunteisiin yhtyen. Oswald
Göbler katseli kysyvästi kauniilla silmillään morsiantaan ja sitten
toisia neitosia ja heidän seuralaistaan, herra Johan Mühlbachia, vaan
Stella Riesemann vastasi nopeasti ja kuulematta toisten mieltä:
"Hyvä, herra Kurbatow, tulkaa kanssamme! Jüri, vie opettajan
matka-arkku vankkureihin ja aja kotiin; opettaja lähtee jalan."
Ei ollut ihme, että Rita Riesemann läksi Heinrich Bergmannin kanssa
seurueen edelle ja koetti pysytellä siitä niin monen kymmenen askeleen
päässä kuin mahdollista. Heidän jälkeensä kiiruhtivat toiset, niin
että ainoastaan neiti Stella, Göbler ja Eberhard, -- viimeksimainittu
Stellan salaisesta käskystä -- jäivät Andrei Petrowitschin luo.
Toisinaan sattui niinkin hullusti, että Stella ja Kurbatow jäivät
kahden, kun Göbler kävi usein John Mühlbachilta tulta paperossiinsa
ottamassa ja joutui siten tämän kanssa keskusteluun, ja kun Eberhard
sellaisina hetkinä, jolloin Stella oli venäläisen kanssa vilkkaammassa
keskustelussa, käytti tilaisuutta kauemmaksi poistuakseen.
Neiti Stellan ystävyys vierasta kohtaan ei kummastuttanut ketään. Se
oli yksi hänen "päähänpistojaan", joita Riesemannin tuttavapiirissä
tiedettiin Stellalla usein olevan. Päähänpistoja, itsepäisyyttä,
vieläpä usein itsekkäisyyttäkin. Tämä näkyi joskus ajatuksissa,
mielipiteissä ja teoissa, joille usein naurettiin tahi suuttuneena
päätä pudistettiin, erittäinkin vanhemman naisväen keskuudessa.
Stellasta oli näet usein hupaista väittää sitä valeeksi, mitä toiset
pitivät totena ja kiittää sitä, mitä toiset tuomitsivat. Hänen
sanottiin potevan vastaansanomistautia, ja kun hän oli hyvä väittelijä,
ei tahdottu joutua hänen kanssaan väittelyyn, vaan pidettiin parempana
tulla hänen kanssaan ilman sellaista toimeen. Niin teki erittäinkin
Oswald Göbler, jonka periaatteena oli, sulhasena, empimättä suostua
kaikkiin morsiamensa toivomuksiin, -- ja useat muut nuoret miehet.
Kaikki antoivat neiti Stellalle anteeksi, että hän oli häilyväinen ja
itsepäinen.
Mitä Eberhardiin tulee, ei häntä miellyttänyt ollenkaan uusi
kiduttajansa, jollaisena hän piti jokaista opettajaa. Hän piti tätä
rumana ja liiaksi typeränä ja inhosi häntä siksi, sekä vihasi häntä
itsetietoisen, julkean käytöksensä tähden, joka muun muassa ilmeni
siinä, että Andrei Petrowitsch oli hänelle, tehtailija Riesemannin
ainoalle pojalle, heti ensimäisessä lauseessaan sanonut "sinä." Eikä
tämä edes ollut oikea opettaja, vaan ainoastaan tilapäinen kotiopettaja
kesäloman aikana. Että Andrei Petrowitsch oli antanut hänelle luvan
sinutella itseään, oli pojan mielestä naurettavaa. Eberhard Riesemann
vihasi ja inhosi Andrei Petrowitschia ja vaivasi matkalla pientä ja
typerähköä päätänsä kysymyksellä, miten hän voisi jo heti näyttää
vihamiehelleen hampaitaan. Hän alkoikin aivan pian:
"Te matkustitte kolmannessa luokassa, herra Kurbatow, vaikka isä antoi
Teille matkarahan toista luokkaa varten", pisteli Eberhard Riesemann
kiusaajaansa sellaisella hetkellä, jolloin suurin osa seurueesta sattui
olemaan niin lähellä, että se voi kuulla jokaisen sanan.
Seurasi äänettömyys. Stella katseli suurin, pelokkain silmin poikaa,
löytämättä sopivia sanoja, joilla voisi hänen sanojensa vaikutusta
heikentää. Toiset kokoontuivat, nauruaan pidätellen, yhteen ryhmään.
Oli ikävää, että Rita oli mennyt Henrik Bergmannin kanssa liian kauaksi
edelle; hän olisi aivan varmaan nauranut veljensä viisaudelle sydämensä
pohjasta, ainakin ensi hetkenä, sillä seuraavana vastasi jo Andrei
Petrowitsch:
"Matkustin kolmannessa luokassa, koska tahdoin saada puhella matkan
kestäessä; rahalla, joka jäi isältäsi saamastani summasta yli, ostin
sinulle, Eberhard, hyvän kirjan lahjaksi. Pidätkö kirjoista, ystäväni?"
Ei, "_ystävä_" vihasi kirjoja, mutta kun hän tunsi olevansa masennettu,
hän koetti nyt peittää neuvottomuutensa teeskentelyllä ja vastasi siis,
että hän pitää kirjoista.
"Sepä hauskaa", sanoi herra Kurbatow, taputtaen häntä ystävällisesti
olalle, "sillä minä pidän erittäin paljon kirjoista, ne ovat rakkaimmat
ystäväni, joista en voi erota. Sentähden toin mukanani paljon kirjoja
-- raskas matka-arkkuni on niitä täynnä, -- ja sinä saat niitä lukea,
mitä tahdot ja mistä saat selvää. Minulla on useita kirjoja, joita
entiset oppilaani ovat suurella nautinnolla ja suureksi hyödykseen
lukeneet."
Eberhard katseli kauhuissaan tällaista vaarallista kirjatoukkaa ja
käytti hyväkseen ensimäistä sopivaa tilaisuutta päästäkseen hänen
läheisyydestään. Stella Riesemann, joka jälleen jäi yksin Andrei
Petrowitschin kanssa, otti uudestaan puheeksi saman asian vaikka
toisessa muodossa.
"Matkustitte kolmannessa luokassa, koska tahdoitte saada jutella",
lausui hän äänellä, josta vielä kuului anteeksipyyntö veljen
ilkeydestä. "Miten se on käsitettävissä, herra Kurbatow? Voihan
toisessakin luokassa tavata sellaisia, joiden kanssa voi keskustella."
"Minusta on opettavampaa ja huvittavampaa keskustella rahvaan kanssa,
ja rahvasta tapaan kolmannessa luokassa", vastasi Andrei Petrowitsch.
Vai niin, rahvaan ystävä! ajatteli Stella Riesemann, eikä hänen
hymyilynsä ollut tätä ajatellessaan ivasta vapaa.
"Mutta Teidän puhelunne heidän kanssaan ei voinut kestää kauvan,
sillä junan tultua Narvan ohi, kävi rahvaan kieli Teille varmaankin
vaikeammaksi käsittää."
"Ei paljonkaan, neiti Riesemann! Ymmärrän hyvästi Viron kieltä. Olin
kolme vuotta Viljannin maakunnassa kotiopettajana, ja kun kielten
oppiminen ei ole minulle vaikeata, niin opin ympäristöni avulla
puhumaan täydellisesti vironkieltä. Te olette varmaankin virolainen,
neiti Riesemann?"
Neiti Stella loi pikaisen katseen Kurbatowiin.
"Mistä sen päätätte?"
"Teidän kasvonpiirteistänne. Mutta olenhan voinut erehtyä", vastasi
Andrei Petrowitsch rauhallisena, kun neiti Stellan kasvot, -- jota
vieras -- todennäköisesti tietämättään ja tahtomattaan -- oli syvästi
loukannut, peittyivät syvällä, tummalla punalla.
"Tietääkseni olen saksalainen", vastasi neiti Riesemann käheällä,
kummallisen epävarmalla äänellä, katsellen salaa Kurbatowia, ikäänkuin
peläten saavansa nähdä hänen kasvoillaan epäilyksen merkkejä.
Mutta Andrei Petrowitschin kasvot pysyivät muuttumattomina ja
rauhallisina, niistä ei voinut mitään lukea.
Kuinka syvällinen vaikutus onkaan muutamalla pintapuolisella,
ajattelemattomasti lausutulla sanalla! Andrei Kurbatow voi tuskin
aavistaa, että hänen yksinkertaiset, sattumalta lausutut sanansa olivat
tehneet ainoan henkilön, joka oli häntä ennakkoluulottomasti, melkeinpä
ystävällisesti lähestynyt, vastustajakseen. Stella Riesemann tunsi
itsensä loukatuksi. Sillä venäläisen piti toki tietää, -- niin mietti
nuori neito ensi kiihkossaan, -- että virolaisten kasvonpiirteitä
ei pidetä kauniina, ja Kurbatow oli häntä, Stella Riesemannia, joka
täydellä syyllä piti kasvojaan sievinä, pitänyt kasvonpiirteidensä
perusteella virolaisena. Se oli ensimäinen vääryys. Stella piti
tällaista ihmistä lievimmin sanoen huolimattomana, tahdittomana.
Mutta vieläkin enemmän. Jos Kurbatow todella oli elänyt useita vuosia
Itämeren maakunnissa, niin tuli hänen tietää, että sikäläisissä
varakkaissa ja sivistyneissä piireissä ei kukaan tahtonut olla
virolainen, että sitä pidettiin alentavana, häpeällisenä, että sanalla
"virolainen" voitiin tarkoittaa ainoastaan talonpoikia ja toisia
alempia kansankerroksia, sivistymättömiä tahi vähemmän sivistyneitä
ihmisiä. Mutta jos Kurbatow tiesi sen, oli hän tahtonut pahoittaa
ja haavoittaa Stella Riesemannin mieltä. Muuhun päätökseen ei
tehtailija Riesemannin tytär, jonka käsityskyky ei jaksanut ulottua
oman yhteiskuntaluokkansa ahtaita rajoja ulommaksi, voinut tulla.
Mutta Stella Riesemann vihasi vielä kolmannestakin syystä Andrei
Petrowitschia. Tämä oli siitä syystä joutunut pahaan pulaan. Stella
pelkäsi, että hänen valeensa tulisi ilmi. Jos Kurbatow vähääkään tunsi
Itämeren maakuntain väestöä ja oloja, ja oli varmaa, että hän tunsi
niitä jonkun verran, niin hänen tuli heti käsittää, että tehtailija
Martin Riesemann oli sitä lajia saksalaisia, joka ei halunnut tunnustaa
olevansa virolainen. Martin Riesemann ei ainoastaan puhunut viroa
puhtaalla ja selvällä maalaismurteella, vaan puhui saksaa ja venäjääkin
niin pahasti viroksi ääntäen ja murtaen ja teki näissä kielissä niin
suuria kieliopillisia virheitä, että hänen kansallisuudestaan voi
jäädä epätietoiseksi ainoastaan se, joka ei tietänyt, että virolaista
kansakuntaa yleensä löytyikään maailmassa. Ja Stella Riesemann oli
Kurbatowille väittänyt olevansa saksalainen!
Heidän keskustelunsa katkesi, mikä kuitenkin tuskastutti ainoastaan
nuorta neitosta. Andrei Petrowitsch kulutti aikaansa kaikessa rauhassa
ympäröivää luontoa ihaillen. Aurinko laskeutui parhaillaan metsän
taa, jota he lähestyivät, muodostaen tummanviheriälle kuusistolle,
jossa niityn syrjässä kasvoi sekaisin koivuja, leppiä ja pihlajia,
tulenkarvaisen, loistavan taustan. Keltaisenpunertava hohde tunkihe
kirkkaana kultaverkkona puiden läpi ja kutoi niiden latvojen ympärille
punaisen, väreilevän sädekehän. Ilma oli täynnä kukka- ja heinämailla
kasvavista kukista ja nuoresta ruohosta nousevaa raikasta tuoksua,
niityn läpi juoksevan ojan pinnalta nousi kevyttä, valkeaa utua.
Yksinäinen lintu lauleli surullisesti, kaihoa herättävin sävelin
puussa, tiheästä lehdikosta kuului satakielen metallikirkas liverrys,
vaihtuen toisinaan laulajan rinnasta vastustamattomasti nousevaksi,
kuohuvaksi riemun ja toivon lauluksi: olihan taasen kevät! -- oi, jospa
se valmistaisi tietä armaalle, lämpimälle, hedelmälliselle kesälle!
"No, pääkaupunkilainen toveri, miten nyt on politiikan laita?"
Andrei Petrowitsch katsahti, ikäänkuin kevyestä unesta heräten, ylös.
Hänen katseensa osuivat Heinrich Bergmannin lakkiin jonka alta näkyivät
tämän nuoren miehen hienot, ruskottumattomat kasvot, joiden ilme oli
itsetietoisen hyväntahtoinen, puoleksi ylpeä, puoleksi ystävällinen ja
joilla kuvastui puoli-ivallinen hymy, samalla kun Bergmannin hiljainen
ääni osoitti samaa. Nuori ylioppilas oli jättäytynyt edellä kulkevasta
seurueesta jälkeen, ikäänkuin tahtoen kuulla, mistä venäläinen ja
Stella Riesemann keskustelivat.
"Politiikanko?" kysyi Kurbatow. "Sen te varmaankin tunnette."
Bergmann pudisti vastenmielisesti päätään, samalla kun hän sytytti
merenvahasta tehdyssä imukkeessa olevan ohuen, kellertävän paperossinsa.
"Me emme sekaannu politiikkaan, sehän on tunnettua", lausui hän, pannen
erityisen painon sanalle 'me'.
"Teitähän ei siis huvita asia, jota kysytte."
"No, ajanvietteeksi haluaa aina saada kuulla, millainen tuleva meteli
tulee olemaan. Sellainen asia huvittaa."
"Ikävää, herra Bergmann, etten voi teille sellaisesta mitään kertoa.
Parasta on, että odotatte."
Heinrich Bergmann katsahti äkisti venäläistä silmiin, vaan Kurbatow
katseli entiseen tapaansa suoraan eteensä maahan, niin että niistä
ei voinut nähdä, piilikö vastauksessa pistosta vai eikö. Nähdessään,
ettei hän valitsemallaan puheenaiheella saanut tilaisuutta oppia
tarkemmin tuntemaan pääkaupunkilaista toveriaan, teki hän toisen,
jokapäiväisemmän kysymyksen. Hän kysyi, kuinka kauvan tämä on ollut
yliopistossa ja milloin hän aikoo sieltä erota.
"Päättäen harmaista suortuvista, jotka partaanne koristavat, pitänee
Teidät lukea kunnioitettavien harmaapäiden joukkoon", lausui hän
nauraen, ei kuitenkaan enää pilkallisesti, "tahi tulitteko vasta
varttuneemmalla ijällä yliopistoon?"
"Olen ollut jo kymmenen vuotta yliopistossa. Aikaisin harmaantuminen
näkyy olevan perheominaisuutemme; isävainajani oli kolmenkymmenen
viiden vuoden ikäisenä vielä harmaampi kuin minä."
"Olette olleet kymmenen vuotta yliopistossa! Ja aina samassa
satulassa?" [tiedekunta], huudahti Heinrich Bergmann.
"Ei, jo kolmannessa, tahi, jos niin tahdotte, neljännessä.
Tulin ensin yliopistoon hengellisestä akatemiasta, ensin
lainopilliseen tiedekuntaan, siirryin sitten kansantaloudelliseen ja
valtio-oikeudelliseen sekä luen nyt lääketiedettä."
"Ja sitten?" nauroi Bergman.
"Sitä en vielä tiedä."
"Mutta minne te kaikella tällä viisaudella sitten kerran lähdette?"
"Sinne, missä sitä enimmin tarvitaan, missä voin sitä hyödyllisimmin
käyttää."
"Omaksi vai toisten hyödyksi?"
"Sekä toisten että omaksi hyödykseni."
"Tahdotte mennä _kansan_ sekaan, kuten tunnetussa sananparressa
sanotaan?"
"Siellä olen jo."
"Oletteko päättäneet edelliset kurssinne?"
"Olen, olen lakitieteen kandidaatti."
"Ja tahdotteko vielä lukea lääkäriksi?"
"Luonnollisesti."
Bergmannin lähestyessä, -- joka tietämättään oli saapunut niin sopivaan
aikaan, oli Stella Riesemann poistunut Kurbatowin luota niin kauvas,
ettei hän enään selvään kuullut heidän keskusteluaan. Nyt hän taasen
lähestyi, oman mielipahansa nähtävästi unohtaen tahi tukahuttaen, häntä
jälleen.
Henrik Bergmann katsahti salaa nuoren neidon puoleen, vilkutti hänelle
silmiään ja epäilystä täynnä oleva, pidätetty hymy, joka hänen
huulillaan väreili, näytti lausuvan Stellalle: Ei kaikki ole totta,
mitä hän höpisee! Liioittelee ja koettaa vaikuttaa meihin! -- Andrei
Petrowitschin puoleen kääntyen sanoi hyvästi kasvatettu toveri samalla
kertaa viekkaalla ja luottavalla äänellä:
"Ja minkä alan valitsette itsellenne kerran käytännölliseksi
toimialaksenne, herra Kurbatow, yhdenkö vaiko kaikki yhdessä?"
"Sitä en tiedä", vastasi Andrei Petrowitsch. "Minulla ei ole tapana
suunnitella tulevaisuuttani niin tarkoin, että rajoittaisin sen
tarkalleen määrättyjen rajojen sisään. Luulen kuitenkin, että tulen
tarvitsemaan kokoomiani tietoja niin yhdellä kuin toisellakin
toimialalla, hoidanpa niitä sitten yhtaikaa tahi erikseen."
Nyt piti neiti Stella Riesemann aikaa sopivana ottaa uudelleen
puheenvuoron, sillä hän tunsi, että hänen äkillinen vaikenemisensa
saattoi tuntua Andrei Petrowitschista epäilyttävältä. Hänen silmissään
oli itsetietoisen vaativa ilme, kun hän lausui:
"Mutta eikö hyöty, jonka Te tahdotte hankkia itsellenne ja toisille,
olisi suurempi, jos olisitte antautuneet tutkimaan ainoastaan
yhtä tieteenhaaraa ja pyhittäneet elämänne ainoastaan _yhdelle_
kutsumukselle, omaa voimaanne opiskellessanne ja sen jälkeen
toimiessanne pirstomatta?"
Andrei Petrowitsch käänsi epämiellyttävät kasvonsa nuoren neidon
puoleen, katsoi hetken vaieten häntä silmiin, ja hänen kasvoillaan
kuvastui mielihyvän iloinen loiste.
"Toisille hankkimani hyöty on mielestäni sitä suurempi, mitä enemmän
minä tiedän _yleistä_, mitä vähemmin yksipuolinen olen. Mitä enemmän
minulla on _useille_ annettavaa, sitä parempi. Tahtoisin mieluummin
olla huono asianajaja ja huono lääkäri, kuin ymmärtää huonosti
elämää ja ihmisiä, kuin olla huono neuvonantaja ja arvostelija. Mitä
omaan hyötyyni tulee, olisi minulle aineellisesti luonnollisesti
hyödyllisempää tuntea perinpohjin yhden ainoan ammatin ja sitä
tarmokkaasti hoitaa. Mutta minä olen kaikkea muuta, kuin käytännöllinen
ihminen, neiti Riesemann, ja minun tiedoistani johtuu, etten jaksa olla
käytännöllinen ihminen. Minulta puuttuu mielenlujuutta, sitkeyttä,
kärsivällisyyttä elää aina samassa toimessa, tehdä aina samaa, ajatella
aina samaa ja jäädä elinijäkseni samalle alalle. Voin tehdä paljon
työtä, mutta en aina samallaista. Lääkärinä ja asianajajana tuntisin
pian kateutta puunhakkaajaa tahi katontervaajaa kohtaan, heittäisin
oman toimeni hiiteen ja lähtisin heidän kanssaan työhön."
"Ei kuitenkaan ijäksi", nauroi Stella. (Niin, hän saattoi taasen
nauraakin hänelle!)
"Ei, ei ijäksi."
Henrik Bergman loi toisen kerran katseen nuoren neidin puoleen ja sanoi
hänelle nauraen avoimesti: "Tahtoo tehdä itsensä huvittavaksi!" Mutta
tällä kertaa ei Stella huomannut hänen katsettaan eikä nauruaan; hän
oli tekemisissä ainoastaan Andrei Petrowitschin kanssa.
"Miten Te jouduitte hengelliseen akademiaan, herra Kurbatow?" kysyi hän.
"Minut pantiin sinne."
"Pantiin?"
"Niin. Isäni oli korkea-arvoinen kirkonmies ja toivoi, että minustakin
tulisi samanlainen. Tahdoin täyttää hänen toivomuksensa, sillä rakastin
häntä."
"Mutta tulevainen uranne ei Teitä miellyttänyt?"
"En tahtonut tulla yksipuoliseksi."
"Ja teitte siis isän tahtoa vastaan?"
"Niin."
"Isän kuoleman jälkeen?"
"Ei. Hänen eläessään. Hän antoi sen minulle anteeksi."
"Ja ellei hän olisi sitä tehnyt?"
"Olisin pysynyt päätöksessäni. Minun ei tullut elää isääni, vaan
itseäni ja tulevaista toimialaani varten."
Neiti Stellan katse viipyi tällä kertaa kauemmin Kurbatowin
rokonarpisilla, epämiellyttävillä kasvoilla, hän oli jonkun aikaa
mietteisiin vaipuneena, ennenkuin kysyi:
"Miten Teitä on miellyttänyt tähänastinen opettajatoimenne?"'
Andrei Petrowitschin kasvoille levisi äkkiä heleä puna, joka muutti
hänen kasvonsa melkein kauniiksi, ja hänen kuiva, karhea äänensä sai
lempeän ja hellän kaiun.
"Sitä työtä rakastan yli kaiken; mielestäni on se toisinaan ainoa työ,
joka kantaa hedelmiä ja palkitsee tekijänsä vaivat."
"Mutta eikö juuri se työ vaadi suurinta kärsivällisyyttä, kestävyyttä
ja lujaa tahtoa?"
"Aivan oikein. Mutta sellaista työtä varten on minulla näitä
ominaisuuksia riittävästi, on tähän asti ainakin ollut. En voi
ajatella miellyttävämpää tunnetta, kun ihminen tuntee saadessaan
huomata, silmillään nähdä ja korvillaan kuulla, kuinka siemen, jonka
on jyvittäin kylvänyt, alkaa nuoressa sielussa itää, nousta oraalle,
heilimöidä ja kypsyä! Tuntee olevansa luoja! Sillä sen, mikä siellä
kasvaa ja kypsyy, on hänen sanansa luonut, neiti Riesemann! Kuinka
suloiselta tuntuukaan tehdä sanalla ihmeitä, kääntää ihmisiä sanalla,
sanalla ihmisiä uudistaa."
Neiti Stellan rinnassa vallitsi outo tunne. Hän katsoi jälleen vierasta
ylioppilasta ja kysyi ihmetellen itseltään, kuinka tämän, päältäpäin
katsoen niin itseensä sulkeutuneen ja juron ihmisen rinnassa voi löytyä
niin aatteellisille haaveiluille tilaa. Ja millaiseen asiaan hän tunsi
mieltymystä? Opettajan toimeen! Se oli melkein luonnotonta. Stella oli
kuullut opettajien, mies- ja naispuolisten, suusta aina tähän asti,
että ei löydy ikävämpää, hermostuttavampaa virkaa kuin opettajan virka.
Heistä ei kukaan vielä ollut puhunut _luojan_-tunteesta, vielä vähemmän
luojan-_innostuksesta_. He ikävöivät koko vuoden intohimoisesti
kesälomaa ja koko aamupäivän vapaata iltapäivää. He pitivät itseään
mielellään yhteiskunnan kidutettuina marttyyreinä ja puhuivat suurella
suulla ja kovalla äänellä raskaasta, vaivoista ja vastuksista rikkaasta
elämänkutsumuksestaan. Onnellista, iloista, innostunutta opettajaa ei
Stella Riesemann vielä ollut nähnyt.
Eikä myöskään Henrik Bergmann. Eikä myöskään Oswald Göbler, joka taasen
oli ilmaantunut morsiamensa luo. Henrik ja Oswald katsoivat, Kurbatowin
puhetta kuullessaan, toisiaan, nauroivat; ja kumpaisenkin silmissä
kuvastui täysin luonnollinen epäilys. Ja kun Göbler oli morsiamineen
joutunut hieman etäämmälle venäläisestä, tarttui hän Stellaa hellästi
käsivarteen, loi tarkkaavan katseen mietteissään olevaan neitoseen ja
lausui, puoleksi kuiskaten:
"Ethän toki uskone kaikkea, mitä hän sinulle puhuu! Nämät ihmiset ovat
sellaisia, jotka tahtovat tehdä itsensä erikoisuuksillaan huomatuiksi.
Minä tunnen jo paljon sellaisia ihmisiä."
Missä ja miten herra Oswald Göbler, kaupunkilaisen suurkauppiaan poika
ja itsekin kauppias, joka seurusteli ainoastaan liikemiesten kanssa,
oli oppinut tuntemaan "sellaisia ihmisiä" jätti hän selittämättä.
Stellan olisi ollut helppo saada hänet valeesta kiinni, vaan hän ei
pannut hänen sanoilleen suurempaa huomiota; hänen ajatuksensa olivat
vielä kiintyneet Andrei Petrowitschin puheeseen ja, Göblerin voimatta
sitä estää, neito lähestyi uudelleen venäläistä ja jatkoi hänen
kanssaan keskustelua.
"Olen utelias näkemään, voitteko Te tehdä meidän Eberhardistamme miestä
-- Te luoja!" lausui hän nauraen ja pilkallisesti, mutta, kummallista
kyllä ei -- mahdollisesti vastoin Stellan tahtoa -- hänen äänessään
ollut vähintäkään, mitä olisi voinut pitää pistoksena, epäilyksenä.
Sana "luoja" tuli hänen huuliltaan niin avomielisesti, melkeinpä
mielistellen ikäänkuin neiti ei sydämessään ollenkaan epäilisikään,
että Andrei Petrowitsch on "luoja" ja tekee Eberhardista miehen.
"Miksi en voisi tehdä veljestänne miestä?" kysyi Andrei Petrowitsch.
"Hänhän on terävä poikanen."
"Toisinaan liiankin terävä, herra Kurbatow! Hän saattaa katkeroittaa
elämänne terävyydellään, joka usein muuttuu sietämättömäksi
vallattomuudeksi. Sen lisäksi hän on huoleton, laiska ja itsepäinen.
Teidän tehtävänne ei tule olemaan helppo, herra Kurbatow, enkä
ollenkaan ihmettele, jos Teidän kärsivällisyytenne, kestävyytenne ja
tahdonlujuutenne loppuisivat juuri tämän pojan suhteen, ja niiden
kanssa samoin uskonne luomiskykyynne! Luulen, että Teidän kylvämistänne
siemenistä hänessä aniharvat itävinä nousevat oraalle."
"Te ette siis paljonkaan luota opetuskykyyni?"
"Tunnen veljeni."
"Tunnetteko hänen tähänastisia opettajiaan?"
"Jonkun verran."
"Ette silloin tunne omaa veljeännekään kylliksi."
"No, suokoon Jumala, että löytäisitte oppilaassanne ne hyvät
ominaisuudet, joita hänen entiset opettajansa ovat tähän saakka
tuloksetta etsineet!"
Nyt Stella pilkkasi. Sen antoi hän Kurbatowin selvästi huomata. Tämä ei
kuitenkaan antanut vakaumustaan järkyttää, vaan vastasi samalla kertaa
vakaasti ja lämmöllä:
"En ole vielä koskaan tavannut ihmistä, jolla ei olisi ollenkaan hyviä
ominaisuuksia. Usein ne ainoastaan _näyttävät_ puuttuvan, ne ovat
ainoastaan kätketyt, ja ettei niitä löydetä, riippuu siitä, että niitä
ei etsitä _oikein_, että niitä ei viitsitä etsiä. Ihminen on suurempi,
kuin mitä hän luuleekaan, ja vähinkin ja halvinkin ihminen on suuri. Ja
jos veljenne on pieni ja huono ihminen, jota en vielä usko, tulee työni
sitä huvittavammaksi, hänen hyvien ominaisuuksiensa etsiminen sitä
kiihkeämmäksi. Ja että minä huomaan hänen hyvät ominaisuutensa, siitä
voitte olla yhtä varma kuin itsekin olen."