Ainoastaan maanviljelijä voi täysin käsittää ja tuntea kuinka tyly ja
karvas ja musertava käsite tuo hallayön käsite on. Muista ihmisistä se
enemmän on jokin etäisempi kansantaloudellinen kysymys tai ilmatieto,
tai merkki viljan ja senkautta yleensä elintarpeiden kallistumisesta,
-- enintään se voi herättää jonkinverran sääliä ja armeliaisuuden
tunnetta. Ainoastaan maanviljelijälle on hallayö elinkysymys, kysymys
toimeentulosta ja kurjuudesta, se on jyrkkä ja ratkaiseva käännekohta,
jossa salliman lahjomaton pakko pyöräyttää tien tasaiselta taipaleelta
puutteiden louhikkoon ja rämeikköön. Sehän on luonnollista, ja sehän on
tunnettua, onhan sen aikoja sitten jo tiennyt joka ihminen, minäkin.
Mutta selvimmän käsityksen sain siitä -- omituista kyllä --
reservikasarmissa.
Olin määrätty vuorostani komppanian lähetiksi. Siinä toimessa oli
tärkein ja raskain velvollisuuteni valvoa, ja siinä yhteydessä katsella
ympärilleni minkä näin. Katsoa, että lamput paloivat, että ovet olivat
kiinni, ja ettei kukaan miehistä lähtenyt omin lupinsa yönaikana
liehkaan. Kovin vähän tehtävätä, sillä paloivathan ne kaksi lamppua kun
ne kerran olivat sytytetyt, pysyiväthän ovet kiinni kun ne pantiin
kiinni, ja mitä siihen tulee, että miehet olisivat lähteneet omin
lupinsa kylillä juoksemaan niin -- oho! Kyllähän minä sen tiesin, että
kun kerran iltahuuto oli pidetty ja pojat pääsivät lavereilleen
pitkälleen, niin ei niillä siitä tehnyt mielikään nousta jalottelemaan
vaikka olisi käsketty, ei ennenkuin heidät aamulla viiden aikaan hyvin
suurella vaivalla saatiin ajetuksi ylös ampumaan. Sinelleihinsä
kääriytyneinä he makasivat kuin porsaat pahnoissaan. Niin ne tekivät
tavallisesti, mutta merkillistä kyllä, tänä yönäpä olivat harvinaisen
valppaita ja liikkuvia, niin että se minua ensi aluksi melkein
huoletti. Olin valinnut valvontapaikakseni pihamaan kasarmin oven
edessä. Oikeastaanhan se olisi tainnut kuulua asiaan että olisi pitänyt
valvoa sisällä komppaniassa, mutta kun siellä -- syistä, joita jokainen
lähemmittä selityksittä käsittää -- ilma ei pysynyt aivan puhtaana,
asetuin ulkopuolelle, koska sitäkään kumminkaan ei aivan suorastaan
oltu kiellettykään. Sinne tulivat nyt miehet yksi toisensa perästä
yökylmään lepäämästä vaatimattomilta vuoteiltaan.
Uni ei ollut maistanut, mieltä painoi huoli. Päivä oli ollut selkeä ja
illalla oli tuuli kääntynyt pohjoiseen. Se oli nostanut mukaansa
muutamia hataroita ja kylmännäköisiä pilvenhattaroita, oli ajellut
niitä aikansa taivaalla, vaan juuri illan suussa, kun päivä laskeusi
piiloon kasarmin kupeisen kukkulan taakse, olivat nekin pilvet
häipyneet tiehensä. Tuuli tyyntyi, ilma kolkkoni.
Jo iltaspuuroa syömästä palatessaan olivat miehet päätään punoen
vetäneet keuhkoihinsa kuivanraakaa ilmaa, ja katselleet huolestuneina
läntistä taivaanrantaa, joka päivänlaskun jälkeen punotti pelottavan
kelmeänruskoisena.
-- Siitä se voipi hallan nostaa, sanoivat toisilleen näennäisellä
tyyneydellä.
-- Vilusennäköistä on, on liian puhdas taivas. Se on hallayö käsissä,
jos vaan ei tuulemaan ruvennc. -- Ihanhan jo näppejä puree. Kun
kääntyisi tuuli toiselle kupeelle, niin pilvethän se nostaisi...
Menivät kasarmiin, pukivat sinellit päälleen ja valmistausivat
iltahuutoon. Tuo tunti iltasen jälkeen oli tavallisesti hyvin hilpeä ja
äänekäs tunti kasarmissa. Töitä ei ollut mitään, täysi vapaus vallitsi.
Viulut ja käsihanurit soivat kilpaa, laulajapojat vetelivät iloisia
virsiään ja opettivat toisilleen oman kylänsä lauluja, toiset pistivät
polkaksi, toiset ponnistelivat sylipainissa. Niin tavallisesti, mutta
ei nyt. Kasarmi oli melkein äänetön; hiljaista supatusta ja vakavata
pakinaa kuului tuon tuostaankin nurkista, joihin miehet olivat
keräyneet keskustelemaan yhteisestä asiasta.
Tulikoon tuosta hallayö?
Pidettiin iltahuuto, miehet komennettiin makuulleen, lamput väännettiin
palamaan puoliliekillä. Unen helmoihin vaipuivat ne onnelliset,
jotka eivät olleet riippuvaisia luonnon pelottavasta oikusta. Mutta
toisten silmiä vältti uni, he eivät voineet rauhallisina pysyä
lavereillaan; huoli veti heitä ulos. Sillä siellä uhkasi tuho.
Sieltä tuli Iskos-Paavo, loi tutkistelevana katseensa taivaalle
ja koetti epätoivoisena kämmenellään maanpintaa: taivas oli
harmajansinervä, jäänkarvainen; maanpinnalla oli vielä lämpöä vähäsen,
mutta yö ei ollutkaan hetikään puolessa. Annas nähdään aamuyöllä tuossa
päivännoustessa...
Sieltä vääntäysi Veripää, tuo ainainen iloinen veitikka, joka ei voinut
kolmea sanaa puhua laskematta sukkeluutta, jolle hän itse leveimmin
nauroi. Ei nyt naurattanut, ei keksinyt mieli mitään hauskaa puolta
tässä näytelmässä.
Tuli Torikkakin, kynsäsi ensiksi yhtä korvallistaan ja sitte toista ja
pakisi puoliääneen itsekseen tupakkaa pistäessään. Vieläpä Kaipiokin
pilkisti arasti oven raosta ja asteli hiljaa miesten parveen.
Siinä he seisoivat äänettöminä yhdessä kohden, joukko lisäysi myötään,
mutta pakina ei tuntunut luistavan. Yö kävi pimeäksi, vilu värisytti
ruumista ja he seisoivat siinä yhä.
Muuan asteli aitavierelle, jossa pieni kaurapelto oli, ja puhui melkein
kuin itsekseen:
-- Taitavat nyt tareta tänä yönä nuokin kaurat, vaikka ovatkin siinä
penkereellä ja huoneitten suojassa.
Siitä pääsi juttu alulleen.
-- Kyllä ne siinä nyt kypsyvät, jos vielä päivällä olivatkin vihantina.
-- Valkenevat ne nyt. Eikä ne säily viljat ylevämmilläkään mailla,
saatikka sitten alavissa korpipelloissa semmoisissa, jommoisia enimmät
ovat meidän paikoillakin.
-- Entä sitten meidän. Suot kylmät ympärillä eikä vesiä äärilläkään.
Tässä jo Laurin hallat näpistelivät potaatin varret ihan puhtaiksi ja
veivät ne hernevähäiset ja lantut, mitä lie ollut. Rukiit toki saatiin
leikatuiksi, mutta siitä ei epäilystä, etteivät ohrat ja kaurat tänä
yönä ole meidän kylässä järjestään kuitit.
-- Jos vain lie ilma tämmöinen meidänkin paikoilla, niin vähällä
leikkuulla ja puimisella siitä suviviljasta tänä syksynä päästään. Enkä
mene takuusen, ovatko rukiitakaan kaikkia saaneet talteen, eikähän ne
tietenkään ole saaneet, kun ei pätöstä työmiestä yhtään ole koissa, ei
kun akkoja ja lapsia.
-- Meillä ovat taatusti rukiit vielä leikkaamatta.
-- Ja taitavat saada ollakin. Huih! ihanhan tuo sinellin läpi kylmää...
Muutamat menivät sisälle, arvellen etteipä tuo halla huvenne jos
tässäkin kärvistelemme, viepi se meittä vietävänsä. Mutta toiset eivät
malttaneet maata mennä, eivät voineet. Heissä oli vielä rahtunen
toivoa, mikä, joskin heikosti, taisteli voittoisan epätoivon kanssa.
Kenties rupeaisi armelias tuulen henki hienosti heiluttelemaan lepän
oksia ja viljan tähkiä, ja karkottaisi vielä viime hetkenä hyisen
kylmän maanpinnasta. Kenties nousisi luoteesta pelastava pilven lonka,
joka pyyhkäisisi lauhkeamman viiman yli hallaisen maan. Kenties...
Mutta ei. Taivas oli selkeä kaikilta kulmiltaan ja savu, jota miehet
tupruttivat lyhvistä piipunnysistään, jäi itsepintaisesti yhteen kohti
leviämään. Tuuli nukkui, halla herrasteli.. Jo heti puolenyön jälkeen
kangisti se heinän kasarmin pihalla ja löi nurmikot harmajaan
riitteeseen ja valoi kuuraa katoille. Kylmä mieli kangistelemaan
jäseniäkin, kun yhdessä kohden seisoi.
-- Valvoo se nyt vaarikin kotona ja kokoilee kaurojaan, tuumaili taas
eräs miehistä pitkän äänettömyyden jälkeen.
-- Jos tästä olisi kotipaikoille satuttu, niin ihan yötä myöten olisi
nyt komennettu väki leikkuuseen, jotta yksikään riihellinen puhdasta
viljaa olisi saatu, vaikka kesken kypsynyttäkin.
-- Vaikkapa yksin olisin minä katkonut muutaman saran, jossa mitä
ihanin ohra kasvoi. Sen saran olen itse kivikkoon muokannut ja
muokannutkin hyväksi.
Taas pysähtyi keskustelu ja miehet hajausivat taas kävelemään erikseen
ja yksikseen. Kaikilla oli heillä elävästi mielessään kotoiset olonsa,
armaat työpaikkansa, joita säälimätön vihollinen nyt tuhoili heidän
ollessa poissa ruunua palvelemassa. Minkäpä he juuri olisivat voineet
kotonakaan tehdä, mutta kumminkin tuntui, että siellä, juuri siellä
sitä nyt pitäisi olla.
He kävelivät äänettöminä edestakaisin, menivät kasarmiin, paneusivat
makuulleen, mutta uni ei tullut. Viruivat hetkisen, nousivat taas ja
kävelivät ulos katsomaan, miltä nyt ilma näytti, miten halla edistyi.
Yö kului ja vilu kävi yhä purevammaksi. Se oli jo iskenyt rapakkoihin
hienon jääriitteen, märkä maa oli kovettunut kankeaksi ja tönköiksi
olivat kylmettyneet viljankin tähkät.
Päivä kävi nousemaan. Itäinen ranta punotti, ja valkasi valkean maan.
Kylmä huuru lähti nousemaan maanpinnasta sitä myöten kuin päivän säteet
alkoivat siihen paistaa. Mutta silloin se oli juuri kylmimmillään,
tuntui siltä kuin pakkanen olisi tahtonut vielä kerran ja vihaisimmasti
piirasta, ennenkuin väistyi pois koittavan päivän alta.
-- Nyt se on valmis. Tuskin paraimmat rantapellot ovat tänyönä
säästyneet jäätymästä.
-- Valmista se nyt on. Ja talvi on elettävä edessä.
-- Eipähän se ruunu ruoki, elettävähän se on... Jo tästä nyt joutaa
makaamaan, kyllä tämän nyt jo tietää...
Minunkin muutto-aikani oli tullut, toinen mies nostatettiin seisomaan
lähettinä. Mutta ei nukuttanut minuakaan. Vilkasin ympärilleni
harmajaan, riitteiseen luontoon, jota kylmä usva sakeana peitti. Päivä
nousi, mutta senkin valo oli niin kylmää, niin armotonta ja
säälimätöntä, kuin sekin olisi tahtonut vielä masentaa voitettua
luontoa. Se valaisi vain, näyttääkseen, mitä yö oli tehnyt, mutta ei
lämmittääkseen.
Miehet tulivat kasarmiin yksitellen, allapäin ja äänettöminä.
Viskausivat lavereilleen, sinellin heittivät hartioilleen. Nuo hauskat
toverit, joissa en ollut ennen muita huolia nähnyt, kuin että saisivat
"rukomminsa" ja "stroissansa" kutakuinkin välttävästi suoriamaan, ne
olivat tänä yönä silmissäni saaneet aivan toisen muodon. Nyt eivät
heitä soturitemput huolettaneet, nyt painoi mieltä raskaampi huolen
taakka, huolet tempuista ja suoriutumisesta elämän kovassa,
todellisessa taistelussa.