Onko miestä sellaista, joka uskaltaisi lähteä?
Kului hetkinen, kaikki katselivat toisiaan äänettöminä.
-- Lähde Sorri toiseksi, minä en sääli, puhui vihdoin Tuiran Heikki, ja
silmistä kiilsi miehuuden tulta.
-- No tuohon käpälään.
Sorri oli torvensoittaja, vakinaiseen väkeen kuuluva siis, joka
temput osasi ja tiet tunsi. (Nyt hän on jo aikoja sitten pannut
sotapillit pussiin ja vetää lantaa kotipellolle.) En luule että ilman
hänen yhtymistään tuumasta olisi tullutkaan mitään, sillä
reservimieheltä puuttuu tavallisesti se rohkeus ja päättäväisyys ja
elämänhalveksiminen, jota tällaiseen yritykseen tarvitaan, jos sen
mieli onnistua. Tuira oli siinä suhteessa yksin poikkeus.
Se oli näet rohkea ja vaarallinen yritys.
Puolentunnin perästä heidän tuli lähteä, silloin oli jo kyllin pimeä ja
silloin nukuttiin jo kylässä ja kasarmissa. Ja vielä kerran otettiin
puheeksi kaikki keinot ja mahdollisuudet, keskusteltiin supattamalla
nurkassa, arasti varoen, jos ken liittoon kuulumaton tuli kuulomatkan
päähän.
-- Ja tapahtukoon kelle tahansa mitä tapahtukoon, suu kiinni niistä.
-- Kukin vastatkoon itsestään. Parempi, että yksi kärsii kuin kaikki
kuusi.
Se päätös meitä vielä vahvisti ja rohkaisi. Ja asiamiehet lähtivät.
Sorri puki ylälaverilla sinellin päälleen ja veti kaikki remmit
kiinteälle, jotta hän olisi notkea ja liikkeissään vapaa. Viiden
minuutin perästä läksi Tuira; hän viskasi sinellin vain irti
hartioilleen. Ulommas päästyään aikoi hän sen korjata ja tukkia
valkoset housunlahkeet saapasvarsiin.
Sorrin piti kiertää hovinpellon piennarta pitkin ja aidan kuvetta,
Tuiran taas toiselta puolen rukiin läpi ojanpohjaa pitkin ja maantien
yli, ja vesakossa punasen ruununaitan takana piti heidän tavata
toisensa. Sitten kulkisivat rohkeasti kylän lävitse kuin jos ainakin
lomalla olisivat.
He lähtivät ja me muut laskeusimme lavereillemme maata, vedimme peitot
yllemme kuin yöksi konsaankin. Vaan unta ei tapailtukaan. Päät
ojennettiin kaidepuitten yli vastakkain ja kuiskaten keskusteltiin
salaisin sanoin tuosta tekeillä olevasta tuumasta, joka oli niin rohkea
ja jännittävä.
Olimme päivällä pyytäneet iltalomaa, vaan meille ei oltu sitä annettu.
Oli ollut niin kuuma, niin hiki, niin jano, lasi olutta olisi maistanut
niin mainiolta, -- vaan ei päästetty kylälle. Se oli meistä vääryyttä,
sortoa, se pisteli meitä ja me päätimme kiusallakin saada olutta --
omin neuvoimme. Siitä oli tuumittu koko iltapäivä. Me tiesimme miten
ankarasti tuollainen oli kielletty, vaan se juuri meitä kiihoitti, se
teki asian jännittäväksi. Me halusimme kerrankin puijata tuota ankarata
sotakuria ja naureskella sille. Tässä tuli kysymykseen olla yhtaikaa
rohkea ja viekas... meistä tuntui kuin olisimme antautuneet
vaaralliselle partioretkelle, kauas suojelevista joukoista, ja me
tiesimme nyt menettelevämme ominpäin ja vastoin kaikkia käskyjä.
Mielikuvitus rakenteli tuossa tuumattaissa kaikenmoisia vaaroja ja
mahdollisuuksia, pelottavia ja viekottelevia. Jano oli jo aikoja mennyt
menojaan illan viileässä, eikä mitään retkeilyn tarvetta ollut
olemassa, päinvastoin oli ruumis väsynyt päivän vaivoista ja kaipasi
unta ja lepoa. Mutta nyt ei ollutkaan enää kysymys muusta kuin:
onnistuako vai eikö?
-- Jos nuo tapaisivat luutnantin kylällä ja tämä kysyisi heiltä
lomalippua...
-- Silloin ne olisi pojat helisemässä, varsinkin jos tapaisivat hänet
olutkoria kantaessaan.
-- Vaan nepä eivät kylän läpi sitä tuokaan vaan kantavat törmän alustaa
pitkin sillan alatse ja hevoshaan poikki rukiiseen. Ja kun ne kerta
rukiissa lienevät, niin silloin, -- ota kiinni!
-- Ota kiinni tässä pimeässä...
Hyvin hämärästi valaisi pienelle liekille väännetty kattolamppu suuren
kasarmin ja ulkona oli musta pimeys, niin musta kuin voi olla elokuun
yönä kun taivas on pilvessä. Raskasta unenhengitystä ja kuorsausta
kuului kaikkialta ympäristöstä, lähetin astuntakin oli tauvonnut,
hänkin kai oli voipunut johonkin istualleen nukkumaan, -- vastoin
kaikkia asetuksia.
-- Mutta jos se heittiö herää ja rupee meiltä kyselemään että mihin ne
miehet lappaa. Kuka siellä lie lähettinä?
-- Vihelä, nukkuu kuin porsas,... kun vain ei päivystäjä heränne, --
mutta silloin se myrkyn lykkäisikin!
-- Eihän se mitä,... ja mennään yksitellen.
Hitaasti kuluivat tunnit. Kello kasarmin seinällä löi puoli kakstoista,
kun jo luultiin yön kuluneen ohi puolesta. Kävi kuumaksi maata täysissä
tamineissa. Noustiin hiljaa, avattiin sinellirullat... vaan ylikerrasta
kuuluu astuntaa... ja jo heräsi Viheläkin...
Odoteltiin tuskallisesti, milloin Sorri sopimuksen mukaan tulisi hiljaa
koputtamaan ikkunaan. Mutta eihän ne vielä heti joudu... Liittolaisilta
loppuivat pakinat, toiset makasivat ja tupakoivat, toiset olivat
vaipuneet puoliuneen, -- niinkö lie raukaissut, vai jänestämäänkö lie
ruvennut... Tarpeetontahan se oikeastaan olikin antautua vaaran
alaiseksi noin joutavan asian takia,.. -- oluen juonnin, vaikkei ollut
vähääkään janoa... hyvin se olikin poikamaista, jos sitä oikein
ajatteli... Ja huomennahan sitä taas pyhälomalle päästäisiin... kun ei
satimeen jouduttane... Jos vain asia ilmi tulee, niin siitä syntyy
tutkimukset... ja kotiarestit ja putkat, -- hyvä jos ei sotaoikeuteen
menne...
-- Ehkeivät olutta saakaan näin sydänyöllä.
-- Yhden kai minulle tekee... rankaisemaankin rupeaa.
Kaikilla tuntui jo mieliala vähän raskaalta, vaan myöhää nyt oli
peräytyä. Koetettiin rohkaista mieliä... Mutta missä ne miehet niin
vitkaan viipyvätkään? Joku kasarmissa nousi vuoteeltaan, veti saappaat
jalkaansa ja lähti ulos... Hiekkakäytävä kumahteli hänen
askeleistaan... Kunhan vain ei nyt sattune Sorri tulemaan...
Kuunnellaan. Ei, mies astuu jo takaisin, astuu kasarmiin. Mutta samassa
helähtääkin ikkuna hienosti...
-- Hiljaa, hiljaa ja yksitellen, ettei lähetti huomaa! Hiivittiin ulos,
haparoitiin edelleen. Oli niin pimeää, että tuskin osattiin vanhalta
muistilta kiertää keittiön taitse ja saunan kupeitse aidan luo ja siitä
vesakon halki ruispeltoa kohden. Oksat risahtelivat edelläkulkijan
jalkain alla ja opastivat seuraaville tietä. Maa oli kasteesta
likomärkä ja tuuli repi sadetta. Jalat kastuivat heinikossa reisiä
myöten ja unenarkaa ruumista puistatti. Päästiin pellonojaan, käveltiin
sitä pitkin kappaleen ja jo oltiin perillä.
Joku repäsi tulta tupakkiinsa: näkyi ojassa olutkori, ojanpartaalla sen
ympärillä istui miehiä sinelleihinsä kääriytyneinä. Sorri ja Tuira
pyhkivät hikeä otsaltaan. Tiheänä kasvoi kahden puolen korkea ruis.
Sitämyöten oli siis retki onnistunut. Pistettiin tupakat, alettiin
rupatella. Kukin otti oman pullonsa, työnsi tulpan sisälle ja imi
pullonsuusta. Olisihan sen nyt pitänyt maistua kun se oli niin suurella
vaivalla ja vaaralla saatua, mutta eipähän. Oli niin kylmää ja
kosteata, muutenkin vilusti ja nukutti. -- Into oli kuin vireestään
lauennut.
-- Kunhan vain ei päivystäjä kävisi vuoteita katsomassa.
-- Eihän se mistä arvaa. Koetettiin rohkaista arkailevia mieliä; Sorri
kertoi, miten he pataljoonassa kantoivat olutta aivan kasarmiin sisälle
eikä ilmi tullut kuin joskus ihmeeksi... tämä ei ollut mitään sen
rinnalla. Ja Tuira kerskasi, kuinka he nytkin olivat kulkeneet kylän
läpi ihan luutnantin akkunan alatse, miten olivat väkisin ajaneet
olut-ukon vuoteeltaan ja sitten pimeän päässä kantaa retuuttaneet
rantakiviä pitkin.
-- Rohkea se rokan syö, ja aina sitä pelastuu kun vain lie uskallusta.
Vaan ei tepsinyt sekään keskustelua vilkastuttamaan. Miehiä arasti ja
kyllästytti. Yksi hätäili, että mihinkähän se olutkori siitä
peitetään... muutenhan sen vääpeli tietysti löytää kun käypi
nuuskimassa. Toinen huomautti, että aamulla pitää viideltä lähteä
ampumaan ja kolmas ehdotti jo poislähtöä.
Rupesi tuntumaan niin lapselliselta, että aikamiehet lähtevät
vuoteiltaan yönselkään ikäänkuin naurisvarkaat, ja ihan ääneen
ihmeteltiin siinä haukotellen, että mikähän oli viekotellut tuollaiseen
poikamaisuuteen... miltei jo hävettänyt.
Ei se ollut oluenjano eikä seikkailuhalukaan. Ei mikään muu kuin juuri
kasarmielämä ja sotakurimeininki voinut tehdä noin lapselliseksi,
pääteltiin. Kaikki mahdollinen ja enemmänkin kuin mahdollinen oli
kiellettyä -- rangaistuksen uhalla, -- mutta mitä joku osasi tehdä
vastoin kieltoa ja kiinni joutumatta, sen lukekoon omaan
ansioluetteloonsa. Sen vuoksi jo pelkkä tieto että asianomaisten
luvatta oli voinut jotain tehdä ominpäin ja pelastua pulasta oli
kuoletettavaksi aiottua itsenäisyyttä ja yksilöllisyyttä siihen määrään
hivelevää, että sen eteen saattoi uskaltaa paljo, ruveta
lapselliseksikin.
Niin sitä tuumittiin, kun eri joukoissa hiivittiin heinikon läpi ja
aitojen yli kasarmiin, vieläpä kun väsyneinä laskeuduttiin vuoteillekin
ja muistettiin, että siitä parin tunnin perästä ajetaan ylös ampumaan.
Ei huvittanut nyt Sorrin sukkeluuskaan; kun lähetti, jota sillä välin
oli vaihdettu, ihmetteli, että mistä ne miehet työntyvät, kun hän ei
muista ulos menneiksi, torui häntä Sorri, että vai sinä et muista, olet
nukkunut... tästähän tuota vasta mentiin... varo vain, ettet toista
kertaa nuku...!
Mutta aamulla sekin jo huvitti, oikein nauratti, ja seuraavina päivinä
keskusteltiin tuosta retkestä paljo ylpeydellä ja mielihyvällä. Silloin
taas tuntui, että oli sitä sentään oltu poikia, kun uskallettiin panna
toimeen juomingit ihan kasarmin ääressä ja keskellä yötä. Ja vähitellen
levisi tieto siitä retkestä laajemmallekin, ihmetellen kuuntelivat sitä
muut toverit, ja tuumivat hekin, että poikia ne nuo sentään olivat. Ja
jonkunlaisena sankaritaruna kulkee kertomus tuosta öisestä retkestä
reservipolvesta reservipolveen kasvaneena ja kaunistuneena, ja
toinenkin sitä kuullessaan virkahtaa:
Ne ne on olleet poikia!