Me istuimme sisäharjotuksissa ahtaalle sulloutuneina ja lakit kourassa.
Jo kolme kertaa oli sillä tunnilla kerrottu reservimiehen suoranaiset
päälliköt, osastopäälliköistä sotaministeriin asti, ja nyt kerrottiin
niitä neljättä kertaa. Tämä rupesi käymään hyvin nukuttavaksi, ja
suurin työ oli niillä, jotka eivät seisoneet vastaamassa, pitäessään
silmiään auki.
Ei Mikko Tyyskäkään sentään nukkunut, kaukana siitä, mutta hänen
ajatuksensa pyörivät syrjässä sotapäälliköistä, missä lienevät
pyörineet kaukana kotiahojen liepeillä. Hän ei aavistanut ensinkään
missä oltiin ja mihin mentiin, kun häntä äkkiä huudettiin nimeltään.
Tyyskä kavahti pystyyn kuin ammuttuna.
-- Kuka sitten tulee?
Jaa, sitäpä oli vaikea sanoa. Tyyskä katsoi kattoon ja katsoi lattiaan
ja kupeelleen kummallekin.
-- Eikö mies vielä tiedä, kuka tulee sitten?
-- Kapteeni, vastasi Tyyskä summassa, arvellen kai, että vieköön nyt
puuhun tai petäjään, mutta vastata tässä täytyy.
-- Vai kapteeni, niinkö on opetettu? Vai niinkö, että se on kapteeni
joka komentaa Suomen sotaväen päällikköä miten tahtoo. Ja kun ollaan
suurissa leirikokouksissa, niin kapteeniko siellä on ylinnä ja häntäkö
ne tottelevat piiriesiupseerit ja pataljoonan päälliköt ja kaikki --
hä? Kuka sitten tulee, sano sinä Ijäs?
-- Kenraalikuvernööri.
-- Sano selvemmin, sano koko nimeltään ja kaikilta arvonimiltään alusta
loppuun.
-- Kenraalikuvernööri, reivi Höiten.
-- Ei riitä. Sano näin: Hänen ylhäisyytensä, kenraali-ajutantti,
jalkaväen kenraali, kreivi Höiden -- sano!
-- Ylhäisyytensä kenraali ja jalkaväen reivi Höiten.
-- Ei hetikään, ei lähestulkoonkaan. Siihen jäi jo niin monta läpeä,
ettei se pysy koossa ensinkään. Tyyskä, sano sinä koko juttu
täydelleen.
-- Hänen ylhäisyytensä, jalkaväen ajutantti, kenraali Höiten.
-- Ei sittenkään, siihen jäi taaskin niin suuria rakoja, että siat
juoksevat läpi ihan iltikseen. -- Pekuri, sano sinä.
Sanoi Pekurikin, mutta eihän se tullut koko juttu häneltäkään koskaan
yhdellä kertaa. Aina jäi joku mutka pois, jos ei jäänyt ajutantti, niin
jäi reivi, taikka ylhäisyys taikka jalkaväki, taikka useammat yhdellä
kertaa. Ja opettaja yritti jo tuskastumaan. Hän kertoi nimen itse,
kertaan ja toiseen kertaan, vaan ei sittenkään. Ja hän tulistui yhä
enemmän.
-- No Mölsä, anna tulla kuin turkin hiasta. Mutta miten sinä nouset:
vääntäypi kuin riien syömä rapu. Oikase suoraksi selkäsi, ja rinta
ulos; sotamiehellä pitää olla rinta kuin ison talon emännällä taikka
niinkuin Hahden rovastin maha -- laske tulemaan!
-- Ylhäisyytensä kenraaliluutnantti...
-- Luutnantti, kyllä minä sulle näytän hänen ylhäisyyttään luutnanttia.
Minä vetelen viistoista teidän luutnanteista, jätän teidät siihen
seisomaan siksi kuin sammalet päähän kasvaa, mokomat mouriaiset...
Me levättiin hetkinen. Opettaja kävi tyynnyttämässä liian kiihottunutta
mieltään ja saamassa kuivaksi käyneeseen kurkkuunsa piipullisen
mahorkkaa. Miehet sillävälin opettelivat toisiltaan minkä ennättivät.
-- Tässä täytyy niin perhanasti suuttua teidän takia ja kirota niin
helvetisti, että Jumalakin taivaassa siitä itkee ja repii hiukset
päästään, kun te olette niin turkasen tuhmat. Tyyskä, sano selvästi ja
harvaan, mutta sano oikein.
Tyyskä mietti minuutin ajan joka sanan välissä ja pyöritteli hetkisen
kielellään jokaista tavua, ennenkuin sen päästi huuliltaan. Mutta
oikein se vihdoinkin lähti. Ja kun "reivi Höiten" oli saapunut loppuun
asti ihan kompastelematta, pääsi meiltä kaikilta helpotuksen huokaus.
Nyt päästiin siirtymään seuraavaan.