"Rjema po isgoroti", ampukaa suoraan -- aitaa vastaan, komennettiin
meille, kun me olimme harjoituskentälle levitetyt ketjuun ja mahallaan
maaten nurmikossa ojan partaalla naksauttelimme vieteripatruuneja minkä
ennätimme. Vihollinen oli olevinaan jossain siellä aidan takana, sieltä
sen muka luultiin ampuvan, hyökkäilevän ja tiesi mitä peliä pitävän. Ja
meidän piti maata ojan partaalla, ettei se meitä pystyisi ampumaan.
Tämä oli harvinaisen helppo temppu ja me sotamiehet olisimme suoneet,
että sitä hyvin usein olisi uudistettu kuumina kesäpäivinä. Muutamat
tekivät lataustemput peukalolla ja etusormella oikein säännöllisesti,
lukivat ras, tva, tri, setir niinkuin käsketty oli, ottivat patroonan
pois ja panivat uudestaan. Mutta toiset eivät viitsineet nähdä niin
paljo vaivaa, he vain vetivät lukon auki ja lupsauttivat kiinni, jotkut
eivät huolineet tehdä sitäkään, ei muuta kun makasivat vain mahallaan.
Se oli hyvin mukavaa äksiisiä, ja kauanhan sitä nyt kestikin.
Varajoukkojen kanssa vänskäsivät siellä taaemmalla. -- Jo vihdoin
komennettiin ylös ja juoksumarssissa eteenpäin.
Mutta yksi mies jäi jälelle. Se oli Pekka Kokkonen toisesta
plutoonasta. Hän jäi makaamaan suulleen kiväärinsä viereen, vaikka
varmuuden vuoksi komennettiin uudelleen ja kovemmalla äänellä, että
ylös.
Tämä oli hyvin sotaisen näköistä. Yksi mies jäi jälelle. Niinhän se
käypi sodassakin, että kun toiset lähtevät edelleen, aina yksi siellä,
toinen täällä jää jälelle vihamielisen luodin lävistämänä.
Pekka Kokkonen makasi suullaan ojan partaalla, ei liikuttanut
niveltäkään; lakki oli luistanut päästä pois, jäntereet roikkuivat
hervottomina, hän oli aivan kuin kuollut.
Mentiin katsomaan lähempää, potkastiin pikkusen. Ei hievahtanutkaan.
Käännettiin selälleen, jotta päivä paistoi suoraan silmiin. Jo aukasi
Pekka silmänsä ja suuren suunsa ja haukotteli. Se oli ilahduttava
merkki: hän siis ei ollut kuollut, ainoastaan nukkunut.
Elköön sitä luettako hänelle kovin suureksi synniksi. Pekka Kokkonen
oli muuten mies, joka täytti paikkansa missä tahansa, siinä jossa
toinenkin; tämä oli tapahtunut ainoastaan erehdyksestä. Marssi
keskipäivän kuumassa helteessä oli ollut rasittava ja painostava,
nurmikko ojan partaalla oli ollut pehmeä ja viekotteleva ja päivä
paistoi siinä selkään niin lempeän lämpöisesti ja uuvuttavasti. Pekka
oli koiruuksillaan vain pannut silmänsä hetkeksi kiinni, -- ja siinä
olikin uni voittanut. Eikähän tuo niin kumma ollut.
Tältä lievemmältä kannalta ottivat asian päällikötkin, ja hoputtivat
vain Pekkaa että joutuisi muitten mukaan. Mutta kyllä Pekka, kun oli
kerran saanut raapastuksi korvaansa, pyhkästyksi silmiään ja sitten
saanut aseman itselleen täydellisesti selville, kyllä hän silloin
sivaltikin pyssyn maasta, oikaisi jalkansa ja harppasi juoksemaan
toisten jälkeen niin että sitä oli oikein ilo nähdä.
-- Nukuppa vain toinen kerta, niin minä annan sulle työvuoroja jotta
kyllä uni lähtee, uhitteli osastopäällikkö, hölkätessään jälestä pitkin
kenttää. Eikä Pekka nukkunutkaan. Valppaimpana joukosta latasi, tähtäsi
ja laukasi hän nyt, ja kun taas siitä ylös komennettiin, oli hän
ensimäinen mies juoksussa.