Tukio oli 33:nnen reservikomppanian viimeinen mies, s.o. lyhin mies.
Sanon valehtelematta, että minä itse en ole mikään kovin pitkä mies,
mutta kerran kun olin pyytänyt Tukiota panemaan laskokselle sinellini
kaulustan, katselin ihmeessäni taakseni että mitä se siellä ähertää,
kun ei saa kaulustaa käännetyksi. Mitä? Miesparka ei ylettynyt! Seisoi
varpaillaan ja koetti tapailla, mutta ei. No, minä lyyhästin pikkusen
ja hän sai sen tehdyksi.
Siitä sen voipi suunnilleen arvata minkä näköinen hän oli, kun hän
koetti marsissa tallustella muitten matkassa. Tosin olivat useimmat
varsinkin neljännen plutoonan miehistä semmoisia kääpiömäisiä
nassakoita, nälkävuosien näivettyneitä sikiöitä, ettei noille mitkään
reservivaatteet sopineet, vaan lyhimmätkin housunlahkeet piti kääriä
aivan kaksinkerroin, etteivät olisi jalkain alla astuissa. Muut
kumminkin pinnistämällä kutakuinkin pysyivät marssin tahdissa. Tukiolle
se oli miltei mahdotonta.
Seisoin kerran portinvahtina syrjässä ja siitä minun oli hyvä seurata,
kun toiset harjottelivat edessäni kentällä kaunomarssia. Mutta en
malttanut koko aikana seurata muita kuin Tukiota. Hän potkasi aina
toisella jalkavähäisellään itsensä kohoksi, saadakseen sillä tempulla
toisen jalkansa lennätetyksi vähänkään samalle tasalle kuin muut
rivissä. Ja taas sillä toisella jalalla epätoivoinen potku maasta, ja
lennätys eteenpäin. Siinä pelissä tietysti kivääri hoippuili kahta
puolta kuin vivussa, käsivarret sinkoilivat sinne tänne ja koko tuo
ruumiskipene vavahteli yhtenä pallerona. Mutta eihän semmoista
luonnotonta ponnistusta kauan voinut kestää varsinkaan hänen vaivanen
ruumiinsa. Hän jäi jälelle. Päälliköt huusivat ja komensivat pysymään
rivissä ja Tukio ponnautti taaskin tarmonsa takaa, mutta jäi taaskin.
Jo tuota katsellessa nauratti hyväsestikin, niin se oli hullunkurisen
näköistä; mutta toisakseen ei naurattanutkaan. Sääliksi kävi tuon
pikkuihmisen kuljettaminen toisten, päälle kolmenkyynäräisten,
askeleissa, se tuntui melkein eläinrääkkäykseltä.
Mutta Tukio ei napissut eikä vastustellut. Häntä ei koskaan näkynyt
joutavastaan paininlyönneissä, ei voimisteluissa, hän lepäili
väliaikoina tarkoin ja koetti kerätä kaikki voimansa harjoituksia
varten. Niitä hänen kyllä tarvitsikin kerätä. Hän koetti parastaan,
pienuudellaankin isänmaata palvellessaan.
Toisena kesänä häntä ei enää näkynyt harjoituskentällä. Liekö hän ensi
kesänä saanut ponnistaneeksi jotkut paikat sisälmyksissään repeämään,
vai mikä lie miesvähäiselle tullut. Kun silloin lääkärintarkastuksen
jälkeen meidät muut komennettiin ruunun housuissa ja paidoissa
marssimaan harjoituskentälle alkamaan temppuja uudestaan, marssi Tukio
yksin maantietä pitkin omissa vaatteissaan pois kasarmilta
kotipitäjäänsä kohden.
Mutta en luule kenenkään kadehtineen hänen vapaaksi pääsemistään. Hänen
paikkansa ei totta tosiaankaan ollut sotamiesten riveissä.