Kun ei annettaisi tuota pikommia, niin minä olisin syömättä kaksi
päivää, huoahti Kaipio, pyyhkäsi hien otsaltaan ja ryyppäsi vielä
kauhallisen vettä.
[Pikommi: Minun tuskin tarvinnee lähemmin selittää tätä sotaväessä yhtä
tunnettua kuin kammottua sanaa. Kun sotamies ei voi oppia tekemään
jotain temppua, tekee sen väärin, juonittelee, ei pysy tahdissa taikka
muuten on "mahdoton", silloin hänelle -- tai heille, jos heitä on
useampia -- komennetaan "pikom" (bjegom, juoksuun) ja juoksutetaan niin
rangaistukseksi ja opetukseksi puolituntinen tai enemmän tai vähemmän
levähtämättä yhteen kyytiin, kunnes hänellä jäsenet vetreytyvät
taipuvammiksi tai uppiniskainen luonto laimentuu. Muutamat sankarit
saavat nauttia tällaista opetusta harva se päivä.]
-- Mutta mitenpä sitä muuten voitaisiin niin korkeat asiat matkaan
saattaa, lausui siihen Tikka hiukan toivottomana, ja otti kauhan
toverinsa kädestä.
Kostamo hyväksyi nähtävästi molempien edellisten puhujain lausunnot,
koska hänellä ei ollut siihen mitään muistuttamista. Hän seisoi tapansa
mukaan siinä viimeisenä tyynesti odotellen milloin hänen vuoronsa
tulisi kostuttaa vedellä tulisesti polttavaa kurkkuaan.
He olivat taas, senjälkeen kun muilta harjoitus oli loppunut, saaneet
kolmenkesken juoksennella kentällä erään puolentuntisen, ja kun päivä
sattui harvinaisen helteinen, juoksi hiki virtanaan tavallista
runsaammin, iho hehkuili tavallista punaisempana ja keuhkot läähättivät
tavallista valtavammin. Eipä kumma jos siis kurkku kaipasi vettä ja jos
"pikommi"-käsite tuntui nälkääkin kamalammalta.
Siinä oli kolme sankaria, joille muistot heidän sotamiesajoiltaan
varmaankaan eivät ole kovin hauskoja. Missä vain joku moite kuultiin
lausuttavan, milloin vain joku päälliköistä tuskastui ja kauhtui,
silloin kuultiin heidän nimensä tavallisesti mainittavan
asianmukaisilla lisäkkeillä, jos ei yhden niin ainakin toisen. He
tottatosiaankin saivat kuulla kunniansa, saivat tietää mikä arvo heillä
oli ihmisinä ja sotamiehinä, ja saivat kokea sen arvonsa mukaista
kohtelua.
-- Jos tuo Kostamo ei minusta tänä kesänä tee hullua, niin olen hitto
soikoon nyt jo hullu, vaikeroi usein osastopäällikkö.
-- Katsokaa te, katsokaa te tuota Kaipiota, kun se kävelee. Onko tuo
lehmä vai etana? ihmetteli toinen.
-- Tikka sinä, varo koipiasi. Kun pitää mies olla sydämikkö,
pahasisuinen ja uppiniskainen, eikä sille tepsi pikommit eikä putkat.
Vaan vielä minä sinun niskasi taivutan kiukussanikin, jotta nähdään,
kuka tässä määrää...
Tuommoista kuultiin pitkin päivää harjotuksissa ja kasarmissa, aina
aamunoususta iltahuutoon asti. Mutta eihän siitä apua. Yhtä syntisiä he
olivat nuo kolme kasarmista lähtiessään kuin sinne saapuessaankin.
He olivat järjeltään jääneet köykäsiksi, olivat hitaita ja tuhmia
kaikki kolme. Mutta muuta heillä ei ollutkaan yhteistä. Päinvastoin
olivat he toistensa vastakohtia niin täydellisesti kuin olla voi.
Tikka oli pitkä ja paksu ja tanakka, toinen mies rivissä pituudeltaan,
painoltaan epäilemättä ensimäinen. Hän oli jäseniltään kuin karhu,
mutta liikkeiltään kuin aasi. Hänen leveät, paksut hartionsa olivat
kuin puusta veistetyt, niin jykeät ja taipumattomat ne olivat, ja jalat
kankeat ja raskaat kuin pölkyt. Jos hän oikein tahtoi ja viitsi, sai
hän kyllä jalkansa pyörähtämään vaikeissakin käännöksissä ja ruumiinsa
taipumaan niinkuin muutkin, mutta se näytti vaativan liian suurta
voimanponnistusta, liian paljo tahdon tarmoa, niin että hän
tavallisesti katsoi parhaaksi olla jöröttää vain semmoisena kuin oli,
nivelettömänä ihmispatsaana, joka oman painonsa ja kankeutensa nojalla
pysyi pystyssä ja liikkui, mutta johon muut luonnon lait eivät
vaikuttaneetkaan. Hän oli hirmuisen laiska, oikein hermostuttavan
laiska ja hidas, välinpitämätön, veltto ja huoleton ihan äärimmilleen.
Jos hän sattui pihalla istumaan, kun rupesi ankarasti satamaan, niin ei
hän viitsinyt nousta siitä astuakseen viittä, askelta katon alle; istui
vain, antoi kastua. Aamusilla, kun hänet piti herättää, sai häntä
pistimen kärellä pyöräyttää pari kertaa ympäri laverilla, ennenkuin hän
katsoi ajan olevan avata silmänsä ja laiskasti kynsästä korvallistaan.
"Pikomminsakin" hän tavallisesti otti yhtä itsetiedottomalta kannalta
kuin kaiken muunkin, hän hölkkäsi vain vetelästi ja verkalleen
eteenpäin, ja näytti siltä kuin hän voisi tuota työtä tehdä yhden
vuorokauden umpeensa herkeämättä ja rasittumatta. Ja tuohan se juuri
eniten päälliköitä pisteli.
Omasta ehostaan, paritta kolmetta kovatta sanatta, häntä ei saanut
mihinkään. Kerran hänet pantiin niskottelemisesta putkaankin. Aamulla
pantiin, ja kun illalla mentiin noutamaan, makasi hän vielä samassa
asennossa laverilla, johon oli vietäessä laskeutunut, erinomaisen
tyynenä ja tyytyväisenä.
Ei hänelle ollut semmoisesta rangaistuksesta; se oli hänestä parasta
nautintoa.
Tikka ei suuttunut koskaan, ei koskaan innostunut... Vaan sanonko: ei
koskaan. Se on väärin, hän innostui todellakin kolme kertaa päivässä,
kun näet syömään kutsuttiin.
Silloin vilkastuivat eloisiksi nuo kankeat jäsenet ja puoliumpinaiset,
tahmeat silmät kirkastuivat. Jokainen tietää, ettei ruunun kannata
poikiaan herkuilla syöttää, varsinkin aamuksi ja illaksi on
reservipojilla leipä pääravintona. Mutta leipää se Tikka juuri söikin.
Hän söi oman osansa ja kaikki mitä jäi muilta tähteeksi. Siellä oli
kasarmissa kolme miestä, n.k. "herrasmiestä", jotka olivat omissa
ruuissaan eivätkä siis koskeneet ruunun antamiin osuuksiinsa. Nämä söi
Tikka kaikki, ja nähtiinpä sittenkin tavallisesti illoilla, kun kaikki
muut jo olivat poistuneet ruokasuojasta, Tikan hiipivän ruuanlaittajan
luo ja pyytävän: "vähäsen leipää".
En uskalla sanoa montako naulaa hän söi päivässä, sanon vain, että jos
kaikki sotamiehet söisivät kuin Tikka, niin korkea ruunu ennen pitkää
saisi "luovuttaa omaisuutensa velkojilleen". Mutta sen ravinnon edestä
hän sitten makasikin, ja sen edestä hän myös päivällä otti "pikommia".
Usein kiisteltiin kasarmissa siitä, oliko Tikka niin perin tyhmä, vai
oliko hän niin kirotun läpeensä laiska. Siitä asiasta minä en rupea
väittelemään, sillä minä voin vakuuttaa, että hän oli yhtä tyhmä kuin
laiskakin.
* * * * *
Kaipio ei ollut näöltään kaunis. Hänellä oli jalat lyhyet ja käsivarret
pitkät ja ruumis oli suhteettoman paksu jokapaikasta. Kasvot olivat --
tupakanpuremisestako vai muusta syystä -- vinot, niin että alaleuka
aina tähtäsi toista olkapäätä kohden. Tukka oli hänellä takkuinen ja
harjainainen niinkuin Nummisuutarin Eskolla; muutenkin luulen, että jos
Esko-vainajan jalkoihin olisi vedetty reservimiehen lianharmajat leveät
housut, hartioille nukkavieru "virkatakki" ja päähän soikea
lakinlatuska, olisi hän ollut aivan Kaipion kaltainen. -- Todellakaan
ei hänessä ollut kaunista mikään muu kuin nimi.
Ei ollut Kaipio hidas eikä kankea kuin Tikka, päinvastoin ei löytynyt
koko komppaniassa toista niin liikkuvaa miestä kuin hän; vaan hän oli
malttamaton ja höplä ja teki kaikki, mitä hänen oli tehtävä, väärin.
Jos hän ollenkaan ajatteli -- sitä tuskin olisi voinut uskoa --
ajatteli hän aina jälestäkäsin, kun jotain oli tehnyt. Ja mitään
sellaista ominaisuutta kuin muistia hänellä ei ollut ensinkään. Jos
sanoit Kaipiolle asian, yksinkertaisimman, ja heti kysyit mikä se oli,
ei hän sitä tiennyt, eli oikeammin, hän tiesi kaiken muun paitsi ei
sitä. Sillä tuppisuuksi Kaipio ei koskaan jäänyt, hänen suunsa kävi
kuin mylly ja leveä leuka väkätti alinomaa edestakaisin sillaikaa kuin
huulet lappoivat sanoja.
En viitsi nyt kertoa sitä, että Kaipiolta vielä soturiaikansa viime
päivinä meni "ljevo" ja "pravo" aivan jumalan sallimuksesta, oikein tai
väärin, miten sattui; en siitä, miten hänen oli mahdoton astua kymmentä
askelta jalkaan toisten kanssa, enkä kuinka harmillisesti hän aina
sotki rivit kun "stroissattiin" tai käännyttiin. Se oli jokapäiväistä
ja on liian tavallista, että siitä kannattaisi mainita. Sitäpaitsi hän
aina koetti korjata erehdyksensä niin vikkelästi kuin mahdollista ja
kun hän siten lakkaamatta tuli omissa tempuissaan pyörineeksi ja
tanssineeksi rivissä, oli se niin hullunkurisen näköistä, etteivät
suuret sotaherratkaan -- tarkastuksissakaan -- voineet olla sille
tanssille nauramatta. Se huvitti heitä, ei kiukuttanut. En ole vielä
tuntenut yhtään ihmistä, joka todenpäältä olisi Kaipioon voinut kauaksi
aikaa suuttua.
Mutta hänen pistintaistelunsa sietää mainitsemista, koska tuo oli
jotain, jota koko komppania välistä keräysi kehään katselemaan,
niinkuin jotain näytelmää tai muuta kummaa. Siinä taistelussa oli niin
paljo tulta ja intoa ja voimaa, että jos sota joskus syttyisi niin
siunatkoon itsensä se, joka joutuu Kaipion pistimen eteen. Ja
vierustoverit rivissäkin saavat kyllä siunata itseään, sillä Kaipiolle
on pääasia että hän pistää. Liikkeet eivät ole säännönmukaiset, mutta
sitä pontevammat; Kaipiosta ei ole niin tärkeää tietää mitä
komennetaan: jos huudetaan taaksepäin, hyökkää hän eteen, jos käsketään
seisattua, niin hän pistää empimättä ja miettimättä... Sven Tuuva,
sanotte te. Niin juuri, Sven Tuuva ilmielävänä reservimiehen valkeissa
housuissa. Muinoisella Sven Tuuvalla oli kumminkin yksi etu Kaipion
rinnalla: häntä komennettiin kielellä, jota hän ymmärsi, Kaipiota
komennetaan vieraalla kielellä, ja -- kummakos tuo -- Kaipio on hyvin
heikko venäjänkielessä.
Alussa häntä oikastiin usein, oikastiin vihasesti, oikastiin
lepposesti: hän tunnusti erehdyksensä ja nauroi niin herttaisesti, että
toinenkin viehtyi nauramaan. Ja kun taas komennettiin, teki hän kaikki
päin seiniä. Lopulta huomattiin, ettei se ole muuta kuin mielensä
ärsyttämistä, jos Kaipiota rupeaa oikasemaan; hän sai tehdä temppunsa
miten teki.
Ampumaradalla oli Kaipio myös yksin laatuaan. Hän ei koskaan malttanut
nostaa kivääriä oikeaan tähtäysasentoon ennenkuin laukasi, ja siksipä
hänen kuulansa viilettelivätkin milloin missäkin päin lepikossa. Kun
viittaajat taululla osottivat, oliko osunut tauluun vai eikö, piti
ampujan itsensä ilmoittaa korkealla äänellä sattuiko vai menikö ohi. Ja
Kaipio huusi aina: valkeata vilkkaa, valkeata vilkkaa! Oli kumminkin
kerran luoti -- Kaipion omako vai jonkun erehtyneen vierustoverinko,
sitä en tiedä -- sattunut Kaipionkin tauluun. Punasta näytettiin. Se
oli merkillinen tapaus, se vaikutti mahtavasti Kaipioon. Hän juoksi
tuiskuna paikaltaan, tarttui vänrikin käteen ja huudahti:
-- Katsokaa te, katsokaa te herra... Jo vilkkaa punainen puoli.
Hikeensä asti Kaipio aina muokkasi, oltiinpa sitten keveämmissä
harjotuksissa taikka vaikeammissa. Tyynesti ja verkalleen hän ei voinut
tehdä mitään. Mutta silti oli hän aina ensi mies paininlyönnissä
harjoitusten jälkeen, ensi mies ja viime mies. Kun yksi oli hänet
kaatanut vaati hän toista kamppailemaan ja muistanpa kauan, kuinka hän
aina ohi astuessaan töykkäsi kylkeen, kohautti housujaan ja virkahti:
-- Tuleppa voittosille.
Yhden ainoan kerran muistan Kaipion lausuneen järkevän sanan ja -- niin
se käy tässä maailmassa! -- juuri sen sanan johdosta häntä rangaistiin.
Oltiin sisäharjotuksissa. Oli puhe sotamiesten vaatteista, m.m.
"virkatakista".
-- Miksi sitä kutsutaan virkatakiksi, kysyttiin Kaipiolta. Onko
sotamiehellä mitään virkaa?
-- On virka, koiran virka, vastasi hän hätäisesti kuten ainakin.
Luultiin, kumma kyllä, Kaipion lausuneen tämän jossain tarkotuksessa.
* * * * *
Mutta mitäpä sanoisin sinusta, Kostamo, sinä vierustoverini rintamassa
aikoina kuumina ja viileinä, leppoisina ja tylyinä. Sinun kohdallesi
tultuani täytynee minun vaihtaa pehmoisempi terä kynääni ja piirtää
lempeämmällä kädellä ja tasottavalla siveltimellä se kuva, jonka
sinusta aion tehdä. Sillä sinä todellakaan et pilkkaamistakaan siedä.
Olosi reservikasarmissa oi ollut riemuisa aika sinulle, sen tiedän minä
paremmin kuin kukaan, enkä tahtoisi asettaa sinua enää halvempaan
valoon kuin missä olit ja olet. Sydämesi oli vilpitön ja nöyrä, mielesi
herkkä ja taipuisa, sinussa ei ollut merkkiäkään ivasta eikä sapesta,
olit laakea kuin lammas ja hiljainen kuin karitsa. Ei, sinua en ikänäni
raskisi ivata, sillä sinussa ei ollut muuta vikaa, kuin huono pää ja
voimain puute, -- Kostamo raukka!
Kostamo raukka! nuo sanat olen kuullut niin usein huudahdettavan, että
ne ovat muistossani aivan sulautuneet yhteen sen kuvan kanssa, mikä
minulle on säilynyt sivustoveristani sotamiesajoilta. Kostamo raukka!
virkkoivat päälliköt harjoituksissa ja toverit väliajoilla, virkkoivat
äänellä niin halveksivalla, säälivällä ja valittavalla, että se
erittäin sattuvasti kuvasi miehen luonnetta.
Hän oli näet todellakin raukka, raukka ruumiillisesti ja henkisesti.
Vartaloltaan oli Kostamo pitkänhoikkanen, pehmeä ja vetelä; pää oli
etukumarassa, rinta sisään painuneena, hartiot kyyryssä, polvet
notkussa. Näytti usein siltä, ettei hänen luustossaan ollut luuta
murustakaan, ei muuta kuin pehmeätä, taipuvaa rustoa. Hipiä oli hienoa
ja herkkätuntoista, sormet pitkät ja hoikkaset, jalat pienet ja sievät
kuin neitosella. Kasvoiltaan hän kenties olisi ollut sieväkin, jos
olisi ollut panna naisen huivi päähän; ne harvat haituvat, joita kasvoi
leuassa siellä täällä, eivät olisi pystyneet rumentamaan noita
leppoisia tytönkasvoja. "Hameet sillä pitäisi olla päällään eikä
sotatakki", kuultiin usein sanottavan, ja kenties se niinpäin olisi
sopinutkin paremmin.
Oletteko nähneet sotamiehen itkevän rivissä? Se on samalla
hullunkurisinta ja surkeinta mitä voi nähdä. Kun niin tapahtuu, niin
sen täytyy jo tietää, että asia on koskenut syvästi sydämelle. Mutta
Kostamolla oli herkkä, naisellinen sydän, hän ei voinut pidättää
kyyneleitään, kun häntä ankarammin kohdeltiin. Ja häntä kohdeltiin
usein ankarasti.
Sillä sotaväessä annetaan mielellään anteeksi sille, joka reippaasti
tunnustaa erehdyksensä ja ravakasti koettaa pitää puolensa vaikka
huonollakin menestyksellä. Vaan jos ken heikkona heittäytyy
mahdottomaksi ja vetelänä, valitellen ja tuskissaan tekee tehtävänsä
siitä päästäkseen, se voi olla varma joutuvansa äitipuolen lapseksi.
Mitäs sitten Kostamo, joka ymmärsi vähän eikä jaksanut mitään!
Ja hän hätäysi. Aina kun häntä erityisemmin muistutettiin, -- vaikk'ei
alusta äreästikään, -- kangistuivat hänen jäsenensä ja ajatus tuntui
seisattuneen siihen paikkaan. Silloin hän ei kyennyt mihinkään. Ja
silloin se alkoi aina juttu ja tora. --
Mutta miksikäs luettelisin hänen heikkouksiaan? Olihan hän kauttaaltaan
heikko, ruumiiltaan nainen, mieleltään lapsi. Ja koettihan hän herättää
niin vähän huomiota kuin mahdollista, vetäysi johonkin syrjäiseen
nurkkaan milloin vain jouti, ettei joutuisi muiden kanssa tekemiseen,
sillä hänellä oli aina huono onni, milloin vain mihinkin ryhtyi. Hän
tahtoi pysyä huonoudessaan huomaamattomana, kehahtelematta ja
nurkumatta tahtoi hän vaiti olla ja elää semmoisena kuin oli, kunhan
vain muut eivät olisi pakkauneet häntä parantelemaan.
Hän todella antoi muille rauhan, eikä toivonut mitään sen hartaammin
kuin että muutkin antaisivat rauhan hänelle.
Miksikäs en jo minäkin sitten jättäisi sinua rauhaan -- Kostamo raukka!