Kauan pysyvät muistossani Jaakko Lamperi ja Iskos-Paavo, molemmat ensi
plutoonan tunnollisimpia sotureita. Edellinen näistä oli kihloissa,
jälkimäinen oli vasta mennyt naimisiin, kun tuli kasarmiin lähtö.
Eräänä iltapäivänä, kun miehet istuivat uutterimmillaan puhdistamassa
sateen kastelemia kiväärejään, tuotiin sana portilta, että "siellä
muuan naiseläjä kysyy Jaakko Lamperia ensimäisestä lutuunasta". Jaakko
vilkasi ikkunasta ulos, pisti rauhallisesti kaikki "sulkulaitokset" ja
"pistimet" ja "pesutangot" paikoilleen kivääriinsä, asetti kiväärin
koloonsa, vei öljyt ja räsyt laudalleen, haki hetkisen lakkiaan ja
lähti niin verkalleen kävelemään kasarmista portille päin. Siellä
seisoi aitaan nojautuneena nuori tyttö, pullea ja punaposkinen, jonka
silmät kiilsivät niin herttaisen onnellisesti, kun erottivat Jaakon
tulevaksi sieltä valkopaitaisten sihisevästä joukosta.
Jaakko astui vitkaan, melkein hiljensi vauhtiaan kun lähemmäs tuli.
Mutta tytöllä paloivat silmät yhä enemmän, käsivarret oikenivat
vaistomaisesti eteenpäin, näytti siltä kuin hän olisi tahtonut hypätä
aidan yli ja lennähtää siitä Jaakkonsa kaulaan. Portin läpi ei näet
laskettu, kun kello ei vielä ollut seitsemän.
-- Mitäs lähit, kysyy Jaakko puolittain hämillään, puolittain
tyytymättömänä. Kielsinhän minä tulemasta.
-- Kielsit, vaan minä lähin. Äitisi pani voita ja tässä olisi piiraita.
Tyynesti ojensi Jaakko kätensä aidan yli ja tyttö tarttui siihen, eikä
laskenutkaan heti irti. Hän ei ollut viiteen viikkoon nähnyt sulhastaan
ja oli nyt asiata tehden lähtenyt kävelemään neljän peninkulman matkaa
tavatakseen sitä, jota sydämensä kaipasi. Senpätähden hän ei
välittänytkään -- eikä voinutkaan -- aivan peittää tunteitaan, vaikka
siihen heidän ympärilleen keräysi puoliympyrään parikymmentä uteliasta
reservimiestä katsomaan ja laskemaan pilaansa, joka ei aina ollut aivan
hienoa. Hän puristi Jaakon kättä ja hymyili niin herttaisesti. Mutta
Jaakko oli hämillään, häntä vaivasivat ympäröivien katseet ja hänestä
koko tuo tilaisuus oli kiusallinen, oli liian hellätunteinen.
Ja siitä meni tyttökin vähitellen hämilleen. Keskustelusta ei tahtonut
tulla mitään. Jaakko otti vastaan aidan ylitse mytyn, jossa voit ja
piirakat olivat ja kysyi hyvin tyynesti, että "terveenäkö siellä
kotipuolessa oltiin?" Ja taas jäi suu umpeen aidan molemmilla puolin.
Siihen tuli vielä luutnanttikin katsomaan, että mikä tungos siinä aidan
kupeella on. Hän käsitti heti aseman ja päätti auttaa noita nuoria
rakastavaisia. Meillä oli hyvin kelpo luutnantti, oikea kansan mies,
joka, vaikka esimies olikin, kumminkin aina oli ystävällinen
reservimiehiä kohtaan, väliin leikillinenkin.
Miehet hajausivat, kääntyivät päin ja tekivät kunniaa.
-- Onko se Lamperin muija tuo korea tyttö?
-- Ei ole, herra luutnantti.
-- No morsiankos sitten on?
Lamperi vitkasteli vastatessaan, vaan tyttö ilmoitti empimättä että
"niin on".
-- Ja sinä lähdit katsomaan, miten Jaakko täällä sotaväessä jaksaa?
-- Niin lähdin.
-- Saat lähteä, Lamperi, maantielle kävelemään tyttösi kanssa aina
tuonne ruutikellariin saakka, niin saatte olla kahdenkesken. No, ala
mennä!
Portti aukeni, Jaakko teki vielä kerran kunniaa ja lähti niin tyttönsä
rinnalla kävelemään maantietä pitkin. Vaan tyttö katsoi taakseen
luutnanttia kiitollisuudesta kiiluvin silmin, ja kuului Jaakolle
supattavan että "sepä vasta mies on miehekseen, vaikka lie kuinka
korkea herra".
Puolentuntisen perästä palasi Lamperi kasarmiin ja jaellessaan
piiraitaan hiukan häpeissään tovereilleen, selitti hän, että "ne ovat
sellaisia hätiköitä nuo naiset. Viikon perästähän täältä olisi päästy,
mutta ei malttanut sitä odottaa".
* * * * *
Iskos-Paavo oli harteikas, jykevä, vakavapiirteinen, romuluinen
metsäkylän mies. Hän oli ainoa työhön kykenevä miehenpuolinen
talossaan, eikä naisväkeäkään ollut muuta kuin äiti raihnainen ja
sairaaloinen, sekä puolikasvuinen sisar; muut kaikki pahanpäiväisiä
tenavoita. Kovin huolettavalta oli tuntunut, kun aika läheni Paavon
lähteä kasarmiin. Miten kävisi kesätöiden kotona, kuka hoitaisi kynnöt
ja niitot ja yleensä isännyyden? Varoja ei ollut palkata päiväläistä
töihin, eikä oman talon väestä ollut paljo muuhun kuin lehmiä hoitamaan
ja kotiaskareita tekemään. Vaan kaikki maantyöt...!
Sitä oli tuumattu äidin kanssa tyystin pääsiäispyhinä ja tultu siihen
päätökseen, että Paavon pitäisi mennä naimisiin, muuten ei tullut
mitään. Ja Paavo oli miettinyt asiata ja oli huomannut itsekin
välttämättömäksi kosia. Eihän se tosin nainen, vaikka terve oli ja
rotevakin, vastannut miehistä miestä, mutta parempi oli sittenkin,
kunhan oli talossa jokukaan työhön pystyvä.
Paavo kosi naapurikylästä, pantiin kuulutukseen ja kolmen viikon
perästä vietettiin häät. Mutta silloin olikin aika lähteä kasarmiin.
Pyhänä vihittiin ja maanantai-iltana piti jo lähteä liikkeelle. Yhden
ainoan yön sai Paavo maata nuorikkonsa vieressä, yksi ainoa päivä oli
aikaa neuvoa töitä ja taloudenhoitoa.
Miehen voimalla oli Paavo tottunut raatamaan kivikkomaassaan, ja miehen
voimalla teki hän temppujaan sotaväessäkin. Kankeat olivat jäsenet,
hidas ajatuksenjuoksu, mutta tahto oli hyvä eikä voimia puuttunut, ja
niin suoriusikin Paavo kutakuinkin tehtävistään. Mutta kun lomahetki
tuli ja miehet istuivat lavereillaan puhellen koti-oloistaan ja
töistään, näkyi aina huolestuneen ikävöimisen leima hänen kasvoillaan;
mitenhän siellä kotona vain työt suoriutunevatkaan, näytti hän
ajattelevan, kuinka perehtynee nuorikko puutteellisiin oloihin, miten
jaksanee äitimuorikin. Paavo puhui usein, kenen pariin vain sattui,
noista koti-oloistaan ja lausui usein hartaan kaipauksensa päästä
kotonaan käymään.
Ja niin tuli toinen sunnuntai, jolloin miehiä ensi kerran laskettiin
pyhälomalle kokonaiseksi vuorokaudeksi. Iskos-Paavo kirjoitutti -- itse
ei osannut kirjoittaa -- lomalipun, pyysi lupaa kaikilta päälliköiltään
ja toimitti ensimäisenä lappunsa kapteenin allekirjoitettavaksi. Hän
otti hartiavoimalla osaa kasarmin kuuraamiseen, että pikemmin
jouduttaisiin, laittoi myttynsä huolellisesti kokoon, pani tavarat
kaikki paikoilleen ja odotti tuskallisesti hetkeä, jolloin lomaliput
jaettaisiin.
Kului vielä tuntinen, niin jo tuli vääpeli lippuja tuoden. Hän piti
tilapäisen puheen lomalle lähteville, varotti heitä käyttäytymään
siivosti ja arvokkaasti kotipuolessaan ja ennen kaikkea tekemään
kunniaa päälliköille, jos jossain sattuivat niitä tapaamaan. Jakoi
sitten liput; Iskos-Paavokin sai omansa, laski sen huolellisesti kokoon
ja pisti taskuunsa ja lähti reippaasti astumaan maantielle.
Mutta portilla hän muisti sittenkin unhottaneensa piippunsa kasarmiin
ja lähti juosta sävöttämään sitä noutaakseen. Ilossaan ja sokeassa
innossaan ei hän joutunut vilhumaan ympärilleen, ei huomannut että
kapteeni silloin juuri laskeusi sivukäytävää kasarmiin päin, ei
pysähtynyt, ei tehnyt kunniaa. Tuosta tehtiin muistutus, se joutui heti
vääpelin korviin ja juuri kun Iskos-Paavo palasi piippu kourassa
kasarmista, pysäytettiin hänet siihen.
Miksei tehnyt kunniaa kapteenille? Eikö oltu opetettu? Miten
sellaista voisi laskea lomalle, joka ei tuon enempää pidä huolta
velvollisuuksistaan! -- Lomalippu otettiin pois, sinellirulla
viskattiin naulaan. Iskos-Paavo sai jäädä kasarmiin, hänelle määrättiin
kolme viikkoa kotiarestia. Siihen ei ollut mitään vastaansanomista.
En ole koskaan nähnyt surkeampia enkä enemmän masentuneita kasvoja kuin
Iskos-Paavon, hänen seisoessaan siinä kasarmin seinustalla katsellen
kun muut lappoivat portista ulos lomalle. Niskat olivat painuneet
kyyryyn hartioiden väliin, leuka lomotti velttona ja silmät tuijottivat
katuvina ja katkerina ja näyttipä melkein kuin kyynel olisi pyrkinyt
tunkeutumaan luomen nurkasta karkealle poskelle. Kasvojen äskeisen
jäntevyyden ja pirteyden sijalla näkyi nyt pettymystä, nolostumista ja
alakuloista veltostumista.
Siinä hän seisoi lyyhyssä polvin, varsi koukussa seinän vierustalla ja
katseli tuikeasti eteensä. Ajatteliko hän sitä häpeätä, kun toiset
kotikylässä kertoisivat, että "Iskos-Paavoa ei laskettu lomalle, kun
oli kovin tuhma kunnianteossa"; semmoista ne tietysti kertoisivat hänen
nuorelle eukolleen, joka parhaillaan odotti miestään kotiin? Vai
ajatteliko hän peltojaan ja niittyjään, miten nuo olivat ottaneet
kasvaakseen siinä kuivuudessa; rukiinlaihoaan, joka vasta oli
tuoreimmillaan alkanut vihannoida kun hän lähti sotaväkeen, ja
suvi-oraitaan, jotka silloin vielä tuskin olivat nousseet päälle?
Miettikö, miten nuorikko malttaisi vanhalla, laiskalla ruskolla
lannoittaa ja kyntää kesantopeltoa syysviljaa varten, tai muistaisiko
tuo ojittaa sitä suopalstaa, jota hän oli neuvonut kuivaamaan?
Kaihoiliko niitä hukkaan menneitä iloja, joita oli toivonut saavansa
viettää kotipellon pientareella pyhäaamuna nuoren vaimonsa, vanhan
äitinsä, pienten siskojensa ja "hallikoiran" parissa, kun he olisivat
kertoneet hänelle tapauksista kotona ja hän taas olostaan
kasarmissa...?
En tiedä. Hän ei puhunut mitään, eikä ollut kellään meistä lomalle
lähtevistä mieltä mennä häntä siinä puhuttelemaankaan. Mutta näin, että
monelle kävi sääliksi Iskos-Paavon kova kohtalo, ja olisi joku
hellämielinen kenties taipunut vaihtamaan oman onnensa hänen
onnettomuuteensa, jos se olisi käynyt päinsä, vaikka kaikki tiesivät,
kuinka pitkäksi pyhäpäivä voi käydä reservikasarmissa.
Mutta se ei käynyt päinsä. Eikähän sotamies sitäpaitsi saa näyttää
olevansakaan sääliväinen eikä hellämielinen, jos olisikin.