Mieliala kasarmissa oli apea, hitaasti kuluivat ne autiot tunnit.
Oltiin ensi iltaa reservimiehenpuvussa. Jo edellisenä iltana oli tosin
saavuttu kasarmiin, mutta silloin oli vielä saanut omissa vaatteissaan
liikuskella vapaasti pihalla ja maantielläkin ja omissa vaatteissaan
myös viskautua nukkumaan kasarmin kylmästi tervehtiville lavereille,
uneksimaan alkavista vaivoista ja päättyneestä vapaudesta.
Niin eilen vielä, mutta nyt oltiin jo sotapuvussakin, leveät
hurstihousut jalassa, lianharmaja virkatakki hartioilla ja päässä pieni
soikea kairalakki. Oltiin reservimiehiä, kaikki yhdennäköisiä. Jo tuota
pukua katsellessaan kävi miehille ikäänkuin selvemmäksi ja syvemmäksi
se haikea tunne mikä sydämessä asui. Heiltä oli riistetty se
persoonallisuuden, se itsemäärääväisyyttä leimaavan vapauden
tunnusmerkki, minkä ehonvaltainen vaatetus suopi jokaiselle,
hienoimmalle ja ryysyhimmälle, kauppapalvelijalle ja kivityömiehelle.
Tukat oli keritty, korkosaappaat pantu kaikille jalkoihin, ja
pituutensa mukaan olivat miehet mitatut ja numeroidut. Ja heistä
tuntui, -- joskin useista hämärästi ja epäselvästi -- etteivät he enää
olleet omia itsiään, eivät enää Pekkoja, Paavoja eikä Jusseja, vaan
että olivat pelkkiä -- numeroita.
Ruunun velli oli syöty ja iltahuutoa odoteltiin, -- eli yleensä illan
kulua. Samanpuolelaiset pysyttelivät yksissä ryhmissä, istuskelivat
enimmäkseen ääneti mikä missäkin; väliin vain joku virkahti sanasen,
pari, matalalla äänellä, mutta varsinaista keskustelua ei syntynyt.
Muutamat olivat viskautuneet nurmikolle maantienpuolisen aidan kupeelle
ja katselivat siitä edes kaihoten sitä vapautta, joka heiltä oli
katkaistu. Mutta siihenkin tuli aliupseeri ja komensi aitoviereltä
pois: nurmikolla loikominen on kovasti kielletty, siitä ankarasti
rangaistaan.
-- Ota hänestä sitten selvä mistä ei rangaista... ja sekin rangaistus
tuo jaksettanee kärsiä.
-- Jo vain nuokin nurmet saatanee miehissä maksetuksi, minkä siinä
lienevät pilaantuneet.
Niin murahtelivat miehet, vääntäytyen siitä verkalleen
hiekkakäytävälle. Vaan kun upseeri kääntyi päin ja rääkäsi että: mitä?
niin kävelivät he sanaa puhumatta pihallepäin.
Ruokasuojassa piti vääpeli haluttomasti kuuntelevalle miesjoukolle
kansantajuista esitelmää, miten heidän tulisi menetellä takapihalla
kulkiessaan, ja miten eivät saisi -- rangaistuksen uhalla -- menetellä.
Siitä annettiin vielä virallisesti iltahuudossa kaikille tarkat
säännöt.
Muutamat hyvästelivät portilla jotain toveriaan, joka
lääkärintarkastuksessa oli päästetty vapaaksi ja nyt iloisin mielin
teki lähtöä kasarmista.
-- Ja sanohan terveisiä, ettei täällä ole hätää mitään, vähän työtä ja
paljo palkkaa.
-- Sanotaan, sanotaan.
Tuollaisella rohkaisevalla sukkeluudella koetti eräs evästää lähtevätä.
Mutta kun tämä aidannurkasta oli kääntynyt oikealle, kääntyivät jälelle
jääneet vitkalleen pois portilta, eivätkä uskaltaneet toisiaan kohti
katsoa, maahan vain tähystivät.
-- Sillä se onni oli tuolla Heikillä, kun talvella särki käsivartensa
halkopinon alle.
-- Kaatui minunkin olalleni tässä keväillä ranka, mutta kestipähän...
Kasarmissa katselivat toiset kummissaan yksitoikkoisia, autioita seiniä
ja kaksikerroksisia, liistapuilla miehittäin paistatettuja lavereita,
jotka heidän mieleensä niin ehdottomasti muistuttivat tallin pilttuita,
ja he tunsivat jo melkein olevansakin ilkeästi luontokappaleen
kaltaisia... Tuollaiseen parteenhan sitä nyt kesäkseen on kytketty...
Joku rohkeampi uskalsi ajankuluksi ehdottaa kellon huikkausta, mutta
toisilla ei nyt sydän antanut myötä sellaiseen leikkiin ja ehdottajakin
pisti nolostuneena kellonsa ruunun takin alla olevan liivinsä taskuun.
Hän istui laverin laidalle ja katseli siinä pitkin leveitä
housunlahkeita alas kenkiään, jotka hänellä oli omat jalassa. Ne
tuntuivat nyt niin omituisen rakkailta ja kauniilta nuo omat kengät...
Jo se aika osasi käydä pitkäksi! Tunnit tuntuivat päiviltä. Tekemistä
ei ollut miehillä mitään, ja jo kymmeneen kertaan olin minäkin ehtinyt
päivän kuluessa käydä ympäriinsä jokapaikassa kasarmiaituuksen sisässä.
Ajatuskin tuntui kulkevan niin työläästi, yksi ainoa mielle siinä
pyörieli, nimittäin että milloinkahan tämän surkeuden viime päivä
koittanee, -- koittaneeko koskaan! Tähän se nyt kuluu paras puoli
kesää, ja sittenkin on vielä toinen puoli palvelusaikaa jälellä.
Sitä miettien nousin taas pienelle kivikunnaalle, joka kohosi päällikön
talon takana, ja josta näkyi maailmaa kasarminaituutta hiukan
avarammin. Kapusin katajikkojen lomitse ja kuulin samassa pehkon
juurelta hiljaista puhetta. Katsoin; näin kaksi kohtalotoveriani
istumassa kylikkäin kiven kupeella. He keskustelivat hekin verkalleen
siitä, mikä sydäntä painoi, ja -- söivät. Eväslaukku oli heillä
välissään, siitä leikkasivat vuoron päältä leipäpalan, vääntivät voita
päälle, ja toisessa kädessä pitivät läskiviipaletta, josta aina palan
purasivat.
-- Jotta kuus viikkoako sanot, minusta sitä tulee enemmänkin, tulee
kolme päivää seitsemättä, virkkoi toinen -- Mölsäksi opin hänet
sittemmin tuntemaan -- palaa pureskellen.
--- Seitsemättäkin taitaa tulla, vastasi toveri, Pekka Kokkonen, ja
leikkasi laukusta läskiä uuden viipaleen, ikäänkuin lohdutukseksi
niiden kolmen päivän varalle, joita hän ei ollut ottanutkaan lukuun. --
Eikä siitä mitenkään vähemmällä pääse.
-- Eihän siitä nyt enää miten pääse... näkemättä se nyt koti jäi
seitsemäksi viikoksi.
Jo leikkasi Mölsäkin taas viipaleen, kohotti sen päänsä tasalle, avasi
suuren kitansa ja solautti sinne makupalan. En voinut olla hymähtämättä
noille alakuloisille aterioijille. Nälkäänsä he eivät syöneet, vasta
olivat pistelleet ruunun velliä. He söivät vain viihdyttääkseen
ikävätään ja lohduttaakseen masentunutta mieltään. Tuo kotoinen eväs
muistutti näissä oudoissa oloissa sentään jonkun verran kaivattuja
kotoisia tiloja. Pekka tuntui jo saaneen kyllänsä, pyyhkäsi
halveksivasti ruunun housuihin puukkonsa terää ja rupesi työntämään
sitä housunkauluksen sisäpuolelle kätkettyyn tuppeen.
-- Syö, veli, syö, kehotti vielä Mölsä, mitäpä näistä säästää, eipä
täällä kuuluta kumminkaan suvaittavan omia ruokia. Syödään pois!
-- Milloin häntä taas omaa ruokaa saaneekaan nähdä, tuumi siihen
Pekkakin, levitti vielä kerran voita leivän levylle ja leikkasi tukevan
kaistaleen.
-- Ja ensi päivähän se on pahin hirressäkin...
Varusmestarin pieni poika juoksi siitä ohi rinnettä pitkin ja pysähtyi
kummissaan katsomaan suruisen näköisiä ruokailijoita.
Tuo lapsi tavallisessa lapsenpuvussaan ja leppeine lapsenkasvoineen
tuntui Pekasta niin kodikkaalta ja tyynnyttävältä, että hän heti
iloisempana virkahti:
-- Poika hoi, paiskaapas kättä. Tahotko voileivän...? Mikä on nimesi
Santtuko...? Vai varusmestarinpoika, vai... Siitä saat piirakkaa, syö
pois ujostelematta. Pieni oletkin vielä, raukka... mutta vielä se
sinunkin vuorosi tulee hypätä ruunun housuihin kun elänet, vielä
tulee... jos et ajoissa pitäne varaasi... He, tuossa saat läskiäkin...
Vaan jos viisas lienet, menet ajoissa merelle, menet Amerikkaan, menet
vaikka minne. Sillä tämä on hiiestä heitettyä tämä sotameininki...
Poika katseli kummissaan puhujaa -- ei nähtävästi ymmärtänyt puhetta --
ja lähti siitä juosta viilettämään alas mäkeä. Kävelin jo minäkin taas
kasarmia kohden, ja mietiskelin mielessäni sitä paljo laulettua
suomalaista urhoollisuutta ja soturimainetta...
Samassa soitettiin iltahuutoon, ja miehet keräysivät ryhmittäin mikä
miltäkin puolen, ja asettuivat riviin, kuten heidät päivällä oli
mitattu ja numeroitu.
... Niin, ensi päivähän se taitaa olla pahin -- hirressäkin.