Kerron "sotamiesajoiltani", vaikka minun kenties oikeammin pitäisi
kertoa vain "reservimiesajoiltani", sillä mielipiteet siitä, onko
reservimies sotamies, ovat tietääkseni erilaiset.
Ainakin "lähin päällikköni", ensi plutoonan toisen osaston päällikkö,
tarkka-ampuja Makkonen, oli sitä mieltä että sotamies ja reservimies
ovat aivan eri asioita, ja vaikka tuo tieto hieman lannisti
kunniantuntoani, kun näet minäkin olisin tahtonut kehuskella olleeni
sotamiehenä, -- niin ketäpä reservimies uskoo ellei päällikköään.
Seikka oli näet semmoinen, että osastopäällikkö Makkosella ei
ollut velvollisuutta -- tuskin oikeuttakaan -- pitää niitä
"sisäharjoituksia", joissa nämä soturielämän tärkeät arvoasteet tyystin
ja tarkoin opetetaan ylimmästä alimpaan saakka. Mutta hän halusi itse
antaa alamaisilleen juuri siitä pienen erityisläksyn.
Hän oli näet, kuten jo mainitsin, pelkkä tarkka-ampuja, vaikka
päällikkönä olikin, ja tuo seikka tuntui häntä itseään hiukan
huolettavan. Jos olisi ollut edes jefreitteri, jos olisi ollut yksi
ainoa vaatimaton nauha olkapäillä, niin hän jo olisi ollut oikea
oikeutettu päällikkö. Mutta ei. Hänen ei ollut onnistunut saada yhtään
nauhaa, hän oli pelkkä sotamies, ja siitä syystä hän käsitti, että
tuhman reservimiehen on vaikea huomata antaa hänelle, niinkuin
päällikölle, hänelle tuleva arvonsa ja kunnioituksensa.
Sentähden hän, kun kerran levättiin "volnassa" jostakin ankarasta
ampuma-asennosta, yhtäkkiä asettui hyvin vakavan ja opettavan näköisenä
hajasäärin rivin eteen ja alkoi:
-- Kostamo.
(Kostamo oli osaston ainainen syntipukki. Hänestä saan vielä myöhemmin
kirjoittaa erityisen kuvauksen.)
-- Kostamo!
Ei vastausta.
-- Kos-ta-mo!!
-- Minä... herra... herra...
-- Sinä herra! Eläkä nosta kättä ohimoille kun rivissä seisot --
tolvana! Kuinka vastaat päälliköllesi jos hän, niin kuin nyt
esimerkiksi minä, sattuu sinulta jotain kysymään? Hä? Kostamo!
-- Juu... herra... aliupseeri.
-- Niin, juuri niin, jos minä nyt satun olemaan aliupseeri. Mutta
olenko minä aliupseeri?
-- Ette... herra...
-- No kun mulle vastaat, niin miten silloin sanot?
-- Sanon että... ette ole...
-- Voi sun siunattu sitä tyhmyyttä. Siinä sen kuulette muutkin kuinka
tökerö voi olla Jumalan luoma ihminen. -- Kostamo: mikä minä olen?
-- Makkonen.
-- Niin, vaan puhutteletko sinä minua vain niinkuin tuota Tikkaa, että
kuule sinä Makkonen? Mikä minun arvoni on ja arvonimeni?
-- Herra.
-- Herra kyllä, vaan mikä muu? Olenko minä aliupseeri, vai olenko
reservimies, vai olenko torvensoittaja, vai mikä minä olen...? Ei
ymmärrä pukki venättä. Sano sinä, Tikka, mikä minä olen?
-- Sotamies.
-- Niin, se lähti yhdellä kertaa, kun oikeasta miehestä lähti.
Sotamies, eli tarkka-ampuja Suomen tarkka-ampujapataljoonassa. Vai
oletko sinäkin Kostamo sotamies?
-- Olen.
-- Oho, siinäpä se juuri olikin erehdys. Sinäkö sotamies, siis aivan
samanarvoinen kuin minä, että jos minä astun riviin ja sinä tähän
komentamaan, niin ykskaikki, sama juttu. Olisiko se niin -- hä? Minä
kävisin oikein pataljoonassa oppia kolme vuotta ja sinä täällä kuusi
viikkoa, ja sitten me olisimme yhden arvoisia -- hä? Ei siitä
puhettakaan. Teistä ei ole sotamies yksikään eikä yhdestäkään koskaan
tule, vaan mitä te olette?
Makkonen kysyy puolen riviä järjestään joka mieheltä, mutta ei kukaan
tiedä. Kaikki ovat luulleet olevansa sotamiehiä, ja kun he sitä eivät
ole, niin muuta he eivät tiedä.
-- Ette te ole sotamiehiä, vaan reservimiehiä te olette, muistakaa se.
Sotamiehen ja reservimiehen välillä on erotus suuri, se on yhtä suuri
kuin jefreitterin ja luutnantin välillä, taikka niinkuin minun ja
teidän välillä. -- No, Kostamo, miten vastaat siis minulle, kun sinulta
kysyn?
-- Minä, herra sotamies.
-- Niin, herra sotamies, taikka paremmin herra tarkka-ampuja, sillä
minä olen oikea tarkka-ampuja, jommoista sinusta ei eläissäsi tule.
Muista se toiseksi kertaa, kun sinulta kysyn.
Alettiin taas tehdä ampuma-asentoja. Makkonen komensi ja huusi jos
mahdollista vielä kovemmin kuin ennen, tuntien syvästi oman arvonsa.