"En tiedä tarkalleen, sir, mutta se on itälinjalla, ja piikkilanka
on siihen kiinnitetty. Hän kehui, että olitte itse naulannut siihen
langan. Kyllä te tunnette sen siitä, että puu on kuorittu jostakin
paikasta alapuolella aivan paljaaksi, ja viisi sataa hän tarjosi
minulle, jos... minä... pettäisin teidät... sir."
Hänen päänsä painui sivulle ja silmät menivät kiinni. Heleänväriset
hiukset levisivät päänalaiselle. Kasvot olivat pöhistyneet ja
naarmuisen punaiset. Vasen käsivarsi, jonka koura oli hakannut itsensä
miltei muodottomaksi, oli ojennettuna pitkin ruumista ja oikea, jossa
ei ollut kättä, heitettynä poikki rinnan, joka ei ollut muuta kuin
läiskäre punaisia kuhmuja. McLean muisti sitä iltaa, suunnilleen vuosi
takaperin, kun hän pestasi palvelukseensa ventovieraan Frecklesin.
Peittäen loukkautuneen käsivarren toisella kädellään ja toisen laskien
hellästi pojan otsalle McLean kumartui hänen puoleensa. Freckles
liikahti kosketuksesta ja kuiskasi niin lempeästi kuin pääskynen
räystään alla: "Jos tulette tätä tietä... huomenna... niin olkaa
hyvä... saamme sitten koettaa... uutta tanssia!"
"Onpa sillä sisua!" jupisi McLean.
Sitten hän meni ulos ja käski vaimon tarkasti vartioida Frecklesiä
ja lähettää Duncanin hänen luoksensa suolle heti hänen tultuaan. Hän
seurasi rajalinjan polkua ja saapui taistelupaikalle. Siellä hän astui
Frecklesin kamariin varovasti, kuin jos hänen sielunsa olisi siellä
uinaillut ja voisi herätä, ja katseli ympärillensä kummastelevin silmin.
Kuinka poika oli kaiken tämän sommitellut! Minkä maalauksen hän olikaan
luonut elävin värein! Hänellähän oli maalarin aisti. Hänellä oli
runoilijan sielu. Johtaja astui varovasti samettimaiselle permannolle
ja hellin sormin tunnusteli vihannuuden tuoreita seiniä. Hän seisoi
kauan kukkapenkereen ääressä ja katseli tätä heleitten kukkien vallia,
ikäänkuin epäilisi sen todenperäisyyttä.
Mistä Freckles oli löytänyt ja osannut siirtää sellaisia saniaisia? Kun
McLean käännähti niistä pois, pysähtyi hän äkkiä.
Hän oli tullut "tuomiokirkon" ovelle. Mitä Freckles tässä oli
tavoitellut, olisi ollut selvää kenelle tahansa. Mitä oli liikkunut
tuon aran, vaiteliaan pojan sydämessä, kun hän oli keksinyt tämän
pitkän, hämärän metsäkujanteen, koristanut sen sisäänkäytävän,
raivannut ja tasoitellut sen sivukuorit ja peitellyt sen alttarit
matoilla? Mitä aito Luojan työtä olivatkaan nuo mahtavat elävät pilarit
ja tuo vihanta, holvattu kupu! Kuinka suuresti muistuttivatkaan
kirkkojen värillisiä lasi-ikkunoita nuo pitkät puitten väliset
aukeamat, joita täyttämässä oli sinisiä viiruja, kultaisia säteitä
ja lehtien smaragdinkarvaisia vivahduksia! Missä hän saattoi tavata
mosaikkeja, jotka pystyivät kilpailemaan tämän elävillä väreillä ja
kimaltelevilla valoilla lasketun sivukuorin kanssa? Oliko Freckles
harras kristitty, joka täällä piti jumalanpalvelustaan? Vai oliko hän
oppimaton pakana ja tulikohan tuota ihastuttavaa kujannetta pitkin Pan
soitellen ja dryadit, nymfit ja keijukaiset karkeloiden hänen edessään?
Kuka voi tutkia pojan sydämen syvyyttä? McLean oli kuvitellut
Frecklesiä horjumattoman rehelliseksi, rohkeaksi ja uskolliseksi
olennoksi. Mutta tässäpä ilmenikin sydän, joka janosi kauneutta,
taidetta, seuraa, palvomista. Se oli kirjoitettu joka kohtaan
permannolle, seinille ja koko tuon siimeksisen metsänaukeaman
koristelulle.
Kun Duncan saapui, kertoi McLean hänelle taistelun kulun, ja he
nauroivat katketakseen. Sitten he läksivät linjalle etsimään määrättyä
puuta.