"Toivon, ettei ole", vastasi McLean. "En eläissäni ole nähnyt koiran
saavan sellaista kyytiä. Ei se mies aio palata koettamaan, miltä se
uudestaan tuntuisi. Me voimme varmasti löytää puun. Ja ellemme löydä,
niin ainakin Freckles. Toimitan tänne riittävästi väkeä viemään sen
pois viipymättä. Se takaa rauhan edes joksikin aikaa, ja minä toivon,
että koko työkunta voidaan kuukauden kuluttua siirtää tänne. Pian tulee
syksy, ja sitten minä aion -- jos hän myöntyy -- lähettää Frecklesin
äitini luo kasvatettavaksi. Kun Freckles on niin notkea sekä mieleltään
että ruumiiltaan, voi hän muutaman vuoden oppia saatuaan tehdä vaikka
mitä. Jaa, Duncan, olisinpa maksanut sata dollaria, jos olisitte saanut
olla täällä itse näkemässä."
"Ja tullut murhamieheksi", mutisi ajomies. "Toivon, sir, että te teette
tuumistanne totta, vaikka minä yhtä kernaasti näkisin oman lapseni
riistettävän pois kodistani kuin tuon Frecklesin. Me rakastamme poikaa,
minä ja Saara."
Helppo oli löytää tarkoitettu puu, se kun oli niin hyvin kuvattu. Kun
isot hirsivankkurit seuraavana aamuna kolisten vierivät mökin ohitse
rämeelle päin, heräsi Freckles, hyppäsi pystyyn ja oli tuota pikaa
niitä seuraamassa. Jäsenet olivat niin hellät ja jäykät, että joka
liike oli suoranaista kidutusta ensi aluksi, mutta tila parani, ja
pian hän ei enää paljoakaan kärsinyt. McLean torui, että hän oli jo
lähtenyt liikkeelle, mutta sydämessään hän riemuitsi jokaisesta uudesta
todisteesta, joka paljasti pojan luonteen jaloutta.
Puu oli jättimäinen vaahtera ja niin kallisarvoinen, että he melkein
kaivoivat sen ylös juuria myöten. Kun se oli kumossa, kappaleiksi
katkottuna ja kuormaksi laitettuna, oli vielä yksi tyhjä vaunu
käyttämättä. Heidän paraikaa kerätessään kapineitaan kokoon sanoi
Duncan:
"Jossakin tässä aivan lähellä on muuan iso ontto puu, jota olen hieman
katsellut vesialtaaksi elukoilleni; se, joka minulla nyt on, on niin
pieni. Portland-yhtiö sahautti sen poikki viime vuonna; se on kuusi
jalkaa läpimitaten ja ontto neljänkymmenen jalan korkeudelta. Olipa se
aika pukari. Koska miehet ovat täällä ja nuo tyhjät vaunutkin tuossa,
niin miksen lastaisi sitä niille ja veisi talliini ohimennessä?"
McLean sanoi, että sen hän kernaasti tehköön, käski ajomiehen poiketa
tieltä ja käydä hakemassa tuon rungon ja pani mukaan apuväkeä ja
työkaluja.
Frecklesiä hän oli pyytänyt istumaan kerallansa vaahteran kappaleelle,
mutta nyt poika pyysi päästä rämeelle Duncanin kanssa.
"En ymmärrä, miksi tahdot lähteä mukaan", sanoi McLean. "Ei minulla ole
sulle mitään työtä tänä päivänä."
"Nähkääs, juuri eilen luin uudesta kirjastani, että ne pesivät ontoissa
puissa, eikä niitä ole kovinkaan monta rämeellä. Entäpä jos ne
asustavat juuri tuossa puussa?"
"Lähdeppä sitten", virkkoi McLean. "Se on eri juttu. Jos ne sattumalta
sieltä löytyvät, niin sano Duncanille, että hänen pitää jättää puu
rauhaan, kunnes linnut ovat hommansa lopettaneet."
Sitten hän kapusi vaunuihin, jotka vierivät pois. Freckles kiiruhti
rämeelle. Hän oli hieman jälessä, mutta saattoi kumminkin nähdä miehet.
Ennenkuin hän tavoitti heidät, olivat he poikenneet läntiseltä tieltä
ja painuneet rämeen itäpuoleen.
He pysähtyivät mahdottoman suuren kaatuneen puun luo. Se oli sahattu
poikki lähes kolmen jalan korkeudelta maasta ja runsaasti kolmen
neljänneksen verran läpimitasta; se oli kaatunut itäänpäin, mutta
runko oli vielä kannossa kiinni. Viidakko oli melkein läpipääsemätön,
mutta Duncan tunkeutui sinne ja rupesi sorkkaraudalla koputtelemaan
runkoa, saadakseen selville, kuinka pitkältä se oli ontto, jotta he
tietäisivät, mistä katkaista. Heidän odottaessaan hänen päätöstään
lensi sen aukosta iso musta lintu, joka purjehti pois heidän päittensä
ylitse.
Freckles hyppi vimmatusti. "Minun kanani! Voi, siinähän ovat minun
kanani!" kirkui hän. "Voi, Duncan, tulkaa joutuin! Te olette löytänyt
kallisten kanojeni pesän!"
Duncan riensi ontelon suulle, mutta Freckles ennätti edelle.
Hän murtautui myrkyllisten köynnösten ja pensasten läpi vaaraa
ajattelematta ja kapusi kannon huipulle, Duncanin saapuessa hän karjui
kuin villi.
"Se on muninut!" kiljui hän. "Voi, minun iso kanani on muninut ja
hautonut minulle pienen kanan, ja vielä siinä on yksi muna. Minä voin
sen nähdä kokonaan... kuinka hassunkurisen näköinen valkea pienokainen
se on! Duncan, voitteko nähdä pienen valkean kanaseni?"
Duncan saattoi helposti nähdä sen ja samoin kuka muu tahansa. Freckles
kömpi sisälle onteloon ja hellävaroen kantoi päivänvaloon lehdillä
sisustetussa hatussaan sähisevän, silmiään räpyttelevän pikku olennon.
Miehet ihastelivat sitä niin, että Frecklesin tuli hyvä mieli. Hän oli
unohtanut koskaan olleensakaan kipeä ja jäykkä jäsenistään ja sukoili
sitä kaikin mahdollisin hyväilynimityksin.
Duncan keräili kapistuksiaan kokoon. "Pois, pojat!" sanoi hän
iloisesti. "Tähän runkoon ei käy koskeminen, ennenkuin Frecklesin
kanaset ovat hommansa lopettaneet. Paras suoria tiehensä. Etköhän vie
sitä takaisin, Freckles? Sehän on juuri päässyt kuoresta ja saattaa
vilustua. Huomenna sinulla kaiketi on kaksi."
Freckles kömpi taas onteloon ja laski pienokaisen hellästi munan
viereen. Takaisin tultuaan hän sanoi: "Teinpä tuhmasti, kun en
tuonut munaakin poikasen mukana, mutta pelkäsin koskea siihen. Se on
muodoltaan kuin kananmuna, mutta isompi kuin kalkkunan ja väri koreinta
sinistä, ja siinä on isoja ruskeita täpliä, aivan kuin kirjassa
sanottiin Mutta ette ole koskaan nähneet mitään niin omituista kuin
tuo muna oli siinä lahon puun keltuaisella ja vieressä hullunkurinen
nahkanaamainen valkea poikanen."
"Minäpä sanon sinulle jotakin", lausui muuan ajomiehistä. "Oletko
koskaan kuullut puhuttavan siitä Lintunaisesta, joka raahaa konetta
ympäri maata ja ottaa kuvia? Hän otti kuvan viime kesänä Jim-veljeni
maalta, ja Jim on niin hassahtanut sellaiseen, että heittää kyntämisen
ja juoksee sen naisen perässä aina kun löytää pesän. Hän auttaa naista
mikäli voi niitä löytämään ja saa sitten kuvan siitä hyvästä. Jim on
niin koppava kuvistaan, että pitää niitä raamatussaan. Niitä hän sitten
näyttelee joka vieraalleen ja rehentelee sillä, kuinka on auttanut
naista niitä ottamaan. Jos tahdot olla nokkela, niin lähetä noutamaan
hänet, ja hän kyllä ottaa aivan ilmi elävän kuvan. Jos autat häntä,
saat häneltä kuvan sinäkin. Sitä olisi lemmon lysti pitää, sittenkun
linnut ovat lähteneet. En tiedä, mitä ne ovat. En ole koskaan nähnyt
senkaltaista ennen. Ne lienevät harvinaisia. Onko teistä joku, pojat,
nähnyt milloinkaan näillä mailla tuontapaista lintua?"
Ei kukaan ollut nähnyt.
"No niin", puhui mies edelleen, "kun tätä puuta ei otettukaan, niin
olen vapaa kello kahteentoista ja lähdenpä tästä kaupunkiin. Minä menen
juuri hänen asuntonsa ohi. Ja kovasti tekee mieleni pysähtyä kertomaan
hänelle tästä. Jos hän ajaa suoraan rämeelle länsitietä ja kääntyy
itään tämän ison sykomoorin kohdalla, ei hän voi olla löytämättä puuta,
vaikka Freckles ei olisikaan paikalla häntä opastamassa. Jim sanoo,
että hänen työnsä on kunniaksi sille valtiolle, jossa hän asuu, ja
että joka mies, joka ei vointinsa mukaan tahdo häntä auttaa, on kehno
luontokappale. Vanhan isäukkoni oli tapana sanoa, että koko uskonto
on siinä, jos tekee toisille mitä toivoo heiltäkin itselleen, ja jos
minun pitäisi ottaa kuvia linnuista, niin tuntuupa siltä, että olisin
mahdottoman iloinen saadessani ottaa tämäntapaisen kuvan. Niin että
minä todellakin pysähdyn kertomaan hänelle, ja kukaties, hitto vie, hän
vielä antaa minullekin tuon pienen valkean poikasen kuvan vaivastani."
Freckles kosketti häntä käsivarteen.
"Tekeekö hän sille pahaa?" kysyi hän.
"Vielähän nyt mitä! Eipä tietenkään", vastasi ajomies. "Hänhän suuttuu
jokaiseen, joka ampuu linnun tai rikkoo pesän. Ja puolittain tappaa
itsensä rämpiessään kaikkialla ja kaikilla säillä opettamassa kansaa
rakastamaan ja suojelemaan lintuja. Hän on niin vietävän arkakin
niistä, että Jimin eukko sanoo hänen panevan Jimin seisomaan niinkuin
minkäkin vanhan hupsun pitämässä sateenvarjoa niiden päällä, kun ne
ovat nuoria ja hentoja, kunnes saa ne 'fokukseen', mikä sitten sekin
lienee. Jim sanoo, ettei hänen maallaan ole ainoatakaan lintua, joka
ei näytä kernaasti pysyvän hänen lähettyvillään, kun hän on niitä
mairitellut jonkun päivän. Ja niitä kuvia sitten, joita hän ottaa,
niitä ei uskoisi kukaan, joka ei ole seisonut katsomassa niiden
ottamista."
"Lupaatteko varmasti käskeä häntä tulemaan?" kysyi Freckles. --
Duncan nukkui kotona sinä yönä. Hän kuuli Frecklesin hiipivän ulos
varhain seuraavana aamuna, mutta oli liian uninen ihmetelläkseen,
miksi se tapahtui, kunnes kävi aamuaskareillaan. Huomatessaan, ettei
yhdelläkään elukalla ollut jano, ja nähdessään vesikaukalon reunoja
myöten täynnä hän älysi, että poika koetti lohduttaa häntä sen ison
altaan menettämisestä, jota hän oli niin hartaasti halunnut.
"Herra siunatkoon hänen lämmintä pikku sydäntään!" lausui Duncan.
"Ja niin runneltu on poika, että vähinkin liike riipaisee häntä kuin
veitsellä viiltäisi. Eipä ihme, että kaikki häntä rakastamme."
Freckles oli täydessä touhussa, ja sydän oli hänellä niin tulvillaan
onnea, että hän kerrassaan unohti kaikki vammansa. Hän kulki pitkin
vahtipolkuaan ja kiertäessään itäsivua poikkesi katsastamaan
kanasiansakin. Emolintu istui pesässä. Hän pelkäsi toisenkin
munan olevan kuoriutumassa, niin ettei tohtinut häiritä sitä. Hän
kävi määräkierroksen ja saapui varhain opintokammioonsa. Hänellä
oli ateria mukanaan eikä ollut pakko lähteä toiselle retkelle,
ennenkuin iltapuolen keskivaiheilla. Hänellä oli runsaasti aikaa
työskennellä kukkalavallaan, somistaa kammiotaan ja lukea kanoistaan.
Hellävaroen hän järjesti huonettaan ja kasteli kukkasia ja permantoa.
Lepopaikakseen hän oli valinnut raikkaimman kolkan länsipuolelta,
jossa miltei alinomaa kävi tuulenhenki; mutta tänään kuumuus oli niin
paahtava, että se tunkeutui tännekin.
"Onpa hyvä asia, kun ei mikään pakota minua istumaan sisällä",
sanoi hän. "Siellä ei tuuli tunnu yhtään, ja varmaan siellä
kerrassaan höyryää. Voi, mutta olipa se onni, että Duncan keksi
pesän ennenkuin ilma kävi sietämättömän kuumaksi! Olisin saattanut
jäädä tietämättömäksi. Eikö olisi ollut häpeä menettää tuota näkyä?
Senkin nokkela pikku peijakas! Kun se sitten lähtee vaapertamaan alas
puunrunkoa minua vastaan, niin eikös siitä tule ihan sirkus? Tuleekohan
siitä yhtä näppärä jalkataiteilija kuin isästä ja emosta?"
Helle yltyi. Tuli puolipäivä, ja Freckles söi päivällisensä ja istahti
tunniksi pariksi penkille kirja kädessä.