Vanhin poika teki härkäpyllyn joka merkillisyyden kunniaksi, ja
koettaessaan seurata hänen esimerkkiään pikku veli keikahtikin syrjään
ja siinä sätkytellessään loukkasi jalkansa kirveeseen, jolla äiti oli
vääntänyt laatikon kannen auki. Se taltutti heitä, ja he kantoivat
kirjat sisälle. Vaimo teki niille tilaa kaappinsa ylähyllylle, jossa ne
olivat kaukana asiattomain pikku sormien ulottuvilta.
-- Kun Freckles lähti vahtitoimeensa seuraavana aamuna, kiilteli uusi
kirkas pönttö hänen selässään. Musta "kukko", nyt pelkkänä pilkkuna
sinitaivaalla, näki sen välähdykset ja ihmetteli mitä se oli. Kokoon
laskettu haavi riippui pojan käsikirveen sivulla, ja lintukirja oli
pöntössä. Hän kulki pitkin linjaansa, tarkasteli huolellisesti joka
jaksoa ja nuuski rajalinjan jokaista jalanmittaa, sillä hän oli
päättänyt, ettei heittäisi työtään leväperään; mutta jos koskaan
nuorukainen on "hitaasti kiiruhtanut", niin ainakin Freckles sinä
aamuna. Kun hän viimein joutui sille paikalle, jonka oli raivannut
ja ruokonnut laatikkonsa ympärille, paisui hänen sydämensä siitä
ylpeydestä, että hänellä nyt oli niinkin paljon, mitä voi sanoa
omakseen, ja hänen vilkkaat silmänsä nauttivat paikan kauneudesta.
Hän oli laittanut ison majan, jossa oli yhden seinän tasalla kaapin
ovi. Kolmella sivustalla kapuilivat kauniit rykelmät villiruusuja
puitten alemmille oksille. Seininä oli osaksi katinjuustoja, osaksi
leppiä, orapihlajoita, salavia ja kuusamia. Täytteenä oli alhaalla
tiiviisti vaaleanpunaisia kalmioita ja keltaisia juhannusruohoja, ja
hajupihkalta tuoksuvat humalavieraan lonkerot punoivat kaikki yhteen.
Yhdeltä sivulta alkoi heti räme, ja siinä kasvoi osmankäämiä kosolta.
Niiden eteen hän oli istuttanut rivin vesihyasintteja vähäistäkään
rikkomatta niiden taivaansinistä kukintaa, ja missä maa hieman kohosi,
siihen hän oli sijoittanut sarjan tulikukkia, jotka olivat puhkeamassa.
Vasemmalla hän oli keksinyt luonnon omituisesti järjestämiä puita,
jotka tapailivat pilviä ja olivat asettuneet vähitellen kapenevaksi
kujaksi, niin että siinä oli pitkä avoin käytävä, joka päättyi
rämeen pimeihin syvyyksiin. Pieni tausta pensaita, jotka keskellä
lahoavia puunrunkoja tunkivat esille tasaisesta sammalpeitteisestä
tanteresta, teki helposti käsitettäväksi, minkä tähden Freckles oli
nimittänyt tämän paikan "tuomiokirkoksi", vaikkei koskaan ollut kuullut
sanottavan, että "lehdot olivat Jumalan ensimmäiset temppelit".
Kahden puolen niitä puita, jotka olivat ensimmäisenä holvikaarena tässä
hämärässä lehtokujassa, hän oli istuttanut sanajalkoja, jotka ylenivät
jo puoleen miehenmittaan näinkin varhaiseen vuodenaikaan, ja niin
taidokkaasti oli työ tehty, ettei niistä ainoakaan alkanut siirrosta
nuokkua. Vastapäätä hän raivasi palasen maata ja järjesti siihen
kukkalavan. Hän täytti toisen pään kaikenlaisilla hienoilla, hennoilla
köynnöksillä ja saniaisilla, joita hyvin sopi siirtää. Itse lava
kimmelsi tuhansin värein ja vivahduksin. Sinne hän sijoitteli hempeitä
lemmikkejä ja sinisilmäisiä sisyrinchium-lajeja rinnatusten. Hän
istutti sinikelloja, sinisiä, valkoisia ja keltaisia orvokkeja, villejä
kurjenpolvia, kardinaalikukkia, akileijoja, punertavia käärmeenkieliä,
voikukkia, kirjavia koisoja ja kämmeköitä. Oli siellä myös rätvänöitä,
mokkasiinikukkia, sinivuokkoja, ketunhäntiä ja kaikkia muita
Limberlostin kasveja, joissa oli kukkia tai nuput lupasivat kukintaa.
Joka päivä kokoelmaan lisättiin jokin uusi kappale. Tämä paikka olisi
saanut kasvitieteilijän haltioihinsa.
Polun puolelle hän jätti pensaat tiheiksi, jotta ne kätkisivät hänen
tarhansa, ja kulki sinne pitkin kapeaa käytävää, jonka oli Duncanin
kanssa raivannut laatikkoa paikalleen pantaessa. Hän nimitti sitä
"paraatikäytäväksi", vaikka koetti kaikin mokomin sitä salata.
Hän laitteli maalais-istuimia muutamien puiden väliin, tasoitti
maata ja peitti sen paksusti rehevällä, raskaalla, villaisella
sammalella. Kaapin ympärille hän istutti elämänlankoja, punakoisoja
ja villejä viiniköynnöksiä ja ohjasi niitä ylöspäin, niin että
kaappi melkein peittyi niihin. Joka päivä hän istutti uusia kukkia,
leikkeli tunkeilevia pensaita ja muokkaili toisia, kunnes sai
niistä mieleisiään. Ylpeä hän oli majastaan, mutta hänellä ei ollut
aavistustakaan siitä, kuinka yllättävän kauniilta se tuntuisi
jokaisesta, joka ei ollut nähnyt, kuinka se vähitellen valmistui.
Tänä aamuna Freckles kulki suoraan kaapilleen, avasi sen ja pisti sinne
tavaransa ja päivällisruokansa. Hän istutti uuden kasvin, jonka oli
löytänyt polun reunasta, otti esiin sangon siitä nurkasta, jossa sitä
säilytti, nosti vettä läheisestä lammesta ja kasteli sillä sekä maton
että kukat.
Sitten hän tarttui lintukirjaansa, istuutui mukavaan asentoon penkille
ja tyytyväisyydestä syvään henkäisten haki esille osaston "K". Hän
sivuutti "kaakurin" ja "kiurun" ja siirtyi alemmas sivua, kunnes hänen
kiihkosta vapiseva sormensa pysähtyi nimeen "korppikotka".
"Iso musta Kalifornian korppikotka", luki hän.
"Hm! Paras pysyä vain tällä puolen Kalliovuoria."
"Tavallinen hiirihaukka."
"Jaa, mutta me emme pyydystä tavallisia hiirihaukkoja. McLean sanoi
'kanoja', ja mitä hän sanoo, pitää paikkansa."
"Etelän musta korppikotka."
"Kah, nyt olemmekin perillä."
Frecklesin sormi seurasi riviä, ja hän luki jonkun sanan ääneen.
"Yleinen etelässä. Toisinaan saa Varis-Jukan nimen. Lähin sukulainen on
C-a-t-h-a-r-t-e-s A-t-r-a-t-a."
"Miten hemmetissä minä voin oppia nuo riivatun pitkät nimet omin päin?"
"-- -- eurooppalainen laji: Faraon kana. Tavataan toisinaan Virginiassa
ja Kentuckyssä saakka pohjoisessa --"
"Ja toisinaan kauempanakin", lisäsi Freckles, "koska olen nähnyt niitä
täällä Indianassakin ja aivan näiden kuvien kaltaisina, niin että ihan
voin nähdä ison 'kukkoni' kurkottavan kaulaansa, jotta kutkuttaisin sen
korvia. Entä sitten?"
"Vaaleansiniset munat..."
"Heleijaa! Nepä täytyy saada nähdäkseni."
"-- tavallisen kalkkunanmunan kokoisia, mutta muodoltaan kuin kanan,
runsaasti suklaankarvaisia pilkkuja... ontoissa puissa tai kannoissa."
"Voi peeveli. Enkö olekin töllistellyt ihan hullusti? Olisi pitänyt
kaiken aikaa tirkistellä maanrajaan. Nyt on kaikki tehtävä uudestaan,
mutta mitä pikemmin aloitan, sitä pikemmin kai ne löydän."
Freckles pisti kirjan talteen kasteli savunuotiota, jota ilman
moskiitit olisivat tehneet rämeen melkein sietämättömäksi, otti
sauvansa ja eväänsä ja lähti linjalle. Hän istuutui puunrungolle, söi
päivällisaikaan ja joi viimeisen vesitilkkansa. Kesäkuun helle alkoi
paahtaa. Rämeen länsiosassakin, jossa sisämaasta tuleva tuuli oli
helpotuksena, oli keskipäivällä tukala olo.
Hän pyyhkäisi muruset polviltaan ja istui hetken leväten ja katsellen
taivaalle nähdäkseen, asustiko hänen iso "kukkonsa" siellä ylhäällä.
Mutta äkkiä hänen katseensa palasi maahan, sillä polulta kuului
lähenevän askeleita, jotka eivät olleet McLeanin eikä Duncanin --
eikä siellä ollut koskaan kuulunut toisia. Frecklesin sydän jyskytti
kiivaasti. Hän sipaisi kerkeästi vyötään tunnustellakseen, olivatko
revolveri ja käsikirves paikallaan, tarttui sauvaan ja pani sen
poikkipuolin polvilleen -- ja jäi sitten tyynesti odottamaan. Oliko
tulossa Musta Jaakko tai joku vieläkin pahempi? Terästääkseen hermonsa
hänen täytyi tehdä jotakin, ja siksi hän suipensi huulensa ja alkoi
viheltää säveltä, jota oli heleällä äänellään johtanut joka vuosi
kunnalliskodissa joululauluja harjoitettaessa.
"Nyt joulu meill' on verraton,
vaan ken se juhlavieras on?"
Hänen vilkas iiriläinen mielensä älysi samassa asian naurettavan
puolen, ja hän purskahti nauruun, joka oikein tuntuvasti vahvisti häntä.
Pensasten läpi hän näki vilaukselta tulijan hahmon. Hänen sydämensä
riemastui, sillä se oli muuan työläisistä. Wessner oli ollut hänen
kumppaninsa makuulavalla sinä iltana, jolloin hän oli tullut pitkin
telatietä. Hän tunsi tämän yhtä hyvin kuin kenen muun tahansa McLeanin
miehistä. Se ei ollut mikään hirsivaras. Epäilemättä isäntä oli
lähettänyt hänet tuomaan jotakin sanaa. Freckles hypähti pystyyn ja
huusi hänet iloisesti tervetulleeksi.
"No sepä on hauskaa, että olen tervetullut", sanoi Wessner ja melkein
näytti henkäisevän helpotuksesta. "Olemme kuulleet siellä kämpällä,
että sinä olet niin hiivatin närkäs, ettet siedä ihmistä metrinkään
päässä linjalta."
"Enkä siedäkään", vastasi Freckles, "jos se on joku tuntematon, mutta
tehän tulette McLeanin luota, eikö niin?"
"Hitto vieköön McLeanin!" sanoi Wessner.
Freckles puristi sauvaansa, niin että rystyset alkoivat punertaa.
"Tosissanneko niin sanotte?" kysyi hän mitä kohteliaimmin.
"Niinpä kylläkin", sanoi Wessner. "Ja niin sanoisi joka mies työmaalla
jolleivät olisi liika suuria pelkureita sanoakseen mitään, paitsi
ehkä tuo vanha hölmö skotlantilainen, Duncan. Puristaa hengen meistä
kaikista. Teettää työtä kuin koirilla ja maksaa nälkäpalkkoja ja itse
käärii kokoon miljoonia ja elää kuin prinssi."
Vihreitä välähdyksiä alkoi salamoida Frecklesin harmaissa silmissä.
"Wessner", sanoi hän pontevasti, "mitäs sitten valehtelette, kun siitä
valeesta pääsette? Onhan joka mies työmaalla vahva ja terve ja saa
palkan ansionsa mukaan, ja kohtelu on sellaista kuin herrasmieheltä
saa. Mitä tulee siihen, että isäntä eläisi kuin prinssi, niin syöhän
hän samaa ruokaa kuin te joka siunattu päivä."
Wessner ei ollut syntynyt diplomaatiksi, mutta huomasi nyt olevansa
väärällä tiellä ja yritti toista.
"Mitäs arvelisit, jos saisit aimo rahaläjän tarvitsematta kättäkään
nostaa?" kysyi hän.
"Hm!" sanoi Freckles. "Oletteko ollut Chikagossa ja keinotellut
vehnäkaupoissa, niin että nyt tahdotte antaa minulle ystävällisen
vihjauksen, kuinka minun pitäisi sijoittaa rahani?"
Wessner tuli likemmäksi.
"Kuulehan, veli hopea", sanoi hän, "jos sallit minun antaa sinulle
viittauksen, niin voin auttaa sinua tienaamaan viisi sataa käteistä
eikä sinun tarvitse poiketa askeltakaan polultasi."
Freckles säpsähti.
"Älkää pelätkö, vaan puhukaa suu puhtaaksi", sanoi hän. "Paitsi lintuja
ja eläimiä ei Limberlostissa ole kristinsielua, ellei joku teidän
kaltaisianne hiiviskele häiritsemässä laillisten asujanten rauhaa."
"Ei kukaan _minun_ ystävistäni ole täällä", vastasi Wessner. "Ei
kukaan tiedä minun tulleen paitsi musta -- tarkoitan, eräs ystäväni.
Jos tahdot kuulla järkeä ja toimia viisaasti, voi hän tulla sinua
tapaamaan, mutta se ei ole välttämätöntä. Me voimme sopia kaikesta mitä
tarvitaan Juoni on niin lemmon helppo ja yksinkertainen."
"Niinpä lienee, koska te olette sitä johtamassa", sanoi Freckles. Mutta
hän huoahti helpotuksesta kuullessaan, että he olivat kahden kesken.
Wessneriin ei mikään pystynyt. "Lyödäänpä vaikka vetoa. Ajattelehan
nyt, Freckles. Tässä aherretaan kuin orjat ja palkkana on vaivaiset
kolmekymmentä dollaria kuussa, mutta nyt tarjoutuu tilaisuus siepata
viisi sataa yhdessä päivässä. Ethän sinä suinkaan voi olla niin hullu,
että heität ne menemään?"
"No kuinka te olette tuumineet; että varastaisin ne rahat?" kysyi
Freckles. "Vai pitääkö minun vain löytää ne linjaltani?"
"Niin juuri, Freckles", tokaisi hollantilainen. "Sinä saat vain löytää
ne. Sinun ei tarvitse tehdä mitään, ei tietää mitään. Sinä määräät vain
jonkun aamun, jolloin käyt pitkin rämeen läntistä puolta, ja sitten
käännyt ympäri ja tulet takaisin samaa tietä, ja rahat on sinun. Voiko
mikään olla sen helpompaa, häh?"
"Riippuu kokonaan miehestä", sanoi Freckles. Leivon liverrys pilvissä
heidän yllänsä ei ollut herttaisempi kuin hänen äänensä. "Toisista se
tuntunee helpolta kuin hengitys, eikä toisia voisi siihen pakottaa,
vaikka puristaisi viimeisen veren heidän sydämestään. Enkä minä ole
sellainen mies, joka lähden mokomaan hommaan side silmillä, sillä
nähkääs, haiskahtaahan se isännän luottamuksen pettämiseltä, ja minä
olen palvellut häntä niin uskollisesti kuin osaan. Teidän täytyy
selittää juttu minulle niin, että sen oikein ymmärrän."
"Sehän on niin vietävän yksinkertainen", toisti Wessner, "etten oikein
kehtaa niin yksinkertaista asiaa selittääkään. Sinähän tiedät, että
jotkut puut täällä ovat kerrassaan kuin kultakaivoksia. Varsinkin
kolme. Kaksi on sisempänä, mutta yksi aivan kiinni linjassa. Niin,
siihenhän se vanha hupsu skotlantilainen isäntäsi omin käsin naulasi
piikkilangan kiinni. Ei hän edes hoksannut, että puu oli kuorittu,
eikä nähnyt mikä se puu oli. Jos tahdot pysyä tällä puolen vain
yhden päivän, niin ehdimme sen kaataa ja lastata ja laittaa kuntoon
ajaaksemme sen illalla pois. Seuraavana aamuna sinä voit sen keksiä,
ilmoittaa ja olla innokkaimpana miehenä meitä hakemassa. Kyllä me
tiedämme, minne se viedään hyvään turvaan. McLean on näet lyönyt parin
miehen kanssa vetoa siitä, ettei Limberlostista löydy ainoatakaan
verestä kantoa. Todistajia on kyllä, jotka voivat vannoa, ja minäkin
tiedän kolme sellaista. Siinä on tuhat käteistä, ja tuo puu on ainakin
saman arvoinen. Jaa-a, oikea kultakaivos se on, sen minä sanon, ja
juuri viisi sataa siitä on sinun. Vaaraa ei sinulla ole lainkaan, sillä
McLeanin sinä olet niin kerrassaan pimittänyt, että voit myydä vaikka
koko rämeen, eikä hän hitustakaan epäile sinua. Mitäs tuumaat?"
Freckles oli tyydytetty. "Siinäkö kaikki?" kysäisi hän vielä.
"Ei, ei olekaan!" vastasi Wessner. "Jos todella tahdot ruveta mieheksi
ja pitää varasi, niin voit napata viisi kertaa niin paljon viikossa.
Ystäväni tietää tusinan verran toisia puita, jotka voisimme korjata
talteen muutamassa päivässä eikä sinun tarvitsisi muuta kuin pysyä
poissa näkyvistä. Sittenhän voisit ottaa rahasi ja haihtua jonakin yönä
ja ruveta jossakin muualla elämään herroiksi. Mitä sinä sellaisesta
meinaat?"
Freckles kehräsi kuin kissa.
"Olisipa se oiva jutkaus isännälle", sanoi hän, "kun varastaisi
häneltä juuri saman tavaran, jonka hän on uskonut vartioitavakseni,
ja saisi palkan koko talvelta aivan ilmaiseksi. Ja tehän lupaatte
maksaa tuhottoman korkean palkinnon, minä kun saisin viisi sataa
noin yksinkertaisesta pikku hommasta. Tosiaankin te kohtelette minua
kerrassaan kuninkaallisesti. Sehän on suurellisempaa kuin koskaan olen
odottanut. Seitsemäntoista senttiä olisi jo hyvä maksu. Sitä täytyy
pohtia oikein tarkasti. Mutta odottakaa tässä hetkinen, kunnes käväisen
suolla, ja sitten seuraan teitä aukeamalle ja annan vastauksen."
Freckles kohotti riippuvia pensaita ja juoksi kaapilleen. Hän riisui
kupeeltaan pöntön ja pisti sen ynnä kirveen ja revolverin kaappiin.
Avaimen hän sujahutti taskuunsa ja palasi Wessnerin luo.
"Nyt saatte vastauksen", sanoi hän. "Ylös!"
Raudalle kalskahti hänen äänensä, ja hän komensi kuin solvaistu
kenraali. "Tahdotteko heittää jotakin päällänne?" kysäisi hän.
Wessner näytti niin lopen hämmästyneeltä kuin olikin. "En mitään,
Freckles."
"Olkaa hyvä ja mainitkaa minua nimellä herra McLean", kivahti toinen.
"Hyväilynimeäni saavat vain ystäväni käyttää. Saatte kääntää selkänne
päin aurinkoa tai ottaa minkä edun vain mielitte."
"No mitä sinä aiot?" änkytti Wessner.
"Minä aion", selitti Freckles asiallisesti, "suomia kappaleen helvettiä
teistä ulos, ja pysäyttäköön pyhä neitsyt käteni, ennenkuin olen teistä
tehnyt ruumiin, sillä raatonne oksettaisi kanojanikin."
Aamulla oli Wessnerin käyttäytyminen työmaalla antanut siksi
kouraantuntuvan aiheen hänen erottamiseensa, että Duncan pujahti
McLeanin luo ja kuiskasi: "Ajatelkaapa poikaa, sir!"
McLean kävi niin levottomaksi, että tuntia myöhemmin nousi tammansa
selkään ja ajoi Wessnerin jäljestä tämän kotiin "Villikissankoloon",
mutta sai siellä tietää vain, että mies oli lähtenyt vähäistä varemmin
Limberlostiin päin. McLean ratsasti edelleen täyttä karkua. Kun Saara
Duncan kertoi hänelle, että muuan mies, johon Wessnerin tuntomerkit
sopivat, oli mennyt pitkin rämeen länsilaitaa puolenpäivän tienoissa,
jätti hän tammansa eukon hoitoon ja jatkoi matkaa jalan. Kuullessaan
ääniä hän pujahti suolle ja hiipi hiljaa lähemmäs ja saapui juuri
kuulemaan Wessnerin valittavan: "Mutta enhän minä voi tapella sinun
kanssasi, Freckles. Minä en ole tehnyt sinulle mitään. Sitäpaitsi olen
paljon isompi sinua, ja sinullahan on vain toinen käsi."
Johtaja heitti takin yltään ja kyykistyi pensasten väliin, valmiina
juoksemaan esiin, mutta kuullessaan Frecklesin äänen hän pidätti
itsensä nähdäkseen, minkä verran pojassa oli ramua.
"Mitä siinä kulutatte kallista aikaani laskemalla käsiäni!" ärähti
Freckles. "Asiani voima korvaa kyllä jäsenteni heikkouden, eikä sillä
väliä, minkä kokoinen on pelkurimainen varas. Kun minä hyökkään
kimppuunne, niin uskotte kaikkien Limberlostin villikissain päässeen
irti, ja mitä asiaani tulee... Minä nukuin kanssanne, Wessner, sinä
yönä, kun olin tullut telatietä likaisena maankiertäjänä ja vailla
ystäviä, ja johtaja otti minut hoiviinsa, pesetti, puetti ja ruokki
minua, ja antoi minulle kodin ja rakkautta ja hellyyttä ja sellaisen
isännän, jota voi totella, ja rehellisesti ansaittuja rahoja pankkiin.
Hän luottaa minuun täydellisesti, ja sitten tulette te, saastainen
konna maantien ojasta, ja solvaatte minua, joka olen kunniallinen
iiriläinen gentlemanni, kun vihjailette, että minä muka sulkisin
silmäni ja pysyisin alallani, sillä välin kun te rosvoatte häneltä mitä
minä olen palkattu vartioimaan, ja sitten esiintyisin valehtelijana
hänen edessään ja ikuisesti mustaisin sieluni. Te kirottu konna",
raivosi Freckles, "käykää tappeluun, ennenkuin unohdan herrasmiehen
tavat ja halkaisen törkeän kallonne kepilläni!"
Wessner peräytyi askeleen mutisten: "Mutta minä en tahdo satuttaa
sinua, Freckles."
"Vai ettekö", kiljui poika vihasta kuohuen. "Ette sitten ole minun
kaltaiseni, sillä minä aivan kuollakseni himoitsen iskeä kynteni teidän
naamaanne."
Hän hyökkäsi esille, ja kun Wessner koetti puolustautua iskemällä,
pujahti hän tämän käsivarren alitse kuin tappelukukko ja jymähytti
nyrkkinsä vasten hänen sydänalaansa, niin että mies voihkien kyykistyi
kaksin kerroin.
Ennenkuin Wessner ehti oikaista itsensä, oli Freckles jo taas hänen
kimpussaan ja tappeli kuin villityin peto mikä koskaan on lähtenyt
viheriältä saarelta. Hollantilainen jakeli voimaiskuja, jotka
toisinaan sattuivat ja pahasti huojuttivat Frecklesiä, mutta toisinaan
osuivat harhaan, ja silloin hän itse niiden voimasta hoippui monta
askelta. Freckles ei pystynyt lyömään puoleksikaan niin lujasti kuin
vastustajansa, mutta hän vastasi kolmella sivalluksella hollantilaisen
yhteen. Tässä oli Frecklesillä hyvä apu valppaasta vartioimisestaan
linjalla, raskaan sauvan alituisesta heiluttamisesta ja kaikenlaisten
säitten karkaisusta, sillä hän oli sitkeä ja ketterä. Hän hyökkäili,
kyykisteli ja väisteli. Ensimmäisten viiden minuutin aikana hän sai
pelottavia paukkuja. Mutta sitten Wessnerin hengitys alkoi viheltää
hampaitten välitse, jota vastoin Freckles vasta oli päässyt alkuun. Hän
hypähti taaksepäin kimakasti nauraen.
"Lempo soi, aikooko teidän ylhäisyytenne viheltää minulle hieman
tanssimusiikkia?" huusi hän.
Piu! suhahti hänen nyrkkinsä Wessnerin kasvoihin, ja samalla hän
vilahti vähän matkaa ohitse.
"Olisitteko ehkä hyvä ja lurittaisitte vähän vilkkaammin?" huohotti
hän ja läimäytti vastustajaa korvalle, hypäten taas heti taaksepäin.
Wessner huitaisi häntä kohti sokeassa raivossa. Äkäten tilaisuuden
Freckles unohti säällisen sodan lait ja potkaisi häntä raskaalla
saappaallaan mahaan, jolloin toinen lysähti kokoon ja kaatui maahan.
Vilauksessa Freckles oli hänen päällään. Vähään aikaan ei McLean voinut
nähdä mitä tapahtui. "Apuun! Lähde apuun nyt!" komensi hän itseään,
mutta niin voimakas oli hänen halunsa nähdä pojan voittavan yksin,
ettei hän voinut liikahtaa paikaltaan.
Viimein Freckles hyppäsi pystyyn ja harppasi taaksepäin. "Seis!" kirkui
hän kuin vimmattu. "Nouskaa ylös, herra Wessner, älkääkä pelätkö,
että siitä suutun. Minä sallin teidän käyttää ylimääräistä kättäkin
ja yhtäkaikki höyhennän teidät oikein mielikseni. Kuulitteko, että
määräsin väliajan? Tahdotteko nousta ja jatkaa ottelua?"
Ponnistellessaan seisaalle Wessner näytti tappotanterelta, sillä hänen
vaatteensa olivat siekaleina ja kädet ja kasvot vuotivat verta.
"Kai... kai minä olen saanut tarpeeksi", murisi hän.
"Oo, oletteko?" ulvoi Freckles. "Sitäpä ette te määrää. Te tulette
tänne minun maalleni, valehtelette minulle isännästäni ja yllytätte
minua suorastaan varastamaan hänen taskuistaan. Tahdotteko nyt nousta
ja ottaa rohtonne kuin mies vai työnnänkö sen alas kurkkuunne kuin
pikku lapselle? Minä en ole saanut tarpeeksi. Nythän olen vasta päässyt
alkuun. Pitäkää varanne siinä!"
Hän karkasi Wessnerin kimppuun ja kaatoi hänet maahan. Hän leipoi
ja mukiloi vastarintaan kykenemätöntä miestä, kunnes tämä makasi
velttona eikä voittaja enää jaksanut kättänsä nostaa. Sitten hän nousi
ja peräytyi henkeään vetäen. Saatuaan vähän ilmaa keuhkoihinsa hän
kiljahti: "Seis!" Mutta Wessner makasi liikkumattomana.
Freckles tarkkasi häntä tutkivin silmin ja näki lopulta, että mies
oli kerrassaan lamassa. Hän kumartui uhrinsa puoleen, tarttui häntä
niskaan ja kiskaisi hänet seisomaan polvilleen. Wessner oli näöltään
kuin suomittu koira ja lisää kuritusta peläten pyrskähti säälittävään
itkuun, niin että kyyneleet pieninä purosina huuhtelivat verta ja
lokaa hänen poskiltaan. Freckles peräytyi taaskin ja katseli tuikeasti
Wessneriin, mutta äkkiä vihainen katsanto ja rumentavan vastenmielinen
puna katosi pojan kasvoilta. Hän sipaisi kädellään ohimossa olevaa
naarmua, josta valui hieno punainen juova, ja pyyhkäisi hiukset
keveästi otsaltaan. Kasvot saivat samassa viattoman keruubin ilmeen, ja
ääni oli kuin hautovalla kyyhkysellä, mutta silmissä tuikki ilkamoiva
koirankuri.
Hän silmäili ympärillensä, kunnes huomasi sauvansa, otti sen ja
pyöritti sitä kuin rummunlyöjä, tuikkasi sen lokaan pystyyn ja marssi
Wessnerin luo varpaillaan, konemaisesti, ikäänkuin tanssinukke.
Kumartuen miespoloisen puoleen Freckles kiersi käsivartensa hänen
ruumiinsa ympärille ja auttoi hänet jalkeille.
"Varovasti nyt", huomautti hän, "olkaa varovainen, Freddy, muutoin
voitte satuttaa minua".
Hän kaivoi takataskustaan nenäliinan ja kuivasi hellästi Wessnerin
silmät ja nenän.
"Tule, Freddy poikaseni", kehoitti hän Wessneriä, "pikku poikain on jo
aika lähteä kotiin. Minulla on työni tehtävänä enkä voi pitää sinulle
seuraa enää tänään. Tule takaisin huomenna; jollet ole vielä saanut
tarpeeksesi, niin otetaan näytäntö uudelleen. Älähän nyt tuijota minuun
noin hurjasti. Tekisi mieleni syödä sinut, mutta ei ole varaa. Säästöni
ovat kunnialliset ja hitaasti tulevat, eikä minulla ole rahoja kaikkeen
siihen karvasveteen, mikä olisi nieltävä saadakseni sisälmykseni
sinusta puhtaiksi."
Taaskin tunsi McLean tarvetta sekaantua jupakkaan. Freckles peräytyi,
kun Wessner horjuen kuin tukkihumalassa lähti polulle; hän oli todella
sen näköinen kuin jos villikissat olisivat häntä raastaneet.
Sauva lennähti korkealle ilmaan, ja siepaten sen taas kiinni niin
taitavasti kuin oli pitkällä harjoituskaudellaan oppinut poika pyöritti
sitä hetkisen, työnsi otsalta tuuheat hiuksensa ja läksi seuraamaan
Wessneriä. Mutta kun Freckles oli iiriläinen, ei hän voinut olla
ääneti, ja nyt raikahti hänen heleä tenorinsa, vaikka ääni toisinaan
pahasti pettikin, kun oli vaikea hengittää.
Se poika Hollannist', se poika Hollannist'.
Ei koskaan poika Irlannist'
apua huuda hädissään,
vaan poika Hollannist', vaan poika Hollannist'.
Wessner kääntyi ja mutisi: "Miksi sinä seuraat minua? Mitä sinä vielä
aiot?"
Freckles haastoi koko Limberlostin todistamaan. "Mikä kiittämätön otus!
Minä kun tässä näen vaivaa ja yritän näyttää hänelle tietä alueeltani
sotilaallisin kunnianosoituksin."
Sitten hän täydellisesti muutti nuottia ja lisäsi: "Minäpä sanon
syyn, Freddy. Isäntä, näetkös, saattaa minä hetkenä hyvänsä tulla
ratsastaen tätä tietä, ja hänen pieni tammansa on niin vauhko, että jos
se arvaamatta keksisi sinut tuollaisessa tilassa, se pysähtyisi niin
äkkiä, että herra McLean lentäisi suinpäin sen kaulan ylitse. En tahdo
sillä suinkaan halventaa tamman makua", lisäsi hän kiireesti.
Wessner ärähti karkean kirouksen, ja Freckles nauroi makeasti.
"Sellaiset kiitokset jalomielinen teko aina saa", puhui hän. "Tässä
minä laiminlyön toimeni turvatakseni kotimatkasi ja sinä puhut minulle
noin hirveitä sanoja. Freddy", kysyi hän tiukasti, "tahdotko, että
saippuoin kitasi? Sinä et näytä sitä älyävän, mutta jos töksähtäisit
herra McLeanin eteen nykyisessä tilassasi, enkä minä saisi selittää
asioita, niin hän ehkä kiskoisi maksan ulos nahoistasi, etkä toki
tahtone, että niin hieno herra näkisi sen olevan valkoisen."
Wessner kiivi kalmankalpeaksi likansakin alla ja yritti hoippuvaa
juoksua.
"No, katsokaa nyt sen miehen tapoja!" päivitteli Freckles. "Lähtee
tiehensä kiittämättä kaikesta siitä vaivasta, mitä olen nähnyt häntä
huvittaakseni."
Freckles pyöritti keppiänsä ja seisoi kuin sotilas "asennossa",
kunnes Wessner oli päässyt pois aukeamalta, mutta se olikin näytännön
viime kohtaus. Kun poika kääntyi takaisin, olivat hänen kasvonsa
kuolonkalpeat ja jäsenet vapisivat. Hän huojui kaapilleen, avasi sen ja
otti esiin palasen liinakangasta. Hän kostutti sitä veteen, istuutui
penkille ja pyyhki verta ja lokaa kasvoiltaan, ja henki kulki vinkuen
yhteenpurtujen hampaiden lomitse. Kaikesta ponnistuksesta huolimatta
hän värisi kivusta ja kiihtymyksestä. Hän otti oikean hihansa napit
auki ja kääntäen sen ylös paljasti siniviiruisen, vahankarvaisen
silvotun käsivartensa, joka oli koko pahasti kolhitun näköinen, sillä
verta tihkui monesta pienestä reiästä. Siihen oli näet Wessnerin
onnistunut iskeä hampaansa. Nähdessään käsivartensa tilan hän antoi
itselleen anteeksi sen potkun, jonka oli täräyttänyt Wessnerin mahaan,
ja kirosi sydämensä pohjasta.
"Freckles, Freckles!" kuului McLeanin ääni.
Freckles vetäisi hihansa alas ja nousi paikaltaan.
"Antakaa anteeksi, sir", sanoi hän. "Varmaankin käsitätte, että luulin
olevani yksin."
McLean painoi hänet varovaisesti takaisin penkille ja kumartuen hänen
puoleensa avasi sidekotelon, jota kuljetti mukanaan yhtä säännöllisesti
kuin revolveriaan ja kelloaan, sillä haavoja ja vammoja sattui joka
päivä työläisten kesken.
Hän tarttui loukattuun käsivarteen, kääri hihan ylös, hautoi ja sitoi
haavat. Hän tutki Frecklesin päätä ja ruumista ja pääsi varmuuteen
siitä, että mitään vakavaa vauriota ei ollut tapahtunut, vaikka pojan
osaksi tullut julma pitely ihan hirvitti isäntää. Sitten hän sulki
kotelon, pisti sen taskuunsa ja istuutui Frecklesin viereen. Komeana
hänen ympärillänsä avautui paikan kuvaamaton kauneus, mutta hän näki
vain kärsivän pojan, joka diplomaatin tavoin oli houkutellut esille
haluamansa tiedot, kysellyt kuin tuomari, taistellut kuin turkkilainen
ja juhlinut voittoaan kuin paras paholainen.
Kun tuska vaimeni ja Frecklesin sydämen jyskytys tasaantui, katsoi hän
syrjäsilmällä isäntäänsä. Mitenkä oli McLean tullut paikalle ja kuinka
kauan hän oli siinä ollut? Poika ei tohtinut sitä kysyä. Viimein hän
nousi, meni kaapilleen, otti revolverin ja piikkilanka-sakset ja sulki
oven. Sitten hän kääntyi McLeaniin.
"Onko teillä määräyksiä minulle annettavana, sir?" kysyi hän.
"On", vastasi McLean, "on minulla, ja sinun on säntilleen noudatettava
niitä. Anna minulle nuo sakset ja mene suoraan kotiin. Sukella
kuumimpaan kylpyyn, minkä nahkasi voi kestää ja sitten heti vuoteeseen.
Nyt nopeaan!"
"Herra McLean", sanoi Freckles, "minun täytyy mainita teille se ikävä
asia, että iltapäiväretki linjalla vielä on tekemättä. Nähkääs, minä
olin juuri lähdössä, ja se tapahtui oikeaan aikaan, kun tänne saapui
muuan herrasmies, ja me jouduimme kuumanpuoleiseen väittelyyn. Asia
on meidän kesken joko lopussa tahi vasta aivan alullaan, mutta miten
lieneekään, myöhästynyt minä olen, niin etten ole päässyt lähtemään
vielä vuorolleni. Täytyy mennä heti paikalla, sillä eräs puu minun
täytyy löytää ennen päivän laskua.
"Sinä urhoollinen pikku hupsu!" murisi McLean. "Ethän sinä voi tehdä
matkaasi. Epäilen, pääsetkö edes Duncanille asti. Etkö itse tunne,
milloin olet ihan lopussa? Sinä menet maata; minä päätän työsi."
"Ei koskaan!" väitti Freckles. "Olinhan minä vähän niinkuin lopussa
äsken, minuutti sitten. Mutta nyt olen jälleen kunnossa. Nuo
ratsastussaappaat ovat aivan liika matalat. Päivä on helteinen ja
matkaa runsaasti seitsemän peninkulmaa, sir. Ei koskaan!"
Ojentautuessaan ottamaan saksia hän kaatui maahan ja silmät painuivat
umpeen. McLean nosti hänet lepäämään sammalille ja käytti hajusuolan
apua. Kun Freckles palasi tajuihinsa, kiiruhti McLean Duncanin
asunnolle ja käski vaimon laittaa valmiiksi kuuman kylvyn ja tuomaan
vajasta Nellien. Kunnon eukko täytti heti pesukattilan vedellä ja pisti
alle räiskyvän tulen. Sitten hän siirsi tallisammion alustaltaan ja
vieritti sen keittiöön.
Kun McLean palasi taluttaen Nellietä ja pidellen Frecklesiä sen
selässä, oli eukko jo valmiina apuun. Johtajan kanssa hän laski
Frecklesin ammeeseen ja valeli häntä kuumalla vedellä, kunnes poika
vallan kiemurteli. He valelivat, hieroivat ja harjasivat häntä. Sitten
he päästivät kuuman veden pois ja tukkivat hänen hikireikänsä kylmällä.
Viimein he nostivat hänet lattialle ja hieroivat, takoivat ja leipoivat
häntä, niin että hän rukoili armoa. Kun he veivät hänet sänkyyn,
ummisti hän silmänsä, mutta hetken perästä ne taas aukenivat.
"McLean", huusi hän, "puu! Voi, katsokaa sitä puuta!"