Oli kerran ihmeen kaunis koivu, joka seisoi koreakirjaisella,
samettisileällä ruohovaipalla ja katsoi vapaasti ja rohkeasti ulos
ilmoihin; sen sorean puun juurella taas pulpahteli kristallikirkas,
helmiheleä lähde.
Eipä olekaan tuskin mitään viehättävämpää nähdä, kuin vankka,
soleavartaloinen, hopeankarvainen koivupuu vihannoine lehtineen, joiden
hentoja poskipäitä länsituulonen varsin lemmekkäällä innolla suutelee!
Koivussa asuu metsän runotar! Mutta se koivu, josta nyt kertomaan käyn,
oli sen lisäksi aivan erinomaisen komea, eikä ollut kaukana ympärillä
pulskempaa puuta eikä herttaisempaa pientä puroa; sen tiesi kevään
luonnotar ja kaikki kukat ja puut maassa, mutta solakka koivu ja kirkas
lähde itse eivät sitä tienneet. Koivun päälaella oli ikuinen kevät;
sentähden sen oksat tohisivat niin taukoomatta. Taikanuotteja siitä
liikkeelle lähti, laskeutui maan päälle, välähteli avoimiin kukkain
sydämiin, meni menojaan kauvas kaikkiin maihin; mielissään puut
latvojansa pudistelivat, vieläpä vanhat vakaat hongatkin ja kuuset,
joiden oksilla jäinen talvi vallitsi, unhottivat lumihiuksensa ja
luulivat, että olipa nuoruuden kesä jälleen tullut. Usein oli myöskin,
kuin olisi metsäin ja kaiken, mitä elävää oli, täytynyt olla
juhlahartauksissa, sillä niin täysiä ja pyhiä ne virsinuotit olivat,
joita koivusta mailmaan kulki. Mutta onnellisin kaikista
kuulijattarista oli lähde! Sehän se _ensin_ kaikista muista kuuli
jokaisen äänteen, jokaisen soinnullisen huokauksen, jopa jokaisen
henkäyksen siitä rakkaasta puusta! Eikös koivun vartalo niin mielellään
kuvastunut sen hopeaheleihin vesiin? Ja eikös se rohjennut olla niiden
rakkaiden sointeiden herttaisena kaikuna, jotka puun oksista siihen
laskeutuivat? -- Mutta lauloipa lähdekin; viehättäviä, selkeitä ja
sydämellisiä olivat sen laulelmat, ja niihin pulska puu nyökäytti
päätänsä varsin leppeästi ja hymyellen. Mutta kaikkein miellyttävämpää
oli koivun ja lähteen puhelu; silloin se loistoisa puu salamielisesti
kumarsi päätänsä alemmaksi ja aina alemmaksi, oli kuin olisi lähde
uskaltanut olla hänen ainokainen uskottunsa, ja sen lehtien
kultavälkkeet valahtelivat siihen kuin kipenät kristallihin; lähde
knmpueli korkealle ja kutoi kanteleennäppäyksiä koivun lauleloon, ja
usein ei ollut helppo tietää, kulkivatko taikasävelet _ylhäältä_ vai
_alhaalta_, koivuko vai lähde soi. Ympärikuhisijoita oli kummallakin
yhä ja alinomaa: koppiaiset, perhoset ja linnut tulivat läheltä ja
kaukaa ja tahtoivat niitä kuulla. Tapahtui sitte niinkin, että paksu
mehiläinen, luonnollista myrinäänsä myöten, rupesi moittivan
muotoiseksi ja arveli: että soisipa paljoa kauniimmalle, jos puronen
E:duria solistaisi C:mollin asemesta, -- että _pilkallisempi_ tahti ei
haittaisi j.n.e.; mutta eräs pistelevä kateellinen tikka,
nokkimistoimestaan kopeillen, päätti: että koivu lauloi ylen paljon ja
turmeli itsensä ja ett'ei sen ääni enää ollut likimainkaan niin
mahdikas kuin alusta y.m.s. Mutta lukemattomain muiden kuuntelijain
kiitolliset riemuhuudot äänellään kokonansa voittivat semmoiset
pahankuriset surinat ja rääkkymiset.
Niin ne olivat, niin ne lempivät, niin ne lauloivat päivästä päivään;
ei kumpikaan voinut olla toisettansa, ja molempain elämä oli, vaikka
näennäisesti erillänsä, kuitenkin sopusointuista yhteyttä. Yksinpä
uneillessaankin ne toisillensa kuiskuttelivat. Ja puronen kertoi
kaikille kukille siitä ihmepuusta, ja silloin oli aina, kuin olisi
koivu autuaammin laulanut, niin herttaisina ja tosina kertomukset
puhtaalta lähteeltä tulivat. Ja kukkivat kasvit ihannellen katselivat
lähdettä ja nyökähyttelivät päätänsä ohitse lorisevalle purolle; mutta
lemmen ruusu uskalsi muita enemmän ja syöksi hehkuen sen kirkkahaisen
sydämelle, ja iloisempana ja ruusunhohteisena vieri puronen edellensä.
Tätä koivun ja lähteen ihastuttavaa suloleikkiä näkivät hyvät
enkelitkin, jotka tuolla ylhäällä paratiisissa sinisen esiripun takana
asuskelivat, eivätkä saattaneet väsyä katselemasta, kuinka lähde ja
koivu toisiansa rakastivat. "Oi, jospa nuo kaksi hyväistä, kaunista
olisivat täällä ylhäällä taivaamme tarhassa!" sanoivat he toinen
toisellensa ja hymyilivät niin ikävöiden tänne alas, että maan
kukkaissilmät vetistyivät. Ja hyvä Jumala tiesi noiden valo-olentojen
toivomukset ja sanoi päivättärelle: "anna sinä, hehkuvainen, suloisin
suudelmasi heleälle lähteelle, että se vielä kirkastuneempana juoksisi
ylös taivonkedoillemme! Maan kukkain sijaan pitää sitä kultakutrisien
enkelien täällä kumarteleman." -- "Entäs tuo jalo ihmepuu?" kysyivät
kauniit enkelit. -- "Se seuraa armasta, siskollista kumppaniansa,"
vastasi hyvä Jumala; "_nuo molemmat ovat yksi ijankaikkisesti_."
Ja päivätär antoi äkisti suuta elokkaasti pulppuavalle puhtaalle
lähteelle, siinä kuin se kuuntelevain kukkain keskellä kertoeli
laulavasta, hohtavasta koivusta. Tulisuudelmasta, helteisestä säteestä
ehtyi lähde; sen haudalle surevana kyykistyi lakastumaton lemmen ruusu.
Entäs se sorea puu?
Kun lempivän, siskollisen kumppanin suu on vaiennut, hellä silmä umpeen
mennyt, sen sielu, tuo puun kirkas peili, pois eronnut, niin puun oksat
painuvat mannerta päin ja uhkeista lehdistä lähtee kiiltävä kulta ja
putoilee kyynelhelminä alas. Pitkällisesti vaalenee vihannuus;
pitkällisesti häviää kaikki ilo, sitte kauneus, sitte voima ja vihdoin
elämä. Jalo, päivänpaisteinen ihmepuu on kuollut.
Suonut minä olisin saattavani kertoa teille vaan satusen; mutta tuo
hyväinen kumppanipari, koivu ja lähde, on todellakin maamme päällä
vieretellyt ihmishahmossa. Sitä keväisen virkeätä, siunattua puuta,
jonka suloisten soitelmain loputtua laulajametsän runotar vaikeni ja
nukkumaan kävi, nimitimme me nimellä _Felix Mendelsohn_, ja se
ihmeellinen lähde oli muuan jalo nainen, jonka ohimoille taiteen
loistava otsaripa kiertyi, lempivä puoliso, hellivä äiti, varhain
valmistuneen kirkastettu sisar ja hartain ystävätär: _Fanny Hensel_.