Toukokuun päivä Italian loistavan, ihastuttavan taivaan alla on niin
tenhoavainen, että me pohjolan lapset emme sitä voi käsittää, tuskinpa
joskus saatamme aavistaa unelmissamme. Maa rehoittaa ja heloittaa
moninaisessa kirjokaunistuksessa, päivänsilmä sitä ihanneltavaa
katselee täynnänsä kiihkoista, raukaisevaa halua, ja koko ilma on
palsamituoksua. Sydän ihmisen povessa puhkeaa kauniimmaksi tässä
ihanuudessa ja riemuitsee ja hehkuu, samoin kuin kaikki muukin yltä
ympärillä, ja kaikki ihmissilmät katselevat niin palaen ja haluten kuin
silmä päivyenkin. Jäykän, väsähtyneen kasvoinmuodon näkee siellä yhtä
harvoin kuin jonkin jääkukkaisenkin.
Sitä oudompi siis oli se ilmiö, kun eräs poika Toukokuussa vuonna 1793
yksin istui meren rannalla, selin kauniisen _Genuan_ kaupunkiin, joka
ikäänkuin onnesta loistava morsian nojautuu jalon meren kainaloon, ja
katsoa tuijotteli välkähtelevää, näkymättömiin ulottuvaa vedenkalvoa.
Hän oli noin kymmenvuotias lapsi, hentovartaloinen, siro-, vaan
kalpea-kasvoinen, tummatukkainen, silmäkarvat pimeät ja silmät mitä
ihmeellisimmät, mustimmat mailmassa. Nämät silmät näyttivät melkein
kamottavilta äkillisten muutostensa tähden: milloin ne olivat tulta
säkenöitsevät, valtavat ja jalot, milloin taas surkean surulliset,
varsin kuollakseen pois.
Hellä, herkkä lapsen ääni keskeytti nuoren uneksijan synkeät mietteet;
viehättävä pieni tyttönen tuli juosten ja syöksähti hänen rintoihinsa
huudahtaen: "paha Nikolo, missäs olet ollut kaiken pitkän iltapäivää?
kuinka olenkaan minä sinua hakenut joka paikasta!" ja siinä sitte
suuteli häntä innokkaasti, katsoi häneen kiivaasti suurilla, rumilla
silmillänsä ja ravisteli viimmein valkoisesta esivaatteestaan
hänen eteensä ison joukon kukkia: metsäruusuja, myrttioksia ja
orangsikukkasia.
Nikolo syleili pientä puhuttelijaa, hymyili melkein iloisena, silitti
hänen mustia hajahiuksiansa ja sanoi hiljaisesti: "Isältäni olen tänne
luikahtanut, Gianetta; minua halutti saada hiukkasen uneilla ja
onnellinen olla tässä kauniin, kirkkaan meripeilin ääressä; tiedäthän
sinä tämän olevan leikkikumppanisi mielipaikan!"
Mutta siihen mitäkään virkkamatta rupesi Gianetta vaan soimaamaan
nuoren ystävänsä pahaa isää. "Hän ei suo sinulle lepoa yöllä eikä
päivällä," kiivaili tyttö; "hän sinut vielä ennen pitkää hautaan panee;
Nikolosi ei ole vahva ja voimallinen, sanoo aina äitini; hänen hullu
viulunsa riuduttaa hänen sielunsa ja isä turmelee hänen ruumiinsa. --
Tosiaankin hän on oikeassa;" lopetti Gianetta murheellisena.
"Älä sitä luule!" vastasi Nikolo vakaasti; "minä en kuole; minä en voi
kuolla, pitäähän minusta ensin tulla suuri mies; ja heikkokaan en ole,
katsos tässä!" Näin sanoen hän kohotti itsensä pystyyn, hänen
vartalonsa näytti kasvavan, silmänsä paloivat riehutulessa, suuta
vavahutti eriskummainen naurahdus; hän nosti Gianettan yht'kkiä ylös
maasta ja piteli häntä väkevin käsivarsin vedenpinnan päällä. Tyttö ei
vaalennut, se vaan hiljaa huokaili, kun Nikolo hänet jälleen maahan
laski, mutta ei sanonut sanaakaan kuolemasta, vaan katseli häntä
kainosti sivultapäin. Pian hän kuitenkin taas oli kuin ennenkin
miellyttävän teeskentelemätön, lorueli ja lauloi, ja Nikolo antoi
kärsivällisesti itselleen kertoa kaikista hänen tuhansista
lapsellisista tuumistansa, hänen kukkasistansa ja naurukyyhkyistänsä;
ja jos hän hänen makeasti rupattaessansa välistä vaipui synkeihin
mietteihin, niin hänet havautti Gianettan suudelma tahi silittely hänen
kätösellänsä; silloin hehkui tyttö ja heloitti ja oli sanomattoman
herttainen.
Niin he istuivat meren rannalla kahden kahtustansa, tummansininen
taivaanlaki heidän päällänsä; molemmista nuorekkaista päistä loisti
kirkkautta ja auringonpaistetta, mutta pojan otsa oli yksivakainen ja
murheellinen, tytön poskipäät kevään kaltaiset. Myöhemmin, kun jo pimeä
tuli, menivät he kotiin käsi kädessä, kävelivät monia leveitä katuja,
kunnes vihdoin poikkesivat eräälle syrjäkadulle, jonka päässä seisoi
kaksi huoneusta viiniköynnösten keskellä; toisessa asui Gianetta, ja
Nikolo vastapäätä toisessa. Poikaa odotti isän kova, tuima muoto; tytön
äiti seisoi tuskallisena kuunnellen ovellansa ja suuteli hellästi
huimaa tytärtänsä. Lapset sanoivat "hyvää yötä!" ja erosivat.
Syvältä huokaillen yksinäiseen kamariinsa tultuansa avasi Nikolo äkisti
alahaisen ikkunan, että ihmeen ihana yöilma sisään virtailisi, otti
vähäisestä, ruumiin-arkun näköisestä laatikosta vanhan viulun, katseli
sitä kiihkoisimman hellyyden silmäyksillä ja alkoi soitella
mielihaaveita. Puhtaat, eriskummallisesti liikuttavat äänteet
lähtivät ulos äänettömään yöhön taikka aaltoilivat, väikkyilivät ylös
ja alas ahtaassa huoneessa, niin että seinät tuntuivat tärisevän ja
järkkyvän sävelten voimasta. Mutta tuskin oli ensi sävel äännähtänyt,
kun erinomaisen iso, kauniinkirjava risti-hämähäkki tiheästä
viinilehdikosta ikkunan kautta huoneesen pujahti. "Hei, hopealukki,
terve tultua!" sanoi Nikolo ja laski kätensä ikkunalaudalle; hämähäkki
tuli siihen ja poika pani sen viulunsa hevolle, johon se itsensä
pienillä jaloillaan kiinni kämmersi ja jäi jäykkänä ja järkähtämättä
kuuntelemaan sävelmertä, joka lakkaamatta päälle kuohahteli. Poika
soitti, kunnes käsivarsi väsyi, silmälaudat rupesivat painumaan ja
aamukoitto ruusuhuntuisena huoneesen katsoi. Sitte hän laski rakkaan
viulunsa pois, hämähäkki elpyi jälleen ja meni, juuri kuin kiittää
tahtoen, hiljaa hiipimällä Nikolon vaaleasta kädestä, jossa oli pääsnyt
ikkunalle, mistä sitte äkisti katosi viinimetsään. Pojan silmät
noudattelivat sitä ison matkaa; häntä valtasi tunne lohduttomasta
yksinäisyydestä, tunne, jonka valtoihin hän joutui joka yö, kun
ristilukki, se eriskummainen kuuntelija ja seurustelija hänen hämärinä
lapsuutensa vuosina, oli pois rientänyt.
Tätä pientä, uskollista luontokappaletta Nikolo oikein hartaasti
rakasti: ensimmäinen ääni hänen viulustansa huusi sen hnoneesen ja
vasta viimmeisen sointeen vaiettua se havahti suloisesta
horrostilastansa, ihmeellisen hurmaavaisesta unestaan, johon se
tenhosävelistä joutui. Usein, kun Nikolo synkeihin mietteihin
vaipuneena uneksui kunnianhimoisten ja rohkeain halujen, ylpeiden
toiveiden toteutumista ja silloin konemoisesti kosketti viulun kieliä,
tuli ristilukki hiljaa luokse hiipien, ja poika tunsi sen koskemisen
ikään kuin suun muiskaukseksi, sulki sitte silmänsä, unhotti
yksinäisyytensä ja ett'ei häntä rakastanut kukaan. Isä oli hänen ankara
isäntänsä; lempeä äiti oli häneltä kuollut, hänen ikäisensä pojat
karttoivat häntä kainostellen; ainoastaan pikku Gianetta hänen
kanssansa leikitteli ja häntä suuteli; mutta Nikolon sydämestä
oli osa tällä hellällä tytöllä, toinen tuolla eriskummaisella
ikkuna-ystävättärellä. Gianetta ei kuitenkaan voinut kärsiä
hämähäkkejä; "ne ovat noitia," sanoi hän kamoksuen. Eikä Nikolo koskaan
pannutkaan ristilukkia viuluhevolle, kun tyttönen hänen tykönänsä oli
ja hengittämättä, hänen ihmeteltävää soittoansa kuunnellen, oli kamarin
nurkkaseen painunut. Sen näkyikin hämähäkki pian huomaavan; se ei
milloinkaan tullut sisään, kun Gianetta oli kuulemassa; mutta jos
Nikolo viuluineen läheni ikkunaa ja salaa tiedustellen katsoi ulos,
niin hän aina näki, mitenkä se mykkä kuulijatar liikkumatonna
viinilehdellä riippui. Mutta Gianetta ei koskaan ollut tyytyväinen, kun
Nikolon käsivarsi uuvuksissa hervahti alas ja sointeet vaikenivat;
pojan täytyi vielä päälliseksi kertoella jotakin ja sen hän tekikin
mielellänsä. Mutta ei ainoastaan julmia, kauheita satuja hän kertonut
kuuntelevalle lapselle, ei, vaan myös kaikki oman hehkuvan sydämensä
unelmat, kaikki korkealle kurottelevan mielensä tuumat hän kätki
viehättävän tyttösen vaiti olevaan, uskolliseen poveen. Ja tämä ei
vastannut sanaakaan, vaan puristi hänen poltekuumaa kättänsä yhä
lujemmin ja lujemmin ja silmäili häntä aivan erinomaisesti ja
ymmärtäväisesti. Kun Nikolo kertoi Saksan kuuluisasta sävelniekasta
Mozartista, kuinka se kuudennella vuodellansa jo suuret konsertit
kirjoitteli ja säveltaiteen taivaalla tähtenä loisti, silloin hänen
poskensa paloivat, hän vavahteli kiihoittuneena ja kuumia mielipahan
kyyneliä välähteli hänen silmistänsä. "Katsos, Gianetta," sanoi hän
katkerasti naurahtaen, "mikä huitukka vaivainen minä olen hänen
rinnallaan!" -- Ja tyttö ei voinut häntä lohduttaa.
Eräänä päivänä oli Nikolo isänsä edessä ja haikeissa sielun tuskissa
soitellut mitä yksitoikkoisimpia harjoituksia: kätensä olivat varsin
voivuksissa, otsa hehkui, mutta koko hänen voimansa, kaikki ruumiinsa
elo oli silmiin kokoontunut; ne kiiluivat niin ihmeellisesti. Silloin
kuuli hän äkisti Gianettan äidin äänen; se huusi varsin pikaisesti ja
tuskallisesti hänen nimeänsä. Nikolo lensi hänen luoksensa: Gianetta
oli yht'äkkiä sairastunut, tulinen kuume oli tavannut häntä. Hän
silmäili pitkään mieluisinta leikkikumppaniansa, rakasta ystäväänsä;
tämä ymmärsi silmäyksen ja meni noutamaan viulunsa. Hänen sydämessään
pauhasi ja myrskysi. "Gianetta, nukkumalaulu sinulle!" huusi hän
huimasti. -- Tyttö hymyili. -- Silloin pojan tenhollinen viulu laulaa
vieretteli viehättävimmän, erinomaisimman, ihanimman kaikista
nukkumalauluista. Sen loputtua kohotti Gianetta itseään ylös
vuoteellensa ja mainitsi Nikolon nimen; hän syöksi hänen syliinsä.
"Kiitos sulle armahiseni!" kuiskutti tyttö, "Nikolo, nyt minä nukun
suloisesti! Mutta sinun ei vielä ole lepääminen, sinun pitää paistaman
maan päällä, heloittaman kirkkaana, kaikki loistossa voittavana
tähtenä. Lähde pois, kauvas, kauvas pois täältä! Muista minua ja näitä
sanoja!" -- Lapsi kaunoinen kallisti hiljaa huoahtaen päänsä ja --
kuoli.
Nikolo ei koko yönä lähtenyt lemmittynsä ruumiin vierestä; melkein
mielipuolena hän seuraavan päivän juoksi sinne tänne ilman vaan. Kun
hän myöhään illalla kotiin palasi, tuntui pimeä hiljainen kamari niin
kolkolta, niin kamottavalta; ikkunasta hän suoraan katseli Gianettan
kammioon: kynttilät oli siellä sytytetty, tyttönen makasi paarten
päällä, kaunistettuna ja melkein peitettynä kukkasilla, kuin enkeli
ihanaisena. Arkun vieressä oli polvillaan munkki ja rukoili sen nuoren
puhtaan sielun edestä, joka tuon kauniin ruumisverhon niin varhain oli
jättänyt. -- "Hyvästi, sulo sydämyiseni!" lausui sureva poika hiljaa,
ja kuumat kyynelet valuivat hänen vaaleille poskillensa; "minä lähden
pois, menen kauvas, voi niin kauvas kuin pääsen! eihän minua enää
mikään pidätä, minua yksinäistä, lemmen heittoa!" -- Ja siinä hän
lankesi polvilleen ja itkeä nyyhkytti värvähdellen.
Samalla hetkellä hän tunsi hiljaista, kummallista koskemista käteensä;
hän säpsähti; ristilukki siinä tulla kömpi. "Sinä se olet, puhumaton,
oi nyt ainoa elämäni toveri!" huudahti Nikolo, ja hänen kasvoilleen
lensi kuin riemun loisto. Hän katseli miettien tuota pientä luotua.
Vihdoin hän kavahti pystyyn: "vielä yksi hyvästijättö Gianettalle, ja
sitte ulos mailmaan sinun kanssasi, sinä sydämeni ainoa, tenhoava,
taivahinen lemmikki!" -- Näin sanoen hän raivokkaasti painoi viulun
rintoihinsa; silloin sen kielet laulaa helottivat ihmeellisemmin,
umpimielisemmin kuin milloinkaan: vaivanväreellisiä, toki ihmeen
ihastuttavia säveliä lentää liihotteli tuonne nukkuvan Gianettan luo;
kuollut näytti hymyilevän, kaikki kukat herttahiset tärisivät,
vapisivat kynttilänliekit, rukoileva munkki päästi kätensä rististä
alas ja häneen tuli outoja, hurmaavia unia.
Kun aamuaurinkoinen hehkusilmin pieneen huoneesen katsoi, näki se
puoliksi pyörtyneen pojan lattialla makaamassa, viulu käsivarrella;
mutta viulun kielistä riippui lujasti kiinni kämmertyneenä ristilukki
ja oli kuolleena.
Kävivätköhän toteen armaan Giannettan ennustussanat? Pojan nimi oli
_Nikolo Paganini_, -- Oletteko hänestä joskus jotakin kuulleet?