Niinä kauvan sitte kadonneina, autuaina aikoina, jolloin maa
paratiisiksi nimitettiin ja yltäkylläisessä, saastuttamattomassa
kauneudessa loisti --, kauneudessa, jota meille vaan hämärät, mutta
hurmaavaiset tarinat kuvailevat --, uiskenteli joutsen viehättävän
järven vesillä. Laskeuva aurinko loi kultasäkeniä vedenkalvolle ja
valeli soman linnun höyheniin huikaisevaa valoa. Mutta silloin
joutsenet osasivat laulaa joikutella; hyvä Jumala oli niille äänen
antanut, täysinäisen, mahtavan, vapisuttavan, ja joutsenen aamu- ja
iltalaulu oli ihastuttava hartausvirsi kaikille luoduille. Ja niin
lauloi sekin loistavin ja upein kaikista joutsenista, josta nyt
kertomaan lähden. Laineet värähtelivät hekumasta, päivä viivytteli
lähtöänsä, kuun kalpeat kasvot kävivät heleämmiksi, jopa tähtiäkin
siellä täällä ilmestyi kuuntelemaan noita sanomattoman hurmaavia ääniä.
Kirkastuneina katselivat kukkain silmät, puut humisivat sydämen
halusta, ja enkelit, joilla siihen aikaan vielä oli tapana joka ilta
loistaen kävellä pitkin paratiisia puhaltelemassa Jumalan henkeä
jokaiseen olentoon, jotta ne saisivat virvoittavaa unta, katsoivat
laulajaan taivaallisen hyvillä silmillä. Se taas vaikeni vähitellen;
ylpeä ilo aaltoili sen rinnassa ja kerskaten se huudahti: "Kenenkäpä
ääni on kauniimpi, ihastuttavampi kuin minun? Minä, minä yksin olen
Jumalan laulun valtakunnassa! Kuka voi minulle vertoja vetää?" -- Tätä
huutoa seurasi syvä hiljaisuus; mutta enkelien silmät synkistyivät ja
heidän valkeat olentonsa kulkivat ohitse niinkuin vienot huokaukset.
Kukat laskivat päänsä alas ja kuiskivat keskenänsä, mielipahoissaan
puut pudistelivat päätänsä. Joutsen, jota raukeat, vaaleat vesiruusut
ympäröitsivät, ei tuota pannut huoliaksensa: se vaan kallisti päänsä ja
nukkui.
Silloin äkisti ilmaa värähyttivät surumieliset, sanomattoman suloiset
sointeet ja tunkeutuivat kaikkein kukkain unelmiin, mutta varsinkin
syvälle, lainetten levähtävän laulajan rintaan. Hän ei voinut silmiänsä
kohottaa; milloinkaan tuntematon, haikea hekuma painoi väkisin hänen
silmänsä umpeen. Sävelet kävivät kovemmiksi, laulelu voimallisemmaksi,
semmoista ääntä ei joutsen ollut niin milloinkaan kuullut, väliin se
ääni riemahteli halusta heltyneenä, väliin taas vaikerteli vaivasta
vapisevana, niin että kuuntelijan ylpeää sydäntä värisytti. Kuinka
autuaallinen ja kuitenkin tuskallinen tämä yö oli lepoa saamattomalle
lainetten laulukuninkaalle! Mutta ensimmäisessä aamun koitossa
vaikenivat taikasävelet; etsien joutsen katsoi ympärillensä; kukkain
silmät olivat vetistyneinä, linnut ilohuudoilla ylistivät taivahista
yölaulajatarta, vieläpä vanhat puutkin olivat makeain muistelmain
valloissa. Ensi kerran nyt kenenkään kuulematta kaikui joutsenen
huomenlaulu. Siitä tuli suuttumus, tuska, kateus, viha hänen raivoisaan
sydämeensä; hän uida kiiruhti rantaan, kusta kuluneena yönä sointeet
olivat kuuluneet, ja tiedusteli tenhollista laulajatarta. Mutta
turhaan, ei ainoakaan lintu, ei yksikään kukkanen voinut hänelle tietoa
antaa.
Siinä se sitte huomasi kukoistavan ruusupensaan kirkkaita kastekyyneliä
tihkuvana, "Sanopas minulle, sinä kaunis kukkakuningatar," kysyi se
ruusulta, "oletko sinäkin menneenä yönä nähnyt unta taivaallisen
suloisista sävelistä? Ja tiedätkös, kenen rinnasta se ihmelähde
pulppueli?" -- "Sen tiedän, sen tunnen minä," kuiskutti ruusu ja hehkui
heleämmin: "_satakieli_ se oli, siunatuin, puhtain kaikista
laulajattarista, hän, se sävelmailman säteilevä kuningatar, hän, jota
minä rakastan kuin päivää," -- "Oi, laulanpa minäkin sen ylistystä
sinun kanssasi, ihanainen!" vastasi joutsen, "mutta minun sydämeni
palaa halusta häntä nähdäkseni, häntä suudellakseni; pitäähän kuninkaan
ja kuningattaren rakastaa toisiansa. Oi, ilmoita sinä sulohuulillasi
sille ylhäiselle, että minä häntä rakastan, että tulevana yönä häntä
odotan kristallivesillä, raikkailla laineilla, joille kuu suuta antaa;
siellä hänelle hyvähajuiset mesiruusut vastaan tuoksuvat, siellä hän on
lepäävä kuninkaan kainalossa, ja autuaasti yhdistettyinä sitte meidän
äänemme kaikuvat uneilevalle mailmalle." -- Ruusu painutti herttaista
päätänsä alemmaksi, huoaten: "oi, ett'ei se noudattaisi houkuttelevaa
huutoa, sillä minä aavistan kipua ja pahaa!"
Ja yöhyt katseli tuhansin loistavin lempisilmin kaikkea ihmeen ihanan
maan lukemattomia viehäkkeitä; joutsen souteli soreampana,
kuninkaallisempana kuin koskaan ennen kullan kiiltävillä vesillä; sen
raivokas rinta kohoeli, mustina ja kamalina säkenöitsivät silmät.
Lämmin tuoksuhenkäys, enkelin hymyily kävi kautta luonnon; silloin
kuului hiljainen siipien suhahdus, ja joutsenen sydämen puoleen painui
satakieli, laulun kuningatar. Kummastuen silmäili kuningas alas häneen:
kuinka yksinkertainen oli se harmaa vaatteus, kuinka pieni ja hento
hänen vartalonsa; mutta silmät kimeltivät kuin kaksi timanttikyyneltä,
tulista hekumaa ja valjua haikeutta taikatavalla sekaisin. Kun nyt
satakieli joutsenta silmäili, ja hiljalleen lentimiänsä liikutellen,
taivaallisella sävelkielellään puhutteli, niin se vanha paha
vihollinen, kateuden nimellinen, jälleen voimallisesti heräsi joutsenen
povessa: hän tarttui pyristeleväiseen ja painoi sen syvälle kylmään
armahtamattomaan veteen. Yksi ainoa sydäntä vihlaiseva uikahdus kuului,
ja hiljaista, kauhean hiljaista oli sitte vienoilla vesillä.
Kuningattaren kuollut ruumis makasi seuraavana aamuna rannalla,
uskollisen ruusupensaan siimeksessä, ja se oli hajoitellut kaikki
punalehtensä kuolleen päälle ja kuoleman kolkon salaisuuden se
kanssansa hautaan vei. Mutta ylpeän joutsenen luo astui eräs enkeli,
katsoi siihen yksitotisesti ja sanoi: "Sinulta ja sinun suvultasi
olkoon tästä hetkestä aikain laulun jumalallinen lahja pois otettu
ikipäiviksi!"
Ja enkelin sanat kävivät toteen. Satakielet asuskelevat aina
yksinäisten vetten luona ja laulaen itkevät ensimmäistä armasta
kuningatartansa; joutsenet taas, kauniit kiiltävät lainekuninkaat,
kuulevat joka yö nuo itkuvirret ja uneksivat kadotetusta
paratiisistansa, niinkuin mekin poloiset ihmisen lapset; mutta
ainoastaan kuolinhetkellä täytetään niiden rintain epätietoinen kova
halu: hyvän ijankaikkisen Jumalan hellä siunauksen käsi silloin
kirvoittaa niiden kielen siteet, ja hekumasta hurmaannuksissa ne
hiljaisen elämänsä pois henkäisevät vienoissa, ihmeen suloisissa
sävelissä.
Ah, niinpä meidänkin haavoista haljenneille, pettyneille sydämillemme
paratiisi aukenee viimmeisenä hädällisenä maan hetkenä: kaikki kahleet
lähtevät, sielu riemahtelee, huikaiseva valonloisto virtaa silmihimme,
taivahiset sävelet tulevat korviimme, väriseväiset huulet koettavat
niitä henkäyksillä tavoitella, noita loihtivia lauluja, -- näin me
menemme kadotettuun, innolla ikävöittyyn onnelaamme; -- ihmiset
puolestaan nimittävät noita viimmeisiä kirkastuksen sointeita
_joutsenlauluksi_.