Ihan yksinäisessä, pienessä saaremassa, upean kuninkaankaupungin
Dresdenin katolisessa kalmistossa, on muuan syrjäinen, mutta pyhä
toivioretken paikka uskovaisille sieluille ja erinomattainkin niille
sydämille, joille ihmeistä rikas ja salaisuuksia täynnä oleva sävelten
mailma on ilmestynyt ja jotka ovat oppineet lapsen nöyryydellä
kumartumaan korkeasti ylhäisen Musikan kaikkivallan edessä. Hurskasten
rukoilijain kirkon kuvukkona on ääretön taivaanlaki, heidän
polvistuslautanansa halpa harmaa kivi, heidän pyhänkuvanansa tähdillä
ympäröitty lyyry ja heidän rukouskirjassansa ainoastaan sanat:
_Carl Maria von Weber_.
Niin, sellaisessa rauhan majassa lepää sen maineella seppelöidyn
tomuverho! Siellä hän nukkuu, se monen itkemä, pitkää unelmatonta
untansa monien kovain taistelujen, monien loistavain voittojen jälkeen.
Elämän orjantappurain haavoittamana lauloi hän joutsenvirtensä
yksinään, kaukana rakkaasta kodista -- ja vaikeni sitte ikuiseksi.
Mailma hänen hengettömän ruumiinsa laakerilla koristi, peitti sen
kotoisiin multiin ja kokosi kuolleelle kaikki ne kunniat, jotka
elävältä kieltänyt oli. Lieneepä monta katkeraa katumuksen kyyneltä
salaa pudonnut niihin tuhansiin surumielisyyden ja kiitoksen
pisaroihin, joita poisnukkuneelle vuoti! Meistä usein tuntuu
unennäöltä, mutta suloiselta, rakkaalta, että tuo suuri mestari meidän
kanssamme, seassamme, vieressämme eli, lauloi, kärsi; ja kuitenkin on
niiden vuosien määrä, jotka sen ihanan ajan ja tämän päivän välillä
ovat kuluneet, niin varsin vähäinen! -- Erään pimeän, ahtaan kadun
varrella Dresdenissä seisoi hänen hiljainen huoneuksensa; pienestä
kukilla koristetusta ikkunasta tunkielivat ne tenhosointeet ja
sävellykset, joita hänen sielunsa täynnä oli ja joita vielä jälkimailma
on ylistelevä. Kuinka usein hänen virsikkään povensa kultainen virta
tulvaili äänettömän yön helmoihin! Ja sillä ahtaalla kadulla tungeskeli
silloin kuuntelijoita, unet ja väsymykset unohtaen, ja vuodattelivat
virkistävää sointisadetta janooville sieluillensa, antajaa palavalla
hartaudella kiittäen semmoisesta taivaallisesta virvoituksesta.
Uskollisen vaimon huolekas lempi teki sen suuren taideniekan
onnelliseksi, rajaton hellyys loisti hänelle vastaan lastensa iloisista
silmistä; mutta kaikki tuo liikuttava, itsensä uhraava mielihartaus ei
voinut tasoittaa sitä koleata tietä, jota rakastetun vaeltaa täytyi,
eikä syrjäyttää niitä teräviä pistoksia, joita kateus ja häijyys
ilkkuen iskivät hänen sydämehensä. Kuinka usein vuotikaan verta tuo
jalo, herkkä sydän! Mutta kaikki kipu ja tuska unhottui ja hautaantui,
kun kevät tuli ja kolkon kaupungin herttaiset ympäristöt lukemattomilla
miellykkeillä kaunisti: kun kukat nouseskelivat pienistä piiloistansa
ja puut tuhansilla kukansilmillä häikäistymättä katsoivat säteileviä
auringon kasvoja; kun kaikki luodut riemuitsivat ja olemisen hekumaa
tunsivat. Yksinkertainen kukkakimppu kieloja tahi orvokkeja taas
uudelleen ihastutti ja ylensi mestarin sielua ja kukkain sulohaju
muodostui hänen kultakanteleellansa tenhokkaiksi kevätsäveliksi,
kukkaislauluiksi ja keijukaisveisuiksi.
Mutta kaikista kukista hän enimmin rakasti _lumikukkasia_, noita
hentoja kukkia, niin hopeanheleitä ja saastumattomia kuin lapsen mieli.
Ja lapsi se olikin, joka hänelle joka vuosi ensimmäisinä kevään päivinä
toi täyden kimpun noita huikeanvalkeita lemmetyisiä; muuan siro, hyvä
tyttönen, erään myllärin, jonka mylly yksinään ja syrjäisenä seisoi
kauniilla Plauenin tiluksilla ja usein oli ollut mestarin hiljaisten
kävelyjen päämaalina. Tyttö pienoinen ei koskaan tahtonut vastaanottaa
palkintoa kukkasistansa, pyysi vaan hiljaa ja ujoillen: "oi, soitelkaa
minulle jotakin!" Ja sen tekikin lahjan saanut mitä leppeimmällä
hymyllä, salaa huvitellen itseänsä kuuntelevan lapsen äänettömästä
riemusta,
Niin vierivät vuodet, kunnes eräänä päivänä mestari huomasi, että
tyttönen oli tullut varsin isoksi ja soreaksi, lapsi muuttunut
kukoistavaksi immeksi. Mutta jälleen tullessansa seuraavina
kevätpäivinä oli hän kalpea, sanomattoman kalpea, ja kuolema katseli
hänen kuopakkaista silmistänsä. Ja kuinka hän nyt siinä itki niin
katkerasti, kun kunnioitetullensa valkoiset kukkaset toi ja se hänelle
entiseen tapaan suloisia, ihania sävelsatuja kertoi!
"Minä en enää tule takaisin ensi kevännä," lausui hän erotessansa,
"voikaa hyvin! Huomenna ne kutovat morsiusseppeleen hiuksiini ja niin
tulee minusta rouva!"
"Ja siitä sinä sureilla tahdot, hyvä lapsi!" sanoi mestari ja koetti
suottailla. "Luulenpa, että kiltti piikaseni rupee minulle _myös_
satuja kertomaan; sillä harvoinpa kaunis vihanta neitsytseppele on
ketään morsianta itkettänyt!"
"He eivät naita minua omalle kullalleni!" nyyhkäytti se vaalea raukka.
"Voi! muuan tuntematon mies vie minut taloonsa. Minun rakastettuni
lähti pois viimmeis joulun aikaan, kauvas avaraan mailmaan, hyvästi
jättämättä, eroterveisittä; voinko minä siis iloinen olla?" Ja hän löi
hoikat kätensä yhteen, ja viehättävistä kasvoista näkyi sydäntä vihlova
vaiva.
Ja kun kevätpäivä kaivattu ilmaantui ja kellot laaksossa soivat, kysyi
eräs vanha surusilmäinen mies halvoissa vaatteissa "sävelmestari
Weberin" asuntoa. Tämän lemmelliseen huoneesen vietynä tervehti hän
häntä suruisesti hymyillen ja ojensi hänelle täyden kimpun hentoja
lumikukkasia. "Tässä tuon teille viimmeisen tervehdyksen lapseltani!"
-- urahteli ukko vaivalloisesti -- "eilen meidän Marketta haudattiin.
Hän kuoli kuin kukka pienoinen, jota halla kouristeli, -- ah, -- ja
kuoli niin mielellään! Lempi hänen sydämensä särki, -- ja me vaivaiset
vanhemmat olemme syynä siihen. Oi, jospa olisimme arvanneet, että hän
häntä niin suuresti rakasti, sitä soreata Konrad kisälliä, totta
tosiaan me emme häntä olisi mailmalle työntänyt! Hän oli meistä liian
köyhä, se kelpo poika, uskollisuus ja lempi sydämessään; rikas mylläri,
joka kaunista lastamme pyysi, oli meille paremmin mieleen; ja kun
Konradin rakkaus oli niin kaino ja Marketta vienosti leppeänä ja
aavistuksitta mailmaan katsoi ikään kuin puhkeava ruusun-umppu, niin me
rohkenimme tuolle arkailevalle sanoa, että tyttäremme ei hänestä
huolinut, vaan oli sydämensä ja kätensä rikkaalle kosijalle luvannut.
Ja kun nyt Konrad salaisesti läksi pois, niin ylpeänä ja kuitenkin niin
kurjana, silloin meidän huoneesemme astui loppumaton surkeus; niin
rupesi Markettamme kalpenemaan, kuihtumaan, niin me tunsimme hänen
sydämensä!"
"Kuinka hartaasti hän oli poislähtenyttä rakastanut, tunnusti hän vasta
kuolinvuoteellansa. Ja vaikka hänessä oli se salainen, ankara vaiva,
oli hän kuitenkin miehellensä siivo, uskollinen, kelpo vaimo; hän ei
milloinkaan rakastettunsa nimeä maininnut; mutta tämän pienen
paperilehden me löysimme hänen rukouskirjastansa. Tuoss' on, pitäkää se
hänen muistoksensa! Te olette lapsi raukallemme paljon iloa
lahjoittanut; hän ei saanut odotetuksi sitä aikaa, jolloin ensimmäiset
lumikukkaset eloon heräsivät. Älkää unhottako häntä, Marketta
poloista!" Kuumat kyyneleet melkein tukahuttivat viimmeiset sanat
onnettomalta, katuvaiselta isältä.
Kun liikutukseen joutunut sävelniekka taas oli yksinänsä, avasi hän
paperilehden ja luki siitä vaivoin, sillä kirjoitus oli sekavaa,
epävakaista, puolittain kyynelistä hävinnyttä:
Pois läksi kultani vaeltamaan,
Muu jätti tänne murehtimaan:
Kentiesi kuolikin jo rauhaan vaipuen,
Sen tähden olen nyt näin murheinen.
Kun kultani kanssa menin kirkkohon,
Siell' liikkui moni kieli, viekas, armoton,
Ja parjausta lausui he siellä montakin;
Ne saattavat kyynelet mun silmihin.
Nuo orjantappuraiset ne kyllä pistävät,
Vaan viekkahat kielet on vielä häijymmät;
Niin ankarasti polta ei tuli palava,
Kuin rakkauden liekki, mi palaa salassa.
Voi, mitä mulle teki isäni, äitini!
Miest' ottamahan toista he minut pakoitti;
Vaan kuinka voisin toista ma koskaan rakastaa?
Niin kovin kurjaksi se sydämmeni saa.
Oi armahani, tämä on pyyntöin hartahin,
Sä että tulisit mun hautajaisihin',
Kun mua lasketahan maan mustaan multahan,
Sen tähden että sua vaan aina rakastan.
Ja mestari ei häntä, Marketta parkaa unhottanut; laulu vaeltamassa
olevasta kullasta liikkui aina ja alinomaa hänen sydämessänsä ja
ajatuksissansa; ja eräänä iltana hän laski sormensa kulkemaan klaverin
näppäimillä, ja niin siitä synnyn sai sävellys noihin surullisiin
sanoihin, ihmeellinen, surumielinen, sydäntä liikuttava ja kuitenkin
niin lapsellisen suora kuulla. Yksivakaisena säisteenä olivat
pitkälliset soitanteet; ja oli ikäänkuin olisi tuhat kyynelpisaraa
äänissä tärisnyt ja ahdistettujen ihmissydänten huolehtivia
lemmenhuokauksia väkivoimalla sointuihin sekaantunut.
Niin oli uusi lakastumaton kevätkukkanen puhjennut mestarin
loppumattomiin yltäkylläisestä sielusta, ja sen kukan hän laski
varhaisen vainajan yksinäiselle hautakummulle.
Laulakaatte sitä pientä, surullisen suloista laulua, jos teitä valtaa
huolinen kaipaus tahi muistot murheelliset! Vanhat, aikoja sitte
nukkuneet tuskat silloin heräjävät ja silmänsä avaavat, hiljaa pyytäen:
"antakaa meille vielä kerran huokaus, uhratkaa meille vielä kerran
kyynel, niin me taas kernaasti uneen menemme ja heräämme ainoastaan
silloin kuin meitä uudelleen huudatte." Mutta vihdoin sen
yksinkertaisen laulun ihmeellisen hentojen äänteiden helähdellessä
surumielisyys, kaipaus ja vaivat sulavat ja vuotavat pois huojentavissa
kyynelvirroissa. Kun teidän sielunne silmät ihannellen ovat kiintyneinä
siihen kuolemattomain soitonluomain iäti tuoreesen kukkaseppeleesen,
joka loisteisena ympäröipi kirkastetun mestarin kuvaa, kun uhkeat
ihmekukat "Eyryanthe" ja "Oberon", iäti nuori ruusu "Taika-ampuja",
hellästi hymyilevä kevään kielonen "Preciosa", lukemattomat
laulelmakukkaset ja muut viehättävät puhjennaiset teitä hurmovat ja
ihastuttavat, niin älkää silloin unhottako pientä, vaaleata
lumikukkasta, joka niin kainona tuoksuu ja niin arkana piileilee
toisten komeain kukkavartaloiden takana! Tervehtikää sitä sydämellä ja
suulla ja kiittäkää hyvää mestaria semmoisesta miellyttävästä lahjasta!
Sillä tosiaankin, tuo lumikukkanen, tuo hento, surullinen laulu
vaeltelemassa olevasta kullasta, on kiiltävä kastehelmi sen kultaisen
laakerikruunun kauneimmalla lehdellä, joka unhottumattoman miehen päätä
koristaa.