Isojen isossa Lontoon kaupungissa on tietysti pieniäkin huoneuksia;
niinpä oli kaupungin City-osassa muuan vähäpätöinen, kuitenkin
kolmenkertainen huoneus, jossa eräänä kolkkona Marraskuun iltapäivänä
palaa rätisi takkavalkea mitä sievimmässä pienessä kulmahuoneessa, kuin
suinkin ajatella voi. Roihu nauroi vasten naamaa yrmeälle talvelle,
joka par'aikaa ikkunaruutuihin viskeli kourallisittain lumihöytäleitä
ja jääpalasia sekä sen lisäksi ulvoi ja pauhasi kuin kahleittu karhu.
Hämärä jo harmaasen huntuun peitti äärettömän kaupungin; ainoastaan S:t
Paulin kirkontornin huippu ja Tover-linnan jättiläisrakennus vielä
puolustelivat ja vastustelivat, ylenivät vielä tuon sakean sumun
ulkopuolelle. Katujen lyhdyt olivat jo sytytettyinä ja taistelivat
jokailtaista taisteluansa päivänvalon kanssa. Kulmahuone oli myös
hämärtyneenä, ja liekkien leikkivä loisto hyppeli seinillä ylös alas,
leiskui lattialla, karkeli katossa ja pyörähteli näillä retkillään
väliin myös niihin neljään ihmiseen, jotka siellä yhdessä olivat.
Etevin ilmiö tässä pienessä perheessä oli muuan mies, joka takan
kyljessä istui matalassa nojatuolissa, pää selkälautaa vasten. Hän oli
mustissa vaatteissa, mutta päässä ei sen ajan tapaan ollut peruukia,
vaan omat harmaat valuvat hiukset, jotka ohimoilta olivat taapäin
pyyhkäistyinä. Mutta mimmoinen otsa siinä näkyi, mitkä ihmeen kauniit
otsakulmat! Oli mahdotonta ajatella jalompia ihmisen kasvoja; suuren
sielun unelmat olivat siihen piirrettyinä ja kaksi kirkasta, innokasta
silmää seisoi vieressä unenselittäjinä. Kuka olisi tätä päätä
katsellessaan saattanut kysäistä, oliko se kaunis juonteiltaan, oliko
nuoruus puhaltanut pois poskilta ja huulilta, oliko se suu, joka niin
lumoavasti hymyillä osasi, säännöllisesti muodostettu? Muoto ei
mitenkään merkillinen ollut, mutta miehen kaikki liikkeet olivat vakaat
ja jalot. Entä hänen nimensä? _Benjamin Franklin_, se rakastettava
ihmisystävä, kuuluisa Amerikan kansalainen, ylistetty oppinut. Eräs
tieteellinen toimi oli hänet nyt juuri, lopulla vuotta 1752, saattanut
Filadelfiasta Lontoosen, kussa hän aikoi viipyä moniaita kuukausia.
Kaikkein ensimmäiseksi kävi hän tervehtämässä erästä suuressa arvossa
pitämäänsä sukulaista, kunnioitettavaa mistress Davies'ta, joka
miehensä kuoltua eleli molempain taidikkain tyttäriensä, Maryn ja
Cecilian kanssa perin yksinäistä säästäväistä elämää suuressa
mailmankaupungissa.
Franklin tuskin muistikaan noita tyttöjä, jotka hän vaan
kerran oli nähnyt vielä varsin lapsina, kummastui suuresti, kun
näki kahden solakkavartisen, viehättävän, kahdeksantoista- ja
yhdeksäntoista-vuotiaan neitsyen tervehtävän itseänsä sukulaisen
tuttavuudella. Vilkas Cecilia lensi paikalla hänen kaulaansa, vanhempi
sisar Mary vaan ojensi vavisten ja punehtuen kätensä. Molemmat tytöt
voivat tuskin käsittää, että he todellakin nyt edessään näkivät sen
miehen, jonka maineella heidän äitinsä oli ikään kuin syöttänyt heitä.
Oli tuskin päivääkään mennyt, jona ei olisi puhetta ollut hänestä. Se
sätehikkö, joka ympäröitsi sen miehen nimeä, jonka taivas oli asettanut
heitä likemmäksi kuin muita, tuli päivänpaisteeksi tämän pienen perheen
sydämille. _Tuon_ hengen erinomainen etevyys, _tuon_ sielun jalo
aatelisuus ei ollut missäkään syvemmin ja hartaammin tunnustettu, kuin
kolmannessa kerrassa tätä mitätöntä huoneusta Lontoon cityssä.
Jokaisesta tapahtumasta Franklinin elämässä oli rouva Davies puhunut
tyttärillensä, jokainen sen erinomaisen miehen työ ja toimi oli näistä
kolmesta semmoinen, ett'ei siihen ollut koskemista. Hänen ensimmäinen
rakkautensa ihmeen ihanaan miss Nells'iin, hänen eronsa siitä ja uusi
yhdistyksensä sen kanssa, joka sillä välin oli ollut toisen vaimona,
oli nuorille mielille kovin kiihoittavaista. Mary ei voinut ymmärtää,
mitenkä mikään tytön sydän, jos häntä _semmoinen_ mies lempi, ikinä
saattoi toiseen mieheen luontua, kun taas Cecilia varsin oikein
huomautti, että Franklin siihen aikaan, kuin viehättävää neiti Nells'iä
kosi, ei vielä ollutkaan _korkeakunniainen_ Franklin.
"Ah, jospa olisin minä ollut neiti Nells!" oli Mary hiljaa huoahtanut,
johon sisko oli hiukan harmittavasti vastannut: "kuinka voitkaan tahtoa
nyt olla vanha ja ruma ja enää laulaa taitamatta!"
"Oi, jos hän minua rakastaisi, niin antaisinpa kaikki pois, yksin
äänenikin!"
"Olkaa, lapset, semmoisia mielettömiä, syntisiä juoruelematta!" Näillä
sanoilla oli rouva Davies sen puheen katkaisnut. "Meidän kuuluisa
sukulaisemme on nykyjään vanha ja nainut, ja jos te häntä näkemään
tulette, niin eipä kumpikaan teistä tule ajatelleeksikaan häneen
rakastumista."
Kaikkein naislemmen erinäisten ja eriskummaisten lajien seassa, joita
ei kukaan oppiniekka vielä ole koettanut järjestelmään asettaa, löytyy
yksi, joka tosin ei niin harvoin kukoista, kuin koko mailmalle
vihoittelevan suuren intohimon ihmekukka, vaan joka ilmestyessään
aina liikuttaa ja miellyttää. Se on tuo salainen, innostunut
hellätuntoisuus, joka sormi huulillaan noudattelee arvollisten,
ylhäälle kohoilevain miesten muotoja. Korkeiden palmujen, vankkain
tammien, jalojen platanien juurella kehittää se siivo kukka kainoja
lehdykäisiänsä, mitään muuta pyytämättä kuin semmoista paikkaa. Se elää
niistä auringonsäteistä, jotka puun latvahan putoavat; sen hennon
elämän hienot juuret kietoutuvat vähitellen puun juurihin; ne tuntevat
ja kärsivät yhdessä sen kanssa, sen mitään aavistamatta, ja kuolevat
sen kuollessa. Mutta ei kukaan, joka vavisten seisoo kukistuneen tammen
vierellä, sure orvokkia, jonka se maahan sorti. Ei kävisi vaikeaksi
kaikkein suurten miesten elämässä näyttää sellaisten kukkakasvien
suloista olemista. Mary Davies oli suloisimpia niistä.
Se sanoma, että Benjamin Franklin vihdoin todellakin oli tuleva
Englantiin ja Lontoossa viipyvä muutamia kuukausia, nosti tietysti
oikean ilomyrskyn Davies'in huoneessa. "Meidän pitää _hänen kuultensa
laulaa_, oikein paljon _laulaa_," huudahti Cecilia, "että hän toki
huomaa, että _meissäkin_ on jotain _ihmeteltävää_!" Ja oikeassa hän
olikin, tuo mitä herttaisin tyttönen; hänen ja Maryn laulanto ansaitsi
ihmettelemistä, nämät sisarukset olivat jo isossa Lontoossa herättäneet
huomiota ja huhua sen kautta, että heissä, mikä harvinaista oli,
runsas musiikkitaito ja ihastuttava kauneus olivat yhdistyneinä
lapselliseen kainouteen ja häveliäisyyteen. Heidän nimensä oli kylläksi
saamaan konserttisalit täyteen.
Ja niin tuli se aika, jona hän todellakin oli siellä, hän se ylistetty,
kauvan ikävöitty, ja jolloin hän melkein joka ilta istui heidän
luonansa siinä pienessä kulmahuoneessa, niinkuin tämän kertomuksen
alussa olemme kuvailleet.
Rouva Davies, muhkea ja leppeä nainen, käydä keputti sinne tänne
jokseenkin levotonna, tempasi tästä jonkun tuolin, asetti tuossa
pöytävaatteen toisin, lykkäsi siellä kukkavaasin tuonnemmaksi, meni
milloin ikkunan luo, milloin kakluunin viereen ja sanoi kymmeniä
kertoja: "onpa melkein pimeä!" Hän oli nimittäin luonnostaan hyvin
vireä eikä ollut milloinkaan ymmärtänyt haaveellisten hämärähetkien
sulolumousta, eikä myös koskaan tyttärillensä sallinut tätä vaarallista
huvitusta. Mutta sittenkuin hänen mainio sukulaisensa oli tullut,
täytyi hänen sitä kärsiä, kun Franklin juuri erinomattain rakasti hämyn
aikaa. Tytöt puheskelivat hiljaa ikkunan ääressä. Cecilia istui
jakkaralla vanhemman sisarensa jaloissa ja oli pannut hienon
käsivartensa sen helmaan. Hänen ruusuiset kasvonsa olivat ylöspäin,
mustat tuuheat kiharahiuksensa kävivät kauvas pyöreiltä poskilta ja
valuivat täyteläisille hartioille. Hän kyseli, puheli, naureli,
niinkuin kahdeksantoista-vuotias tyttö kysyy, puhuu ja nauraa, mutta
Mary vaan hajamielisenä kuunteli hänen herttaisia hullutuksiansa,
silmät olivat Franklinin pulskeaan otsaan kiintyneinä. Mary oli oikea
vanhan Englannin tytär, vaaleakutrinen ihmeen ihana olento, silmät
tummansiniset ja heleä kasvoin karva. Vakaissa liikunnoissa, solakan
vartalon asussa, pään vähän kallellaan olossa vasemmalle puolen oli
sanomaton miellyttäväisyys, mutta mustain silmäripsien raskaassa
hitaassa avautumisessa, siron suun jyrkkäkulmaisissa pielissä havaitsi
syvemmälle katsova silmä ylen pehmeän sydämen salaisen merkin, herkän
mielen peitellyn haavanjäljen, havaitsi suoran liikuttavan murheen.
"Tänäpänä pitää teidän, tyttö kullat, vihdoinkin laulaa minulle
jotakin!" sanoi nyt Franklin, "mutta antakaa vaan olla näin hämäräistä,
musiikki niin soi suloisimmin, vaikuttaa mahtavammin kuin muutoin."
Sisarukset nousivat istumasta, Mary avasi kannen klaverista, joka
seisoi lähellä ikkunaa, ja Cecilia siirsi tuolin hänelle. Vanhemman
sisaren hennot sormet juoksivat liukkaasti mustia päriseviä näppäimiä
myöten, mutta Maryn soittaen ne helisivät kultaisesti kuin kanteleen
kielet. Hän säisteli sisarensa laulua. Cecilian ääni oli ihmeteltävän
täysinäinen ja taipuvainen, mitä helkkävin, oivallisin soprano. Tyttö
lauloi täydellisellä taidolla erään Händelin aarian. Jos ääniä sopii
värihin verrata, niin loisti Cecilian ääni kuin heleä, iloisa
taivaansini. Huone oli liian ahdas niille sointeille, joita tästä
nuoresta rinnasta uhkueli. Laulajattaren lopetettua sanoi Franklin
iloisesti rouva Daviesille: "No, Fanny, vieläkö täällä on pimeä? Minä
se olen valossa!"
Myöhemmin pyysi Cecilia lempeästi miellytellen: "Mary, laulapas yksi
vanhoista balladeistasi, ei mitään aariaa, vaan se sinun _little
scottish songs_, jota ei kukaan mailmassa niin osaa laulaa kuin juuri
sinä!" Ja Mary käänsi vielä kerran pääkkösensä Franklinia kohden,
ravisti sitte kutrinsa taapäin, näpähytti surutuntoisen akordin ja
lauloi ihmeellisen, syväsuruisen veisun, entis-englantilaisen
jäähyväis-laulun:
"Then fare thee well, my dear dear love!"
Franklin oli kuunnellen kumartunut tuolissaan ja aivan tahtomattaan
pannut kätensä ristiin; tytön laulu kävi syvälle hänen sydämehensä. Hän
tunsi itsensä äkisti palautetuksi lapsuuteensa, äidin ääni kohtasi
hänen korviansa, rakkaita suloisia lapsuuden kuvia kulki kuin utupilviä
hänen ohitsensa. Mutta kuta enemmän sävelet virtailivat, tulvi hänen
päällensä tulinen tuska, äärettömän surullinen ikävöiminen, kadonneen
_nuoruuden_ ikävä. Hän olisi saattanut tällä hetkellä heittää pois
kaikki, maineensa ja loistonsa, koko kuluneen rikkaan elämänsä, sillä
saadakseen kaksikymmen-vuotiaan nuoruuden hohteen. Silloinhan hän olisi
voinut tälle nuorelle valkoveriselle tytölle näyttää ne hehkuvat
kyynelet, jotka nyt hänen poskiansa pitkin vierivät ja joita iästyvä
mies nyt melkein häpesi. Maryn äänessä oli ylipäin jotakin hermoja
hervastuttavaa, voimia valtaavaa, niin vieno kuin se ääni itsessään
olikin. Se väreili ja vivahteli kuin kuunpaiste tyynen järven pinnalla,
ja äänteen omituinen sameus oli sanomattomasti miellyttävä. Franklin
taisteli mitä ankarimman liikutuksen kanssa, kuin hän milloinkaan oli
tuntenut, sillä vaikka olikin ruumiinsa mahdikas, oli hän kuitenkin
pohjimmaltansa hentorakenteista luontoa. Maryn lakattua laulamasta
viimmeisen värsyn yksinkertaista synkeätä lauluansa, piti hänen nousta
mennäkseen hänen luoksensa, mutta kävikin käsillään tyhjään kiinni ja
kuukertui kumoon. Otsa loukkaantui kakluunin messinkiheloihin;
vasemmalta kulmaluulta tipahteli veripisaroita.
Pieni perhe tästä tapaturmasta joutui sanomattomaan säikäykseen.
Cecilia huusi valkeata, rouva Davies koetti taintunutta ylös nostaa, --
Mary vaan, ikään kuin kuvapatsas, seisoi liikkumatonna keskellä
kamaria. Vasta sitte kuin piika kynttilä kädessä tuli huoneesen ja
rouva kuului sanovan: "Hanna, auta nyt ensin minua tässä ja juokse
sitte tohtori Snobbersin luo!" tuli tuo jäykkä olento liikuntoon. Mary
katsahteli toivottomuuden omana Frankliniin ja hiipi hiiskumatta
huoneesta. Ei kukaan häntä kaivannut, kaikki puuhasivat taintioimen
kanssa. Hän juoksi rapusta alas, avasi talon oven ja seisoi
lumisella kadulla. Hyinen pohjatuuli, joka täällä tapaili hänen
hehkuvia poskiansa ja hajoitteli hänen hiuksiansa, saattoi hänet
silmänräpäykseksi värisemään, mutta sitte hän sitä nopeammin eteenpäin
riensi, joutua saaden paljaasta tästä ajatuksesta: "hän kuolee ja minä
olen hänet kuoliaaksi laulanut!" Voi kuinka hän tällä hetkellä omaa
ääntänsä vihasi! Kuin varjo vieri hän huoneusten vieritse; kaksi
lyhyttä katuahan vaan häntä eroitti vanhan talon-ystävän ja lääkärin
asunnosta.
Eräältä pimeämmältä syrjäkadulta kuului meteliä; siitä hän ei huolinut.
Mutta joukkio iloisia poikamiehiä tulvasi paikalle, lyhdyn valo näytti
ihanat kalpeat tytönkasvot, kauhistuneena tunkihe Mary huoneuksien
varjoon, mutta turhaan -- miehet kävivät hänen ympärillensä ja
kiusasivat nuorta tyttöä kaikellaisilla pilapuheilla. -- Hän kokosi
kaiken rohkeutensa ja sanoi jokseenkin lujalla äänellä, vaikka sydän
sykki milt'ei kuuluvasti: "Jumalan laupeuden kautta, antakaa minun
mennä! Minä aivon noutaa lääkäriä erään kuolevan luokse. Tohtori
Snobbers asuu parinkymmenen askeleen päässä!" Hänen kalmankalpeat
kasvonsa, tuskalliset silmänsä, äänensä laatu puhuivat semmoista
totuutta, että vallaton poikajoukko ehdottomasti syrjään väistyi.
Ajettu vuohi välttyi, pääsi tohtorin asuntoon, syöksi sen vanhan herran
huoneesen ja kaatui, huutaen: "Franklin kuolee!", alas hänen eteensä.
* * * * *
Benjamin Franklin oli jo aikaa sitte parantunut "pienestä
hermokohtauksestansa," niinkuin hän itse sitä naurahtaen nimitti, mutta
musta kuoleman-enkeli vielä Maryn vuoteen vieressä seisoi. Tuo
iltakävely ja siihen yhdistyneet kiivaat mielen liikutukset olivat
hennon tytön saattaneet kovaan sairauteen, josta hän vaan vähitellen
toipui. -- Kun hän vihdoin, omaistensa iloksi, oli vuoteeltaan nousnut
ja ylistetyn ystävänsä käden nojalla jälleen uskalsi astua ensimmäiset
askeleensa, kun hän näki hänen hiljaisen huolensa ja vakaan
hellyytensä, niin hän salaisesti sydämessään siunasi sitä hirveätä
iltahetkeä, joka oli hänelle tuottanut onnen, mitä hän ei koskaan ollut
kokenut, sen onnen, että oli tullut _hänen_ huoleksensa.
Mary parka! Hän ei silloin vielä aavistanut, mitä se hetki oli häneltä
vienyt! Muutamia viikkoja myöhemmin hän sen havaitsi summattomalla
surulla, haikeassa ahdistuksessa, joten koko sielunsa oli menehtyä: hän
oli äänensä kadottanut.
Tohtori Snobbers oli ainoa, joka ei ihmetellyt varomattoman iltakävelyn
seurausta. "Semmoisesta muka onnettomuudesta ei maksa vaivaa
puhuakaan," sanoi hän; "Mary itse oli henkensä kaupoilla!" Hän ei
käsittänyt, miksi naiset niin lohduttomina itkivät, sillä äiti ja sisar
tuskin vähemmän haikeasti kuin Mary itse surivat paljaan äänen
menetystä. Oi, kelle ei laulun taivaallista lahjaa ole suotu, se ei
tosiaankaan käsitä, mimmoisena puhtainten ilojen, suloisimman
lohdutuksen lähteenä se voi olla, että sydän siinä löytää kaikki, mitä
sen muutoin täytyy vailla olla! Joka laulaa taitaa, se laulaa jokaisen
ilon syvemmälle sydämehensä ja löytää katkerimmallekin lävistykselle
tuutulaulun. Tuhansittain suloisia salaisuuksia laulaessa huulille
nousee, sävelissä sydän värisee, itkee, riemuitsee, niissä se puhelee
hartaasta rakkaudesta ja hehkuvista haluista -- ja älköön kukaan sitä
siitä syyttäkö tahi rangaisko.
Kun Mary Davies, kaikkia ajateltavia keinoja hukkuneen aarteen
jälleensaamiseen koetettua, vihdoin ymmärsi, että se oli ikipäiviksi
kadonnut, ei hän tosin vaipunut synkeään lohduttomuuteen, mutta hän
surkastui hiljakseen, niinkuin kuihtuupi kukka, jolta auringon valo on
viety. Taidokas klaverin soitto häntä ei ilahuttanut enää. "Siitä minä
tuskallisimmin tunnen, mitä kadottanut olen!" sanoi hän ja soitti
vaan silloin kuin sisartansa säisti. Ensimmältä hän Ceciliankin
laulaessa joutui kyynelten valtaan, vähitellen hän kuitenkin näkyi
levollisemmaksi. Näkyväisestä hän pyysi kunnioitetulle ystävällensä
näyttää mielenmalttia, jota hän, vaikka kuinkakin koitti, -- _ei_
itsessään tuntenut.
Mutta Franklin ei antanut pettää itseänsä. Hän jätti Filadelfiaan
palajamisen toistaiseksi kuukausi kuukaudelta ja ilmestyi aina kuin
ennenkin iltahetkiksi rouva Davies'in taloon. Mutta ajatuksissaan ja
hajamielisenä, syviin miettimisiin vajonneena, hän tuijotteli eteensä
ja tuskin vastasikaan niihin kysymyksiin, joita rouva Davies ja Cecilia
hänelle tekivät. Soitantoa hän ei enää tahtonut kuulla, pieni klaveri
pysyi suljettuna hänen siellä ollessaan. Mutta Maryn häntä vienolla,
sortuneella äänellään puhuteltua hän havahti ja leppeästi vastasi, jopa
tyttö raukan vaan itseänsä liikutettuakin hän siihen päin katsoi, niin
ajatuksiinsa vaipuneelta kuin näyttikin. Hänen silmänsä seurailivat
häntä alati, ei ainoakaan huokaus, ei yksikään salainen kyynel, ei
mikään mielihaikeuden varjo, joka kasvoille lensi, jäänyt häneltä
huomaamatta. Mutta hän ei niin milloinkaan puhunut Maryn vahingosta.
Vieri niin viikkoja vierimistänsä, kesä hankkieli lähtöänsä,
ensimmäiset lehdet varisivat; silloin Benjamin Franklin eräänä iltana
tavallista myöhäisemmällä hetkellä astui hiljaiseen kulmakamariin. Äiti
ja tyttäret istuivat pikku pöydän ääressä, Cecilia luki, rouva Davies
teki työtä, Mary uneili. Tämä katsoi hämmästyneenä sisääntulijaan: niin
kirkastuneina ei hän ollut milloinkaan nähnyt hänen kasvojansa, syvä
sanomaton ilo loisti miehen silmistä ja loi äkisti tytönkin sydämeen
hellät onnen tunteet. Franklin astui hänen eteensä ja kävi häntä
käteen. "Armas Mary kulta," lausui hän hiljaa ja lempeästi, "sinä olet
minun tähteni suloisen äänesi kadottanut, äänen, jota en koskaan, en
koskaan unohda; tänään minä sinulle tuon jotakin palkkioksi: sinä olet
taas laulava, josko et omilla huulillasikaan. Malta vaan tässä, kun
minä menen sivuhuoneesen, ja huomaa niitä äänteitä, jotka sieltä
luoksesi luontelevat."
Odottavaisina, melkeinpä vavisten kävivät naiset toistensa viereen;
sivukamarin ovi jäi lonkalleen. Ei aikaakaan -- niin väreili, vierieli,
virtaeli suloisia sointeita kuulijain korviin ja sydämiin, niin
liikuttavan vienoja, niin erinomaisen sulavia, jommoista ei harppu, ei
huilu, ei mikään ennen kuultu soitin voinut kuuluviin saada. Ne olivat
ääniä, jotka tuntuivat tulevan toisesta mailmasta, kirkastetun
ihmisäänen säveliä, enkelinlaulua, niitä ei saattanut kyynelittä
kuunnella. Sydämen ne povesta vetivät, kuuntelevat naiset tunsivat
mielihaikeaa ja hekumaa yht'aikaa. Ja kun se äänekkäämmin kuului,
tuo ihmeellinen soitto, niin kaikki sen entis-englantilaisen
hyvästijättö-laulun haikeasurullisen sävelen tunsivat, sen viimmeisen
virren, jonka Mary oli laulanut:
"Then fare thee well, my dear dear love!"
Silloin heistä oli kuin olisivat todellakin kuulleet _Maryn_ äänen, sen
hellän, eriskummaisen, sydäntä järähyttelevän äänen, joka aikaa sitte
oli kuollut. Toiset naiset itkeä nyyhkyttivät; mutta Mary ei saanut sen
kauvemmin itseänsä hillityksi: ahdistavimmasta innostuksesta parahtaen
riisti hän itsensä irti Cecilian syleilystä ja lensi vierikamariin.
Franklin seisoi kummallisen soittokoneen edessä. Siinä oli pyörivä
tela, jalukselle asetettuna. Tähän telaan oli kiinnitetty lasisia
puolipalloja, jotka olivat suuruutensa mukaan säännöllisessä
järjestyksessä ja niin toinen toisensa sisälle sovitettuja, että kunkin
pallonpuoliskon reuna ulottui seuraavan yli. Franklin oli asetellut
hyppysensä lasikellojen reunoille, pannut jalallaan polkemalla telan
pyörimään ja siten toimeen saanut nuo tenhokkaat sävelet.
"Mary, näin olet sinä laulanut!" huudahti hän hämmästynyttä ja
kiihoittunutta tyttöä vastaan. "Ja tuleppas nyt, että sinua taas
laulamaan opetan -- ja sinun _tässä_ laulaessasi minun sieluni laulaa
sinun kanssasi. Minä olen äänen sinulle keksinyt!"
* * * * *
Kaunis Mary Davies se oli, joka sittemmin tällä soivalla uudella
kuuluisan Franklinin keksinnöllä (_Harmonikaksi_ hän sen nimitti)
mailman saattoi kummastuksiin. Herkenemättömällä harjoituksella oli hän
oppinut ihmeteltävän taitavasti käyttämään tätä eriskummaista soitinta.
Voitettuansa sen hetken, jona hän jumaloidulle ystävällensä sanoi
jäähyväiset -- hänen sieluansahan hän käsissään piteli --, ja
Franklinin palattua Amerikaan matkusti Mary ensin Ranskaan, sitte myös
Saksaan ja esiintyi useissa etevissä kaupungeissa harmonikansoittajana.
Niinkuin _hän_ ei kukaan sen jälkeen tätä soitinta soitellut; koko
hänen sielunsa helkkyi ja soi muassa, kuin hoikat sormet kellojen
reunoja koskettelivat. Hän oli niin ihastuttavan kaunis semmoisina
hetkilöinä, niin innostuksen kohottamana, niin salaisesta ilosta
kirkastuneena, että ihmiset, jotka häntä silloin kuulivat, joutuivat
melkein yhtäläisen hurmaannuksen valtaan. Moni ei saanut soittoa
kestetyksi, meni tainnoksiin, ja kuitenkin väkeä tunkeili ihanan
Englannittaren lyhyihin synkkämielisiin soittajaisiin, niinkuin ihmisiä
muuten tungeksii loistaviin juhlatiloihin.
Kun Maryn äiti oli kuollut ja sisarensa Cecilia ylistettynä laulajana
Italiassa loisti, palasi hän vihdoin Lontoosen takaisin, ja vasta
täällä hän havaitsi, että tuo toinen äänensä oli hänen terveyttään
tärvännyt enemmän kuin se ensimmäinen kadotettu ehkä milloinkaan olisi
voinut. Hän nyt vetäytyi kokonaan pois julkisuudesta ja eli
umpinaisimmassa hiljaisuudessa, tuskin likimpäin ystäväinsäkään
nähtävissä. Yksinänsä ja eroitettuna kaikesta, mikä hänen sydämelleen
kallista oli, näki Mary päivän menevän, toisen tulevan, ilman toivoa,
mutta ilman murhettakin. Hän ei koskaan vaikeroinnut, vieläpä oli
iloinenkin; taisihan hän _laulaa_ ja lauloihan _toisen_ sielu hänen
kanssansa! -- Ja tämä ääni, jonka hän häneltä oli saanut, pysyi niin
nuorena ja ihmeen ihanana, kuin Maryn hiukset jo aikoja sitte olivat
vaalenneet, ajan ankara käsi oli hänen kasvoinsa kauneuden pois
pyyhkinyt. Mutta _minne_ hän ne ihanat sointeet lähetti, jotka hän
vielä joka ilta rakkaasta harmonikastansa ilmiin saattoi? Sitä ei
kukaan tiennyt. --
Lääkäreitä kummastutti, kun tuo heikko olento vielä hengissä pysyi, he
eivät ymmärtäneet, mistä hän ravintonsa sai, he jo kauvan aikaa
ennustivat Maryn kuolemata. Täytyipä toki maan päällä jotakin olla,
mikä valtaavin voimin tuota sielua kiinni piteli sen särkyväisessä
verhossa.
Huhtikuun 27 päivä 1790 se oli, jona Mary taas kerran antoi kantaa
itsensä harmonikkansa ääreen; iloisesti hymyillen hän kelloihin koski,
hyvästijättö-laulu
"Then fare thee well, my dear dear love!"
helisi hänen vielä kauniiden kättensä alla. Yht'äkkiä hän kavahti ylös,
oli kuin kuuntelisi jotakin, nojautui taaksepäin ja -- ei enää
hengittänyt. Hänen heikon elonsa lanka oli katkennut.
Mutta samalla hetkellä oli kuolon enkeli, kaukana tästä hiljaisesta
kuolinkammiosta, tuolla puolen aavaa, aavaa valtamerta, taivaihin
kannatellut suuren voimallisen sielun: _Benjamin Franklinin_ sielun.