Täällä riemu- ja kyynelrikkaassa mailmassamme on olentoja, jotka
ovat meidän muotoisiamme ja joita ihmisiksi sanotaan niinkuin
meitäkin, mutta joiden päälle näkymättömät jumalain kädet ovat
tuhlaavasti tyhjentäneet yltäkylläisyyden-sarven kalleimpia ja
harvinaisimpia lahjoja ja joille maa ei voi muuta enempää antaa kuin
ainoastaan jalkain alustan. Jalossa tunnossa mittaamattomasta
yltäkylläisyydestänsä nämät jumalainlemmikit sitte usein unhottavat
mailman ja ihmiset, antavat voitollisten silmäystensä mitään
huomaamatta lentää meidän riemukevättemme ja vaivatalviemme, meidän
kukkaimme ja ohdakkeittemme ylitse, ja katselevat ainoastaan siihen
ikuiseen valomereen, josta heille heidän kirkkautensa tullut on. Oi,
alentakaa toki joskus kiiltoisia silmiänne, te loistavaiset! Älkäätte
halveksiko pientä maata, joka teidät synnytti; naurelkaa ja itkekää
ihmisten kanssa, jotka teihin ihmetellen katsahtavat ja hiljaa
kruunuanne huokailevat! Varokaa itseänne, kavahtakaatte! Jokaista sanaa
teidän ilosta juopuneilta huuliltanne kuuntelemassa on vihamielisiä
valtoja ja haikeasti kostaa kaikkein eläväin emo röykkeille
lapsillensa. Manner pitelee heitä kiinni, niitä loistavia hahmoja, ja
syvyyden ja pimeyden haltijat, nuo onnenkantamain ihmisten ikivanhat,
häviämättömät viholliset, katselevat karsain silmin valiohenkilöitä,
haavoittavat paranemattomilla käärmeenpistoilla heidän varomattomasti
astelevia jalkojansa, panevat paulojansa ja vierittävät mustia
verkkojansa naurusuisille valonlapsille, joiden siivet ovat sidottuina,
eivätkä he koskaan lepää, ei päivällä eikä yöllä. Ainoastaan _yksi_
taika voittaa nuo pimeät, hirveät valtiaat, ainoastaan yksi turva ja
suoja on hornan valtaa vastaan: on kukkainen _nöyryys!_
Eräässä suuressa varjokkaassa puutarhassa _Bonnin_ kauniissa
kaupungissa istui ihanana kesäiltana neljä ystävällistä, iloista,
kiitollista ihmistä, kolme naispuolta ja yksi nuoruudenhilpeä, tarmokas
mies. He olivat ääneti kaikki, salaisesti liikutettuina, sillä maa
juuri vietti jokailtaista unelma- ja lepojuhlaansa: kuu oli
kumartuneena hiljaisen kaunistetun armaansa luokse ja sitä
katsellessansa hänen vieno muotonsa heltyi ja suli lemmeksi ja
ihastukseksi; kukat kuiskuttelivat tähtien kanssa ja länsituulonen
suuteli puiden lehtiä, niin että ne hekumasta vavahtelivat. Kaikki
laulut ja helkytykset alkoivat nukahdella; kaukaa vaan kuului valtavan,
hopealla huolitetun Rhein-virran kohina, ja hurskas kellonsoitto
kumisteli lämmintä ilmaa.
Vihdoin tämän hartaudellisen äänettömyyden lopetti nuori, soinnukas
ääni. "Mummo, äiti, Ludvig!" puheli viehättävä immensuu, "kuinka
kaunis, kuinka ihastuttava onkaan maa! kuinka rikkaat ja onnelliset
olemmekaan kaikki, jos hyviä olemme! -- Eivätkös palavimmat halumme
mene uneen tämmöisenä taika-iltana?"
Lempeät äidin kasvot kääntyivät puhelijan puoleen ja vastasivat
syvämietteisellä rakkauden silmäyksellä; mutta nuori mies laski hiljaa
voimakkaan, kaunismuotoisen kätensä sisaren vaaleatukkaiselle päälaelle
ja sanoi: "Mikä eroitus sinun ja minun välillämme, sinä armas uneksija!
Sinun lapselliset halusi vaikenevat suloisessa illan voipumuksessa,
mutta minun halaukseni, ne kiivaat, heräjävät ja koroittavat äänensä
kovemmin kuin selkeänä pauhuisena päivänä!"
"Mutta mitäpä vielä saattaisit pyytää, sinä taivasten tavottelija?"
kuiskutti tyttö, ja loi viehättävän, hellyyden ja huolen sekaisen
katseen hartaasti rakastetun jalon-ylpeihin kiihoittuneihin kasvoihin.
"Mietipäs toki asiata, rakkaani!" vastasi hän; "mikähän lienee
kauniinta maan päällä, mikähän korkeinta, mitä ihmiselle voi tulla
täällä alhaalla, mikähän lienee jumalain loistavin lahja
ponnistelevalle, haluavalle ihmissielulle?"
"Kaunein, loistavin lahja?" matki impi vakaisesti. "Oi, mummo kulta,
sitäpä meidän ensin on kysyminen sinulta, joka jo olet niin monta monta
vuotta nähnyt mailman ja ihmiset ohitsesi kulkemassa; puhu, armas, ja
auta minua!" -- Ja hän kääntyi veljestänsä hiljaiseen, kumaraiseen
olentoon, joka istui lehvakkaan lehmuksen siimeksessä ja jonka
talvisissa kasvoissa näkyivät ikuisen sydänkevähän jäljet
haihtumattomina.
"Kaunein, loistavin on tietysti _valo_, armahaiseni!" oli vanhuksen
vastaus. Eukko oli nimittäin sokea; hän ei enää isoon aikaan ollut
nähnyt kevättä, ei rakkaittensa uskollisia helosilmiä, ei päivän
kirkkautta eikä kuutamaöitä, ja hän nyt varmaan pimeydessänsä ajatteli
ijankaikkista taivasta, joka huikaisevalla loisteellaan likemmä ja
likemmä läheni hänen väsynyttä sydäntänsä ja jota kohden hänen koko
sielunsa riemahteli.
"Valoko?" -- huudahti Ludvig epäillen, ja hänen silmänsä välähtivät
niin eriskummallisesti, -- "eipähän, ei ole suinkaan valo korkein lahja
ihmiselle, valo on vaan makea virvoitus, suloinen ilo, lämmin lohdutus;
mutta valo ei ikinä ole _korkeinta!_ Valo ei ole elämää."
Silloin sisar äkisti tarttui hänen ojennettuun käteensä; "Ludvig,
_sävel_ on kauniinta!" sopotti tuo ihana olento iloisesti, ja ajatteli
isän kauniita lauleloita, veljen ihmeellisiä soittohaaveita kotona
pianon luona istuessansa, ja lemmetyisiänsä, noita suloisesti
viserteleviä lintuja, ja satakieltä helkkyrintaa, tuota taivaallista
kevätvierasta tummassa lehmuspuussa, ja kaikkia niitä rakkaita
ihmisääniä, jotka niin lempeästi hänen nuorta sydäntänsä koskettelivat.
"Sinä lapsensydämyt!" vastasi veli hyväillen; "tosin tuntee sielu
hurmaavaista hekumata, kun valtavan sointuvirran sävel-aallot sitä
kätkevät, sukelluttavat, hautaavat, kannattelevat ja kiikuttelevat;
sävel ja sointo onkin enemmän kuin valo, se on valon ruumiillinen
olemus; mutta eipä kuitenkaan _korkeinta!_ -- Äiti, äiti! etkö sinä
sitä arvaa?" huudahti hän vielä kiivaammin ja heittäytyi polvilleen sen
armaan eteen. Ja hänen älykkäät kasvonsa, joissa piirteet olivat niin
oudontapaiset, niin epäsäännölliset, kirkastuivat ihmeellisesti tänä
odotuksen ja innostuksen hetkenä: muuan ylevämpi, hänen rakkaillensa
vielä käsittämätön pyhitys ympäröitsi hänen jaloa päätänsä, ja näytti
siltä, kuin olisi oikein sädekruunu laskeutunut alas hänen
nuorelliselle päälaellensa, niin heloitti kuuvalo leimahdellen hänen
tummissa, tuuheissa hiuksissansa.
"Lapseni!" lausui äiti äärettömän lempeästi ja veti poikansa
rintoihinsa: "korkein on _rakkaus_."
Nyt nuorukainen päästi kätensä laskeumaan, riuhtasi itsensä irti ja
kuiskahutti haikeasti: "Etkö sinäkään, äiti armas? Rakkaus, sanot sinä.
Oi, onhan rakkaus ainoastaan unennäköä; ja minä en tahdo uneilla,
äitiseni, en, vaan minä tahdon toimia, elää. Kuulkaatte siis,
rakkahaiseni, ja uskokaa minua: korkein, loistokkain jumalten lahja on
_voima_, tuottavainen, alati ehtymätön voima, ja minä aavistan, minä
tunnen sen olemisen, sen itämisen ja kasvamisen rinnassani. -- Jumalat,
jumalat, sallikaatte minun saada tämä hurmaava voima, suokaa se minulle
ja ottakaa minulta sen edestä kaikki, mitä ihmiset korkeimpana ja
kauneimpanansa tunnustavat, halajavat ja rukoilevat! Valo, sointo,
rakkaus, -- mitä en tarvitse! -- Teidän lahjastanne minä alttiiksi
annan kaikki maalliset sopusoinnut, kaikki auringon ja tähtien paisteet
ja tuhannet lempikyynelet ilman ainoatakaan huokausta! Riistäkää
minulta kaikki maalliset ilot ja hyvyydet, mutta antakaa minulle
ikuinen luomisvoima, niin minä teitä ylistän niin kauvan kuin henki
pysyy. Sitte minä rakennan itselleni oman mailman! Ei en ainoastaan
_yhtä_ mailmaa, vaan tuhansittain tuhansia mailmoja on syntyvä minun
voimastani, minun käskylläni. Mitäpä minulle yltäkylläisessä elossani,
ylenpaltisessa autuudessani on tästä viheliäisestä maasta? Sopusointuja
minä olen huomaava, mutta en maallisilla aisteillani; valoa olen näkevä
mutta en suinkaan ruumiillisilla silmillä; -- ja rakkautta? -- oi, ketä
jumalat rakastavat, se ei ikinä heikkoa ihmissydäntä kaivanne!" --
Korkealle kohonneena hän siinä seisoi, jaloimman, mutta hillittömimmän
ylpeyden kuva rohkea rukoilija, rukoileva käskijä! Mikä jumala voipi
häntä vastaanseisoa?
Mutta syvä arkuus värisytti juuri kuin kylmä kauhu lempiväin naisten
sydämiä: sisaren poski vaaleni ja äidin silmä täyttyi kyynelistä. --
Pilvi hajosi kuun edessä, tuima öinen tuuli nousi äkisti; kukat
huumoksissaan ummistivat kupulehtensä, suhina ja tohina, värinä ja
vavistus kävi kautta koko luonnon ja säikähytti lepäävää maata kuin
paha unennäkö; tummat varjot laajenivat ja pitenivät; yöpöllön ilkeä
kirkuna riekui kuin pilkkanauru, lintuset havaantuivat ja lentää
rapistelivat sinne tänne.
"Uhkamielinen, rakastettu lapsi, jospa et milloinkaan tätä yötä
murheella muistelisi!" lausui vanhus ja ylensi itseänsä. Ääneti ja
huokaillen saattoivat tytär ja tyttärentytär häntä huoneen suojaan.
Ainoastaan nuorukainen viipyi unelmissaan puolen yökautta pimeän
lehmuksen alla ylellisessä autuaallisten tunteiden ja ennustavain
aavistusten nautinnossa, ja lehmuksen heilimoita, kastehelmen
painoisia, putoeli hänen rintoihinsa kuin tuoksuisia kyyneleitä.
Ja vaan joitakuita kuukausia myöhemmin, vuonna 1792, lähti _Ludwig
van Beethoven_ tutusta vanhempainsa huoneesta, toivehikkaana ja
odottavaisena mennäkseen silloin niin loistavaan _Wienin_
keisarin-kaupunkiin. Jumalain lahja, mahtava _luomisvoima_, pysyi
hänellä -- senhän me kaikki tiedämme -- vähentymättömässä loistossa,
niinkuin ei kellään muulla kuolevaisella, aina viimmeiseen hengenvetoon
asti: sävelaaltoja syntyi hänen käskystänsä, ja leikiten laski hän
niitä käsistänsä vierielemään, huolimatta siitä, josko ihmiset
notkistivat polvensa hartaudellisessa ihailemisessa vaiko ihastuksesta
itkivät ja riemuitsivat. Beethovenin simfoniat, messut, Fidelio,
overturit, sonatit, hänen kalleimmista jalokivistä kutomansa teokset,
kirkkaat virsihelmet, kaikki ne ovat hänen taivaita tavottelevan
luomismahtinsa tuotteita. Mutta pieni maa, jota hän oli ylenkatsonut,
sulki suuttuneena häneltä vähitellen kaikki kukilla koristetut ovensa,
ja ylevän vakaiseksi, samoin kuin jumalten lemmetyinen itsekin, kävi
hänen yksinäisyytensä. Pimeä haltija koski kylmällä kädellään vahingon
ilosta ilkkuvana hänen korvaansa; ja siitä päivin ei mitään sointoa
ulkomailmasta enää pääsnyt hänen suureen ja kuitenkin niin herkkään
sieluunsa. Ei mitään lemmen taikakukkaa pudonnut hänen tiellensä; ja
lopulta sammui maan armas valokin; synkkä yö ja haudan hiljaisuus
ympäröivät sitä masentumatonta jättiläisolentoa. Kaikki hänen rakkaansa
olivat jo aikoja sitte kotihinsa menneet; vieraat kädet taluttivat
saamatonta, kuninkaallista vanhusta; vieraat kädet tekivät hänen
viimmeisen vuoteensa. Ja kaikki nuo pistävät vaivat, joita hänen
maallinen olonsa tuotti, paino hän herkuleellisilla voimilla syvälle
vahvaan rintaansa takaisin, kaikki haavansa hän salasi mailman
silmiltä; ei milloinkaan tuo jalon ylpeä päästänyt ainoatakaan
valituksen ääntä; mutta ei hänen myös koskaan nähty naurahtavan.
Mutta ne, jotka häntä tunnustavat, ihmettelevät, rakastavat, varmaankin
havaitsevat sen epätoivon parkunan, joka hänen mahtavissa töissänsä
haltiakkaasti pauhaa ja mieltämme niin voimakkaasti vapisuttaa; se oli
jättiläisluonteen ikävöiminen halveksitun _rakkauden_ perään, yksinänsä
valvovan halajaminen niihin ihaniin unelmiin, joita miljonat hänen
vieressänsä niin suloisesti uneksivat. Ja ne tummat varjot, jotka
siellä täällä lennähtävät hänen luomishenkensä loistokuville, ne olivat
kahleitun, itsekseen heitetyn Prometeyn huokauksia _valon_ perään, sen
maan _sävelten_ perään, joka häntä kantoi ja jonka hän kerran
uhkamielisyydessään työnsi pois luotansa.
Ja hirveästi, leppymättömästi piteli se häntä kiinni, tämä kostava maa,
kunnes iltasella 26 p:nä Maaliskuuta v. 1827, käsi kädessä maan kevään
kanssa, myöskin ijankaikkinen kevät tulla tuhutteli yksinäisen, uhkean
sankarin luo. Loistavimman lennon jäykät siteet heltisivät, sielun
vankihuone kukistui kokoon! -- "Äiti, Äiti! nyt minä tahdon uneksia ja
levätä! Minä olen väsyneenä luomasta ja valvomasta!" huusivat kuolevat
huulet.
Mutta tuolla ylhäällä ijankaikkinen _valo_, ijankaikkinen _sointo_ ja
ijankaikkinen _rakkaus_ taivaallisessa yhdistyksessä huomaansa ottivat
suuren päästetyn ihmissielun.