"Vedere Napoli e poi morire!" Näiden sanain (Nähdä Neapeli ja sitte
kuolla) totuus ei voinut olla kenenkään ihmisen sydämen lävitse
tunkematta eikä kenenkään silmää valtaamatta, jonka eteen Neapelia
läheisen maiseman jalo ihanuus aukeni eräänä loistoisena syksyaamuna
vuonna 1735. Siinä se oli, tuo tenhoinen kaupunki epälukuisine
kirkkoineen ja tornineen, joissa aamuruskon säteilevä kultaharso
riippui! Siinä korkealle kohosi tuo kaikista valtavimman kirkon
mahtava, pilveinpeitteinen kupulaki, Vesuvion huippu! Ja tuo komea
golfo (lahti), se lepäsi niinkuin painava, kultainen jättiläispisara
maan ylpeälle rinnalle pudonneena pilvenpäällisestä vellovasta
valomerestä, sinne tänne välkkävänä aaltoellen. Punertava lämpöinen utu
ympäröitsi sakeita myrtti- ja orangsimetsiä, hasersi ketteräin
viiniköynnösten ympärillä, jotka toisilleen ojentelivat vihannoita
käsiänsä ja viehättävässä hypyssä pyörivät pitkin puutarhaa, ja suuteli
niitä suuria kukka- ja kierrekasveja, jotka maan kuroivat kuin
monenkarvaiseen verkkoon. Oli juuri kuin olisi Jumalan henkäys käynyt
tämän ihanimman paikan yli maansa päällä, juuri kuin pitäisi tässä asua
pelkkää ikuista rauhaa, suloa ja kauneutta.
Erään kukoistavan kunnahan loivaan rinteesen, kätkettynä komeiden
laakeriruusujen uhkeasti rehoittavain pensasten sekaan, platanien ja
öljypuiden varjoamana, herttaisten magnolien ja sirojen köynnösten
puolittain peittämänä, nojautui ristiinnaulitun korkea kuva, sureva
madonna sen juuressa. Kentiesi olivat ihmeelliset onnenvaiheet tämän
kuvaryhmän tänne vieneet ja hurskas usko pyytänyt tätä kalleutta
hävitykseltä varjella, koska se oli tähän hiljaiseen turvapaikkaan
paennut; sillä teos oli liikuttavan, hämmästyttävän kaunis ja olisi
hyvin ansainnut sijaista jaloimmassakin kirkossa. Kaikissa noiden
täysikokoisten kuvain muodoissa näyttihe mestarinkäsi, joka kovan kiven
pehmeäksi muuttaa ja ihmeellisen eläväksi tekee: ristinpuussa riippui
voittanut uskonsankari eikä piinattu kuolija; kasvojen jalot piirteet
olivat pyhät, levolliset, ja melkein kirkastetut, kaunis ruumis
voittamattomassa kuolon jäykkyydessä, ei missään enää jälkeäkään
kärsimisestä ja kamppauksesta. Entäs Maria, mater dolorosa, mikä näky!
Ihanainen vartalo, kokoon murtuneena, ei vaan painuneena tuskan painon
alla, ihmeteltävä kasvoin muoto, jossa mitä hirmuisin tuska
kivettyneenä kuvautui, semmoisen murheen kuva, joka ei sinä ilmoisna
ikänä voi loppua. Kiviset kyynelpisarat riippuivat, voi noin raskaina,
silmäripsistä ja kauniin suun seutuja tempoeli vaiva, joka ei
taivahasta eikä maan päältä ollut lohdutusta löytänyt. Säälien olivat
tuoreet viheriäiset lehdet luonnelleet tämän kärsijän verhon ylle, ja
suloiset kukat, ristiinnaulitun ruumiin vierestä puhjenneina, peittivät
hellästi haavansijat. Harvoin sattui, että ohitsekulkeva hurskas
vaeltaja tämän kuvan keksi, harvoin tämän ristin edessä polvi
notkistui.
Mutta ylläsanottuna syksyaamuna tapahtui, että eräs nuori kalpea mies
heittäytyi maahan tuon yksinäisen pyhänkuvan eteen; kipeät ja vakaiset
olivat hänen kasvonsa, uupuneet ja surulliset hänen tummat silmänsä,
heikko ja sortunut oli mittava vartalo; syvältä huokaillen katsahti
hän ristiinnaulittuun. Hän katseli suuren kuolleen taivahista rauhaa
ja häntä värisytti mitä innokkain hartaus; hän näki Marian
enkelinmuotoiset kasvot, näki niissä tuon sanomattoman vaivan ja
säikähti semmoisen summattoman tuskan kuvaa. Ääretön sääliväisyys
täytti hänen mielensä; tuntui, kuin pitäisi hänen väkivoimalla
tempaista pois ne miekat, jotka viileskelivät ahdistunutta äidin
sydäntä; tuntui, kuin kovat kivikyyneleet silmäripsillä olisivat
ääneensä huutaneet armahtamista. Hänen oma kipunsa, jonka vaivaamana
hän oli tähän tullut, katosi tämän äänettömän tuskan jättiläissuuruuden
rinnalla; kaikki valitukset tunkeuivat pakahtuvaan sydämeen takaisin;
hän unhotti kalvavat vaivat omassa povessansa ja kallisti päänsä
nöyryydellä. Silloin kuului ilmassa heleä, herttainen Ave Maria,
kahden suloisen naisäänen laulama: muuan sisaruspari, jonka sairaan
äidin madonna armoissaan oli parantanut, tuli paikalle tuomaan
taivaan kuningattarelle jokapäiväistä tuoreiden kukkain kiitosuhria.
He olivat kaksi kaunista olentoa, toinen varreltansa rehevä ja
uhkea, uljassilmäinen ja vereväposkinen, toinen hempeä, vaalea,
tummasilmäinen, lempeän ja viehättävän muotoinen. He laskivat
hyvähajuiset seppeleet ristinkuvan juurelle, rukoilivat hiljaa ja
astuivat edelleen. Vaaleanverevä vielä kerran salavihkaa vilkaisi
yksinäiseen rukoilijaan.
Tämä nyt katsahti ylös ja rukoili hiljaisella äänellä: "pyhä madonna,
armahda minua; minä olen yksin, ihan yksinäni tässä kauniissa mailmassa
ja minä kärsin vaivaa; suo minulle armas sydän, joka minua lempii, ja
paranna rintani kivut!" -- Silloin ikään kuin olisi utuhuntu revennyt
hänen itkeväin silmäinsä edessä; madonnankuva vapisi, elon salama
sävähteli murheen-äidin kasvoissa ja kivinen suu huokui: "kanna minun
äärettömille tuskilleni _otollinen_ uhri, ota minulta nuo julmat,
jähmeät kyynelet, sulata ne, että suopeasti vierisivät pois ja
ahdistettua sydäntäni helpoittaisivat, anna minun hyytyneitten haavaini
verta vuotaa, niin sinun rukouksesi tulee kuulluksi."
Kun tainnoksiin mennyt jälleen pääsi ajatuksissansa selville, loi jo
puolipäivän aurinko hehkuvia säteitänsä, ja kaikki, mikä elävätä oli,
kätki itseänsä arasti sen kuumilta, paahtavilta henkäyksiltä.
Ainoastaan ylösnousnut ei niistä huolinut, hänen poskensa paloivat,
silmänsä leimahtelivat, huulillaan pyöri autuaallinen hymy;
juoksunjalkaa riensi hän Neapeliin takaisin.
Jo seuraavana päivänä taas hellät sisarukset tulivat aamuauringon
paisteessa, lauloivat lapsen hartaudella Ave Maria, ja hempeän
vaaleanverevän hopeanheleä sopranoääni oli ihastuttavana vastakohtana
viehättävän tummanverevän täysinäiselle alto-äänelle. Ja taas he
pyhänkuvan vieressä tapasivat sen ruskeakutrisen ja miettelyotsaisen
nuoren miehen; mutta tällä kertaa hän ei ollut polvillansa ristin
juurella, vaan nojallaan kunnahan rinteessä, hänen innostuneet
silmäyksensä pyörivät sinne tänne, hän piti kädessään paperilehteä ja
kirjoitteli siihen piirtimellä kaikellaisia eriskummaisia merkkejä.
Hänen kasvoillaan oli semmoinen loisto, että hurskas, kaino Lauretta
melkein unhotti laskea ruusukimppunsa madonnan helmaan ja tulinen Lucia
kummastuksissaan katseli loistavaa nuorukaista. Vitkalleen läksivät
sisarukset vihdoin menemään, mutta Lauretta laski tuoksuvan
orangsikukka-kimppusensa rinnastaan salaa putoomaan tuntemattoman
jalkoihin.
Näin näkivät he toisensa joka päivä aamusilla, nuo kolme kaunista
henkeä, eikä myrsky eivätkä juonikkaat sateet saaneet näitä vaelluksia
estetyiksi. Hehkuvan Laurettan silmäykset kävivät yhä hartaammiksi,
lempeämmiksi, hellemmiksi, mutta vienon tervehdyksen ääni ja sanat yhä
kainommiksi, värisevämmiksi, ja ihastus yksivakaisen miehen
kasvonpiirteissä yhä kirkkaammaksi.
Teki sitte tulojansa Maaliskuu, tuo Italian ihmeellisen suloinen
kuukausi uusine kukkaumppuineen, heleine lehtineen ja lauhkeine
tuulosinensa. Mutta Lauretta ei huomannut, että nuorukaisen ryhti
elähyttävistä kevään hengityksistä huolimatta raukeni raukenemistaan,
hänen astuntansa kävi hitaammaksi ja hänen poskensa lontostuivat; sillä
pettävä kumman kaunis puna vivahteli hänen jaloilla kasvoillansa ja
tummista silmistä tuikki kuin ylenluonnollinen tuli. Sitte hän eräänä
päivänä kysyi hiljaisella äänellä: "Saanko minä huomispäivänä tuoda
erään laulun, se on kiitosvirsi pyhälle äidille? Ja tahdotteko sen
minulle laulaa ihanilla äänillänne ja siten auttaa minua _uhrin_
edeskantamisessa? Madonna on semmoista uhria pyytänyt, hän on minulle
palkaksi luvannut mitä herttaisinta. Oi, kuinka minä halajan sen
toteenkäymistä! -- Auttakaa minua, auttakaa minua täyttämään pyhää
lupaustani: veisatkaa minun virteni tulevana sunnuntaina tämän
ristiinnaulitun kuvan juuressa, ja niin te tulette todistajiksi niistä
ihmeistä, jotka madonna minulle tekee." Lucia nyökäytti leppeästi
suostumustansa, mutta Lauretta pani vapisevan kätensä miekkosen käteen,
ja suuri, polttava kyynel herahti hänen silmäinsä herttaisesta
pilvestä.
Oli Maaliskuun 16 päivä, sunnuntain ilta, kuin ne taas kolmisin
saapuivat pyhänkuvan luo. Lauretta tuki nuorukaisen horjuvia askelia,
orvonkukka-seppele riippui hänen käsivarrellansa. Ristiinnaulitun kuva
katsoi vakaasti tätä joukkoa. Vaipunut mies lankesi maahan, kohotti
vaalahtuneet kätensä ja huudahti intoisesti ja syvällä liikutuksella:
"o pyhä murheen-emonen, ota vastaan minun uhrini!"
Ja hänen vierestänsä nousivat, ikään kuin soiva uhrituoksu, molempain
naisten äänet korkeuteen, ihmeellisen puhtaat, totiset ja ylevät; he
lauloivat sanat:
"Stabat mater dolorosa
Juxta crucem lacrimosa,
Dum pendebat filius".
(Murehella haikialla
Seisoi äiti ristin alla,
Johon poika naulitaan.)
Ei tuulenhenkäyksiä hymisnyt puiden lehtilöissä, ei kuulunut
ylt'ympärillä äännähystäkään; oli pyhä hiljaisuus, oli luonnon
vaikeneminen tämän virren, näiden sävelten jalouden ja totisen pyhyyden
edessä. Syvä, vieno surumielisyys värähteli naisten äänissä ja vuoti
alas jokaisessa sointeessa.
Rukoilija näytti ihastuksiinsa menehtyvän. Pois kääntymättä,
sanomattomasti vaikutettuina, tuskasta riutuvina, kuumeellisesti
odottavina riippuivat hänen katseensa kiinni Marian kasvoissa; ja kun
kaikuivat nämät sanat:
"Quis est homo, qui non fleret,
Christi matrem si videret
In tanto supplicio?"
(Ken ei itkun pirasoita
Vuodattane katkeroita
Tätä huolta nähdessään.)
Suom. A. Oksanen.
Kun nämät tenhosuloiset sävelet jalointa sääliväisyyttä täynnänsä
lähtivät innostuneitten laulajattarien huulilta, katso, silloin vavahti
murheen-emon muoto: sanomattomin murhe haihtui, taivaallinen liikutus
valosti ihanan suun; painavat, kiviset kyynelet pehmenivät, sulivat,
noruivat pois; miekan lävistämän rinnan haavat vuotivat verta, ja
heleitä, kuumia pisaroita valui uhraajan päähän.
Silloin ne hiljenivät, nuo hänen väsyneen ruumiinsa iäti kalvavat,
raivokkaat vaivat, silloin se täysistä vapaista hengityksistä kohoeli,
tuo hänen ahdistunut sairas rintansa, ihmeen suloinen uupumus valtasi
hänet, hän levitti käsivartensa autuahasti, Lauretta heittäytyi mielen
ahdistuksissa hänen viereensä, naurahdus lensi kuin auringon säde
kokoonvaipuvan kasvoille; -- _Giovanni Battista Pergolese_ oli
kuoliaana.
Murhehtivan Marian ihmekuva on aikoja sitte rauvennut ja rapautunut,
jasmininvarret ja aloepensaat peittävät tätä herttaista paikkaa, ja sen
kuolemattoman, maineella seppelöidyn, nuorekkaan mestarin ruumis, jonka
uskovainen sielu veisasi iäti ihanan Stabat mater, lepää Vescoraton
viileässä kirkossa. Mutta sen kunnaan juurella, jonka rinteen nojassa
ristiinnaulitun kuva kerran seisoi, kohoaa tuskin huomattavana kukkihin
kudottu hautakumpu, puolittain vajoksissa ajan raskaasta astunnasta ja
surevain kypressien varjoamana. Se kätkee sen lempiväisen sydämen
puhdasta verhoa, jonka madonna kerran lupasi rukoilevalle: vienon,
vaaleanverevän _Laurettan_ maallisia jäännöksiä.