Ihmeen lauhkean kesäyön utupeite oli levitettynä kauneudesta kylläisen
maan ylitse; kuu hymyili niin suloisesti ja tenhokkaasti, kuin
onnellisen, lempivän tytön vetistynyt silmä; kukkaset eivät tältä
katseelta voineet nukkua ja puiden lehdet kuiskaelivat keskenänsä.
Mutta erittäinkin kuun hymyily kirkasti erästä uhkeaa lehmuspuuta, joka
seisoi keskellä isoa synkeätä puutarhaa. Monta korkeata yksivakaisen
kaunista puuta oli sen rinnalle ylennyt; myöskin kaikenkarvaisia
kukkasilmiä pilkisteli matalista pensaista ja puutarhan keskupaikalla
lähellä lehmusta rehotti ihana ruohokko, lahea kuin sametti. Vihantain
pensaikkojen välistä hohtivat komean huoneuksen valkoiset muurit. Oli
sydänyö. Linnut olivat jo unessa, niinpä perhosetkin; siellä täällä
vielä pyrähteli kotia kohden joku kiiltokuoriainen, joka oli
viivähtänyt armaan ruusukuningattaren luona, ja kuppuroitsi, lemmen
nautinnosta autuaallisesi hurmautuneena, kaikkien kukkain sydämelle,
jotka tuota viehkeilijää piloillaan huutelivat.
Silloin kapisi yön äänettömyydessä keveä, ravakka astunta, ja solakka,
nuorekas mies, jonka otsa oli korkea, mietemielinen, ja silmät
ihmeellisen loistavaiset, läheni lehmusta. Puun kukat huokuilivat
suloisempia hajuja hänen lähestyessänsä ja lehdet riensivät lähemmäksi
toisiansa, ett'eivät kuun etsiviltä silmiltä peittäisi lemmityisen
katsantoa. Haaveksien katsoi nuorukainen taivaan hiljaiseen sinilakeen,
ja hänen silmäyksissään pyöri tuhansia vakaita kysymyksiä tähdille,
jotka loistivat häntä kohden; miettien katseli hän sitte pimeitä puiden
varjoja, jotka niin synkeästi, hirveästi, armahtamatta lepäsivät
heteillä kukkapenkereillä, ja hän huokasi syvältä. Silloin soi äkisti
kaukaa etäisyydestä hiljainen helinä, ikään kuin mitä kevein tuulonen
suutelee herkkää ilmakannelta, ja tumman viheriäisestä ruohokosta
rupesi valaisemaan. Hopeanhohtavia usman hattaroita kohoeli maasta ja
viehättävä ruusujen ja liljain tuoksu täytti ilmat. Lukemattomia
pienoisia sääksentapaisia olentoja, joista on se puhe, että niiden
löyhyelämä kestää ainoastaan yhden yön, liipoitteli tähän
vaaleanviheriäisillä lentimillänsä ja kokoutui tiheäksi kehäksi
ruohovaipan ympärille. Tuo suloinen helinä kävi yhä äänekkäämmäksi,
hurmaavimpia säveliä virtaili ulos varsin vaihtelevaisesti, väliin
ilakoitsevina, leikkiä laskevina, väliin vaikertelevina, surkeina,
murhehtivaisina, mutta aina mieltä huumaavina ja viettelevinä,
yltäkylläinen joukko kauniimpia ruusulehtiä laskeusi nyt alas ja
jokaisesta lehtyestä nousi kevyt keijukkamainen olento, äärettömän
herttainen, hentovartinen kuin enkeli, silmät säkenöitseväiset, hiukset
pitkät kullankarvaiset ja yllä huikaisevan valkea huntu. Jokainoa
näiden viehättäväin olentojen liikehdys oli suloisinta soitantoa,
jokainoa henkäys sävelääni, ja kun ne kihertyivät hilpeihin
hyppykehiin, niin sen vapisevan ihmislapsen sydän, jonka oli suotu
semmoisia ihmeitä katsella, oli menehtyä ihastuksesta.
Kuuntelijan kauniit kasvot kirkastuivat kirkastumistaan: silmistä uhkui
taivaallinen loisto ja huulilla leikitsi autuaallinen hymyely. Oi,
jälleenpä ne herääntyivät taas, nuo hänen lapsuutensa unelmat, ne
kulkivat ohitse niikkaellen naurahdellen, nuo hänen hilpeän
mielikuvituksensa ihanat kuvat; kultainen satumailma astui esiin
kätköstänsä kaikessa entisessä komeudessaan ja ihanuudessaan! --
Silloin helkähti hopeanheleitä kellon ääniä ja hiljainen suhina veti
hänen silmänsä ylös puoleensa. Puhtaan liljan kuvusta muodostettu
valtaistuin tuli kiikkuellen alaspäin, lukemattomia utuolentoja
ympärillä löyhymässä, puoliksi kätkettyinä ihanain, outojen kukkaisten
kupuihin. Koko ilmalinnanen riippui kahdessa kuun säteessä kiinni,
juuri kuin hopeisissa ketjuissa, ja kiikkua heilueli sinne tänne.
Ruohonkorret kurottivat mieliteolla vihantoja käsivarsiansa ottaaksensa
tenhokuningattaren istuinta vastaan; ruohokon eriskummaiset vartijat
lakuttelivat viheliäisiä siipiänsä tervehdykseksi ja tervetulijaisiksi
kuningattarelle, ja se oli kuin harpun hyminää. Mutta kuningatar nousi
valtaistuimeltansa ja koski pienokaisen jalkansa kärjellä vihantaan
vaippaan. Mitään ihko ihanaisempaa, ihastuttavampaa kuin tämä
keijuisten kuningatar -- siksi häntä nimitettiin henkien valtakunnassa
-- et ikinä ajatella voi: päässä kruununen kukkain kyynelistä, jotka
hohtivat kauniimmin kuin mailman kalleimmat kiiltokivet; kuningattaren
harsohuntu oli valoa, hänen silmänsä taivasta ja hymynsä autuutta. Hän
kohotti hennon kätensä, nyökähytti päätään ja nyt alkoi tanssi. Ah
semmoista tenhollista heilumista ja häilymistä, semmoista suloista,
armahista kiertelyä, kallistelua ja lennähtelyä! Kaikki kukat lähellä
ja kaukana avasivat itsensä, jokaisesta kuvusta lähti tuoksua ja
soittoa -- oi, sepä oli ihmeen ihanata elämää!
Tätä tunsi hänkin, se yksinäinen ihmislapsi tuolla lehmuksen juurella,
ja tämän taikayön hekuma painui niin kaikkivaltiaasti nuorelle
sydämelle, että se oli raukeamaisillansa, ja syvä huokaus, hiljainen
"oh!" ihastuksen yltäkylläisyydestä puhjennut, pääsi hänen huuliltansa.
Yhtäkkiä oli juuri kuin ankara tuulenpuuska olisi tarttunut noihin
hentoihin olennoihin: säikähtyneinä ja hämmästyneinä he horjuvat ja
hoipertavat hajalle; mutta kuningatar viittaa leikkijöille; vakaasti,
jopa murheellisesti katsoen osottaa hän lehmukseen, jota hän pitää
kudottuna tuhansiin hentoihin lankoihin. Keijukaiset verhoutuvat
huntuihinsa ja lähenevät vapisevaa nuorukaista, jonka oikea käsivarsi
on puun ympärille vyöttynyt, ikään kuin tuo vakainen ystävä, joka jo
tässä suojelee hänen rakkaita vanhempiansa ja niiden vanhempia, voisi
häntäkin varjella mahtavalta tenhomailmalta. Kuningatar heijailee
tulla; "sinä olet kuolemaan vihitty," laulaa hän, "sinä armas,
runsaasti siunattu maan lapsi, pääsemättömästi, armahtamattomasti! Ei
kukaan kuolevainen saa rankaisematta katsahtaa henkien elämään! --
_Sinun täytyy nyt huolla!_ Sinun loistoelosi on sammuva, äkisti,
ihmeellisesti, suloisesti, niinkuin tähti sammuu, loistavampana jälleen
ilmestyäksensä. Sinä olet valittu tuhansittain tuhansista sukusi
olennoista; korkea jumalatar Musika, jota kaikki taivaan ja maan henget
kumartavat, on sinut vihkinyt suudelmallansa. Onnen tähti paistoi sinun
kehdollesi; sinulle annettiin nimeksi _Felix_; siinä nimessä on kaiken
olemisesi kuva: sinä olet oleva onnellinen, rakastettu, ihailtu,
jumaloittu, ja vihdoin, oi sinä siunattu maanlapsi, olet sinä pois
menevä maineessasi, loistossasi, mahdissasi -- ja armas, puhdas olento
on käypä sinun edelläsi, viimmeisenä hetkenä suudellen ottaaksensa
poistavan sielun huuliltasi. Oi, siunaa kohtaloasi, rakastettu
kuolevainen!"
Heläjävät sanat herkesivät soimasta, kuningatar laski taas päänsä alas,
mutta niin matalalle, että kukkakyynel hänen kruunustansa putosi
unennäkijän vaalealle otsalle, katsoi häntä taas kasvoihin
suloisimmasti hymyillen ja kuiskutti erotessaan: "hyvää yötä!"
Keijukaiset mennä suhisivat hänen ohitsensa; kaikki heittivät leikiten
jonkin muiston hurmoksissa olevan sydämelle, mikä pienen neulan kuun
säteestä, mikä kummallisen sammalkukkasen tahi kainon kielokukan, mikä
taas vaippasen, iltaruskosta kudotun, ja niin tehdessään ne laulaen
huokuivat: "hyvää yötä, hyvää yötä!" -- Valtaistuin, kuningatar,
tanssijattaret, sulohajut, valot, helinät, kaikki katosi; nuorukainen
vaipui tainnuksiin.
Kun hän jälleen silmänsä avasi, olikin aurinko häntä herättämässä: se
suuteli hänen otsaansa ja kummasteli itsekseen lemmikkinsä kalpeita
poskia; linnut lauloivat, kukat kylpivät kastevesissä ja katsoivat
ujoillen ja pelvolla häneen päin; ikivanhain puiden lehdillä taas oli
kaikellaista salaista toisilleen ilmoitettavana; hepakat perhoset
kiitivät mielikukkiensa luo, voidakseen suottaillen ja hyväillen niiden
sulohuulilta tietoonsa houkutella kuluneen yön salaisuudet; muutamat
vanhat, mustat kuoriaiset juoksivat supisten pitkin ruohokkoa,
pystyttelivät hentoja ruohonkorsia ja olivat suuressa siivoamisen
puuhassa. Mutta talon vanha puutarhuri aamulla päätänsä huiskuttaen
huomasi kummallisen vaalakan kehän, joka meni yltä ympäri ruohokkoa: se
oli keijuisvaltakunnan pienien, heikkojen siivellisten vartijain
kuolleet ruumiit.
Felix meni puutarhan kautta semmoisella kasvojen muodolla, johon
korkein ja puhtain innostus oli valoisan valtaistuimensa asettanut: hän
riensi nopein askelin hiljaiseen kammioonsa ja kätki itsensä kaikkein
omaistensa silmistä; kun hän sitte vihdoin astui rakkaittensa
keskuuteen, laski hän merkillisesti naurahtaen nuottivihkosen vanhimman
sisarensa, taidekumppaninsa ja ystäväisensä käsiin. "_Fanny_," sanoi
hän, "nuo lehdet kertovat sinulle Pelixisi _kesäyö-unelman_; kuuntele
niitä hetkinen malttavaisesti!"
Keijuiskuningattaren sanat kävivät toteen: se loistava, kunnioitettu
mestari, joka näki ihmeen ihanan kesäyö-unelman taikasävelistä, hän on
viheliäisestä maastamme eronnut! Siinä laakeriseppeleessä, joka
nuorellisia ohimoita vyötti, ei mikään lehti vielä ollut lakastuneena;
hän sulki hilpeät ja hilpeennyttävät silmänsä täysimmässä voimansa
tiedossa, maineensa himmenemättömässä loistossa. Ja me sitte? Oi, me
notkistamme polvemme sen unhottumattoman arkulla, katselemme kuumin
kyynelin ja loppumattomalla surulla hänen tyveniä kasvojansa ja
koskemme aralla kunnioituksella viimmeisen kerran siihen lepäävään
käteen, joka elämässä ei levosta tiennyt, joka niin paljon jaloa ja
ihanata loi ja aikaan sai. Kuinka pian pakeni se kirkastettu meidän
sekasortoisia maallisia sointeita! Hän vietiin valtaavasti ylös kaiken
sopusoinnun valoisaan kotiin. Siellä ovat kaikki hänen unelmansa
muuttuneet tosiksi, autuaan tosiksi: ylevän sielunsa ikävöiminen on
viihdytetty!
Mekin olemme heränneet; mutta heränneet lohduttomaan todellisuuteen.
Kuinka talviseksi on käynyt yöllä, kuinka yksinäiseksi ja surulliseksi
maan päällä! Jätettynä seisoo valtaistuin, vaienneena on kannel,
itkussa silmin ja alla päin valittaa korkea jumalatar Musika, ja
tuhansittain tuhansia ihmissilmiä katsoo kysyen vähäiseen, korkeaan
taivaasen; -- mutta voi! siltä ei tule vastausta tuohon arkaan,
katkeraan kysymykseen: "miksi?"