VIOLETTA.

Pari penikulmaa Wienin kaupungista on pieni kylä, jonka nimen minä olen

unhottanut; mutta sen en luulekaan tekevän mitään, sillä ainoastaan

yksi niin ihana kylä on koko mailmassa. Mäellä seisoo kirkkonen,

metsäruusut ja muratit suikertelevat ylös sen harmaita muureja myöten

ja ikkunoihin katselevat tiheimmästä pensastosta valkoiset, sievät,

matalat huoneukset nöyrinä niinkuin hurskaat rukoilijat. Koko tätä

rauhan sijaa ympäröivät vanhat, korkeat lehmus- ja kastanjapuut.

Kyläseurakunnan lukkarin asunto oli viehättävin kaikista, siinä kun se

ikään kuin kukkain verhoamana lepäsi erillään muista taloista. Näitä

kukkia hoiti ja huolteli vanha lukkari juuri kuin elämänsä korkeinta

iloa; ja kaikkein näiden ruusujen, orvokkien, liljain ja tulpanien

keskellä oli kasvanut kukkanen kaikista kaunein: hänen tyttärensä

Violetta. Uskollisen elämäntoverinsa hän hautasi, kun lapsensa oli

kuudennella vuodella; sepä oli haikein suru koko hänen elämässään, joka

muuten niin hiljaa ja rauhallisesti oli vierinyt eteenpäin kuin

juokseva puronen. Mutta hänellä oli myös aina rinnallaan ollut muuan

ihmeellinen ja voimallinen lohduttajatar, joka häntä jokaisen

vastuksen, jokaisen murheen yli hellin käsin kannatteli, joka hänet

armaasti syliinsä otti, kun hänen uskollinen vaimonsa oli silmänsä

sulkenut; sen lohduttajattaren nimi oli "Musika", ja se se oikeastaan

olikin hänen sydämensä hehkuvalla lemmellä rakastettu, ainokainen

haltijatar.

Muuan toinen kallis tavara oli hänellä asuinhuoneensa nurkassa,

nimittäin vanha klaveri; ja tässä tuo vanha kanttori seurusteli suuren

Bachin ja Händelin henkien kanssa, oli juttelussa vanhain Italian

mestarien kanssa ja onnellista oloa nautti siinä tenhopiirissä, joka

hänelle oli avautunut.

Violetta tosin huomasi, ett'eivät nuo puhelut aina ihastuttavan

kauniilta soineet; klaveri tuon tuostakin riuski ja surisi varsin

kummallisesti eivätkä isän sormetkaan välistä tahtoneet oikein

kerkeästi päästä paikasta pois; mutta hän varoi sitä sanoakseen ja

istui aivan ääneti ja leppeänä työssään vieressä. Kun soittaja sitte

vihdoin innostuksensa korkeimmilleen tultua taukosi ja häneen katsoi,

puhumatonna, vaan kirkastunein silmin, niin hän hymyllä huulin nyökkäsi

hänelle, vieläpä vienosti suutelikin häntä otsaan. Silloin oli isän

hänelle kertominen, mitä vanhoista mestareista tiesi, ja tyttö ei

ensinkään tahtonut uskoa, että sävelten valtakunnan suuri hallitsija

Sebastian Bach oli pitänyt rumaa pitkää peruukkia ja Händel mestari

niin ankarasti nuuskannut. Hän näistä tämmöisistä upeista ilmiöistä

sävelten taikamailmassa arveli aivan toista, oli itselleen maalaellut

varsin suloisia heleitä kuvia, jotka isä nyt niin julmasti hävitti.

Mutta melkein joka päivä toisteli lukkari ukko samoja kertomuksia ja

Violetta kuunteli yhtä hiljaisella tarkkuudella, melkeinpä hartaudella,

kuin ensi kerrallakin, eikä hänen herttaisten kasvojensa piirteissä

näkynyt niin merkkiäkään väsymyksestä. Hänkin, se onnellinen Violetta,

oli nähnyt erään kuuluisan sävelniekan, ja se ei hetkeksikään mennyt

hänen mielestänsä: ihmiset nimittivät sitä miestä "ukko Haydn".

Violettan isä sanoi häntä aina "kuninkaaksensa", ja hänen sydämensä

syvimmässä pohjukassa hehkui ihailus ja rakkaus, jonka mahdista hänen

lapsensa sielussa ei ollut aavistustakaan.

Pienenä tyttönä oli Violetta kerran pääsnyt isänsä kanssa isoon

keisarinkaupunkiin; siellä oli hän summattoman suuressa kirkossa

kuullut esitettävän komean komeata soittoa, jota "Vuodenajoiksi"

nimitettiin. Lapsen mieltä melkein masensivat ne mahtavat äänteet,

jotka ensi kerran hänen päällensä tulvailivat, ja kuitenkin oli

Violetta niin ihastuksissaan, niin hurmaavain liikutusten vallassa. Hän

uneksi "keväästä"; häneen huokui "kesänhelle" henkeänsä; sitte

jahtitorvet toitahtelivat ja muistuttivat "syksyä"; ja kun "talvi" tuli

tulojansa, niin tyttö luontelihe lähemmäksi isänsä kylkeen. Tämä taas

tuskin tiesi lapsensa olemassakaan olevan; hän istui Violettan vieressä

puoliksi hengittämättä kuunnellen ja hänen muotonsa suurine

mustasilmineen oli kuin autuuteen vaipuneena; hän nauroi ja itki

vuoroitellen. Kun kaikki oli loppunut, tarttui hän lapsensa käteen ja

tunkeutui pikaisesti, sanaakaan sanomatta, kirkosta ulos. Ulkona seisoi

paljo kansaa, vanhoja ja nuoria, miehiä ja naisia, ja keskellä

vanhanlainen, hoikkavartinen mies, jonka kasvot olivat kuin rauha ja

silmät taivahiset. "Ukko Haydn!" kuului ylt'ympäri. Violetta katsoi

häneen kainolla kunnioituksella ja uhkuvin silmin; Haydn ukolla oli

jokaiselle lempeä sana tahi kättely ja lempeä katse; naurahtelu, suopea

iloisuus ja leikillisyys pyörivät alati hänen huulillansa ja heleillä

kasvoillansa. Siinä sitte Violettan isäkin halvassa mustassa

vaatteuksessaan tunkihe tiheän kehän lävitse ja kävi Haydnia käteen,

ennenkuin tämä mitään tiesikään, ja huusi melkein läkähtyneenä:

"kiitoksia, ukko Haydn!" Mestari puolestaan oli hänen kättänsä

pusertanut, hänelle nyökännyt ja naurahtanut. Kaiken tämän oli Violetta

kyllä nähnyt; kuitenkin täytyi hänen melkein joka päivä kuulla

kertomusta tästä tapahtumasta; olihan se valokohta hänen isänsä

elämässä. "Jos vielä kerran kuninkaani näkisin", oli hänen tapansa

joskus sanoa, "niin täytyisi minun iloon kuolla; usko se, lapsi

armaani! Minusta oli hänen siunattua luomis-kättänsä kädessäni

pitäessäni, juuri kuin olisi sydämeni ollut pakahtumaisillaan."

Eräänä päivänä, kuin lehmukset kukkivat ja ruusut, ja kylä oli

koreimpaan verhoonsa pukeutuneena, tapahtui, että Violetta istui

puutarhassa uneksimassa, niinkuin hänen tapansa välistä oli.

Lehtimajassa istui isä lukemassa. Äkisti kuului lystikäs rallatus

puutarhan aidan takaa, ja tiheän pensasaidan päällitse, ihan sorean

Violetta neiden vieressä, katsoi sisään verevä ilokas naama, joka oli

nuoren solakan miehen. Hän näytti väsyneeltä ja kantoi kädessään

vähäistä salkkua sekä vankkaa sauvaa toisessa; päätä peitti pieni musta

hattu, tuuhea tummanruskea tukka riippui jokseenkin pörhöisenä ympäri

päätä ja olkapäällä oli kesy kottarainen, puhujalintu. "Tyttö kaunis,

laske minua sisään!" pyysi outo, ja hänen siniset silmänsä rukoilivat

vielä enemmän kuin sanansa. Odottamatta kuitenkaan muuta vastausta,

kuin Violettan naurahduksen, hypätä heiskahutti hän pensasaidan ylitse.

Vanha kanttori kiirehti paikalle; Violetta nauroi, niin että kirkkaat

vedet silmistä valuivat, ja nuori mies oli uhkahyppäyksen tehdessään

pudottanut salkkunsa; nuottilehdet ja lyijyskynät lensivät tuo

tuonnekin; kottarainen rääkähti: "kova onni, kova onni!" ja rupatti

monta monituista italialaista sanaa sikin sokin.

Rohkea hyppääjä ojensi kättä kanttorille, sanoen: "isä hyvänen, tässä

näette nuoren musiikin-opiskelijan Wienistä, joka on kaiken päivää

juoksennellut saadakseen suloisilta metsänlintusilta säveliä

varastetuksi; mutta tämä välimieheni tässä" -- nyt osotti hän

kottaraiseen, joka viisailla silmillä häneen katsoi -- "on minua

häpeällisesti pettänyt, leipävarani nokkinut, visertelijät mitä

viehättävimmät pois karkoittanut hullulla rupatuksellaan; ja siis

pyydän minä hartaasti, että surevan vatsan tuiki tuskallisen

mollisävelikön muuttaisitte vahvan atrian duurinuotiksi."

Tämä lystikäs puhe miellytti lukkari ukkoa erinomaisesti; hän pakotti

iloista vierastansa tulemaan lehdikkoon ja Violetta toi tuoretta

leipää, oivallista maitoa ja voita, vieläpä kirsikoitakin ja meheviä

mansikoita. Nuori mies piti kaikki hyvänään ja niinpä kottarainenkin,

puhujalintu; he kilvan söivät ja joivat, herra ja lintu, ja

rupattelivat myöskin kilpaillen. Jos vieras sanoi leikkisanan, niin

kottarainen sen matki, ja sillä välin se alinomaa huusi: "Hoi! Figaro,

ota vaari! Figaro, ota vaari!"

Hetken kuluttua olivat pienen valkoisen talon asukkaat vieraansa kanssa

niin tuttavat, kuin olisivat vuosikausia yhdessä eläneet, ja alkoipa jo

vanha kanttori puhella yhtä ja toista Bach mestaristakin, jota

tehdessään hän nuoressa musiikin-opiskelijassa näki tarkkaavaisen

kuulijan. -- Lopulta vanhan miehen sydän kokonaan aukeni tämän

ilokkaan, teeskentelemättömän nuorukaisen läheisyydessä, ja niin

salavihkaa, kuin olisi hän sille mitä kalliimman aarteen ilmaisnut,

kertoa höpötti hän mielijuttunsa Haydn ukon kättelemisestä. Hymyssä

suin ja äänetönnä kuulteli nuori mies hänen puheitansa; ja vanhuksen

lakattua kertoi hän puolestansa vesissä silmin ja vienosti vapisevalla

äänellä, että ukko Haydn oli vielä suutakin antanut hänelle. Tuota nyt

ei kanttori tahtonut ollenkaan uskoa, vaikkapa kottarainen juuri kuin

riivattuna huusi: "totuus, olipa vaikka rikoskin!" -- Kuun ja tähtien

valossa sanoivat he jäähyväiset toisillensa; silloin vasta vilpittömän

vanhuksen mieleen juolahti kysyä nuoren vieraansa nimeä.

"Nimeni on Amadeus", vastasi tämä, "ja minä olen hyvin usein takaisin

tuleva."

"Tehkää niin!" nauroi kanttori ja pudisti hänen kättänsä, "sitten

saatte myös nähdä nuottikokoelmani, oikean aarreaitan, sen mä sanon!"

-- Violetta lahjoitti samalla Amadeukselle vielä komean

ruusukimppusenkin; nuori mies siitä suuteli tyttöä niin keveästi, kuin

perhonen ihanalle kukalle suuta antaa; mutta kottarainen huusi:

"hyvästi nyt, me lähdemme menemään; hyvästi, hyvästi, toiste taas

nähdään!" Ja niin ne läksivät. Vielä kauvan kuulivat jäljelle jääneet

iloisen ihmis- ja linnun-äänen armasta kaksinlaulua.

Tuskin neljääkään päivää kului, niin iloinen musiikin-opiskelija

jälleen tulla hyppäsi pensasaidan ylitse, mutta tällä kertaa ei

väsyneenä ja näännyksissä, vaan reippaana ja ripeänä. Violetta

riemuitsi häntä nähdessään; tämä kietoi kursastelematta kätensä hänen

kaulaansa ja muiskasi suuta; kottarainen huusi: "ken on löynnyt

armahisen!" Kuinka iloitsikaan lukkari ukko, kun tuon nuoren miehen

taas näki! Hän veti hänet salamielisesti tupaseensa, avasi vanhan

kaapin, ja Amadeus näki hämmästyneenä edessään aarteen parhaita Bachin,

Händelin, Palestrinan, Pergolesen ja monen muun teoksia. Haydn ukolta

oli siinä muutamia messuja; kukin teos oli sievästi sidottuna ja

niskassa loisti kultakirjaimilla säveltäjän nimi ja syntymävuosi.

Amadeus selaili oikein onnellisen näköisenä niitä paksuja niteitä,

tunsi ja tiesi kaikki varsin hyvin, kanttorin suurimmaksi ihmeeksi,

puheli kaikista niin ihmeellisen ymmärtäväisesti ja selkeästi, ja

innostuksen kirkkaus loisti hänen kasvoistansa. Vanhus laski kaapunsa

pois, pani kätensä miekkosen olkapäille, katsoi häneen hartaasti ja

lausui: "te olette herttainen sielu mieheksenne ja teistä varmaan tulee

suuri mestari, jos Jumala teitä varjelee!" ja siinä sitte syleili

häntä ja suuteli hänen poskiansa; mutta kottarainen huusi: eläköön

"Sarastro!" -- Sitte alkoi Amadeus soittaa, ja vanha klaveri järähteli

hänen voimakkaissa käsissänsä; ihmeen ihanat sävelet tuudittelivat

Violettan ja hänen isänsä sielut suloisiin unelmiin. -- Illan tultua

mentiin puutarhaan ja poika juoksi kilpaa Violettan kanssa; he

viskelivät toisiinsa kukkasia ja ruusunlehtiä ja pilailivat, kuin kaksi

lasta, kielevän kottaraisen kanssa. Amadeus kertoi Violettalle, kuinka

paljon hän siitä linnusta piti ja ett'ei hän siitä koskaan erkanisi.

Hänen äiti vainajansa oli sen kasvattanut ja hänelle lahjoittanut, ja

nyt se oli yöt päivät hänen kumppaninansa, laskeutui iltasella

isäntänsä päänaluselle, käänsi päänsä siiven alle ja nukkui seuraavaan

aamuun.

Kesä kului, mutta ei ainoatakaan viikkoa, jolloin ei Amadeus

kaupungista tullut laulamaan Violettan kanssa -- sillä tämä lauloi

suloisella, koristelemattomalla äänellä kaikenlaisia vanhoja lauluja --

sekä haastelemaan vanhan kanttorin kanssa Sebastian Bachista ja

kertoelemaan Haydn ukosta. Kerran kanttori kysäsi: "sanokaapa mulle,

mitä pidätte Mozartista, joka nykyjään alkaa niin suurta humua

mailmassa nostaa teoksillansa; mielellänipä jotakin kuulisin hänestä."

"No niin", vastasi nuori mies, "minä hänet tunnen aivan tarkalleen,

niin hyvin kuin itsenikin, ja voin hänestä teille antaa mitä paraat

tiedot. Mozart on hyvin lystikäs, huoleton veitikka, melkein minun

näköiseni, kuitenkin vähän vakaampi, kun johtajankapulaa kädessään

pitää taikka kynää. Onnellinen hän on niinkuin lapsi ja parasta hän

myös tahtoo; hänen sielunsa uiskentelee suloisten sävelten meressä,

jotka häntä ihastuttavat; mailma hymyilee hänelle, ja hänen sydämensä

on hilpein ja iloisin koko maanpiirillä. Viiniä hän myös rakastaa,

mutta kaikkein ennemmin armaita tyttöjen kasvoja; ja sen ohessa kukkia

ja perhosia. Rakastava te olette häntä, sen voin vakuuttaa, sillä

hänellä ei oikeastaan ole ainoatakaan vihamiestä; mutta emäntä hänellä

on, jota hän lempii sanomattomasti ja joka sen ansaitseekin, sillä

hänessä on virheitä vähä; ainoastaan kateellinen hän on ja se Mozart

hupsua hiukan tuskittaa."

Kanttori heilutti päätänsä naurahdellen; mutta Amadeus jätti joutuisaan

hyvästi, vaikka tuskin tuntiakaan oli siellä ollut ja aurinko vielä oli

korkealla. "Tänä iltana esitellään eräs Mozartin säveltämä opera, Don

Juan," sanoi hän, "ja minua haluttaa tietää, miten se on oleva ihmisten

mieleen; minä olen vähän levotonta luontoa, ja tänään erittäinkin niin

kiihoksissa, ett'ei Mozart itsekään voi olla sitä kiihoittuneempi;

huomenna teille kerron siitä." Kottaraisella oli tuskin aikaa huutaa:

"nopsat jalat, rohkeutta!" ja isäntänsä ei edes muistanut Violettaa

suudella, ja kukkakimpunkin hän jätti olemaan. Mutta tyttö oli kaiken

päivää alla päin; unhotetun suutelonko vai lakastuneiden kukkain

tähden, sitä en tarkoin tiedä sanoa.

Huomispäivä kului, Amadeusta ei kuulunut eikä näkynyt; aurinko aleni

alenemistansa ja keltaiset lehdet putoilivat puista. Vanha kanttori

istui nojatuolissaan nuottikirjainsa sekaan haudattuna; Violetta

rallatteli, mutta hiljaa hyräillen vaan; ei ollut oikein iloinen

sydämessänsä. Silloin äkisti naputettiin ikkunapieleen: heleä tuttu

ääni pyysi sisään päästä; Violetta hypähti seisoalleen: sen

hullutukseen tottuneena hän avasi ikkunan ja Wienin musiikin-opiskelija

hyppäsi huoneesen. "Isä hyväseni", sanoi hän sen muotoisena, kuin

keväinen aamu, "Mozart on tehnyt tehtävänsä oikein hyvin! Don Juan on

toki varsin välttävä opera; muuten hän käski sanomaan terveisiä ja

lähetti muassaan jotakin, jonka teille heti sisään tuon. Mutta tässä

on, ottakaa ensiksi pieni muisto minulta!" -- ja niin sanoen, pisti hän

sievän vihkosen vanhan ystävänsä käteen. Se oli eräs _Ave verum_.

Violetta sai soman paperilehden, johon oli kirjoitettu: "Minun

orvokilleni!" Se oli muuan laulu, jonka alkusanat kuuluivat:

Niityllä kasvoi orvokki,

Huomaamatonna kauniisti;

Kaunis olj orvonkukka.

Tyttö riemuitsi; mutta vanhus kävi vakavin silmin kaikki lehdet läpi;

sitte hän nousi tuoliltaan, meni ääneti nuottikaappinsa luo ja asetti

vihon varovasti Bachin ja Händelin keskelle. Nuoren miehen hilpeitä

kasvoja värvähytteli hiljainen liikutus; kanttori ojensi hänelle

molemmat kätensä ja sanoi: "te parhaiten tiedätte, mikä tuon paikan

arvo on!" Silloin tulivat Amadeuksen sinisilmät kyyneliä täyteen; hän

tarttui innokkaalla kiivaudella vanhuksen käteen ja huudahti: "isäseni,

minä se olenkin Mozart, iloinen, hullu Mozart, jolle te tuolla

yksinkertaisella kunnian osoituksella olette tehnyt suuremman, syvemmän

sydämen ilon, kuin mitä koko mailman kaikki mieltymyksen kaikumiset

ovat tehdä voineet. Minä kiitän teitä, mutta minulla vielä on teillekin

muuan ilo!"

Ikään kuin lapsi heittäytyi hän kirkkahaisesti katsahtavan vanhuksen

rintoihin, likisti häntä poveansa vasten ja lensi sitte ovesta ulos.

Hetkisen perästä näkyi hänen ilosta loistava muotonsa jälleen;

kottarainen huusi: "eläköön Sarastro!" ja huoneesen astui -- ukko

Haydn. Riemun salama vanhan kanttorin silmistä, hänen huultensa

vapiseminen oli ainoa tervehdys hänen mestarillensa ja kuninkaallensa.

Hänen ruumiinsa ei kestänyt sielun järistyksiä; ja kun Haydn mielevällä

myhäilyksellään sanoi "Jumalan terveeksi" ja hänelle kättänsä kurotti,

Mozart tuskan tunnolla kumartui hänen puoleensa, mutta Violetta

aavistavaisena isänsä polvia syleili, niin Jumala viittasi häntä ja

hänen henkensä kohosi taivaiden ikisointujen ilmoihin.

Monta, monta vuotta on siitä jo vierinyt; ukko Haydn johdattaa jo

aikoja sitte tuolla ylhäällä suloisia, jaloja enkelien kuoreja; Mozart

myös makaa sikeätä pitkää untansa maan kylmässä; nämät ja useat muut

tähdet ovat meidän mailmamme taivaalta laskeneet; mutta pieni kylä se

vielä aina niin hiljaisena ja herttaisena pilkistää pensasten välistä,

vanhat lehmukset tuoksuvat vielä kuin ennenkin ja kanttorin asunnossa

elelee aivan yksinänsä vanha eukko. Se on se aikanaan niin kaunis ja

viehättävä Violetta. Hän ei ole koskaan naimiseen mennyt ja elää

unelmaeloa muistoissaan. Mutta jos tahdotte hänen luonansa käydä, niin

kysykää häneltä vaan mestari Mozartia: silloinpa hänen silmänsä

vilkastuvat ja hänen kasvoillensa leviää juuri kuin nuoruuden hohde. Ja

hän on hänestä puhuva tuntikausia; lopulta hän teille ehkä näyttää

pienen, oi jo varsin kellastuneen nuottilehden, johon on kerkeällä

kädellä kirjoitettu:

"Niityllä kasvoi orvokki."