Jäävuori ankara, jylhä
alas aaltohon tuijottaa
väkevämpi kuin korkein kuohu
ja kuollut kuin hautausmaa.
Sinitemppeli, kappeli kuolon,
kuka kellojas soittaa saa?
Sinitemppelin papitar nuorin,
jääimpynen iljanteen,
helohelmenä liukuvi hiljaa
alas äyräille vellovan veen
ja huokaa: »Ma luoksesi mielin
sylis pehmeän syvyyteen!»
Ja vaahtojen sulho vastaa
sumusammale-paadeltaan:
»Ijät kaiket on kaihoni ollut
Sinitemppeliin korkeaan.
Mik' autuus hymytä hyynä
ja lempiä kaltaistaan!»
Jääimpynen helmensä hukkaa
yö-kylmihin kyyneliin;
veen haltia vangiks juuttuu
häähuoneensa salvoksiin.
Käsvarret ei vaahtiset yllä
Sinitemppelin morsiamiin.
Jäävuori mahtava mykkä
ylös uhmaten nostavi pään.
Taru tietää: se särkyvi kerran
hääkellojen helinään:
kun vaahtojen sulho kaulaa
pyhää temppelin-impyistään.