Elämän jäiden keskeltä
pois unten karkeloon,
suv'illan suureen ilohon
kaivannut kauan oon.
Jo kuuluu niinkuin kulkuset
tuon yli tumman jään;
ne kehrää sielun himmeään
jääkukkain helinään.
Jääruusut sulaa, aukenee
suv'unta tuoksumaan
ja kera niiden sydämein
kuin ruusu roudastaan.
Jo oudot orhit hirnuvat
ja tuisku silmiin lyö.
Mut Tuonen impi hymyää
kuin lämmin suvi-yö.
Hän on se, unten keijunen,
mi kantaa karkeloon,
hän on se, jota kaivannut
elämän kaiken oon!