Sa orvonkukkani, sa siskosein,
min siksi tein, kun etsin silmää
tummaa,
min yöhön hukkuis oma tummuutein,
oi siskosein,
miks kuihdut multa pois!
Vaikk' kammioni täyttyis jasmiinein
ja veriruusuin, lumikastanjein,
sun sijas tyhjä ois!
Ei lohduttaa se voi,
jos rotus toistuu terin miljaardein
suv'öissä valoisissa vääräin alla,
jos oudot kaltaisesi tummat tuoksuu
jossakin joskus, outoin akkunalla,
kun sa, min taivas yksin mulle loi,
sa ainukainen, auvo sydämein,
mi kuollessaskin kulta-unelmat
suot perinnöks ja huulin himmennein
mua vielä siunaat, koskaan enää et
luo auki silmääs, ijäks sammuivat
sametti-sielus sanat salaiset.
Oi sydän-ystäväin, oi siskosein,
me orpotaimet elon ansar-katon
loukossa piileväiset, kuka meistä
sit' uskois, että kuolee korvaamaton
kauneus elämästä kera meidän
ja että, vaikka halki aikojen
tuikkaisi tähdet tummain silmien
ja tummat sielut sois,
ei koskaan tuota kuulu tulevaksi
säveltä, jonka kuulimme me kaksi,
niin, sinä, minä, ah — me kahden
vaan
piirissä luonnon, koko laajan maan!
Oi orvonkukkani, oi ainoisein,
miks kuihdut multa pois!