Kuun säde tunkee läpi uutimen
ja kuvailee
mun seinälleni laulun hopeisen,
mi vaikenee.
Kuun mykkä säde niinkuin harppu soi
yökeijujen
ja kertoo, mit' ei sanoin kenkään voi,
ah, kaiken sen!
Ja lapsuusnäyt näyttää: virran suun
ja yllä veen
haaveiden venhoset — ja kaiken muun
pois virranneen —
tarujen sinisillat, kirjovyön
ves'kimmelteen,
mi haihtunut on niinkuin kaste yön
maan helteeseen...
Oi onnensäde! Kaikki unhoon jää,
min kovaa koin.
Ma kuiskaan: tää on totta, yksin tää,
mit' unelmoin!