Yö kuultaa ohuin valoin.
Maa uumoaa...
Ma katselen
taa ruudun, jonka siniparketille
on uinahtanut iltaperhonen,
ja haastan sille:
»Kuin voit, kuin voit, noin hiushienoin jaloin
halk' elon vaeltaa?»
Vipeltää virin myötä
tuoss' ahven veen;
kuin patjoillen
se syliin syvyyksien upottavain
käy lepoon kyljelleen...
Ah, miss' on avain
ihmeiden valtakuntaan! Koskaan yötä
tään laista nähnyt en!
Miks, Luoja, luonut olet
mun aineeseen?
sit' enin imehdin.
Kas, yönä tällaisena täytyis voida
veess', ilmass', eetterissä karkeloida.
Tuolt' tahtoisin
ylhält' Uranialta unten solet,
täht'onnen seppeleen!