Läpi rantakortteen ja niittyvillan
ja suurien saniaisten
sa samosit,
kuvetta kallion kapusit
kuin ohutnilkkainen kauris
yli neulasmaton,
yli sammalneuleen,
laelle korkean harjun.
Kaikk' kumarsi sulle:
ylpeät kurjenmiekat
ja lempeät linneat
ja valkeat, neitseelliset metsätähdet,
ma kumarsin enin.
Kaikk' uhrasi sulle:
käet kaikki kultia kukkui,
pyhä pihlajapuu
pudotti helmaasi marjainsa purppurasateen,
ma viittani väljän
astinlaudaksi levitin jalkaisi pienten,
nostin viileän viuhkan
leuhkomaan hipiäs lunta
ja kutries kultaa.
Mut sull' oli salaisuus.
Kun käet kukkui,
sa kysyit:
»Montako vuotta saan minä odottaa häntä,
montako vuotta saan minä rakastaa
häntä?»
Ja mulle sa kuiskasit:
»Tahdotko, koivuni, kasvaa
onnen orreksi hälle?»
»Kelle?» ma kysyin.
Silloin sa piirsit
lempesi ryöstäjän nimen,
tuon liioin lemmityn nimen,
rintaani syvään.