Voi minua!
Ma palan, hehkun, hiillyn,
tukehdun tuleen! Liekit arinalla
kuin käärmeen kielet hipoo, pistää, polttaa
tuskalla ennen tuntemattomalla.
Tää kuolemaa on, nyt ma tiedän sen.
Oi, miks' en saanut kuolla korpehen,
lymytä ryteikköhön sammal päällä
tai järveen tuupertua ukkossäällä,
siin' uida, vettyä kuin ruhot monet
kaltaisteni, joit' ennen kammoksuin,
kun vainaat lehdettömät lahoin luin
aaveina häämöttivät lammen yöstä!
Niin, miks' en veteen, miksi tuleen syöstä
mun täytyi, metsän tumma, vilvas puu!
Ma itken, sihisen, ma räiskyn, parun!
Tää päätös siis ol' onnen suvitarun!
Tätäkö varten säästin valkotuohen,
piiloilin marjatiellä mökin lasta,
ja kielsin ystäväni lampaan, vuohen
mun lehtipukuani raiskaamasta,
ojensin oksat päivään säteilevään
kohdussa korven kohisevan kevään!
Ma petetty! Ken teki mulle tään?
Haa sinäkö, sa häijy hanko-nainen,
mi istut tuossa lapsi rinnoillasi
tuijottain kylmän-kypenöivin silmin
mun tuskaani? Vai etkös? Mitä nään:
sa kyynelöit, on katsees niinkuin lasi!
Niin on kuin sull' ois tuska samanlainen
kuin minulla, sa itket kera mun!
Tuon nähnyt lienen jossain tutun pään...
Siit' on jo aikaa vierryt. Luona takan
kyyröttäväisen kyyssäselän akan,
tuon madonlakin rypyttyneen alta
nyt tunnen tytön kotitanhualta...!
Hyväili mua käsi pienoinen
kuin tuulen henki, siipi perhosen,
suu sulommin kuin leivo liverteli.
Hän jotain korvahani kuiskas silloin
kuin oisin ollut hälle suuri veli...
Nyt kaikki kaukomuistot tulvaa esiin
kankaalta kukkivalta suvi-illoin,
kun päivä laski laulavaisiin vesiin...