Lyö tuisku akkunaan. Viluhun kuolet,
sa päivänkukka lauhain laaksojen!
Oi, vaimo, ota poltostani puolet,
sun vuokses hehkun, hiivun riemuiten!
Jo sisällön sain kuolon tuskahan,
nyt uskon: vaikka totuin jänkiin jäisiin,
ma synnyin morsioksi salaman,
ma että kerran tuleen heitettäisiin.
Nyt tahdon palaa, tulla tuhaksi.
Kaikk' elon nesteet suonistani pois
ma antaisin, jos lämmön sulle sois
tää loimoni, sa valju kumppani.
Oi onnen unelmaamme särkynyttä,
mi syntyi öissä leudon kevätsään,
kuss' ennen ylenimme ystävinä.
Ken kurjemp' on nyt, sinä vaiko minä?
Lie mieles valkeempi ei lieden syttä.
Kuink' armahastas jouduit eksymään?
Mies kelmee, musta niinkuin paholainen
sisälle kompuroi ja kiroaa,
vuoteelle rötkähtää ja kivust' ähkää.
Kuin lehti vaimo kalvas vavahtaa:
»Mies parkani, sa taasko, joko taas,
litviikkis viinaan heitit kaikki tyyni?»
Oi ihmistä! Kurjuuden mitta nähkää,
mun heikot, kapinoivat kudossyyni!
Sa muistojeni kenttäin keijukainen,
tuo on hän siis, hän, haavekuninkaas,
jot' uskollisna uotit kesäst' kesään,
nokinen hirviö, mi hoippuu pesään
tuottaakseen tuskaa, itse kärsiäkseen!
Niin häntä vihaan kuin ma sua lemmin.
Sa miilun-musta mies, miss' aikaisemmin
jo hahmos näin? Haa, ma tunnen sunkin!
Minussa kuvaista on vähän kunkin.
Saan kuolinhetkess' aavanäköisyyden,
mun sydämeni sairaat hermosuitsut
kaikkeuden kaukoputkiks kamartuu.
En ole entinen, en aine, puu
ma enää, olen poltto, tuli itse,
liekitsen unhoituksen uumenitse
maapallon sisällä, maapallon päällä.
Minusta orpo osa vain on täällä, muu
muualla...
Niin, sinut näinkään missä?
Se jossain oli niinkuin helvetissä
todellakin. Se oisko ollut unta?
Todellisuudesta se todellisin
tuo oli näky; pauke, ryske sen
niin luonnonvoimassansa valtainen
ja vihlova kuin juur' ois kiireimmillään
maailman luomispäivä ollut pisin.
Ma siellä valtaa käytin, säädin lain.
Ja musta mies, mi tuoss' on viimeisillään,
myös oli yksi orjajoukostain.