Yön rajattomat vallat vapisee
raivosta, riemusta, ma mistä tiedän,
silvottu siru, mikä olenkin!
Mut särkyneisyyteni hyvin siedän.
On toista noiden, tuon, kuin sanoisin...?
Hahaa! Min tehdä aiot, pian tee,
sa epätoivon orja, ihminen!
Miks askeleilles pohjaa haparoit
niin suotta kauan, yhtä hyvin voit
mun käyrään pylvääseeni päättää sen!
Koht' elo lipsahtaa! Väsynyt
ma olen valaisemaan vaellustasi,
rutsaista ruumisparkaas: miestä lasi
kädessä räyhääväistä, hemppu-naista,
mi tarjoo kauneuttaan katoovaista
eniten tarjoovalle. Hahaa, hahaa!
Ma huuhkaja oon riettaan kuolinvuoteen,
ma karjun esiin horkat kaakon, luoteen!
On myrsky-yö. Kaikk' ukset ulvahtaa.
Kas, mykkyyteni salpa irtauu,
ma mukaan ulvon, kuin ois mulla suu:
hahaa, hohoo, huii hiuu, huhuu!
En loista, mut lien soma hirsipuu!