Kuninkaankirje.
Tynnelsön linnassa istui piispa Tuomas Simonpoika eräänä iltana
muutamia päiviä äsken kerrottuin tapahtumain jälkeen. Päivä oli ollut
lämmin ja helteinen ja etelästä kohosi musta pilvi yöksi rajuilmaa
uhaten. Mutta piispa ei sitä huomannut.
Hän istui kirjoituspöytänsä ääressä ja katseli haaveellisin silmin
kaunista maisemaa, joka hänellä oli edessään. Sillä ikkuna oli auki ja
laskeva aurinko kultasi omituisella loisteella puiden latvoja ja
peilikirkasta Mälaria.
Vähän syrjässä piispasta istui pappispukuinen nuori mies ja luki ääneen
pergamenttikirjasta.
"Silloin oli ihana aika", sanoi piispa teinin keskeytettyä lukemisensa
ja luotua silmänsä häneen, ikään kuin kysyäkseen, pitikö hänen lukea
edelleen, "silloin oli ihana aika, kun Pyhä Eerikki vaelsi täällä maan
päällä Henrikki piispa rinnallaan. Kuulkoon Jumala armossaan pyhän
kuninkaan rukoukset Ruotsinmaan puolesta."
"Amen!" lisäsi teini hartaasti kätensä ristiin pannen.
"Ja eläköön aina voima ja miehen mieli Ruotsin miehissä!" jatkoi
piispa. "Kuinka se taas kuuluu tuo runo?... Niin on Luoja Ruotsin
luonut..."
Teini selaili kirjaansa, kunnes sai käsiinsä piispan viittaaman paikan.
Sitten hän luki ääneen:
Niin on Luoja Ruotsin luonut,
Vuoret, järvet, metsät sen,
Ett'ei vieras turmaa tuonut,
Mies jos luotti toisehen.
Vaarat torjui asehilla
Jumalansa antamilla.
Luottain mies jos toistaan kunnioittais,
Kansan onni toivehetkin voittaisi
Vireys se muinoin kansan johti
Töin ja tarmoin vihollistaan kohti,
Maat ja vallat miehuus voitti,
Vihamieskin kunnioitti...
"Niin, niin on", keskeytti piispa. "Ei mitään hätää eikä kurjuutta
olisi kauniissa, ihanassa Ruotsissamme, jos täällä olisi oltu yhtä
yksimielisiä kuin entisinä aikoina. En oikein tiedä -- hän lisäsi tämän
paremmin oman ajatusjuoksunsa jatkoksi kuin teiniä tarkoittaen -- en
oikein tiedä, mutta jotakin puuttuu, eivät ole olot niin kuin olla
pitäisi, mutta mitä ... mitä puuttuu? Pyhän Eerikin valtaistuimella
istuu laillisesti valittu kuningas ja hänellä on ympärillään ritareita
ja piispoja, niinkuin laki määrää, ja talonpoika hallitsee taloansa ja
kyntää maatansa, ja käräjiä pidetään, niin kuin ennenkin. Missä puute
piilee? -- Onko meidän aikamme huonompi vai parempi ... varmaan
parempi, sillä ne muutokset, mitkä on tehty, on painavan pahan
poistamiseksi tehty ... ulkomaalaiset kuninkaat, ulkomaalaiset herrat,
ulkomaalaiset tavat ... kaikki ohitsemenevää, kaikki satunnaista.
Meillä on nyt ollut lähes 40 vuoden rauha, mutta tällaista valitusta on
tuskin koskaan ennen kuulunut näiltä seuduilta..."
Piispa vaikeni ja hänen katseensa harhaili taas haaveillen
Mälarinselällä, jonka pinnalle nouseva ukonpilvi yhä tummempana ja
tummempana kuvastui.
Joutuisia askelia kuului etuhuoneesta ja Niilo Bonpoika ilmautui
työhuoneen kynnykselle.
"Kuninkaan sanantuoja", sanoi hän reippaasti ja varmasti, kuten
tavallisesti.
Piispa nosti silmiänsä, mutta unelma viipyi vielä niissä ja hän katsoi
kauvan aseenkantajaansa, ennen kuin näytti käsittävän, että tällä oli
hänelle jotakin sanottavaa.
Niilo Bonpoika toisti sen tähden sanansa. Silloin nousi piispa
paikaltaan pöydän äärestä.
"Sulje ikkuna, Laurentius", sanoi hän, "järveltä alkaa käydä viima ja
näyttää siltä, kuin se tietäisi rajuilmaa... Sanantuoja ... anna miehen
tulla sisään."
Muutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen astui kuninkaallinen sanantuoja
sisään.
Se oli pieni, hinterä, mustapukuinen ja vilkassilmäinen mies, vaikka
katse oli epävarma ja aina vaan tahtoi vaihtaa esinettä. Mies tuntui
piispasta vastenmieliseltä.
"Tuletko suoraa tietä Köpenhaminasta, mies?" kysyi hän ottaen vastaan
kirjeen, jonka mies antoi, ja jossa riippui kuninkaan vahaanpainettu
sinetti.
"En, herra piispa", vastasi mies vienolla äänellä, -- "minä tulen
Tukholman linnasta, Hannu Kröpelinin luota. Hän oli saanut kuninkaan
kirjeen sekä teille että arvoisille isille Skaran Sigge piispalle ja
Vexiön Niilo piispalle, ja kun minun tuli ratsastaa tämän kautta, niin
tarjouduin tuomaan kuninkaan kirjeen teille."
Piispa viittasi kädellään ja mies läksi huoneesta. Sen jälkeen piispa
avasi kuninkaan kirjeen ja luki sen. Lukiessa hänen kasvonsa
synkistyivät ja hän pani malttamattomasti kirjeen pöydälle. Tällä
kutsuttiin piispaa Köpenhaminaan kuninkaan luokse neuvottelemaan
"erinomaisten asiain tähden."
"Erinomaisten asiain tähden", toisti piispa itsekseen kävellen edes
takaisin lattialla, "pelkäänpä, Eerikki kuningas, näiden asiain käyvän
erinomaisiksi toisin päin, kuin sinulle olisi suotavaa. Jos on puhe
laillisesti valitusta ja paavin virkaansa vahvistamasta arkkipiispasta,
niin vähän mahdat Ruotsin piispoilta voittaa, muuta kuin minkä Upsalan
tuomiokapituli jo on päättänyt."
Tällä välin oli taivas mennyt pilveen. Isoja vesipisaroita alkoi
putoilla ikkunanruuduille ja silloin tällöin leimahti salama.
Piispa käveli kauvan edes takaisin huoneessaan ja seisahtui aikavälistä
ikkunan eteen ulkona raivoavaa majesteetillista luonnonnäytelmää
ihmettelemään.
Näin kului lähes tunti ja rajuilma oli jo enimmäkseen tauonnut, kun
taas aseenkantaja ilmautui kynnykselle. Huoneessa hämärsi jo kuitenkin
niin paljon, että piispa tuskin olisi tulijaa nähnyt, jollei tämä olisi
häntä puhutellut.
"Isä", sanoi hän äänellä, joka ilmaisi hillittyä iloa, "isä, mies,
josta niin paljon olet Laurentiuksen kanssa puhellut, on täällä..."
"Kuka, sanot, on täällä...?"
"Engelbrekt Engelbrektinpoika ... olen vienyt hänet linnan
vierashuoneisiin. Hänen tarvitsi hoitaa itseänsä, koska oli ratsastanut
ankarimmassa rajuilmassa."
"Anna tuon jalon miehen tulla, anna hänen tulla ja pidä huolta, että
kaikki tehdään, mitä hänen mukavuudekseen saatamme tehdä!"
Aseenkantaja riensi kevein askelin ulos ja vähän aikaa sen jälkeen
astui Engelbrekt sisälle.
"Sydämestäni sanon teidät tervetulleeksi piispa Tuomas Simonpojan
majaan", sanoi piispa ja meni Engelbrektiä vastaan. "Mikä onnensattuma
tuopi minulle näin mieleisen vieraan?"
"Tulen kuninkaan puheilta", vastasi Engelbrekt.
"Kuninkaan puheiltako?" kysyi piispa ja katsoi kummastuneena
vieraaseensa.
"Kuninkaan puheilta", toisti tämä, "ja tuon häneltä sanaa ja kirjettä
valtakunnan neuvostolle."
Hän käänsihe tämän sanottuaan ympäri. Kuului siltä, kuin joku olisi
liikkunut hänen takanansa, mutta ei kumpikaan heistä ketään nähnyt.
"Ja mitä koskee tuo kirje?" kysyi taas piispa.
"Se koskee niiden valitusten tutkimista, jotka Taalainmaan rahvas on
minun välitykselläni tehnyt kuninkaalle hänen voutinsa Jösse
Eerikinpojan menettelystä."
Sen jälkeen Engelbrekt kertoi matkansa ja kuinka kaikki oli käynyt
hänen mieltänsä myöten.
"Nousin maihin Söderköpingissä", sanoi hän, "kosk'ei Köpenhaminassa
ollut yhtään Tukholmaan menevää laivaa. Tapasin siellä voutinne
ostohevosineen, joista yhdellä olen tullut tänne Strängnäsiin. Sen
takia näette minut täällä."
Nuo molemmat miehet puhelivat kauvan keskenänsä ja jo oli myöhä, kun
Niilo Bonpoika saattoi Engelbrektin makuuhuoneeseen.
Mutta kun ei enää hivahdustakaan linnassa kuulunut muuta kuin
tuuliviirin kitinä torninhuipusta, silloin tumma haamu hiipi pitkin
sitä pitkää käytävää, joka vei Engelbrektin makuuhuoneeseen.
Ovi avautui äänettömästi. Huone oli verrattain valoisa, sillä kuu
paistoi tältä puolen linnaa. Haamu solahti huoneeseen, hiljaa ja
varovasti, valmiina joka askeleelta peräytymään.
Isolla tammisella pöydällä ikkunan edessä oli iso kirje sinetteineen.
Haamu hiipi pöydän luokse ja hävisi sitten kuin musta pilvi ovesta.
Mutta pöydältä oli kuninkaankirje kadonnut.