Useimmiten käy niin, että ihmisen parhaat suunnitelmat -- kun ne ovat
sellaisia, että niitä voidaan vehkeiden nimellä mainita -- eivät
ainoastaan johda päämäärästä syrjään, vaan toisinaan aivan
vastakkaiseenkin suuntaan. Mitä Juhani Wale niin ovelasti oli harkinnut
ja suunnitellut, se oli jäänyt onnistumatta, mutta sen sijaan tapahtui,
mitä hän kaikista vähimmin oli tahtonut sallia -- Agnes ja Herman
Berman tapasivat toisensa.
Yksikseen jäätyänsä tämä ei ollut voinut sietää sitä levottomuutta,
joka hänet oli vallannut. Ja toimettomuus, johon hänet oli tuomittu,
teki kaikki asiat hänen kiihtyneen mielikuvituksensa silmissä
todellisuuttaan suuremmiksi. Se vaara, jonka hän kuvitteli Agnesta
uhkaavan, näytti hänestä voittamattomalta ja samalla kertaa yltyi hänen
pelkonsa siihen määrään, että hän tuskin enää jaksoi mieltään hillitä.
Eikä ollut ketään, joka olisi voinut hänen synkkiä ajatuksiaan
hälventää. Isä Johannesta ei ollut näkynyt sen jälkeen, kuin hän oli
tavannut Richissa rouvan, kasvatusäiti puuhaili palvelijoineen
arkituvassa, Erkkiä ei kuulunut eikä edes Kirstikään näyttäytynyt.
Illan suussa hän ei enää saattanut malttamattomuuttaan hillitä.
Sisäinen ääni ajoi häntä ulos ja kaikista kielloista huolimatta hän
laskeutui alas luhdilta ja meni rakennuksen edustalle puistoon. Siellä
hän istuutui kivelle, jolta näki koko tuon miellyttävän päiväpaisteisen
laakson, minkä pohjalla virta loristen juoksi järveä kohti.
Oli lämmin ja kaunis kesäilta ja Herman hengitti mielihyvällä ruohon ja
kukkaisten tuoreita tuoksuja. Heikko tuuli puhalsi pohjoisesta ja
tuuditteli puiden latvoja. Hän oli huomaavinaan, kuinka hänen voimansa
varttuivat joka hengenvedolta. Siitä tuli, että hänen ajatuksensakin
alkoivat kirkastua ja vivahdella ruusunpunaiseen.
Hän näki Engelbrektin kuninkaan edessä, kuuli hänen puhuvan sillä
vakuutuksen lämmöllä ja voimalla, joka oli hänelle niin omituinen, näki
kuninkaan vihan, kun hän kuuli voutiensa laittomat julmuudet ja kansan
hädän, näki hänen ojentavan Engelbrektille kätensä ja kiittävän häntä.
Kohta hän oli palajava, kohta mainitsivat siunaten kaikkien huulet
hänen nimeänsä. Ja tästä iloisesta kuvailusta heijasti onnen hohdetta
hänen omallekin elämällensä. Tosin hän ei tiennyt, kuinka oli pääsevä
itsevaraiseksi, mutta nuorison tavoin vaikeudet sivuuttaen hän näki
tulevaisuuden hymyilevän miellyttävintä hymyänsä, ja miten olikaan,
niin sulautui koko unelma ihmeen ihanan, tummakiharaisen ja
kirkassilmäisen neitosen kuvaksi.
Näitä juuri uneksiessaan hän kuuli askelten ääntä. Ne yhä lähenivät, ja
oli ikään kuin hänen ihana unelmansa yhtä haavaa olisi muuttunut
todellisuudeksi, sillä tuo tummakiharainen ja kirkassilmäinen tyttö
astuikin aitauksen sisälle.
Mutta hän oli kalpea, hän hengitti kiivaasti ja hän pikemmin vaipui
kuin istuutui vihtakoivun lehväin suojaan.
Herman ei ensinnä tiennyt, mitä hänen tuosta äkillisestä ilmestyksestä
piti ajatella. Kenties se lopun pitäen olikin vaan hänen
mielikuvituksensa pilantekoa, näköhäiriötä.
Hän meni puun luokse. Ei, sehän oli todellakin Agnes, Ewerstenin
kreivin tytär, ja hänen silmänsä katsoivat rukoilevan tavoin häneen
kuoleman kauhun kuvastuessa hänen ihanoilta kasvoiltaan.
Kaikki veri virtasi Hermanin sydämeen. Hän seisoi aivan mykkänä ja loi
katseensa maahan.
Silloin esiintyi yht'äkkiä kolmas henkilö. Se oli vouti, Juhani Wale.
Hänen silmänsä katsoivat niin säälien neitoseen ja hänen huulensa
vetäytyivät mitä lempeimpään hymyyn.
Mutta Agnes hypähti pystyyn ja käänsihe pois päin, neuvottomana minne
paeta.
Hetken vaara sai Hermanin taas rauhoittumaan. Hän älysi heti, miksi
Agnes oli turvautunut tänne ja hän oli heti valmis häntä puolustamaan.
"Kasvatusäitini odottaa teitä tuolla sisällä, arvoisa neiti", sanoi
hän, "ja isänne, kreivi, mahtanee ennen pitkää olla täällä! Jos
sallitte, niin saatan teitä täältä puiden välitse."
Agnes riensi keveästi kuin keijukainen kapeata polkua puiden välitse ja
Herman seurasi häntä. Mutta vouti kiiruhti myöskin perästä. Hän tarttui
Hermania käteen.
"Näyttää siltä", sanoi hän, "kuin tuloni teitä peljästyttäisi... Ja
kuitenkin luulen tulevani mitä parhaissa aikeissa. Näin miehen
ahdistavan arvoisaa neitiä ja riensin hänelle avuksi. Toinen oli
kuitenkin minua onnellisempi..."
"Jos Ewerstenin kreivin tytärtä haette, vouti", keskeytti Herman, "niin
lienee hänen isänsä talo paras paikka, missä häntä tavata; jos taas
minua haette, niin ette tullut sopivimpaan aikaan..."
"Ja kuitenkin", jatkoi vouti, "koskee käyntini juuri sinua, Herman."
Ääni, jolla hän puhui, oli niin myöntelijäs ja milt'ei hyväilevä, että
Herman kummastellen katsoi häneen, voimatta oikein käsittää, kuinka
tämä ääni ja nämä kohtelijaat tavat saattoivat soveltua sille Juhani
Walelle, jonka hän viimeksi tapasi Borganäsissä, ja jota hän siellä
vaati kaksintaisteluun.
Äänestä päättäen siinä oli rukoilija, joka tarvitsi apua.
"Sanotteko asianne koskevan minua, vouti?" kysyi Herman, kummastuksen
ja vastenmielisyyden vaihdellessa hänen katseessaan.
"Se koskee teitä ja minua ilahuttaa nähdessäni voimainne varttuneen,
sillä sanottavani on niitä koetteleva..."
"Lyhykäisesti, vouti ... mitä teillä on minulle sanomista?"
"Tärkeitä asioita", vastasi vouti, "mutta olette minulle vihoissanne ja
se pahoittaa mieltäni ... mutta puhukaamme siitä sitten. Minulla on
varmoja tietoja Köpenhaminasta ja Engelbrektistä."
Hermanin silmät välähtivät näistä sanoista ja tuijottivat tutkiskellen
voutiin, joka siinä seisoi ikään kuin ystävällisyyden ja
sovinnollisuuden vaippaan kääriytyneenä.
"Valitettavasti eivät tietoni ole iloisia", jatkoi vouti. "Kuningas on
tahtonut tutkia Engelbrektiä ja pyytänyt häntä jäämään sinne, kunnes
hänen voutinsa saattoivat tulla sinne vastaamaan niihin syytöksiin,
joita hän oli tehnyt... Hiljaa, hiljaa, nuori mies, salli minun puhua
loppuun. Te olette huomaava toimivani todellisesta ystävyydestä teihin
ja siihen kansaan, jota minua pakoitetaan sortamaan. Engelbrekt ei
suostunut kuninkaan pyyntöön ja hänet heitettiin vankeuteen. Kuninkaan
tuomio on jo saapunut Jösse Eerikinpojalle. Sen mukaan on Engelbrekt
kaikille taalalaisille ja vuoritilallisille ja koko Ruotsin rahvaalle
julistettava kavaltajaksi, joka on kuninkaallensa valheita
kannellut..."
"Moiset puheet voitte jättää", keskeytti hänet Herman, koettaen pysyä
levollisena ja salata sitä kauheata levottomuutta, joka hänen
mielessään riehui, "saattavathan ne sentään sopia miehelle, jonka joka
mies konnaksi katsoo!"
"Nuo sananne eivät minua loukkaa, Herman", puuttui taas vouti
puheeseen, "minä olen loukannut teitä ja teillä on oikeus minua siksi
sanoa, mutta minä olen katkerasti katunut niitä sanoja, joilla teitä
viimeksi Borganäsissä tavatessamme puhuttelin, ja katumukseni
vakuudeksi tarjoon nyt kaiken sen hyvityksen, mitä saatatte haluta."
Herman kummastui yhä enemmän tästä puheesta ja voudin arvo kohosi
hänen silmissään, samoin kuin hänen sanansakin alkoivat tuntua
luotettavammilta. Mutta toisekseen taas tuntui siltä, kuin peto olisi
piillyt hänen sydämessään.
"Käsitätte sentään toivoakseni", jatkoi vouti, "tarmoa ja voimia sekä
hyviä neuvoja nyt olevan tarpeen. Jos tahdotte kuulla sen miehen
neuvoa, joka teiltä on konnan nimen ansainnut, niin..."
"Puhukaa, puhukaa, vouti, minkä neuvon minulle annatte?" huudahti
Herman, mieli kovin kuohuissaan.
"Minä neuvon teitä nousemaan ratsaille ja menemään kuninkaan
puheille... Sillä välin koetan viivyttää kuninkaan kirjeen
julistamista. Ja kun palajatte, niin silloin olen miekka kädessä teitä
auttava, missä ja milloin vaan tahdotte. Mutta aika rientää, jokainen
kuluva hetki tempoo Engelbrektiä yhä lähemmäksi kuolemaa..."
Herman painoi epätoivoissaan kätensä otsalleen. Häntä huimasi ja hän
oli kaatumaisillaan, kun ystävälliset kädet ottivat hänet syliinsä ja
lempeä ääni mainitsi hänen nimensä.
Se oli Engelbrektin vaimo, joka oli kiiruhtanut ulos levottomana
kasvattipoikansa uskalijaasta tottelemattomuudesta, millä tämä rikkoi
isä Johanneksen määräykset.
Kun Herman taas avasi silmänsä, oli vouti poissa. Hän oli
kamalasti hymyillen väistynyt syrjään nähdessään emännän
virvoittelemassa Hermania siitä horrostilasta, johon tämä oli vaipunut.
Heikompiluontoinen kuin Herman olisi kenties siinä heikkoudentilassa,
jossa hän nyt oli, tuskin kyennyt kestämään tämmöistä mielentäristystä.
Ehkäpä kavala vouti perustikin laskunsa siihen, vaikka hänen ilkeäin
vehkeittensä esine hänen kummastuksekseen jo oli enemmän voimistanut,
kuin hänen tarkoituksiinsa soveltui. Mutta vaikka voudin antama tieto
olikin omansa valtaamaan ja murtamaan, niin siinä kuitenkin oli samalla
jotakin, joka olisi saattanut temmata Hermanin kuolemankin kidasta, ja
se oli tuo ajatus, että Engelbrekt oli pelastettava.
Sen tähden hän kohta virkosikin tainnoksistaan ja kiitti hymyillen
siitä rakkaudesta, jota kasvatusäiti häntä hoitaessaan osotti.
"Olkaa huoleti, kasvatusäiti", sanoi hän, "ei mitään vaaraa, kohta
minusta taas tulee mies. Huomenna aion Jumalan ja pyhimysten avulla
nousta ratsaille. Elkää minua noin kummastellen katselko, äiti, se on
täyttä totta, sanokoonpa isä Johannes mitä tahansa."
Ja kasvatusäidin sekä ihmeeksi että iloksi hän nousi seisaalleen
lähteäkseen koivulehdosta sisälle.
Silloin hän huomasi Agneksen, joka oli seisonut vähän syrjässä.
"Nyt on vaara ohitse", sanoi hän tytölle, "eikä teidän tarvitse
peljätä, jalo neiti... Oletteko lähettänyt tietoa kreiville,
isällenne...? Sanokaa, äiti, oletteko lähettänyt sanaa?"
Hänen levottomiin kysymyksiinsä kiiruhti kasvatusäiti vastaamaan
myöntämällä.
Kaukaa kuuluva kavionkopse ilmaisikin ratsujoukon lähenemistä ja
loitompana voudintalolle vievällä tiellä saattoikin jo nähdä kreivin,
parin palvelijan seuraamana, olevan tulossa.
"Onko totta, mitä minulle on sanottu", kysyi tällöin Herman ja katsoi
Agnekseen, "onko totta, että isänne huomenna lähtee vuorelta?"
"On", vastasi Agnes.
"Kiitos sitten, arvoisa neiti", jatkoi Herman, mutta keskeytti
yht'äkkiä puheensa, ikään kuin oudoksuen kiittämistään. Hän tuli näet
ajatelleeksi, että sen mitä Kirsti oli hänelle sanonut ja mitä hän itse
luuli nähneensä piti pysyä salaisuutena. Tästä pulasta hänet päästi
Agnes itse.
"Teidän ei tarvitse minua mistään kiittää", sanoi hän, "mutta minun
teitä paljosta ... en koskaan ole unhottava reipasta tekoanne
Jetturn-järvellä."
Näin sanoen hän ojensi nuorukaiselle kätensä.
Herman tarttui siihen ja katsoi tyttöä silmiin. Tämä kädenlyönti oli
kuin jokin temppu, jolla purkautui se lumous, jossa ihana tyttö oli
häntä pitänyt.
"Olisin onnellinen", sanoi hän, "jos tuo tekoni tekisi teidät
ainaiseksi velallisekseni. Joku sisällinen ääni kuitenkin minulle
sanoo, että minun on teitä yhtä paljosta ja vielä enemmästäkin
kiittäminen."
Hän piti yhä edelleen neitosen kättä omassaan ja hän tunsi sen
vapisevan. Kasvatusäiti oli rientänyt pienelle portille, jonka
hän sulki nähdessään kreivin siitä ohitse ratsastavan isolle
kartanonportille. Molemmat nuoret jäivät sen tähden melkein kahden
kesken.
"Olen kuullut sanottavan", jatkoi Herman, "että ritari taistelee
Jumalan, kuninkaan ja naisensa puolesta. Tosin on Herman Berman liian
halpa mies kantamaan kreivintyttären värejä, mutta sen vannon, ja
Jumala valani kuulkoon, että lähinnä taivaan Jumalaa ja sitä maata,
joka on nähnyt minun syntyvän, tahdon elää ja kuolla teidän hyväksenne,
Agnes neiti!"
Samassa näkyi Hannu kreivi tulevan puiden välitse. Hän huusi
tytärtänsä; Agnes ei ennättänyt vastata. Mutta Herman näki kuitenkin
kyyneleen kiiltävän hänen silmässään ja tunsi hänen puristavan hänen
kättänsä.
Ehkäpä olikin sentään kaikki tämä vain mielikuvitusta.
* * * * *
Seuraavana aamuna läksi Hannu kreivi naisväki mukanaan Vaskivuorelta.
Myöskin voudin hevonen oli satuloituna ja hänen palvelijansa odottivat.
Mutta vouti itse käveli levottomana edes takaisin huoneessaan. Tuon
tuostakin pysähtyi hän kuuntelemaan, mutta sitten hän taas jatkoi
kävelemistään. Hänen katseensa oli ankara ja terävä, aivan kuin hän
olisi tahtonut nähdä läpi seinäin, ja jokainen hänen liikkeensä oli
pikainen ja tarkoitukseton.
Vihdoin kuului askelia ulkopuolelta ovea ja vouti pysähtyi taas.
Sieltä tuli tuo pitkä kookas mies, jolla oli kaulassa hopeavitjat.
"Saiko hän juoman?" kysyi vouti malttamattomana ja odottamatta, mitä
palvelijalla oli sanottavaa.
"Ei", vastasi tämä tavallistaan synkempänä.
"Kautta Vapahtajan ristin, eikö...?"
"Ei!"
"Niin sano sitten miks'ei, mies ... näethän, että mieleni palaa
myötätuntoisuutta."
"Jos se on samaa, kuin mitä tässä pullossa on, niin nuorukaisen kai
piti palaa, arvelen ma."
Palvelija veti esille pienen pullon, jonka ojensi voudille.
"Sinulta siis ei enää onnistu mikään", tiuskasi tämä kiivaasti ja polki
jalkaansa lattiaan ottaessaan vastaan pullon ja kätkiessään sen
huolellisesti pieneen nahkapussiin takkinsa alle.
"Käyttäkää minua tavallisia ihmisiä vastaan, vouti", vastasi palvelija
närkästyen, "mutta sellaisessa maassa, jossa karhuja käytetään koirina,
ja jossa aaveita vaeltaa eläväin joukossa keskellä päivää, sellaisessa
maassa en enää tahdo ottaa mitään tehdäkseni."
"Aivosi ovat mahtaneet mennä sekaisin, Maunu, Taalainmaahan tultuasi...
Karhuko sinua tänään peljästytti?"
"Ei, tulin liian myöhään... Nuorukainen nousi aikaisin aamulla
ratsaille ja läksi etelään päin."
Hetken perästä nousi Juhani Walekin hevosensa selkään ja läksi
palvelijoineen Borganäsiin päin.