Lupaus.
Aamupäivällä oli, kuten Erkki kertoi, Juhani Wale tullut Vaskivuorelle.
Hän ratsasti voudintalolle ja ilmoitutti heti tulonsa Hannu kreiville,
jota hän sanoi tulleensa saattamaan matkalle etelään päin. Sitä hän ei
sanonut tekevänsä ainoastaan Jösse Eerikinpojan käskystä, vaan sanoi
itsekin pitävänsä rakkaana velvollisuutenaan saattaa entistä isäntäänsä
ja osottaa hänelle edes vähäisessä määrässä uskollisuuttaan.
Juhani Wale oli heti Ruotsiin tultuansa ollut kreivin palveluksessa ja
alussa ollut hänen suuressa suosiossaan. Tämä seikka vahvisti hänen
korkealle tavoittelevia tulevaisuudentuumiaan ja hän tahtoi käyttää
hyväkseen kreivin arvoa, sille perustaakseen omansa. Yhtenä
välikappaleena sitä varten oli kreivin ihana tytär. Rakastiko hän
todellakin tätä, on vaikea sanoa, mutta se tuskin tuntuu uskottavalta.
Hänelle oli pääasiana omaisuuden ja kullan ansaitseminen. Hän oli
ulkomaalainen seikkailija niin kuin kaikki muutkin, jotka näinä aikoina
tulivat Ruotsiin onneansa rakentamaan. Rikkaan kreivin tytär oli hyvä
saalis ja todenmukaisesti hän tätä ensiksi ajatteli nuoren tytön
nähtyään. Mutta tyttöä hän ei miellyttänyt, se kävi hänelle kohta
selville, ja sitä myöten kuin päämäärän saavuttaminen kävi
vaikeammaksi, kiihtyi hänenkin saavuttamishalunsa.
Vihdoin hän muutamana päivänä kreiviltä todenperään kosi hänen
tytärtänsä, mutta tämä teki hänelle kyllä selvästi ymmärrettäväksi,
että semmoisen miehen kuin Ewerstenin ja Nowgartenin kreivin tytär oli
Juhani Walen säätyiselle miehelle kovin korkealla. Siitä päivästä oli
Juhani Wale Hannu kreivin verivihollinen ja hän vannoi pyhän valan,
maksoi mitä maksoi, hankkivansa ylpeän kreivin tyttären omakseen.
Hän luopui kreivin palveluksesta ja tuli Vestmanlannin ja Taalainmaan
voudille, jonka luottamukseen ja suosioon hänen kohta onnistui päästä,
ja siten hänestä tuli Borganäsin vouti. Täällä hän sai kuulla kreivin
matkustavan Taalainmaahan ja että hänellä oli tyttärensä muassa. Heti
juolahti hänen mieleensä panna kauvan hautomansa tuuma täytäntöön.
Yritys meni kuitenkin mitättömiin ja neidin huviretki Jetturnille
herätti ensi lemmen tämän sydämeen. Juhani Wale oli itse sen kuullut.
Kun tytön sydän rukouksissa kohoni pyhän neitsyen puoleen hänen kuvansa
edessä Borganäsin luhtihuoneessa, häilytteli mustasukkaisuuden henki
soihtuansa voudin sydämessä. Siellä valmistui kuolemantuomio uudelle
hänen himonsa uhrille.
Ne tapahtumat, jotka tätä seurasivat, antoivat hänelle yllin kyllin
muuta tekemistä, ja niin kauvan kuin kreivi viipyi Taalainmaassa, oli
vielä kyllä aikaa uudistaa tuo onnistumaton yritys hänen tyttäreensä
nähden.
Nyt oli kreivin lähtöpäivä tullut. Nyt oli myöskin Juhanilla aika
käsissä panna tuumansa toimeen. Sillä tällaista tilaisuutta ei ollut
joka päivä tarjolla. Tällä haavaa näyttikin rauha ja hiljaisuus
vallitsevan maassa. Kaikki asianhaarat näyttivät olevan Juhani herralle
suotuisat.
Vieno hymy ilmautui kreivin huulille voudin hänelle asiaansa
ilmoittaessa. Hän kiitti sentään, näköjään hyvin ystävällisesti, voudin
ritarillisesta huolenpidosta.
Mutta hymy kuvastui voudin mustaan silmään, joka välkähti niin
kamalasti, että itse Hannu kreiviäkin sitä nähdessä pöyristi, ja hymy
jähmettyi hänen huulilleen. Niin pian kuin vouti oli lähtenyt hänen
luotansa, hän kutsutti uskotun Ruprechtinsa ja puheli salaisesti hänen
kanssansa. Myöskin tuli huoli pidetyksi siitä, että tavallista useampia
palvelijoita oli sinä päivänä vahtipalvelusta tekemässä. Mutta senhän
kyllä saattoi selittää osaksi aiheutuneen kreivin matkahankkeista,
osaksi voudin tulosta, jolle tahdottiin kunnioitusta osottaa.
Vouti katosi huoneeseensa käytyään kreiviä tervehtimässä. Huoneessa oli
jo ennen häntä pitkä, pulskavartaloinen mies, jolla oli kaulassa
hopeavitjat, ja joka muutenkin koko käytöksellään ilmaisi tottuneensa
käyttäytymään sangen vapaasti herransa edessä. Hän katsoi puolittain
halveksivasti hymyillen sisälleastuvaan voutiin, jonka verettömistä
yhteenpuristetuista huulista ja synkästä katseesta selvästi näkyi,
kuinka hänen mielensä oli kuohuksissa.
"Nyt taitaa tulla tosi eteen!" sanoi mies hymyillen.
"No onnistutkohan sitten tällä kertaa paremmin?" kysyi vouti suomatta
edes silmäystä miehelle.
"Hänhän on sairaana, ja siitä saatte kiittää sitä saksalaisen
hutilusta, joka niin mainiosti tehtävänsä toimitti", vastasi mies;
"sillä kertaa valitsitte aseenne huononpuolisesti vouti."
Vouti nyökäytti päätänsä ja mies jatkoi:
"Kyllä hän on ihana, tuo neiti, ja kyllä hänellä on kosijoita
runsaasti, mutta jollei tuo nelijalkainen riiviö tule hänelle avuksi,
ja jollei taikakeinoja käytetä, niin mahtanevatpa tällä kertaa
hankkeemme menestyä, niin totta kuin vielä nimeni on Maunu."
"Eihän se ensikerta ollut, jolloin tuumasi tyhjiin menivät kosiessasi
toisen miehen puolesta", sanoi vouti silmänsä mieheen nostaen.
"Ainoahan se kerta oli!" mutisi mies.
"Entä piispa sitten?"
"Piispa ... niin, niin, se on eri asia. Mutta tepä ette olekkaan mikään
piispa, vouti."
"No niin, pilapuheet sikseen, sen täytyy onnistua, Maunu ... sen täytyy
onnistua."
"Teillä on siis kaikki seposelvillä ... purkakaapa keränne, vouti, että
saan kuulla, miten olette paulanne asetellut!"
"Mitään muutosta jo ennen sovittuun ei tarvita. Tuo yksinäinen rakennus
Engelbrektin talolle vievän tien varrella on oivallisella paikalla.
Siinä on sinulla maailman paras väjymäpaikka. Nyt on vaan lintu saatava
ulos häkistä, mutta luulenpa keksineeni syötin, josta hän ei ole voiva
himoansa hillitä."
Vouti istuutui pöydän ääreen, jolla oli kirjoitusneuvot, ja kirjoitti
muutamia lauseita paperille, jonka sitten huolellisesti taittoi kokoon.
"Kas tässä", sanoi hän, "tämä kirje tulee jättää Agnes neidille. Mutta
mistä saada sopiva viejä?"
"Viejäkö?" kysyi mies, jonka älykäs pää ei kuitenkaan vielä ollut
ennättänyt oivaltaa sitä tuumaa, jonka vouti nyt oli suunnitellut.
"Sen täytyy olla semmoinen, joka näyttää luotettavalta, ja kernaimmin
joku Engelbrektin omaa väkeä."
"Se seikka ei toki mahdoton liene."
"Silloin on voitto meidän, Maunu..."
"Kaikki on siis selvillä, minä otan neidin ... mutta", mies keskeytti
äkkiä jo alkamansa lauseen.
"Mutta..."
"Jos tuo nelijalkainen tai joku muu sattuisi tielle."
"Niin iske", sanoi Juhani Wale ja teki iskevän liikkeen oikealla
kädellään.
"Sellaista otusta, kuin tämä, ei kukaan metsästäjä koiritta aja..."
"Kyllä ymmärrän, mutta mistä löydät miehet koirain virkaa toimittamaan
salaisuutemme joutumatta ilmi?"
"Siinäpä temppu onkin, vouti, niitä on vaikea löytää, mutta ne täytyy
löytää. Siellä on olutkapakka voudintalon ja sen tuvan välillä, jonka
olette minua varten katsonut. Siihen asetamme muutamia miehistämme
täksi illaksi. Jousimies Björn, hän joka jo kerran ennenkin on ollut
samassa pelissä ja joka on luotettava mies, hän saattaa olla mukana
kapakassa ja pitää silmällä tietä. Ymmärrättehän, vouti?"
Vouti nyökäytti päätänsä.
"Olkoon niin", sanoi hän, "mutta toimita nyt ennen kaikkea, että kirje
tulee omistajalleen! Siitä riippuu kaikki muu!"
Mies otti kirjeen ja läksi voudin luota. Tämä ei kuitenkaan kauvan
saanut yksin olla, ennen kuin ovi aukeni ja mies taas astui sisään.
Hänellä oli käsivarrellaan huivi ja kädessään isot kengät, semmoiset
kuin talonpojilla tavallisesti oli.
Vouti katsoi kummastellen mieheen, mutta tämä sanoi vaan:
"Kirjeenviejä, vouti; tässä ovat jalat, teillä mahtaa olla tallessa muu
puku siltä ajalta, kuin viimeksi olimme täällä."
"Olet oikeassa, Maunu, sen olin unhottanut, puku on tuolla kaapissa."
Mies veti esille kaapista pitkän harmaan takin, joka olkapäiltä ynnä
napinreikäin ympäriltä oli punaisen- ja valkoisenkirjavilla nauhoilla
kirjailtu, sekä siihen kuuluvan pyöreän, suippopohjaisen hatun. Hän
silkaisi päällensä takin ja seisoi tuossa tuokiossa kookkaana
taalalaisena talonpoikana voudin edessä. Huivin, joka hänellä oli ollut
käsivarrella, hän kääri päänsä ympärille, niin että ainoastaan oikea
silmä jäi näkyviin. "Nyt en tarvinne peljätä itse Engelbrektiäkään",
sanoi hän huoneesta poistuen.
Pian sen jälkeen nähtiin tuo valepukuinen mies kävelemässä Engelbrektin
portin edustalla. Hän astui hitaisin, ja viivyttelevin askelin portin
ohitse kulkiessaan ja katsahti pihalle päin, ikään kuin sieltä jotakuta
kaivaten. Hän jatkoi kuitenkin matkaansa, mutta kääntyi hetkisen
perästä ja kulki saman tien takaisin.
Nytkin hän katsahti pihalle, mutta siellä ei vieläkään ollut ketään.
Hän meni silloin pihalle ja astui talliin päin sekä asettui oven suuhun
seisomaan. Kauvan hän ei ollut seisonut tässä, ennen kuin näki munkin
tulevan ulkoa ja menevän taloon. Tämä ei häntä huomannut. Vähän ajan
perästä hän taas näki Erkin tulevan talosta ja rientävän portista ulos.
Poika pysähtyi hetkiseksi nähdessään talonpojan tallinovella, mutta
tämä seisoi niin tyynenä ja huolettomana, kuin ei olisi mitään nähnyt.
Saman tien tuli myöskin muutamia Engelbrektin kaivosmiehiä portista
pihaan ja tämän johdosta näytti poika päättävän jättää talonpojan omiin
oloihinsa. Niin pian kuin hän oli tiessään, astui pitkä talonpoika
pihan poikki muutaman rengin puheille.
"Olen matkalla Borganäsiin", hän sanoi surkealla äänellä. "Aion
kannella voudille hänen miehistään ... mutta nyt olen väsyksissä ja
pyytäisin majaa. Olin menossa ylisille, kun tulitte."
"Majaa kyllä voit saada", vastasi kaivosmies säälivästi, "mutta jos
Borganäsin voutia haet, niin hän taitaa nykyään olla täällä vuorella,
mikäli kerrotaan."
"Hm!" tuumaili talonpoika, "säästätpä minulta paljon sekä aikaa että
vaivaa."
Talonpoika istuutui sen jälkeen lautakasalle lähelle tallinovea eikä
kukaan kaivosmiehistä hänestä sen enempää välittänyt.
Mutta valepukuinen harkitsi vaan sitä, kenelle näistä, jotka hän tähän
asti oli tavannut Engelbrektin väestä, hän parhaiten saattaisi jättää
voudin kirjeen. Viimein hänelle asia selvisi. Erkki oli kaikista
soveliain. Hänet tunsi neiti ja häntä hän ei saattanut epäillä,
kaikista vähimmin hän oli häntä pitävä Juhani Walen kirjeenkantajana.
Tuskin hän oli päässyt tästä selville, ennen kuin nousi ja läksi
verkalleen pihasta. Nyt oli Erkki saatava käsiin. Hän katseli joka
taholle portin ulkopuolelle päästyänsä, mutta pihalla olevien renkien
tähden, saattoihan näet joku niistä katsella hänen menoaan, hän ei
voinut valita muuta tietä, kuin voudintalolle vievän, koskapa oli
sanonut hakevansa voutia ja tämä nyt oli siellä.
Hän astuskeli sen tähden tietä pitkin voudintalolle päin ja päästyänsä
muutamalle mäelle, hän ilokseen näkikin Erkin kulkemassa, niin kuin
hänkin voudintaloa kohti. Mies joudutti nyt kulkuansa ja saavuttikin
saavutettavansa aivan talon edustalla.
"En ole pitkiin aikoihin ollut täällä vuorella", hän sanoi pojalle,
"mutta jollen pety, niin tämä mahtanee olla voudintalo."
Erkki myönsi niin olevan, mutta loi talonpoikaan epäluuloisen
silmäyksen.
"Sanovat Borganäsin voudin tänään tulleen tänne, lieneekö totta!"
"Totta on. Jos häntä haette, niin ei tarvitse pitemmälle mennäksenne.
Mutta mitä häneltä tahdotte?"
"Aion kannella hänen miehiänsä vastaan."
"Ja luuletteko tosiaankin siitä mitään hyötyä lähtevän...?"
"Jollei lähde, niin valitan Engelbrektille ja hän on kyllä auttava
minua oikeutta saamaan... Tulen hänen talostaan ja olen puhutellut
hänen kasvattipoikaansa... Hän neuvoi minua ensin voudin puheille ja
sanoi hänen nyt olevan täällä ynnä erään saksalaisen kreivin ja tämän
tyttären."
Talonpoika lateli sen jälkeen pitkiä juttuja niistä onnettomuuksista,
jotka häntä olivat kohdanneet, ja kuinka hän nyt oli joutumaisillaan
mailta mannuilta. Kun voudin miehet viimeksi olivat olleet hänen
kartanollaan, oli hän pannut kovan kovaa vastaan ja siinä menettänyt
toisen silmänsä, jonka tähden hän nyt oli näin siteissä.
Kertomus ei kuulunut uskomattomalta, sellaista tapahtui joka päivä ja
Erkki itse, joka kyllä oli saanut voudin mielivaltaista julmuutta
kokea, heltyi sydämestään säälimään mies parkaa, erittäinkin kun tämä
vaikeroiden alkoi puhua pojastaan, joka saattoi olla melkein Erkin
ikäinen ja jonka voudin miehet olivat vieneet mukaansa. Kaikkea tätä
hän nyt aikoi voudille valitella, jos hyvinkin tältä saisi oikeutta.
Tällä välin he olivat saapuneet voudintalolle ja astuivat kartanolle
isosta tammisesta portista, jolla useita sekä voudin että kreivin
miehiä seisoi tapparakeihäisiinsä nojaten. Talonpoika katseli
peljästyneenä ympärilleen ja kysyi nöyrällä äänellä muutamalta
miehistä, oliko vouti tavattavissa ja mistä häntä oli haettava. Mies
vastasi röyhkeästi, mutta käski talonpojan seuraamaan häntä.
Tämä kulki verkalleen perässä ja Erkki seurasi häntä.
He pysähtyivät talon toiseen päähän, josta kiertoportaat nousivat
luhdinkäytävälle. Mies juoksi portaita ylös ja talonpoika jäi Erkin
kanssa seisomaan alapäähän.
"Johtuupa jotakin mieleeni, poika", sanoi silloin talonpoika laskien
kätensä pojan olkapäälle, "tunnetko Engelbrektin kasvattipoikaa?"
"Josko tunnen Herman Bermania", huudahti Erkki äänellä, josta ilmeni
selvä vastaus.
"Hyvä, silloin saatat toimittaa, mitä hän pyysi minun..."
"Ja mitä se oli", kysyi poika.
"Hän antoi näes", vastasi talonpoika puolittain kuiskaten, "minulle
kirjeen sen saksalaisen kreivin tyttärelle vietäväksi ... hän tahtoi,
ett'ei kukaan saisi siitä vihiä ja minä lupasin viedä sen perille.
Tosin aioin pyrkiä neidin puheille ensin, mutta kun nyt on näin
sattunut, niin saattaa käydä minulle, niin kuin on käynyt niin monelle
muulle, ett'en enää koskaan saa nähdä päivän valoa. Siinä tapauksessa,
näetkös, olisi nuorukaisen kirje väärissä käsissä taikka voisi joutua
vääriin käsiin... Katso, minä tässä tuumailin, että sinä ehkä
saattaisit viedä kirjeen perille, sillä osaat kai olla puhumatta
asiasta, ja luulenpa ett'ei Herman Bermanilta saata tulla muuta kuin
hyvää."
Tosin tuntui Erkistä ensi alussa oudonlaiselta, että Herman oli
valinnut tuntemattoman talonpojan sananviejäkseen. Mutta sitten hän
tuli ajatelleeksi, kuinka suljettuna nuorukainen istui huoneessaan ja
kuinka vaikea hänen oli löytää sellaisille asioille lähetettävää, kun
hän itse ei sattunut saapuvilla olemaan. Sitä paitse aiheutui kirje
epäilemättä siitä, mitä hän oli kuullut Hermanin ja isä Johanneksen
keskenänsä puhuvan.
Erkki sanoi sen tähden rohkeasti:
"Anna tänne, minä vien kirjeen perille!"
"Mutta ole varovainen, poika", jatkoi talonpoika jättäen kirjeen, "ei
kukaan muu kuin neiti saa sitä nähdä, ja jos hän kysyy, kuka sen on
sinulle antanut, tulee sinun sanoa saaneesi sen Hermanilta
itseltään..."
Talonpoika vaikeni äkkiä ja katsoa tuijotti yhdellä silmällään tuon
ison rakennuksen toiseen päähän päin.
Siellä olevilta portailta näkyi vilaus pitkästä, solakasta naisesta,
jonka vaaleat, tuuheat kiharat valuivat vapaina pään ympärillä. Hän oli
mustiin puettu, mutta hänen pukunsa oli koristettu runsailla
hopeakirjauksilla.
Erkki vilkaisi kummastuneena talonpoikaan ja käänsihe katsomaan, mikä
niin yht'äkkiä oli voinut häntä niin kovin kauhistuttaa. Mutta hän ei
nähnyt mitään, ja kun hän taas loi katseensa talonpoikaan, niin tämä jo
oli saanut mielensä hillityksi.
Samassa tuli palvelija alas voudin luota ja käski talonpojan seuraamaan
häntä..
He hävisivät portaihin ja Erkki jäi seisomaan kirje taskussa.
Erkki lähestyi rakennuksen toista päätä, meni siellä sisälle
pienehköstä ovesta, joka johti etuhuoneeseen, josta taas portaat veivät
luhtiin ja siihen osaan rakennusta, jossa naisten huoneet olivat.
Portaat noustuaan hän taas avasi oven ja oli kohta sisemmän huoneen
eteisessä; huoneesta kuului ääniä.
Hän tunsi hyvin hyvästi molemmat puhelevat: toinen oli kreivin tytär,
toinen Kirsti.
"Herman on sairaana", kuuli hän jälkimmäisen sanovan. "Ajatelkaa,
ett'ette ehkä koskaan tässä maailmassa enää saa häntä nähdä tai puhella
hänen kanssansa; voitteko olla suostumatta tähän hänen pyyntöönsä?
Vaara on vähäinen teille, jos seuraatte minua, mutta suuri, jos
kieltäydytte. Omatuntonne on siitä kerran teitä soimaava ... niin,
niin, minä näen jo, että tahdotte kuulla rukoustani... Herman saa nähdä
teidät."
Erkille, joka talonpojasta erottuansa oli aprikoinut, mitä Hermanilla
oli voinut olla neidille kirjoittamista sellaista, joka niin äkisti oli
johtunut mieleen, selvisi nyt kaikki. Herman tahtoi varoittaa
kreivintytärtä ja oli sen tähden pyytänyt häntä tulemaan luoksensa. Sen
tähden hän ensin oli lähettänyt Kirstin, mutta epäillen tämän kykyä
toimittamaan tuota tärkeätä asiaa hän oli kirjoittanut kirjeen ja
antanut sen talonpojalle. Erkki tuli oikein sydämestään iloiseksi
siitä, että oli ollut käsillä saamaan kirjeen talonpojalta ja jättämään
sen omistajalleen.
Juuri kun hän laski kätensä ovenrivalle, kuuli hän Kirstin lisäävän:
"Minä seuraan sinua, ei hiustakaan ole katkeava päästäsi, ja minä en
ole sinua jättävä, ennen kuin olemme taas täällä..."
Kiivaat askelet, jotka samassa kuuluivat etuhuoneesta, johon
luhdinkäytävältä oli ovi, estivät Erkkiä enempää kuulemasta. Mutta
samalla oli tärkeätä, ett'ei kukaan häntä tällä retkellä tavannut, ja
sen tähden hänen täytyi hakea piilopaikkaa. Tämmöinen olikin kohta
tarjolla. Muutaman ison tammisen kaapin ovi oli jätetty lukkoamatta.
Hän nykäisi sen auki ja ryömi sinne alimman hyllyn alle, joka oli
jokseenkin ylhäällä lattiasta. Sen jälkeen hän veti oven kiinni.
Hannu kreivi se tuli tytärtään tapaamaan. Hän ei viipynyt kauvan
sisällä ja Erkki kuuli kreivin poistuttua, että Kirsti vielä oli
jälellä. Hän aikoi silloin lähteä kaapista, mutta samassa aukeni taas
ulko-ovi ja Richissa rouva tuli sisälle. Hänen mielensä näytti olevan
hyvin kuohuissaan. Hän viipyi kauvan muutaman ikkunan edessä ja Erkki
oli kuulevinaan hänen huokailevan ja itkevän.
Täll'aikaa avautui taas muuan ovi. Kreivin tytär ja Kirsti tulivat
sisähuoneesta.
"Minä tulen takaisin iltasilla", sanoi Kirsti, mutta kreivintyttären
hän ei kuullut mitään sanovan.
Kun ovi Kirstin mentyä sulkeutui, lähestyi kreivintytär Richissa
rouvaa, jolla ei kuitenkaan näyttänyt olevan halua tehdä surustaan
mitään tiliä.
Vihdoin tuli pari palvelijaa, joiden Erkki päätteli puuhaavan tavarain
kokoonpanemista; siitä ei näyttänyt koskaan loppua tulevan.
Jo oli iltapäivä käsissä ja Kirsti oli kai kohta palajava.
Silloin palvelijat viimein poistuivat huoneesta eikä sieltä enää
kuulunut mitään.
Nyt Erkki jätti piilopaikkansa ja meni ovelle, jonka hän avasi.
Agnes neiti istui ikkunan ääressä käsi poskella ja, kuten Erkistä
näytti, oli vuodattanut kyyneleitä.
"Herman Bermanilta", sanoi hän puoliääneen ja pani kirjeen hänen
eteensä ikkunalaudalle.
Agnes katsoi kummastuen ja säikähtäen poikaan ja hänen kätensä vapisi,
niin että hän tuskin sai tuon pienen kirjeen otetuksi.
"Totta oli kaikki, mitä Kirsti sanoi", jatkoi Erkki, arvellen, että
hänen oli sanoillaan vahvistettava levottoman tytön päätöstä.
"Kirsti! Kuinka sinä tiedät, mitä hän on sanonut?" kysyi Agnes.
Erkki kertoi nyt, kuinka hän oli tullut ylös ja kuinka häntä oli
viivytetty sekä minkä tähden oli piiloutunut.
"Lukekaa kirje", jatkoi hän kehotellen, "Herman on kyllä tehnyt teille
sen verran hyvää, että voitte suostua tähän hänen pyyntöönsä."
Raukea hymy ilmautui kauniin tytön kasvoille. Mitä olikaan hän jo
uskaltanut tuon henkensä pelastajan tähden. Onnellinen sattumahan se
oli, että ei ylimalkaan tiedetty hänen retkeänsä ammattikunnantalolle
toukokuun 18 ja 19 päiväin välisenä yönä. Kiihtyneessä mielentilassaan
tuon onnettoman tapahtuman johdosta ja kauhuissaan odottamattoman
auttajan tähden hän ei tullut ajatelleeksi muuta kuin Engelbrektin
sanoja, ett'ei Herman ollut kuollut, ja heittäytyi siten alttiiksi
ammattiveljien ja sisarien katseille. Engelbrektin neuvokkuus pelasti
hänet tunnetuksi joutumasta. Tosin kyllä monesta jälestäpäin, kun oli
aikaa rauhassa asiaa aprikoida, tuo sinipukuinen neitonen, joka oli
yöllä nähty, ei ollutkaan Belgstingin tyttären näköinen, mutta
toisaalta näytti taas niin uskomattomalta, että se olisi voinut olla
kukaan muu, että nuorukaisen ihmeellisestä pelastuksesta puhuttaessa
arvailtiin milloin häntä, milloin jotakin taivaan enkeliä, jonka Pyhä
Yrjänä oli lähettänyt ammattiveljellensä avuksi.
Sellaisena joutui puhe isä Johanneksen korviin. Mutta hänen onnistui
kuten Kirstinkin kohta keksiä, kuka pelastava enkeli tosiaankin oli.
Siitä aiheutui hänen puheensa Hermanille, johon hänellä kyllä saattoi
olla hyvät syynsä. Hänhän saattoi tarkastella henkilöitä ja oloja koko
sen vakuutuksen voimalla, jonka oli saavuttanut pitkän elämänsä
kokemuksella ja yksinäisessä luostarikammiossa kestämillään
monivuotisilla sielunkärsimyksillä.
Kreivintyttärenkin korviin oli puhe Pyhän Yrjänän lähettämästä
enkelistä saapunut ja hän kiitti hartaissa rukouksissa pyhää neitsyttä
tästä puheesta, siunaten Engelbrektiä, jonka oli onnistunut kääntää
epäluulo hänestä. Joka päivä hän levottomana odotteli pienintäkin
tietoa Engelbrektin talosta ja Kirstipä toikin hänelle tiedon kaikesta,
mitä siellä tapahtui, kuitenkaan mitenkään osottamatta aavistavansa,
mikä neidin sydäntä vuoritilallisen vaatimattomaan kotiin veti. Vasta
tänä päivänä hän oli avomielisemmin puhunut nuorukaisesta ja hänen
rakkaudestaan. Hän tahtoi panna toimeen tuumansa, jonka tarkoitus
oli saattaa rakastavaiset tapaamaan toisensa eikä aavistanutkaan,
minkä mahtavan liittolaisen hän siinä puuhassaan sai molempain
vaarallisemmasta vihollisesta. Ja nyt oli Erkki, hän joka olisi
tahtonut panna henkensä ja verensä alttiiksi Hermanin ja hänen
lemmittynsä puolesta, nyt oli hän tämän vihollisen sanansaattajana,
jättäen kirjeen Agneksen käsiin ja kehottaen häntä noudattamaan sitä
neuvoa, mikä siinä annettiin ja jota hän varmasti uskoi samaksi, minkä
Kirsti oli antanut.
Agnes avasi selittämättömin tuntein tuon pienen kirjeen. Hänen
levottomuutensa yltyi melkein tuskaksi ja kyynelet samensivat hänen
ihanat silmänsä. Kiireesti hän luki kirjeen. Siinä oli:
"Sen haudan partaalla ollen, josta turhaan koetit minua pelastaa,
pyydän sinua, Agnes, hetkiseksi puheilleni. Kautta kaiken mitä
pyhänä pidät rukoilen sinua, kuule pyyntöni! Herman."
Agnes rutisti kokoon kirjeen ja painoi sitä kovasti sydäntänsä vastaan.
Joku ääni hänessä sanoi, ett'ei hänen pitänyt kuulla tätä pyyntöä,
hetken ajan hän epäili kirjettä vaaraksikin. Herman ei ollut se mies,
joksi hän oli häntä luullut, jos hän oli kirjoittanut tämän kirjeen.
Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, kuinka lähellä hän oli ollut
kuolemaa, kuinka heikkona hän mahtoi olla ja kuinka helposti silloin
saattaa unhottaa seuraelämän vaatimukset. Jos hänen parantumiseensa
olikin ilmautunut käänne, josta Kirsti oli saattanut olla tietämätön,
mutta joka vasta tänään oli näyttäytynyt kamalassa todellisuudessaan,
jos hän todellakin oli jättämäisillään tämän maailman ... hän oli
ijankaiken soimaava itseänsä siitä, ett'ei silloin ollut kuullut hänen
viimeistä rukoustansa.
"Emmittekö, neiti?" kysyi Erkki, joka ei voinut käsittää, kuinka niin
selvä ja luonnollinen pyyntö kuin Hermanin saattoi tehdä sellaisen
vaikutuksen. "Pitääkö minun sanoa hänelle, ett'ette suo hänelle..."
"En, en", keskeytti Agnes, "minä tulen."
Ilon ilme rumilla kasvoillaan läksi Erkki huoneesta. Hän aikoi rientää
kotiin Hermanille viemään tätä ilosanomaa. Hän näki tuskin, että Kirsti
tuli portaiden alapäässä vastaan, ja kartanolla olevien palvelijoiden
ohitse puikahti hän, ennen kuin he oikein olivat ennättäneet nähdäkkään
häntä.
Portilla seisoi talonpoika, jonka pää oli kääreissä. Tämä näytti
kuitenkin yhdellä silmällään näkevän tarkemmin, kuin kaikki palvelijat
yhteensä. Hän tarttui Erkkiä käsivarteen ja veti hänet mukaansa.
"Sinun täytyy tulla mukanani voudin puheille", sanoi hän, "sinun täytyy
todistaa puolestani, että olen käynyt Engelbrektin talossa."
Tässä ei vastarinta auttanut. Käsi, joka piti kiinni käsivarresta, oli
voimakas. Erkin täytyi vasten tahtoansakin mennä mukaan. Talonpoika
veti hänet mukanansa ylös portaista sille ovelle, joka vei voudin
huoneeseen. Vähän aikaa sen jälkeen talonpoika tuli yksinään takaisin
ja meni menojaan portista.
Melkein yksin ajoin poistui myöskin voudinkartanolta joukko niitä
palvelijoita, jotka aamupäivällä olivat saapuneet Juhani Walen
seurassa. He menivät samaa tietä, jota talonpoikakin, mutta pysähtyivät
muutamalle niistä tuvista, joissa Vaskivuoren erikoisoikeuksien nojalla
olutta saatiin myydä.
Heistä välittämättä jatkoi talonpoika kulkuansa eteenpäin.
Ei ollut pitkääkään aikaa kulunut reuhaavan palvelijajoukon
kartanoltalähdöstä, kun luhdinkäytävälle ilmestyi kaksi naista. Ne
olivat Agnes ja Kirsti. He riensivät kevein askelin portaita alas ja
pihamaan poikki sekä läksivät samalle suunnalle, jonne talonpoika ja
palvelijat.
He kulkivat ääneti rinnakkain ja toinen näytti väliin hiljentävän
käyntiänsä, ikään kuin olisi epäröinyt, jatkaakko vai ei. Mutta silloin
käänsihe toinen ja sitten he jatkoivat matkaansa.
He olivat jo ennättäneet hyvän matkaa sen tuvan[25] ohitse, johon
voudinpalvelijat olivat menneet. Ilta oli lauhkea ja kaunis. Taivas oli
niin sininen ja linnut lauloivat niin kauniisti; ainoastaan kaivokselta
päin kohosi mustia pilviä, jotka kasautuivat kummallisiksi
tornimaisiksi möhkäleiksi. Se oli paahtosavua, joka välistä tuulen
puhaltaessa sinne päin saattoi peittää koko asutun puolen vuorta ja
laaksoa paksuun sumuun, niin että oli vaikea tulla toimeen. Nyt oli
kuitenkin tuulen suunta toisaanne päin ja päivä paistoi kirkkaasti ja
ystävällisesti Engelbrektin kotiin vievälle tielle.
Silloin keskeytti hiljaisuuden äkillinen hälinä. Molemmat kulkijat
kääntyivät katsomaan. Vähän matkan päässä, jokseenkin lähellä jo
mainittua olutkapakkaa, he näkivät koko joukon voudin palvelijoita
täydessä kahakassa muutamien miesten kanssa, jotka näyttivät olevan
kreivin väkeä. Voudinpalvelijat olivat kuitenkin niin paljoa
mieslukuisemmat, ett'ei vastarinnasta voinut juuri olla puhettakaan.
Mutta yhden voitetuista onnistui päästä karkaamaan ja hän läksi
juoksemaan tietä pitkin säikähtyneihin naisiin päin. Hän viittoi
kädellään, ikään kuin olisi tahtonut jotakin sanoa.
"Pyhä neitsyt, Ruprecht se on", huudahti Agnes ja aikoi kääntyä
palvelijaa vastaan.
Mutta muutamat voudinpalvelijat olivat jo saavuttaneet Ruprechtin ja
veivät häntä välissään olutkapakalle päin, jonne toiset jo edeltä
olivat menneet.
Niillä paikoin missä tytöt olivat, teki tie mutkan, kiertäen muutamaa
niistä isoista kivistä, joita täällä on paikka paikoin. Kiven nojassa
oli pieni talo, josta kuitenkin vaan katto näkyi sille puolen kiveä,
jolla Agnes ja Kirsti seisoivat.
Molemmat he olivat sinne päin, mistä Ruprecht ja palvelijat olivat
näkyneet, eivätkä sen tähden nähneet, kuinka muuan pitkä talonpoika
häämötti kiven takaa, ikäänkuin odotellen melun taukoamista, ennen kuin
jatkoi matkaansa.
Agnes seurasi katseellaan isänsä palvelijaa, jota voudinpalvelijat
veivät mukanansa, ja hänen levottomasti sykkivä sydämensä haittasi
häntä näkemästä ja kuulemasta mitään muuta, kun yht'äkkiä Kirstin
kirkaisu herätti hänet ja sai hänen vilkaisemaan taaksensa.
Hän näki silloin aivan takanansa kookkaan talonpojan, joka heilutti
kädessään isoa huivia, ikään kuin heittämäisillään sitä hänen
ylitsensä. Hän hypähti äkisti pari askelta taaksepäin ja miehen, mutta
vielä enemmän Kirstin näkeminen sai hänet unohtamaan sekä isänsä
palvelijan että itsensä.
Talonpojan aikeet, mitkä ne sitten lienevät olleetkin, oli nähtävästi
estänyt jokin aivan arvaamaton seikka, mutta seikka sellainen, joka oli
siihen määrään hänen mieleensä vaikuttanut, että hän melkein näytti
joutuneen tajunnaltaan. Henkimaailmasta tullut ilmestyskään tuskin
olisi saattanut niin jäseniä ja katsetta jähmetyttää. Oli aivan selvää,
että Kirstin näkeminen tämän kaiken aikaan sai. Hänen silmänsä olivat
aivan kiinni juuttuneet Kirstin silmiin ja hänen suunsa oli ammollaan.
Kirsti taas puolestaan ei aluksi näyttänyt pitävän muuta lukua
miehestä, kuin mikä luonnollisesti seurasi siitä teosta, jota hän oli
nähnyt hänet tekemäisillään. Mutta mikäli miehen katse ennätti
vaikuttaa, syttyi hänen silmiinsä tuli, joka teki hänet hirveän
näköiseksi.
"Murhaaja", kiljasi hän sydäntäsärkevällä äänellä, "anna minulle
vitjat!"
Ja niin notkeasti ja voimakkaasti, että se Agnesta suuresti ihmetytti,
syöksähti hän tuota näköjään hengetöntä miestä kohti. Mutta hänen
huutonsa herätti tämän tajuntaansa. Hän painoi kätensä rintaansa
vastaan, ikään kuin suojellakseen vitjoja, vaikk'ei niitä siinä
näkynytkään, ja huudahtaen hän pakeni tiettömiä polkuja kuonaläjäin
väliin.
Kirsti juoksi perästä, mutta hänen voimansa uupuivat kohta. Hän vaipui
maahan. Agnes, joka sillä välin oli malttanut mielensä, kiiruhti hänen
avukseen ja kuuli hänen toistavan:
"Vitjani ... anna minulle vitjani takaisin!"
"Saat ne, Kirsti ... kyllä ne saat", virkkoi Agnes koettaen, minkä
taisi, rauhoittaa tyttö parkaa, "mutta joutukaamme, tähän emme saata
jäädä. Näetkö", ja hän osotti kädellään voudintalolle päin, "tuolla
tulee kaksi miestä, ja jollen pahoin erehdy, on toinen heistä Juhani
Wale. Tule, tule, Kirsti ... pelasta, pelasta minut, olethan luvannut
sen tehdä..."
Mutta Kirsti ei kuullut mitään. Hänen silmänsä tuijottivat hurjina ja
tiedottomina eteensä. Sillä välin lähenivät nuo molemmat miehet
lähenemistään, selvästi jouduttaen kulkuansa.
Agnes katseli levottomana ympärilleen. Jonkun matkan päässä hän näki
Engelbrektin talon. Se ei ollut niin kaukana, ett'ei hän olisi
saattanut ennättää sinne, jos vaan ponnisti voimiansa. Hän näki
toisella suunnalla virralle ja sillalle vievän tien; mutta tänne
ennättäminen oli paljoa mahdottomampaa kuin Engelbrektin talolle. Ja
nyt hän selvästi näki, että toinen miehistä todellakin oli Juhani Wale.
Ei ollut enää valinnan varaa. Hän jätti Kirstin ja kiiruhti kuin
siivillä tietä pitkin Engelbrektin talolle. Onneksi esti tuo suuri kivi
hyvän osan sitä tietä näkymästä, joka Agneksella oli kuljettavanaan,
ennen kuin vouti oli ennättänyt tuvan ja Kirstin luokse. Ja kuta
lähemmäksi määräpaikkaansa hän joutui, sitä turvallisemmalta hänestä
tuntui, sillä vouti ei varmaankaan uskaltaisi ahdistaa häntä niiden
silmien näkyvissä, jotka epäilemättä sieltä olisivat saattaneet nähdä
hänen tekonsa.
Engelbrektin taloa ympäröi toiselta puolen tuuheita puita kasvava
aitaus. Pienestä portista pääsi ulkoapäin tähän aitaukseen ja
sattumalta oli nyt tämä portti avoinna.
Agnes huomasi tämän pakopaikan voudin silmiltä, jotka varmaan matkan
päästä häntä seurasivat, ja aivan uuvuksissaan hän vaipui ison
vihtakoivun lehväin suojaan.