Mustamunkki.
Taalainmaassa odoteltiin kiihkeästi Engelbrektin palaamista.
Tyytymättömyys kiihtyi kiihtymistään, mutta kasvoipa ulkomaalaisten
julmuuskin. Ylpeän tyytyväisinä mahtavuuteensa hymyilivät voudit ja
luulivat olevansa aivan varmoja asemassaan. Ja kuitenkaan ei tarvinnut
muuta kuin vähäinen ponnistus sorrettujen puolelta katkomaan noita
häpeällisiä kahleita ja sorrosta loppua tekemään. Jalopeura lepäsi
levollisena luolassaan ja suvaitsi kärsivällisenä kahleitaan. Mutta
sortaja erehtyi suvaitsevaisuuden syytä arvaillessaan. Hän piti
valtansa vaikuttamana pelkona sitä, mikä todella oli vaan lain pyhyyden
lannistumatonta tunnetta.
Vihaa näkyi kuitenkin jokaisesta katseesta, haastoa taisteluun elämän
ja kuoleman uhalla -- jos tämä viimeinen oikeudenhankkimis-yritys
menisi hukkaan, jos Engelbrekt palajaisi kotiin tarkoituksensa perille
pääsemättä -- taikka myöskin, jos hän sille tielle jäisi. Tätä
viimeistä peljättiin, pitivätpä muutamat sitä varmanakin, ja senpä
tähden käsi niin sukkelasti tapaili puukkoa tupesta, joka kerta kuin
vouti tai joku hänen sotamiehiään tuli näkyviin, sen tähden säihkyi
vihaa ja kostoa silmistä. Niin vaihtelee Siljan-järven tummansininen
silmä helteisen päivän perästä. Ja vaikka pinta onkin vielä tyyni, niin
saattaa rannan vaahdosta nähdä, kuinka se ikään kuin ärjyy
valmistuessaan taisteluun, jonka kohoava ukkoispilvi kohta on nostava
riehumaan. Sellainen oli mielentila kaikilla taalainmiehillä.
Mutta hurskaita rukouksia kohosi aamuin illoin sorrettujen sydämistä
Jumalalle ja Pyhälle Eerikille ja kaikille pyhimyksille Engelbrektin
puolesta.
Voimakkaimpana liekehti kuitenkin hänen tähtensä levottomuus niissä,
jotka hänet lähemmältä tunsivat, ja kuten luonnollista, hänen omassa
kodissaan. Hänen hurskas vaimonsa hoiti totuttuun tapaansa taloa ja
kotia, mutta haaveileva katse ja kalpeat kasvot ja harvasanaisuus
ilmaisivat kyllin selvästi, mitä huolta ja pelkoa hänen sydämessään
piili ja tätä lisäsi vielä ero-illan tapahtuma ammattikunnan huoneuston
pihalla.
Sen jälkeisen päivän illalla oli isä Johannes tullut kotiin. Tämä oli
ottanut häntä kädestä ja katsonut häntä niin rehellisesti ja vakavasti
silmiin sanoen:
"Ole huoleti, vaimo, Jumalan ja pyhän Eerikin avulla ei voudin käsi
tällä kertaa ulotu tuhoa tuomaan."
Ja vaimo oli kertonut Engelbrektin terveiset ja isä Johannes oli ne
kuullessaan surunvoittoisesti nyökäyttänyt hänelle päätänsä. Mutta
kuitenkin tuntui siltä, kuin hän ei olisi voinut luottaa isä
Johannekseen yhtä varmasti kuin ennen, vaikk'ei hän hennonut sitä
näyttää. Se kiire, jolla munkki tuona onnettomuudeniltana oli tullut
taloon, sen jälkeen kuin Engelbrekt ja Herman olivat lähteneet
ammattikunnantalolle, se salaperäisyys, jota hän oli käyttänyt
saadakseen hevosen tallista -- kaikki tämä oli sellaista, joka hänen
silmissään teki miehen epäiltäväksi. Se ei soveltunut siihen
avosydämisyyteen ja suoruuteen, jota hän oli tottunut hänessä näkemään,
ja jota aina ja kaikessa oli Engelbrektin talossa noudatettava.
Sitä mukaa kuin päiviä kului, haihtuivat kuitenkin nämä epäilykset, kun
hän huomasi, millä voimalla ja miten toden perästä munkki koetti
täyttää hänen poissaolevan miehensä tahtoa ja hoitaa hänen työtänsä, ja
erittäinkin kun hän näki, miten hellästi hän hoiti haavoitettua
kasvattipoikaa.
Pater Johannes oli monitaitoinen mies, mutta etenkin hän oli taitava
haavanparantaja ja näyttikin tätä taitoansa Hermania hoitaessaan. Kun
munkki kerran muutamia päiviä myöhemmin tuli arkitupaan, jossa emäntä
rukkinsa ääressä istui, ajatukset niin kuin tavallisesti pitkäin
matkain päässä, tempautui emännän mieli paikalla aatosaloiltaan
näkyväisen todellisuuden piiriin ja läsnäolevaisiin, -- niin säteilevin
silmin isä Johannes katsoi häneen.
"Riemuitse emäntä", sanoi hän, "poika on jäävä eloon. Oli se koko
heittiö, tuo lybekkiläinen, iskemään syvään, mutta käsi vapisi -- siitä
kiitos Susipihan Björnille -- ja terä sattui vähän päämäärästään
syrjään. Kohta on Hermanista tuleva jälleen mies, luota minuun,
emäntä."
"Jumalalle ja pyhälle neitsyelle olkoon kiitos!" puhkesi emäntä
sanomaan ja hänen silmänsä vuodattivat toivon ja ilon kyyneliä, jotka
vaikuttivat edullisesti hänen mielentilaansa.
Suuressa määrin oli edistänyt tätä onnellista päättymistä ja pikaista
parantumista Belgstingin tytär, onneton Kirsti. Hän oli
luhtihuoneestaan nähnyt saaton, kun kuolettavasti haavoitettua
nuorukaista kannettiin kotiin ja kauvempaa oli hän myöskin nähnyt tuon
sinipukuisen neitosen. Mielipuolen jokseenkin tavallinen älykkyys pani
hänet lähtemään huoneesta ja etäältä seuraamaan tuota pimeässä kulkevaa
naista. Hän oli nähnyt hänen häviävän voudintaloon.
Seuraavana päivänä tuli Erkki vuorelle ja toi Belgstingiltä semmoiset
terveiset, että Kirsti sai olla missä oli, kunnes isä toisin määräisi.
Mutta sanoma ei vaikuttanut mitään Kirstiin. Muut seikat ne kokonaan
täyttivät hänen sielunsa ja Erkistä, jonka suru Hermanin onnettomuuden
johdosta yltyi melkein epätoivoksi, sai hän tervetulleen apumiehen
niitä tuumia toteuttaessaan, jotka, milt'ei tietämättä, syntyivät hänen
mielessään. Erkin avulla hän sai tietää, ketä voudintalossa asui, ja
sillä kertaa hän näki, mitä ei kukaan muu nähnyt, että Ewerstenin
kreivin tytär rakasti Engelbrektin kasvattipoikaa.
Näytti siltä kuin vähäisen valoa olisi palannut hänen jäykkään
katseeseensa, kun hän sai tämän tiedon. Hän pani kätensä ristiin ja
hänen huuliltaan varastihe huokaus, ne kuiskasivat Maunun nimen. Mutta
sitten sammui taas valo tuosta raukeasta katseesta ja hän alkoi laulaa,
mutta niin hiljaa, niin väräjämällä, ikään kuin mielipuolisuuden henki
vaan kaukaa olisi lähestynyt häntä:
Ja keijukas sarven esille toi,
Nuo pehmoiset lehdet ne kantaa mun voi.
"Mettä ja viiniä tästä sä juo!"
Salaisen surusi poistavi tuo.
Laulu yhä laimeni ja sanat kävivät yhä sekavammiksi, lopulta kuului
vaan kuiskauksia.
Vähä sen jälkeen hän astui siihen huoneeseen, jossa sairas Herman
lepäsi. Siellä hän kävi vuoteen päänpohjiin istumaan, ja koska hänen
hourupäisyytensä ylimalkaan oli hiljaista laatua, paitsi silloin kuin
joku seikka kovin paljon kiihoitti hänen mieltänsä, niin ei kukaan
käskenyt häntä pois siltä sijalta, johon hän oli istuutunut.
Ja siihen hän jäi istumaan ja hänen suuret silmänsä seurasivat
tarkkaavasti, voisipa melkein sanoa osanotolla, jokaista sairaan
liikettä. Ja kun pater Johannes illan tullen astui huoneeseen ja antoi
uusia määräyksiä, niin vaihtui hänen kasvoilleen ilme, jota olisi
voinut pitää ilona, jollei joka mies olisi häntä tiennyt Belgstingin
mielipuoleksi Kirstiksi.
Pater Johannes silitteli joskus hänen tuuheita kutrejansa, jotka aina
valuivat vapaina pään ympärillä, ja taputteli hiljaa hänen kalpeita
laihtuneita poskiaan, ja silloin Kirsti suuteli paterin kättä osottaen
sormellaan sairasta ja sitten painaen käden kovasti sydäntänsä vasten.
Munkin silmä synkistyi silloin, mutta hän ei virkkanut sanaakaan.
Kun Herman oli parantunut sen verran, että hän saattoi selvästi tajuta
mitä oli tapahtunut, vaikka hänellä vielä oli kova käsky olla
puhumatta, silloin Kirsti hiljaa hiipi hänen vuoteensa ääreen ja
kuiskasi hänen korvaansa: "Minä sanon, kuka henkesi pelasti, Herman!"
Herman katsoi syrjään ja loi kysyvän katseen Kirstiin, joka hymyillen
katsoi häntä silmiin.
"Sinä olet maininnut nimen, Herman", jatkoi hän, "sekä minä että pater
olemme kuulleet sen. Kas niin, elä punehdu, Herman, Kirsti tietää
enemmän kuin sinä ja kukaan luulettekaan... Agnes on pelastanut
henkesi, sillä hän rakastaa sinua."
Niin kiihkeästi, että siitä syystä ehkä olisi Kirstiä kielletty enää
käymästä sairaan luona, jos kuka sen olisi nähnyt, tarttui Herman
Kirstin käteen ja tämä hymyili niin lempeästi silloin, kuin olisi
tiennyt avanneensa hänelle taivaan oven.
"Rakkaus on auttava pateria parantamaan sinut", sanoi hän, "kas, sen
vuoksi saatankin sinulle sanoa, että näin kreivin tyttären loitompana
seuraavan niitä, jotka kantoivat sinua kotiin Eerikinjuhlan yönä ...
hän se oli, sillä minä seurasin häntä sitten vähän matkan päässä, kun
hän hiipi voudintaloon, ja siellähän kreivi ja hänen tyttärensä nyt
asuvat. Sen jälkeen hän on itkenyt ja surrut sinua, senkin tiedän;
mutta katso hänen kyyneleensä ovat kuin keväinen sade, ne tulevat
kasvattamaan kukkia, ah ... ah, muita kyyneliä vuotaa, jotka myrsky
pusertaa värisevästä kukkasesta ja yökylmä jäähdyttää jääksi, huu..."
Tuota kaunista naista pudistutti kovasti, mutta joku sisäinen voima
näytti häntä pitävän pystyssä. Hän hymyili niin lempeästi ja hänen
silmänsä olivat täynnänsä kyyneliä.
"Agnes!" kuiskasi Herman tuskin kuultavasti.
"Vaiti, vaiti, onnellinen Herman ... yö lähenee ja nyt sinä olet
nukkuva makeasti ja uneksiva suloisia unelmia päivänpaisteesta, joka
liekkuu kesäisillä niityillä... Vaiti, vaiti ja kuule, rastas laulaa
metsässä, hän on vapaa, hän on onnellinen. Tuuli kantaa hänen laulunsa
niittyjen poikki ja kaikki pienet kukkaset kumartavat kupunsa ja
hengittävät rauhaa ja hekkumaa. Siellä vannotaan ikuisen uskollisuuden
valoja, siellä liitetään käsiä käsiin ... mutta rastas laulaa ja
aurinko hymyilee, se on elämän laulua, nuori mies..."
Niin hän puhui kauvan ja hänen äänensä oli suloinen ja lempeä ja hiveli
niin oudosti sairastavan korvia. Vähänhän tämä saattoi luottaa
mielipuolen puheisiin, mutta hänestä tuntui sentään hyvältä kuulla
niitä ja hän oli tuosta onnettomasta yöstä muistavinansa vaaleansinisen
naishaamun, jota hän mielellään tunnusteli Agnekseksi. Ja jos niin oli,
niin olivat Kirstin sanat tosia, ja siihen hänen ajatuksenjuoksunsa
pysähtyi.
Vähän väliä ilmautui muita kuvia hänen silmiinsä. Hän näki Engelbrektin
ja hän soimasi itseänsä siitä, että saattoi sydämessään suoda sijaa
sellaisille tunteille, jotka häntä vieroittivat kunnioitetusta
kasvatusisästä, mutta sitten hiipivät taas Kirstin lumoavat sanat hänen
korviinsa ja loivat sieluun suloisen kuvan hänestä, jonka hän kerran
oli pelastanut, hänestä, joka oli pelastanut hänet itsensä. Silloin
himmeni kaikki muu. Näytti siltä kuin kohtalo itse olisi määrännyt
hänet Belgstingin tyttären tuojaksi kasvatusisän taloon, jotta tämä
sitten loihtisi hänen sydämensä sisimmästä sopukasta esille kuvan, jota
hän itse tuskin oli uskaltanut ajatuksillaan kosketella, ja jonka hän
sentään olisi repinyt irti sydämestään, vaikkapa se teko olisikin
maksanut hengen, jos olisi huomannut voimansa sen kautta hervonneen
taikka tahtonsa tylsistyneen seuratakseen Engelbrektiä sillä uralla,
joka hänellä oli kuljettavanansa.
Mutta nyt hän loikoi toimettomuuteen tuomittuna, nyt hänellä oli
riittävästi aikaa tarkastella sydämensä sisimpiä sokkeloita. Tuntui
siltä kuin siellä olisi leimunnut kaksi uhriliekkiä, jotka hiljaa
yhdistyivät yhdeksi ainoaksi ja hän tunsi ikään kuin saavansa voimaa
siitä. Yhdistyneen voiman tunne virtasi hänen suoniinsa ja hän ummisti
silmänsä huulien mainitessa nimet: Engelbrekt ja Agnes.
Tämän jälkeisenä päivänä se isä Johannes oli niin hyvillään hänen
terveydentilastaan.
"Rohkeutta, Herman", sanoi hän, "paraneminen edistyy nopeasti."
Oli kaunis kesäkuunpäivä, puolitoista viikkoa tämän jälkeen.
Herman istui jo vaate päällä vuoteellaan. Hän oli kalpea ja väsynyt,
mutta voimat palasivat päivä päivältä ja kohta koitti sekin aika,
jolloin hän taas pääsi liikkeelle. Sen oli pater Johannes luvannut. Ja
tämä lupaus oli parasta lääkettä Hermanille; hän hymyili vuoteellaan
istuen ajatellessaan, että taas sai nousta rakkaan Brandinsa selkään ja
kiitää kasvatusisäänsä vastaan.
Silloin avautui ovi ja Erkki tuli juosten sisälle. Hän näytti panneen
voimansa liikkeelle pian joutuakseen.
"Tärkeitä uutisia mahtanet tuoda, Erkki", sanoi Herman silloin ja
katsoi hymysuin hengästyneeseen poikaan.
"Vouti tulee", vastasi Erkki.
"Vouti ... kumpiko?"
"Borganäsin vouti, Juhani Wale; hänellä on ainakin parikymmentä
palvelijaa muassansa ja hän ratsasti niin, että tomu pilvenä tuprusi
hänen ympärillänsä."
Vastenmielisyyden ilme sävähti Hermanin kasvoille ja hän loi silmänsä
miekkaansa, joka riippui vastakkaisella seinällä. Erkki huomasi sen ja
otti miekan seinältä sekä antoi sen Hermanille. Tämä otti sen ja ikään
kuin koetteli, joko voima oli palannut käsivarteen.
"Ei vielä", sanoi hän surullisesti.
"Mutta kohta", virkahti Erkki, jonka silmissä välähti tuli, jota hän ei
kyennyt salaamaan.
"Kohta", sanoi Herman päätänsä nyökäyttäen ja antoi takaisin miekan,
jonka Erkki taas ripusti seinälle.
Hermanin sanan toisti ovelta kuuluva karkea ääni. Se oli pater
Johannes; hän oli ollut katsomassa voimankoettelua.
"Mutta liian aikaiseen", jatkoi hän astuen esiin ja käyden penkille
vuoteen viereen istumaan, "liian aikaisesta voi usein tulla ei koskaan,
muista se, poikani. Muutamien päivien perästä... Brand hirnahtelee
pilttuussaan, sitä ei miellytä toimettomuus enempää kun sinuakaan;
mutta kärsivällisyyttä. Sinä tiedät jo, näen sen sinusta, poikani,
Juhani Walen tulleen vuorelle. Mitä hän tahtoo, sen itse tietäköön...
Ehkäpä hän lähtee Hannu kreiviä saattamaan, sillä tuolla voudintalossa
puuhataan lähtöä."
Herman punehtui tämän kuullessaan eikä se jäänyt paterin tarkalta
silmältä huomaamatta. Niin paljon oli Herman näinä aikoina ajatellut
Agnesta ja niin usein hän oli muistellut kaikkea, mitä Agnesta koskevaa
oli tapahtunut aina siitä hetkestä lähtien, jolloin hän ensi kertaa
näki hänet veneessä Jetturn-järvellä, että hän nyt ehdottomasti oli
vakuutettu voudin tulon ja kreivin lähdön olevan jossakin yhteydessä,
vieläpä hyvinkin omituisessa yhteydessä.
Munkin silmä seurasi tarkkaavasti jokaista vaihtelua, mikä tapahtui
Hermanin mieltäilmaisevissa kasvoissa.
"Minulla on voimia tarpeeksi", virkahti tämä äkkiä ja nousi pystyyn,
"minä tahdon ratsaille jo huomispäivänä!"
"Äkilliset päätökset ovat harvoin hyviä, Herman", virkahti munkki,
jonka silmä sentään yhä edelleen mielihyvällä katseli nuorukaisen
liikkeitä. "Omituiselta minusta myöskin tuntuu, että kreivin lähtö
panee sinut menettämään nuoren henkesi, vaikka hyvin tiedät, että sen
voit uhrata paljoa jalomman asian hyväksi... Luota minuun, meille on
tulemassa tuimat ajat, jolloin Ruotsinmaa saattaa tarvita voimakasta
kättä ja miehuullista sydäntä. Engelbrekt, kasvatusisäsi, odottaa
tapaavansa sinut paikallasi, poikani, kun sotatorvi kutsuu..."
"Ettehän toki tahtone, isä Johannes, että sitä odotellessani sallin
kyykäärmeen elää, jos jalallani voin polkea rikki hänen myrkyllisen
päänsä."
"Puhut puoleksi arvoituksilla, poikani", vastasi munkki, "onneksi
tiedän kuitenkin ne selittää. Juhani Wale eli kyykäärme, jos kernaammin
tahdot häntä siksi sanoa, ei ole saavuttava sitä saalista, jota
tarkoitat. Hannu kreivi tietää..."
"Hän ei ole saavuttava saalistansa", toisti Herman, "tiedättekö sitten,
millaista suursaalista hän pyytää?"
"Sen kyllä tiedän..."
"Niinpä sanokaa se julki, jotta voin teitä uskoa."
"Luuletko, Herman, ett'en tiedä, mitä Jetturn-järvellä tapahtui?" kysyi
munkki. "Minä tiedän, että siellä pelastit kreivin tyttären, jolletkään
kuolemasta, niin ainakin jostakin, mikä on kuolemaakin pahempi. Mutta
tiedätkö sitten varmaan Borganäsin voudin lähettäneen miehet?"
"Varmaan en tiedä, mutta epäluulot riittävät ... minä en syytä voutia,
tahdon vaan pelastaa kreivin tyttären, jos jotakin tapahtuisi..."
"Ole sitten huoleti, poikani, sillä mitä siihen nähden voidaan tehdä,
on tehty. Hannu kreivillä on iso seurue eikä hän ole jättävä tytärtänsä
rinnaltaan."
"Vähäinen on vaara keskellä päivää ja keskellä tietä ... mutta sille,
jolla on salahankkeita mielessä, ovat yön hetket parhaat eikä hänen
polkujansa useimmiten löydetäkkään, ennen kuin onnettomuus jo on
tapahtunut."
"Tästäkin on pidetty huolta. Arvoisa neiti ei koskaan mene ulos
varmatta varjelusväettä ja öisille retkille hän ei mahtanekkaan
lähteä..."
Munkki loi tällöin jotenkin tuikean katseen Hermaniin, joka ei
saattanut salata näiden sanojen ja katseiden valtavata vaikutusta. Oli
sentään lämpöäkin tässä katseessa. Se ei ollut vieraan, vaan ystävän
katse. Ja ikään kuin levottomalle nuorukaiselle näyttääkseen, kuinka
hartaasti hän toivoi hänen paranemistansa, sanoi hän kääntyen Erkkiin,
joka istui oven suussa penkillä:
"Varovaisuus on toki aina hyvä sääntö! Sinä, Erkki, olet sukkela poika
eikä haitanne pitää tarkasti silmällä voutia ja hänen toimiansa. Sinä
voit ottaa sen tehtäväksesi, arvelen ma!"
Poika hypähti pystyyn kuin hengenvaarassa.
"Aivan varmaan voin sen tehdä, isä Johannes, ja varmoja tietoja olette
saava; saatte luottaa siihen."
"Elä kuitenkaan ole kovin kärtteliäs, poika", varoitteli munkki, "isäsi
istuu vielä tornissa eikä vouti ole vielä unhottanut sitä häpeää, mikä
hänelle tuli, kun pääsit Borganäsistä pakoon."
"Mitä siihen asiaan tulee", arveli Erkki ovea läheten, "niin olenhan
toki nyt Engelbrektin palveluksessa... Mitäpä sitä paitsi tekee, vaikka
henkenikin menettäisin, jos vaan siitä voi olla Hermanille ja sinulle
jotakin hyötyä."
"Jumala olkoon kanssasi, poika!" virkkoi siihen isä Johannes ja Herman
nyökäytti ystävällisesti päätänsä jäähyväisiksi.
Erkin lähdettyä tarttui munkki Hermania käteen. Näytti siltä kuin hän
olisi tahtonut koetella hänen valtasuontansa, mutta hän piti sitä
edelleen kädessään ja Herman loi häneen kysyvän katseen.
"Mitä ajattelette isä?" kysyi hän.
"Sinua ja Agnesta!" munkki tyynesti ja vakavasti vastasi.
"Minua ja Agnesta!" huudahti Herman, sekä muodollaan että äänellään
ilmaisten tunteensa, "te asetatte rinnakkain kaksi nimeä, joita..."
"Joita tuskin saattaa rinnakkain mainita", täytti munkki. "Niin, niin
on, poikani, ja juuri sen tähden ajattelen teitä molempia."
"Siitä teille suuri kiitos", jatkoi Herman säihkyvin silmin, "mutta
huomatkaa samalla, hurskas isä, että minä toki itse ajatuksiani ja
tekojani hallitsen."
Sanat näyttivät munkkiin kovasti koskevan. Hän painoi tummat kasvonsa
alas ja ummisti silmänsä, puristaen samalla huulensa yhteen. Varmaankin
synnyttivät nuorukaisen sanat hänessä taistelun, jota hillitäkseen
hänen tarvitsi ponnistaa voimiansa. Kun hän parin silmänräpäyksen
kuluttua taas avasi silmänsä, oli kuitenkin katse taas levollinen, niin
kuin tavallisesti.
"Oikein sanot, poikani", sanoi hän, "minulla ei ole mitään oikeutta
sinuun, mutta minä pidän sinusta enemmän kuin muista ja minä tunnen
maailman... Tahtoisin mielelläni nähdä Engelbrektin kasvattipojan
onnellisena, katso sen tähden ajattelen sinua enemmän, kuin minulla
kenties on oikeuttakaan. Suo se anteeksi isä Johannekselle, Herman,
hänen hyvän tarkoituksensa tähden."
"Rakas isä", virkkoi taas Herman, "sitä en toki liene tarkoittanut ...
luonteeni on kiivas. Onhan teillä toki oikeutta puhua minulle tästäkin
asiasta, teillä, joka olette Engelbrektin ystävä ja joka lähinnä
Jumalaa olette pelastanut henkeni."
"Minä ja karhu, niin!" hymyili munkki. "Mutta pila sikseen, minulla on
jotakin tärkeätä sinulle sanottavaa ... käsitä se sitten, miten tahdot,
mutta viisas se on, ken noudattaa hyvän ystävän neuvoja..."
"Puhu, isä, minä kuuntelen sinua...!"
"Tahdon kertoa sinulle tarinan nuoruuteni ajoilta. Se on joissakin
määrin oman tarinasi kaltainen, vaikka se, jonka minä aion kertoa, on
täysin päättynyt, kun taas sinun on vasta alulla. Minulla oli
nuoruudessani ystävä; hän oli reipas ja kelpo nuorukainen,
talonpoikaispoika, niin kuin minäkin, ja kaukainen sukulainen
Engelbrektille. Me kasvoimme yhdessä, me kolme, eikä toinen toiseltaan
mitään salannut, vaikka ystäväni ja minä olimme kokonaista viittätoista
vuotta Engelbrektiä vanhemmat. Hänen isänsä ja äitinsä kuolivat
aikaiseen, ja sen tähden hän joutui Engelbrektin isän kasvatettavaksi,
niin että hän oli Engelbrektin kasvatusveli. Kaikki oli meillä
yhteistä, leikkimme yhtä hyvin kuin harjoituksemmekin, joihin myöskin
kuului tuo harvinainen kirjoittamis- ja lukutaito. Mutta Engelbrektin
isällä oli talossaan vanha munkki. Tämä vanha mies tahtoi jollakin
tavoin osottaa kiitollisuuttaan, ja niin hän meille opetti hengellisten
taitoja, sillä minäkin sain olla opetuksessa läsnä. Näin pitkälle,
näetkös, ovat sinun ja ystäväni tarina samankaltaiset. Sinäkin olet
kasvatuspoikana muutaman Engelbrektin talossa ja sinullekin on munkki
opettanut hengellisiä asioita."
"Niin kuin sanotte, isä, näin pitkälle se on minun omaa tarinaani,
vaikka minä olen ollut yksinäni ja teitä oli kolme."
"Samanlainen on tarina osaksi edelleenkin. Tämä oli siihen levottomaan
aikaan, jolloin ruotsalaiset herrat panivat Albrekt kuninkaan viralta
ja kutsuivat sijaan Margaretan. Täällä Taalainmaassa oleskeli silloin
muuan Albrekt kuninkaan miehiä, ylhäinen herra, jolla oli ihmeen ihana
tytär. Nimistä vähät, ne jäävät salaisuudekseni. Mutta ystäväni hehkui
kohta rakkautta tuohon ylhäiseen neitiin ja mikä kummempaa, hän sai
myöskin vastarakkautta. He kihlautuivat ja ystäväni, joka et käsittänyt
itsensä ja tuon ylhäisen herran välillä löytyvän muuta eroa, kuin minkä
tämän suurempi rikkaus teki, anoi hänen tytärtänsä vaimokseen. Ylhäinen
herra ajoi kosijan ylenkatseella luotaan."
Herman säpsähti. Kertomus näytti kokonaan kiinnittäneen hänen
huomionsa. Hän ei saattanut pidättää mielipahanhuudahdusta.
"Juuri niinä päivinä", jatkoi munkki, "piti tuon ylhäisen herran lähteä
pois kotimaahansa, koska Albrekt kuninkaan hallitus oli lopussa ja hän
itse istui vankina Skånessa. Silloin onnistui ystäväni taivuttaa
arvoisa neiti jättämään isänsä ja seuraamaan häntä Norjaan. Engelbrekt
epäsi, mutta minä kehotin ja tarjosin apuani. Kaikki kävi hyvin;
syrjäisessä tunturikirkossa toimitettiin vihkiminen ja ritarin
lähdettyä matkoihinsa palasi ystäväni takaisin ja otti talonsa
hoitoonsa ja eli muutamia vuosia onnellisena vaimonsa kanssa. Mutta
pian tuli tuho. -- Eräänä iltana, kun ystäväni tuli kotiin käräjiltä,
oli hänen vaimonsa kadonnut..."
Munkki keskeytti kertomuksen. Hänen katseensa harhaili esineestä
esineeseen. Olisi saattanut luulla hänen näkevän edessään
ystävänsä, josta puhui. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja
poskilihakset värähtelivät, ikään kuin olisivat tahtoneet miehen
itsensähillitsemistaitoa pilkkanansa pitää.
"Muistelo pahoittaa mieltäsi, isä", sanoi tällöin Herman ja tarttui
molemmin käsin munkin toiseen käteen, "jättäkäämme tämä kesken."
"Ei, ei ... tahdon puhua loppuun. Kreivintytär oli kateissa ja kaikki
tiedustelut olivat turhia. Lapsi, poika, oli jätetty surevalle
isälle ... talosta hän oli ottanut mukaansa ainoastaan nuoren hevosen,
jonka oli saanut mieheltään..."
Taaskin munkki keskeytti puheensa. Näiden muistelojen kertominen näytti
olevan vaikeampaa, kuin hän tahtoi tunnustaa.
"Eikö hän sitten koskaan enää nähnyt karannutta vaimoansa?" kysyi
Herman.
"Kyllä hän hänet näki ... kuninkaan talossa toisen rinnalla ja toisella
nimellä... Kas siinä on ystäväni tarina. Käki saattaa munia varpusen
pesään, mutta varpunen ei koskaan voi kisailla kotkan poikaisten
kanssa."
"Tähän ette toki voine päättää ystävänne tarinaa", sanoi Herman.
"Minusta hänen olisi pitänyt puhutella sitä miestä, jonka rinnalta hän
vaimonsa löysi..."
"Sen hän tekikin", sanoi munkki kolkolla äänellä, "ja hänen mielensä
kuohahti, niin että hänestä tuli murhamies... Sen päivän perästä hän ei
enää tullut entiselleen... Hän vietti yöt päivät surren ja
katumuksentekoja harjoitellen, kunnes..."
"Kunnes kuolema hänet vapautti..."
"Niin, niin kuin sanot, -- kunnes kuolema hänet vapautti..."
"Ja nyt sinä pelkäät, isä, jotakin samanlaista tulevan minunkin
osakseni, jos kreivintyttären voittaisin...?"
"Talonpoikaispojan onni kukoistaa harvoin herrasmiehen katon alla..."
"Talonpoikaispoika... Tiedätkö sitten, että minä olen
talonpoikaispoika?" kysyi Herman mieli kovin jännityksissään.
Munkki nousi ja kääntyi poispäin. Hänenkin mielensä oli vallannut kova
sisällinen taistelu.
"Sano, oi sano", jatkoi Herman hypähtäen vuoteeltaan, "tunsitko
isäni?... Iankaikkisen Jumalan armahtavaisen armon nimessä rukoilen
sinua, munkki ... sano minulle, kuka oli isäni...?"
Kohtalo riisti kumminkin nuorukaiselta vastauksensaannin sillä kertaa.
Ovi aukeni ja hurskas perheenäiti Richissa rouvan seurassa astui
sisälle.
He pysähtyivät kynnykselle. Engelbrektin vaimo hymyili Hermanin
voimakkaat liikkeet nähdessään, mutta Richissa rouva näytti kokonaan
toisella mielellä katselevan sekä häntä että munkkia. Hän kalpeni ja
vapisi ja hänen huulensa avautuivat, ikään kuin huudahdukseen, mutta
ääni kieltäytyi tehtäväänsä tekemästä.
Munkkikin muuttui siinä samassa. Herman, joka oli tarttunut hänen
käsiinsä, tunsi, kuinka ne vavahtivat, ja katsoessaan hänen tummiin
silmiinsä hän niissä näki niin kamalan liekin, niin kalvavan, että hän
päästi kädet ja peräytyi askelen taaksepäin. Hän ei ollut huomannut
oven avautumista, ja vasta käännyttyänsä ympäri hän näki nuo molemmat
naiset. Nähdessään Richissa rouvan hän ensiksi tuli ajatelleeksi
Agnesta, eikä hän sille mitään voinut, että tunsi itsessään jotakin,
joka teki hänet iloiseksi, vaikka tämä tunne olikin niin perin
vastakkainen sille tuskanilmeelle, mikä Richissa rouvan kasvoista
kuvastui.
Seuraavassa tuokiossa hän näki Richissa rouvan rukoilevin elein
syöksyvän munkkia kohti. Mutta munkki seisoi suorana ja jäykkänä. Hän
ojensi ehkäisten kätensä ja sanoi niin kylmästi, että veri kuuntelevain
suonissa jähmettyi:
"Te hairahdutte, jalo rouva..."
Sen jälkeen hän veti päähineensä kasvoilleen ja astui ovelle päin.
"En, en", huusi Richissa rouva hänen jälkeensä, "minä en hairahdu..."
Ja munkki kääntyi ympäri ja sanoi vieläkin kovakiskoisemmalla äänellä:
"Mutta minä olen unhottanut kaikki, Richissa rouva!"
Sen jälkeen hän läksi huoneesta.