Kuninkaan puheilla.
Oli aamu seuraavaa päivää. Aurinko nousi kirkkaalle taivaalle ja
leivosten laulua kuului kaukaa kaupungin ulkopuolelta. Engelbrekt oli
tekemässä lähtöä kuninkaan puheille ja oli juuri kiinnittämässä miekkaa
vyölleen, kun askelia kuului ulkoa. Kun ovi avautui, astui Martti
vanhus sisälle.
"Jumalan rauhaa, Engelbrekt!" sanoi hän ja päästi auki avaran vaipan,
johon oli kääriytynyt, "olen matkalle lähdössä, täytyy mennä Skåneen
katsomaan eilistä nuorta tappelijaa, mutta sitä ennen minun täytyy
puhutella teitä."
"Jos voin tehdä teille jonkin palveluksen, niin puhukaa arastelematta."
"Päinvastoin, minä luulen voivani tehdä teille palveluksen. --
Olettehan tullut joissakin asioissa kuninkaan puheille?"
"Tepä sen sanotte!"
"Noudattakaa silloin neuvoani ja kääntykää Cecilia neitiin!"
"Martti vanhus", virkkoi Engelbrekt ja puna lensi hänen miehekkäille
kasvoilleen, "minkälaisena neuvona minulle tuon annatte --!"
"Ystävän neuvona", vastasi ukko hymyillen, "arvaan, näet, jokaisen,
jolla on jotakin kuninkaalle valittamista, tahtovan saada asiansa
perille ajetuksi, ja jos te sen tahdotte, niin elkää ensin puhutelko
kuningasta, vaan Cecilia neitiä."
"Ettekö siis leikkiä laskekkaan...?"
"En, en, aivan täyttä totta minä puhun!"
"Ja Filippa kuningattaren muiston jumaloitsijako, sekö mies, jonka suru
uudistuu, joka kerta kuin hän näkee Cecilian hallitsevan entisen
kuningattarensa sijassa, sekö mies minua neuvoo suutelemaan jalkavaimon
kättä, ennen kuin puhuttelen kuningasta --?"
"Se mies, minä, Martti vanhus!"
"Niin kuulkaa sitten vastaukseni, hurskas vanhus..."
"Ensin tulee teidän kuulla ne syyt, jotka ovat saattaneet vanhan Martin
antamaan teille tämän neuvon. Saatte uskoa, että se minua surettaa
enemmän kuin teitä... Cecilia neiti tietää, mitä Brita neidin huoneessa
viime yönä tapahtui, se voi maksaa teidän henkenne ja vapautenne. Kun
kuningas tanssissa kaipasi tuota ritaria, tuli hän heti huonolle
tuulelle ja Cecilian tarkka silmä älysi, että Brita neidin poski
silloin kalpeni. Kun kaikki oli ylhäällä loppunut, seurasi hän tätä
hänen huoneeseensa ja näki siellä verta vuoteella. Neiti lankesi
polvilleen ja itki, ja kun hän ei uskaltanut tunnustaa totuutta, sanoi
hän nähneensä oudon miehen kantavan haavoitettua ritaria hänen
huoneeseensa. Palvelija, joka opasti minua asuntoonne, kuuli kaikki,
hänpä se hankki neidille tietoonkin, kuka muukalainen oli."
Engelbrekt kuunteli tarkkaavaisesti vanhan miehen sanoja. Tosin hänen
kulmakarvansa silloin rypistyivät, mutta muutoin ei hänen kasvoistaan
saattanut nähdä minkäänlaista levottomuuden tai pelon merkkiä.
"Kiitos teille, vanha mies", sanoi hän, "olette tahtonut osottaa
minulle ystävyyttä, mutta te teette asian pahemmaksi, kuin se onkaan."
"Ah, te ette tunne Eerikki kuningasta ja hänen hoviansa; paetkaa,
paetkaa, kun on vielä aikaa, tulkaa kanssani Skåneen ja ottakaa Eerikki
Akselinpoika mukaanne sieltä palatessanne. Hän on empimättä todistava
viattomuutenne. Mutta jos nyt tänä päivänä menette kuninkaan puheille,
niin panette sokeasti henkenne alttiiksi, jollette sitä ennen tahdo
käydä Cecilia neidin puheilla."
"Elkää enää mainitko tuota naista, Martti vanhus, sen asian rinnalla,
jota varten olen tänne tullut. Ottakoon vaan kuningas henkeni, se ei
ole minkään arvoinen, jollen saa asiaani ajetuksi. Ja tämä minun asiani
on niin pyhä, että se edistyy minuttakin. Minä olen vaan aseena sen
kädessä, jolla on kaiken maailman valtakunnat ja kruunut vallassaan, ja
juuri sen tähden en rukoile -- enkä voikkaan rukoilla -- siihen ihmisen
apua, kaikkein vähimmin naisen."
"Mutta jos ette koskaan pääse kuninkaan puheille?"
"Mitä sitten? ... silloin on kuningas soaistu ja asetaikse itse Jumalan
tuomion alaiseksi. Ei, ei, Martti vanhus, te olette tahtonut minulle
hyvää ja siitä minä teitä kiitän. Mutta kuninkaan puheille menoani ei
saa häiritä neitosen arkuus eikä oman vaaran pelko."
Vanha lääkäri loi surullisen katseen edessään seisovaan mieheen, mutta
juuri silloin virisi hänen silmiinsä kunnioituksen, saattoipa sanoa
ihailun ilme.
"Varmaankin olet tänne tullut suuria ja tärkeitä asioita ajamaan,
poikani, koskapa olet valmis niiden hyväksi panemaan kaikki alttiiksi.
Elä pane vanhan Martin hyvää tarkoitusta pahaksesi ja usko, että hän
sinun sijassasi olisi tehnyt samoin! Tapahtukoonpa nyt mitä tahansa,
ennen iltaa on Eerikki Akselinpoika oleva täällä."
Näin sanoen läksi vanhus ja Engelbrekt valmistautui lähtemään Eerikki
kuninkaan puheille.
Hänen majatalonsa oli kaupungin toisessa päässä. Erottuaan vanhuksesta
hän vielä jonkun aikaa seurasi häntä katseellaan ja näki hänen
poikkeavan muutamalle kadulle, joka vei rantaan. Mutta tuskin oli
vanhus kadonnut näkyvistä, ennen kuin kadulle kahden puolen
Engelbrektiä alkoi tulla tulvimalla väkeä. Kaupungista päin hän näki
tulemassa suuret, komeat, viheriäisiksi maalatut vaunut. Ne oli
koristettu kuninkaan kruunulla ja kuuluivat siis hoviin. Vaunuissa
istui nuori, tavallista kauniimpi nainen. Hänen kasvonpiirteensä
näyttivät tutuilta, mutta aika ja paikka eivät sallineet Engelbrektin
selvitellä niitä muistoja, jotka ne saattoivat hereille. Vastakkaiselta
suunnalta tuli muuan ritari seurueineen ja Engelbrekt oli tuntevinaan
saman kilpivaakunan, jonka oli nähnyt kirjailtuna Eerikki Akselinpojan
tanssiaispukuun. Hän oli siis noita monia Akselinpoikia ja selvästi
heistä vanhempia. Melkein Engelbrektin kohdalla kohtasivat vaunut ja
ratsastajajoukko toisensa ja tuo komea ritari tervehti erittäin
kunnioittavasti vaunuissa ajavaa kaunista naista, mutta jatkoi
rivakasti matkaansa eteenpäin katua pitkin. Engelbrekt, jonka täytyi
väistyä syrjään tungosta, joka syntyi kapealle kadulle ratsastajain
ajaessa vaunujen ohitse, aikoi juuri jatkaa matkaansa, mutta näki
silloin tuon tuntemattoman kaunottaren katsovan häneen niin rukoilevin
silmin, että hän meni lähemmäksi vaunuja.
"Olettehan Engelbrekt Engelbrektinpoika", kysyi hän, ja ääni oli yhtä
lempeä, kuin silmä kaunis. Odottamatta vastausta hän ojensi
Engelbrektille kaksin kerroin taitetun paperin.
Kaikki tämä oli tuokiossa tapahtunut ja vaunut vierivät matkoihinsa.
Seisoessaan siinä taitteelle pantu paperiliuska kädessä Engelbrekt
tuskin itsekään tiesi, miten kaikki oli käynyt. Hän avasi paperin ja
luki siitä seuraavat kiireessä kirjoitetut rivit:
"Jos tahdotte viedä katuvan tyttären tervehdyksen hänen isällensä, niin
seuratkaa sitä palvelijaa, joka ritarisalin ovella kuiskaa Cecilian
nimen korvaanne."
"Cecilia!" virkahti Engelbrekt ja nosti kasvojen ilmaistessa syvää
surua käden otsallensa.
Hän seisoi hetkisen epätietoisena, tavoittaisiko vaunut ja jättäisikö
takaisin paperin, osottaaksensa, ett'ei hän tahtonut pyyntöä kuulla.
Mutta sitten väistyi raskas pilvi ja surunvoittoinen hymy ilmautui taas
hänen huulilleen. Hän pisti paperin poveensa ja läksi astumaan linnalle
päin.
Hän ei ollut ennättänyt kovinkaan kauvas, ennen kuin näki saman
ratsastajajoukon, joka äsken oli kulkenut vaunujen ohitse, pysähtyvän
kadulle. Ylpeä ritari näkyi kysyvän miehiltänsä jotakin, joka sai hänet
joutumaan vihan vimmaan. Hänen poskensa olivat veripunaiset ja hänen
silmänsä säihkyivät tulta.
"Oliko tuo nainen kuninkaan jalkavaimo?" kysyi hän äänellä, joka vapisi
vihasta.
"Sen tietää jokainen mies ja nainen tässä kaupungissa", vastasi yksi
miehistä.
"Niinpä minua rangaiskoon Jumala ja kaikki pyhimykset, jollen pese pois
sitä häpeää, että olen pääni portolle paljastanut. Cecilia, Cecilia",
huudahti hän ja hänen äänensä ilmaisi puoleksi mielihaikeata.
Sen jälkeen kääntyi koko ratsastajajoukko ja läksi täyttä karkua samaa
tietä, jota oli tullutkin.
Engelbrekt katsoi taaksensa, mutta luultavasti olivat vaunut jo
ennättäneet ulkopuolelle kaupunkia. Engelbrekt jatkoi kulkuansa
linnaan. Vastoin tahtoa pysyttelivät hänen ajatuksensa äsköisissä
tapahtumissa ja Cecilian kuva sukelsi vähän väliä mieleen, niin kuin
meren neidon, joka viettelee ritaria hänen elämänsä pyhimmällä
hetkellä. Aluksi hän tarvitsi kaiken tahdonlujuutensa saadakseen
ajatuksensa erilleen kaikesta siitä, mitä hän oli kokenut niinä
hetkinä, jotka oli oleskellut kuninkaan läheisyydessä. Mutta kuta
lähemmäksi hän tuli linnaa, sitä pikemmin väistyivät nämä kuvat, niin
kuin yön varjot väistyvät aamun koittoa, jolloin taistelun hetki on
käsissä.
Linnan edustalla oli vilinänään palvelijoita ja ritareja. Kuningas
odotti tulevaksi lähettiläitä Lybekin ja Hampurin kaupungeista ja
tahtoi ottaa ne vastaan kaikella kuninkaallisella komeudella. Toukokuun
1 p:nä oli pidetty rauhakokous Svendborgissa, mutta siinä ei oltu
päästy toivottaviin tuloksiin, vaan uusi kokous oli määrätty
pidettäväksi helluntaina seuraavana vuonna 1434. Mainittujen kaupunkien
valtuutettujen, jotka yksityisissä asioissa olivat oleskelleet
Köpenhaminassa, oli tänä päivänä määrä jättää jäähyväiset kuninkaalle.
Engelbrekt ei kuitenkaan suurtakaan huomiota luonut kaikkiin
näihin eriarvoisiin hovimiehiin. Ne eivät siihen aikaan miltäkään
puolen olleet meidänaikaisiamme parempia. Ylpeys, omahyväisyys,
halveksiminen ... nehän näyttävät poikkeuksetta kuuluvan kaikille
alhaisemmille palvelijoille. Sehän oli siis selvää, ett'ei näköjään
niin vähäpätöinen henkilö kuin Engelbrekt tulisi hovimiesten huomiota
herättämään. Vaan heidän uteliaisuuttaan hän kyllä herätti ja tämä oli
vähällä käydä hyvinkin kiusalliseksi, jopa saada julkeudellaan
ikävyyksiäkin aikaan.
Muutamalla portaiden väliaskelmalla seisoi eräitä kuninkaan
henkivartijoita ja palvelijoita. Vaikka nämä selvästi näkivät
Engelbrektin tulevan, ei huomannut merkkiäkään siitä, että he olisivat
aikoneet antaa hänelle tietä. Päinvastoin lasketeltiin jokseenkin
kuuluvia lauseita hansakaupungeista ja niiden monista hyväluontoisista
kätyreistä, jommoiseksi he näyttivät Engelbrektiäkin luulevan. Hänen
vakavuutta osottavasta puvustaan he, ymmärrettävästi kyllä,
päättelivät, ett'ei hänen pitänyt päästä kuninkaan puheille yhdessä
hansalaisten lähettiläiden kanssa, vaan että hän sai odotella heidän
tuloansa.
Aivan mutkaton selitys, että nuo ylpeät palvelijat olivat erehtyneet,
ei olisi paljoakaan auttanut, koska he todenmukaisesti eivät olisi
Engelbrektiä uskoneet. Tämä sanoi sen tähden äänellä, joka paremmin
kuin ritarinpuku ilmaisi, ett'ei hän ollut tottunut alhaisempiensa
kanssa kinailemaan:
"Antakaa tietä, palvelijat!"
Tuo käskevä ääni näytti panevan koko joukon ällistyksiinsä ja se
jakautui antaakseen tietä. Mutta äänen vaiettua lakkasi sen
vaikutuskin. Kaksi pisintä siirtihe takaisin entiselle paikalleen ja
uhkamielinen pilkkahymy liekkui heidän liukastelevilla kasvoillaan.
"Te puhutte käskijän tapaan", virkkoi toinen varsin huolettomasti,
"taitanette tarvita sen pienen selvityksen, että ainoastaan ritareilla
on valta kuninkaan palvelijoita käskeä."
Tuima leimahdus välähti Engelbrektin silmistä ja hän kohotti jo kätensä
lykätäkseen syrjään ylpeän palvelijan, kun tumma, portaita alas tuleva
ritarihaamu ilmautui palvelijain taakse.
"Kuka uskaltaa kieltää ruotsalaiselta ritarilta kuninkaan puheille
pääsöä?" kuului ritari kysyvän.
Palvelijat hypähtivät syrjään, kuin olisivat olleet koneita, jotka
salaista vipua painamalla oli pantu liikkeelle.
Heihin katsomattakaan jatkoi Engelbrekt kulkuansa ja palvelijat näkivät
ihmeekseen, kuinka hän, joka ulkopuolelta ei ollut ollenkaan ritarin
eikä edes "ritarin vertaisen" näköinen, tarttui ritarin käteen ja
tuttavallisesti kysyi häneltä:
"Oletteko jo saanut asianne toimitetuksi, ritari Broder Sveninpoika?"
Ritari nyökäytti myöntävästi päätänsä, mutta hänen katseensa oli tuima
ja uhkaava.
"Ja minne tienne pitää...?"
"Lybekkiin", kuului ritarin synkkä, mutta paljonsanova vastaus.
Tämä koski kipeästi Engelbrektiin. Täällä, ikään kuin jo kuninkaan
huoneen kynnyksellä saa hän tiedon, joka myöskin syyttää kuningasta
lainrikkomisesta. Olihan luonnollista, että tämä seikka, vaikk'ei se
ollutkaan taikka sen ainakaan ei olisi pitänyt olla odottamattoman,
kuitenkin lisäsi levottomuutta ja huolta Engelbrektin poveen.
Vapaasukuisilla oli näet maanlain mukaan oikeus vaatia kuninkaalta
korvausta hevosista ja aseista, jotka he olivat sodassa menettäneet,
ynnä myöskin oikeus vaatia kuninkaan lunastamaan heidät vapaiksi, jos
joutuivat vankeuteen. Saattoi kyllä ymmärtää, ett'ei kuningas, niin
pitkällisen sodan tähden rahapulassa ollen, yhdellä kertaa voinut
lunastaa vapaiksi kaikkia niitä ruotsalaisia aatelismiehiä, jotka
olivat vankeuteen joutuneet; mutta olihan hänellä tarjona monta
muutakin keinoa, jos hän olisi tahtonut niitä hyväkseen käyttää.
Ja Broder Sveninpojan kasvot puhuivat muustakin kuin vaan yksinomaan
kieltävästä vastauksesta. Hänen ja kuninkaan keskustelussa lienee sana
ja toinenkin kalskahtanut. Engelbrekt ei enää kysynyt mitään, hän
ymmärsi kaikki sanasta: Lybekkiin. Ja siinä mielenahdistuksessa ollen,
johon tämä sana hänet pani, hän astui sisälle saliin, jossa kuninkaan
henkivartijat seisoivat.
Hän ilmoitti haluavansa kuninkaan puheille ja muutama huoneessa
olevista ritareista katosi ovesta viereiseen huoneeseen. Mutta kohta
sen jälkeen avautui taas sama ovi ja ritari ilmautui kynnykselle
viitaten Engelbrektille, joka heti sen jälkeen astui siihen huoneeseen,
jossa kuningas oli.
Se oli iso suippokaari-ikkunainen huone. Salin päässä oli
valtaistuinteltan alla kuninkaan tuoli; sinne pääsi muutamia astuimia
myöten. Kuninkaan istuimen rinnalla, vaikka hiukan takapuolella, oli
toinen, joka oli määrätty kuninkaan orpanalle, Pommerin Bogislaus
herttualle, joka tällä haavaa oli kuninkaan luona. Sekä alusta että
astuimet ja lattia olivat tässä osassa salia peitetyt punaisella
veralla ja seinät kallisarvoisilla, kudotuilla seinäverhoilla.
Kuningas ja herttua sekä joukko herroja, joiden joukossa oli monta,
jotka Engelbrekt tunsi edellisestä illasta, täyttivät tämän osan
huonetta. Kuninkaalla näytti olevan paljon Bogislaus herttualle
sanottavaa ja muut herrat jatkoivat vilkasta keskusteluaan, ensin
vilkaisemalla tarkastettuansa sisälle tulevaa pientä miestä. Ainoastaan
vanhan Eerikki Krummedikin silmä katsoi vakavasti tulijaan.
Tästä kaikesta ei kuitenkaan Engelbrekt mitään välittänyt. Vapaan
miehen synnynnäisellä arvokkuudella hän astui kuningasta kohti ja
tervehti. Tämä näytti aluksi tuskin huomaavankaan häntä; mutta sitä
myöten kuin hän tuli lähemmäksi, väheni puhelun into ja kuningas loi
armollisen katseen kumartelevaan mieheen. Välinpitämättömyyttä ilmeni
kuitenkin vielä katseesta ja joku piirre suun ympärillä näytti
ilmaisevan, että hänestä koko toimi tuntui sietämättömältä ja että hän
halusi päästä kaikesta, mutta ennen kaikkea siitä, mitä tuolla
tuntemattomalla miehellä saattoi olla sanomista.
"Te tulette kaukaa pohjoisesta, Engelbrekt Engelbrektinpoika. mitä te
tahdotte?" kysyi kuningas silminnähtävän välinpitämättömästi,
vasemmalla kädellään asetellen miekkaansa paikoilleen.
"Niin tulen, armollinen herra, ja Jumala ja Pyhä Eerikki kuningas
suokoot, että te kärsivällisesti tahtoisitte kuunnella, mitä varten
olen tänne tullut... Sen tiedätte hyvin, että iloiset sanomat
viimeisinä tulevat kuninkaan taloon, hätä ja kurjuus tungeskelevat
hänen porteissansa, hänelle valituksiansa purkaakseen. Semmoinen on
minunkin asiani teille. Minä tulen Dal-joen pohjoispuolella asuvan
kansan lähettiläänä."
Engelbrektin puhuessa taukosi vähitellen ympärillä seisovain herrain
puhe ja kaikkien silmät kääntyivät häneen. Tuntui siltä kuin jo hänen
äänensä soinnussa olisi ollut jotakin puoleensavetävää. Hän esiintyi
kuin joku noita muinaisajan runoilijoita, jotka olivat tulleet
laulamaan lauluansa sävelellä semmoisella, joka jo aikoja sitten on
ennätetty unhottaa, mutta jonka kuuluessa päivän tyhjänperäinen hälinä
vaikenee.
Yksinkertaisin mutta voimakkain piirtein kuvasi Engelbrekt tuon Eerikki
kuninkaan valtakuntain syrjäisen kolkan elämää, tuon kolkan, jossa
alinomaa miestäkysyviä taisteluita täytyi tylyä luontoa vastaan
taistella, mutta jossa samalla kasvoi voimakas suku, joka saattoi
kestää kaikki, nälän ja köyhyyden, napisematta, valittamatta,
miehekkäästi taipuen Jumalan mahtavan käden alle.
Kaikki tämä ei kuitenkaan ollut mitään sen hädän ja kurjuuden rinnalla,
joka nyt tätä kansaa rasitti. Engelbrekt kuvaili sen jälkeen yhtä
rohkeasti, mikä tämä hätä oli, ja kertoi, kuinka omavaltaisesti
kuninkaan voudit menettelivät.
"Tällä kansalla, herra kuningas", niin hän puhettansa jatkoi ja
päättikin sen, "joka valittamatta saattaa kestää kovimmankin hädän,
joka saattaa kärsiä sanomattomia, aina kalpean kuolemankin porteille
asti, hänen tähtensä, joka sitä rakkaudella ja oikeudella kohtelee,
tällä kansalla on vaan yksi ainoa aarre, jota se ei salli itseltänsä
ryöstää -- ja se on laki. Laki on talonpojalle raitisvesinen lähde,
josta hän juo elämää ja terveyttä. Mutta tätä lähdettä ei saa
hämmentää, sen täytyy kirkkaaseen pintaansa kuvastaa Jumalan taivas,
hänen ankara vanhurskautensa. Nyt on lähde hämmennetty aina pohjaa
myöten, talonpoika ei enää saata siitä juoda ja teidän voutinne, Jösse
Eerikinpoika on tämän ilkityön tekijä. Taalainmaan köyhät miehet
pyytävät teitä sen tähden, herra kuningas, Jumalan tähden päästämään
heidät Jösse Eerikinpojasta."
Niin kuin pimeyden ensin peittäessä veden pintaa ja aamunkoiton sitten
kohotessa jokainen pieni laine vähitellen saa valoa sen säteistä ja
hetken aikaa kimaltelee koitteen valossa, niin oli täälläkin kuninkaan
ja hänen herrainsa laita. Jokaisesta silmästä kuvastui pieni osa sitä
valoa, jonka tuo pieni, uskalias mies oli rohjennut heittää
yhteiskunnan pohjakerroksen oloihin. Mutta sitä kesti vaan hetkinen.
Useimmilta vaihtuivat kohta silmäinilmeet toisenlaisiksi, samate kuin
eivät kaikki laineet auringon noustessa näytä kuvastavan sen loistetta,
vaan ainoastaan verrattain kaitainen silta kimaltelee meren pinnalla.
Ainoastaan muutamat harvat herroista näyttivät oikein käsittäneen
Engelbrektin sanain merkityksen ja heidän katseensa Engelbrektiin
ilmaisivat myötätuntoisuutta, niin, saattaisipa sanoa hyvänsuontia.
Kuningas seisoi käsivarret ristissä, pää vähän etunojassa, ja hänen
katseensa oli luotuna mattoon, vain jonkun kerran kohoten siitä, ikään
kuin sivumennen tutkiakseen vakavista kasvoista sitä miestä, jonka
silmät eroamatta olivat häneen luotuina.
Kului hetkinen Engelbrektin vaiettua ja kaikki odottivat, mitä kuningas
oli sanova. Hänen kasvoistaan ei kukaan saattanut nähdä, mitä hän
miehestä arveli.
"Te sekä valitatte että syytätte, Engelbrekt Engelbrektinpoika", näin
kuningas yht'äkkiä lakkautti vaitiolon.
"Niin, herra kuningas", vastasi Engelbrekt rohkeasti, "ja minä lisään
vielä sen, että taalainmiehet ennen lähtevät kodistaan ja konnultaan,
ennen he kärsivät kuolemankin, kuin kauvemmin sietävät sellaista hätää
kuin nyt."
Nämä sanat muuttivat värin kuninkaan kasvoissa ja hänen pienet mustat
silmänsä säihkyivät säkeniä.
"Uhkauksiakin siis...?" kysyi hän.
"Sen verran kuin totuus voi sekä syyttää että uhata, niin on asianlaita
sellainen kuin sanotte, herra kuningas. Sillä jolleivät he saa apua
hätäänsä, niin heidät pakotetaan auttamaan itseänsä, ja silloin on
vallan varmaan todellisuudeksi muuttuva se, mikä nyt on vaan uhkausta
ja syytöstä tai valitusta. Muistakaa se, armollinen herra, että teidät
on pantu lain ylimmäksi valvojaksi, ja ajatelkaa niitä valoja, jotka
vannoitte Moran niityllä, silloin kuin me teidät kuninkaaksemme
tunnustimme!"
"Voitko sitten syytöstäsi toteen näyttää..."
"Herra", vastasi Engelbrekt, ja hänen miehekäs äänensä värähteli
mielenliikutuksesta, "tässä sanomani totuuden vakuudeksi tahdon
uskaltaa henkeni. Pankaa minut torniin ja rautoihin ja kutsukaa Jösse
Eerikinpoika tänne, että molemmat saamme vastata oikeuden edessä. Jos
syytökseni on tosi, niin kohdatkoon silloin lain viha häntä; jos taas
huomataan, että minä olen valheellisia syytöksiä kantanut herralleni ja
kuninkaalleni, niin silloin periköön sama kohtalo minut!"
Kaikki katsoivat ihmetellen ja hämmästyen mieheen, joka uskalsi
tuollaista puhua. Kuningas näytti tuumivan itsekseen. Vihdoin hän
sanoi:
"Sinä puhut rohkeasti, kelpo mieheni!" -- Ja sen jälkeen hän jatkoi:
"Valtakunnan neuvosto on tutkiva asianne, tyytykää siihen. Pitäkää
huolta siitä, että laaditaan neuvoskunnalle kirjelmä", sanoi hän
muutamalle ritareista. Sen jälkeen hän taas kääntyi Engelbrektiin
sanoen: "Iltapäivällä voit noutaa kirjeen kanslerilta."
Valo välähti Engelbrektin silmissä, ikään kuin auringonsäde olisi
pilkistänyt hänen sydämeensä, mutta kuningas seisoi vaan niin kylmänä
ja jäykkänä ja hänen kasvonpiirteensä olivat niin kovat, että
auringonsäde taas arkana pakeni tiehensä.
Saman tien avautuivat ovet salin päästä ja muuan ritari ilmoitti
lybekkiläiset lähettiläät. Kuningas ja herttua astuivat portaita myöten
valtaistuimelle ja salissa ruvettiin samalla vilkkaasti liikkumaan.
Engelbrekt väistyi syrjään ja meni likemmäksi ovea nähdessään
lybekkiläisten herrain tulevan sisälle.
Ovessa hän käännähti ympäri ja loi vielä silmäyksen kuninkaaseen.
Hän istui nyt valtaistuimella kruunu päässä ja valtikka kädessä ja
hänen rinnallaan Bogislaus herttua.
Mutta sama kopea välinpitämättömyys asui nytkin kuninkaan jäykillä
kasvoilla ja herttua istui salaperäisesti päätänsä nyökäytellen
muutamalle syrjässä seisovista ritareista.
Tämä näky näytti Engelbrektiin tekevän omituisen vaikutuksen ja tuo
surunvoittoinen hymy värehti taas hänen huulillaan. Hänen katseensa
osotti selvästi, ett'ei valtaistuimella istuva mies hänestä ollut
tosikuningas. Ja varmaa onkin, ett'eivät valtaistuin ja valtikka joka
miestä kuninkaaksi tee.
Etuhuoneessa seisoivat henkivartijat kahden puolen ovea keskenänsä
puhellen ja etempänä muutaman ikkunan luona joitakuita ritareja.
Kaikki näyttivät olevan hyvin kiintyneinä puheluunsa ja niistä
monista katseista päättäen, jotka luotiin Engelbrektiin hänen
valtaistuinsalista tullessaan, oli juuri hän pääasiallisesti puhelun
esineenä.
Heidän puheestaan taikka katseistaan välittämättä Engelbrekt astui
kohti ovea, joka vei portaihin. Hän oli siinä määrin kiintynyt
ajattelemaan tärkeätä tointansa ja sen saamaa suotuisaa alkua, ett'ei
hän huomannut ollenkaan, mitä hänen ulkopuolellaan tapahtui. Hän ei sen
tähden myöskään huomannut, että, heti kun hän oli henkivartijain ohitse
astunut, näiden takaa tuli esille palvelija ja kulki hänen perässänsä
ovelle, jonka hän avasi ja sulki, sitten kuin he molemmat olivat
päässeet ulos.
"Cecilia!" sanoi palvelija täällä puoliääneen Engelbrektille.
Tämä nosti silmänsä, mutta palvelija ei odottanut vastausta, vaan
viittasi vain kädellään ja kulki edellä portaita alas. Engelbrekt
pysähtyi hetkiseksi, mutta teki sitten pikaisen päätöksen ja seurasi
palvelijaa. Tie vei linnanpihan poikki linnan takapuolelle. Täällä
palvelija avasi pienen peitossa olevan oven, joka vei pienehköön
huoneeseen. Siinä oli vanhanpuolinen nainen, joka ikään kuin odotteli
Engelbrektiä. Hänellä oli kauniit jalopiirteiset kasvot, vaikka niillä
syystä tai toisesta asuikin jotakin surunvoittoista. Syvät rypyt
osottivat surua ja paljoa huolta, vaikka silmän tyvenyys todistikin,
että niiden aiheet eivät eilisiä olleet.
"Pyhä neitsyt olkoon kiitetty!" puhkesi vanhus heltyneenä sanomaan
Engelbrektin nähtyään, "sydämeni ei erehtynyt, olisin Engelbrektin
tuntenut tuhansienkin joukosta!"
"Kuka olette sitten, vanha vaimo, joka tunnette minut täällä kuninkaan
talossa?" kysyi Engelbrekt.
"Te ette saata minua tuntea", vastasi vanhus, "ellette ehkä lapsuutenne
ajoilta muista muuatta, joka joskus oli mukana leikeissänne. Kirstiksi
minua silloin muuten sanottiin..."
"Kirsti", huudahti Engelbrekt ja tumma pilvi nousi hänen otsalleen,
"muistan teidät vallan hyvin, ah ... paljon, paljon on nyt toisin kuin
ennen!"
"Niin, niin, Engelbrekt, ei mikään ole entisensä kaltaista, ja veli
parkani... Herra näyttää tahtoneen vuodattaa vihansa maljat meidän
sukumme turmioksi. Siinä ei ole yhtään, ei yhtään oikein onnellista ...
Ja joskin ilo joskus hymyilee, niin on keskellä tarjottua kukkaa jo
mato piilemässä. Oi Jumala ... rangaistuksesi on kova." Hän liitti
kätensä ristiin ja tuijotti jäykistynein katsein lattiaan. Sitten hän
lisäsi hiljaa: "Mutta sinä olet vanhurskas Jumala!"
"Paha ja hyvä kulkevat yhdessä", virkkoi Engelbrekt, "ne ovat elämän yö
ja päivä, ja molemmat välttämättömiä... Siinä olette oikeassa, että
toisilla on yö pitempi, toisilla päivä. Mutta sano minulle nyt, sinäkö,
Kirsti, minut tänne kutsuit, vai...?"
"Ah, sekä minä että veljentyttäreni, Cecilia, tuo lapsi parka, josta en
koskaan ole voinut luopua, en silloin kuin isän julma oikku tahtoi
sulkea hänet Vadstenan luostariin, enkä sittemminkään kun hän seurasi
kuningatar vainaata, Jumala hänen sieluansa armahtakoon, tänne...
Voittehan käsittää haluavamme kuulla jotakin sieltä kotoa. Satuin teitä
vastaan eilen satamasta tullessanne; minä tulin kirkosta... Tunsin
teidät heti, mutta en tahtonut uskoa silmiäni. Vasta entisiä aikoja
muisteltuani pääsin oikein varmaksi. Ja kun sitten yöllä ilkeälle Otto
Pogwischille sattui tuo tapahtuma ja me saimme kuulla muukalaisen
olleen Brita neidin huoneessa, niin silloin heti aavistin, ett'ei
siellä ollut kukaan muu kuin sinä, Engelbrekt, ja minä sanoin sen
veljentyttärelleni."
"Ja veljentyttäresi pyynnöstä olen nyt tullut... Mutta kuinka taisi hän
minut tuntea?"
"Etkö luule vanhan Kirstin osaavan selittää semmoista miestä kuin sinä,
niin että kuka tahansa voi sinut tuntea. Varhain aamulla saimme
selville asuntosi, Martti vanhuksen palvelija sen tietoomme hankki, ja
veljentyttäreni oli matkalla sinua etsimään, kun hänet kohtasit ja se
kauhea tapahtuma sattui..."
"Kauhea tapahtuma, mitä tarkoitatte, mitä on tapahtunut?"
"Ja ettekö sitä tiedä... Kohta sen jälkeen kuin Cecilia parkani oli
teistä eronnut ratsasti Olavi Akselinpoika, Brita neidin isä,
palvelijoineen hänen vaunujensa perästä, kaadatti ne kumoon ja raastoi
hänet niistä maantielle sekä läimäytti häntä kolmasti miekkansa
lappeella..."
"Oletteko järjiltänne, Kirsti, mitä tuollainen on?... Sitenkö
uskalletaan kohdella naista milt'ei kuninkaan silmien edessä! Huononpa
täytyy totta tosiaan silloin olla Eerikki kuninkaan hallituksen!"
"Oikein sanotte, Engelbrekt, ja kunnon miehenä, mutta .. mutta..."
"Mitä teillä on sitten vastaan sanomista?"
"En oikein tiedä, miten minun pitäisi sanoa ... kaikki naiset eivät ole
semmoisille väkivaltaisuuksille alttiina, mutta Cecilia", vanha vaimo
pyrskähti tällöin itkuun, "voi sentään, kyllä minä tiedän, miltä suru
maistuu!"
"Mutta minä näin tuon ankaran ritarin paljastavan päänsä ja tervehtivän
veljentytärtänne, Kirsti, enkä sen tähden voi käsittää, kuinka hän niin
yht'äkkiä saattoi joutua tuolle päälle."
"Aivan suorastaan sen tähden, ett'ei Olavi herra koskaan ole tiennyt,
missä väleissä Cecilia nykyään on kuninkaaseen. Hänen palvelijansa
nauroivat sille, että hän niin kohteliaasti tervehti naista, jonka joka
mies tiesi kuninkaan jalkavaimoksi, ja tämä sai hänet vimmoihinsa.
'Sano terveisten ohessa Eerikki kuninkaalle,' hän Cecilialle virkkoi,
'että tämä hänen rakkautensa saattaa menettää häneltä maat ja
valtakunnat!' Cecilia parka, Cecilia parka, ei tiedä kukaan muu kuin
minä, mitä rakkautesi on sinulle maksanut...! Totta näkyy olevan, mitä
laulaa tuo pyhä runoilija:
"Synnit lemmen
Saavat koston kovan:
Hetken himot
Tuhon, turman tuovat."
Engelbrekt otti säälien surullista vaimoa kädestä.
"Teillä on kovia koettelemuksia elämänne matkalla, Kirsti", sanoi hän,
"mutta Herra kurittaa sitä, jota hän rakastaa. Luottakaamme häneen.
Cecilia on nuhteenalainen ja parasta olisi, että hän heittäisi tämän
rakkauden mielestään. Vielä on puhtaalla mielellä ja lujalla tahdolla
aikaa kääntyä. Kuule Kirsti, minä otan teidät mukaani, sekä sinä että
Cecilia saatte suojaa majassani..."
"Ei, ei", keskeytti vanhus kyynelten samentaessa hänen katsettansa,
"siitä ei varmaankaan koskaan mitään tule. Cecilia rakastaa kuningasta,
hän uhraa tälle kaikki, ja se häväistys, jonka hän tänään on saanut
kärsiä, on häntä yhä lujemmin kiinnittävä häneen."
"Entä kuningas?"
"Hän rakastaa myöskin Ceciliaa, joka nyt kenties olisikin
kuningattarena, jos olisi tahtonut neuvoani totella."
"Etpä, näen mä, syyttä sure, Kirsti... Että ihminen rikkoo, sen minä
voin helposti käsittää ja annan mielelläni anteeksi, mutta ett'ei hän
tahdo katua ja virhettänsä korjata, sitä en käsitä. Vaan kyllin siitä
asiasta, Cecilia on pyytänyt minua tänne hakemaan terveisiä hänen
isällensä. Mutta siihen toimeen en minä ole oikea mies, sillä Eerikki
ja minä emme moneen vuoteen ole vaihtaneet sanaakaan keskenämme eikä
hän viimeksi puhellessamme tahtonut minua kuunnella, vaan kääntyi pois,
kuin pahan kummituksen nähtyään. Tahdon kuitenkin ottaa terveiset
mukaani, ehkäpä sekin päivä koittaa, jona voin ne perille viedä."
"Kiitos Engelbrekt, sama kunnon mies olet kuin ennenkin, sinä et
ventona vieroksu langennutta naisraukkaakaan! Mutta mitä puheita saan
kuulla veljestäni ja sinusta. Kyllähän sen tiedän, ett'ei hän enää ole
rikas mies, että hän sen lisäksi on henkipatto ja taitaa elää
maantienrosvona siellä metsissä, mutta mikä teidät on epäsopuisiksi
saattanut, siitä minä en mitään tiedä...!"
"Siinäkin on lemmentarina", vastasi Engelbrekt surunvoittoinen ja
säälivä hymy huulillaan. "Hänen toinen tyttärensä, sinun kaimasi,
Kirsti, oli menossa samaa kohtaloa kohti kuin Ceciliakin. Hän pelastui
tosin, mutta..."
"Puhu, puhu, Engelbrekt, sydämeni vapisee kauhusta!"
"Kirsti menetti järkensä ja Engelbrekt lapsuudenystävänsä."
"Eerikki, Eerikki parka", nyyhkytti Kirsti, kauniit kasvonsa käsiinsä
kätkien.
"Elä itke, Kirsti, usko minua, kerran on kaikki selviävä. Herra
koettelee, mutta ei muserra."
"Herra on vanhurskas", jatkoi Kirsti, "ja tottapa mahtanee olla, että
isäin pahanteot kostetaan lapsille aina kolmanteen ja neljänteen
polveen."
"Ja mitä sillä tarkoitat?"
"Ajattelen sitä, mitä äitini kerran sanoi. Hän kertoi appensa
kirouksenalaisena muuttaneen Lybekistä Ruotsiin. Isäni olisi kernaasti
uhrannut kaikki saadakseen kuorman poistetuksi ja kauheat kirosanat
peruutetuiksi, mutta hän saapui loukatun taloon, juuri kuin tämä veti
viimeisen hengenvedon. Kaikki kävi kuitenkin isälleni hyvin ja Jumalan
päivä näytti paistavan koko hänen elämälleen, mutta hänen lapsensa ja
lastensa lapset... Veljeni maksoi suuret hinnat kirkolle ja pyhälle
isälle saadakseen päästön vainajan kirouksesta, mutta... Sinä
ristiinnaulittu ja kaikki te pyhät marttyyrit olkaa puolustajinamme
vanhurskaan Jumalan edessä, joka on meiltä aurinkonsa kätkenyt ja
sallinut rangaistustuomionsa toteutua pimeytenä ja pahoina päivinä!"
"Amen!" lisäsi Engelbrekt ja painoi hartaasti kätensä ristiin. "Muuta
mahtanee kuitenkin taivahan isä vaatia kuin tuommoista suurihintaista
asiakirjaa, vaikkapa siinä olisi kymmenen paavin sinetit alla."
"Ja mitä, Engelbrekt?" huudahti Kirsti pyhä kauhistus kasvoillaan siitä
rohkeasta paavin- ja kirkonvallan epäilemisestä, joka ilmeni
Engelbrektin sanoista.
"Puhdasta sydäntä, Kirsti!" vastasi hän. Mutta ikään kuin pian
päästäkseen tästä puheenaineesta hän heti sen perästä jatkoi:
"Ainoastaan siten tulee tehty teko peruutetuksi, ja sen tähden toistan
vielä neuvoni. Seuratkaa minua kotiin, sinä ja Cecilia, jättäkää tämä
kuninkaanlinna luvattomine rakkauksineen, jossa hetken nautinto
kasvattaa vain katkeruutta koko elämään. Tule, Kirsti, tule ...
rakennelkaamme yhdessä sopua minun ja Eerikin välille, ja Cecilia on
saava kaksinkertaiset voimat oman itsensä voittamisesta."
Kirsti näytti epäröivän. Hänen silmänsä kirkastuivat, niin kuin pilven
väistyessä päivänvalo pääsee lankeamaan peitossa olevalle kukalle,
mutta sitä kesti vaan hetkinen ja sitten palasi taas surullisuus
takaisin.
"Minä en voi erota Ceciliasta", sanoi hän mielenliikutuksesta
vapisevalla äänellä, "eikä Cecilia koskaan, kuuletteko, ei koskaan ole
jättävä Eerikki kuningasta. Isältään ja isoisältään hän sai perinnöksi
järkähtämättömän tahdon ja usein hän alennustilassaankin näyttää minun
mielestäni kuninkaalliselta. Jumala ja pyhä neitsyt antakoot hänelle
anteeksi hänen rakkautensa tähden. Mutta aika rientää", jatkoi hän, "ja
hetket ovat kalliita, tahdotteko kerran joutuessanne veljeni puheille
viedä hänelle tervehdyksen minulta ja Cecilialta...?"
"Kyllä, kyllä, kyllä minä tahdon, mutta luuletteko sen tervehdyksen
tuottavan hänelle mitään iloa. Hänen silmissään on sentään Cecilia aina
oleva kaksin kerroin rikollinen, hän on jättänyt luostarin isänsä
suostumuksetta ja vastoin hänen tahtoansa..."
"Mutta häntä ei ollut koskaan luostariin vihitty, mikään lupaus ei
häntä sitonut!"
"Hyvä kyllä, Kirsti, mutta Eerikki ei ole koskaan unhottava, että hänen
tahtoansa on pilkkana pidetty."
Viereisen huoneen ovi, joka koko ajan oli ollut raollaan ja jota
milloin oli avattu vähän enemmän, milloin taas vedetty kiinnemmäksi,
aivan kuin joku olisi siellä ollut, vaikkeivät haastelevat, ainakaan ei
Engelbrekt, joka oli seissut seljin tähän oveen, olleet huomanneet sitä
-- tämä ovi avautui nyt kokonaan ja sisälle syöksähti ihmeen ihana
nainen ja heittäytyi Engelbrektin jalkain juureen.
Se oli Cecilia. Hän oli heti alussa tahtonut rientää sen miehen luokse,
joka oli hänen isänsä lapsuudenystävä, mutta selittämätön tuska oli
häntä pidättänyt ja niin hän oli jäänyt ääneti kuuntelemaan, mitä
huoneessa haasteltiin. Hänen mielentilansa oli hyvin kuohuissaan.
Aamulla kärsimänsä häväistys ja nyt taas ne sanat, jotka hän täällä
kuuli, olivat kuohuttanet kovasti hänen mieltänsä.
Engelbrekt tahtoi nostaa hänet ylös, mutta hän esteli ja kyynelistä
sortuneella äänellä Engelbrektin polvia syleillen hän sanoi:
"Ei ole Cecilia mahdollinen seisomaan Engelbrektin rinnalla, ei, ei.
Tässä jalkaisi juuressa, tässä tahdon sinua, joka kerran olit isäni
ystävä, pyytää, jos voit, hankkimaan minulle sovinnollisen sanan
isältäni."
"Nouse ylös, tyttö", keskeytti Engelbrekt ankarasti, "ainoastaan
Jumalan eteen polvistuu vapaasyntyinen nainen. Jumala on tuomarisi, en
minä, ja mitä voin, sen tahdon vilpittömästä sydämestä tehdä."
Näin sanoen hän nosti ylös polvillaanolijan, joka heltyi itkuun.
"Ankaruutesi lempeys, Engelbrekt", jatkoi hän, "se minut musertaa. Olen
kuullut kaikki, mitä olette puhunut, ja minä tunnustan itseni
rikolliseksi, mutta asian laita on niin, kuin kuulitte isäni sisaren
sanovan: minä en voi jättää kuningasta. Tosin en voi periä kuningatar
vainajan sijaa, mutta kuitenkin voin, niin kuin hänkin, kuiskata rauhaa
ja lempeyttä hänen korvaansa. Se on elämäni päämäärä ja orvokkia, jonka
isä heitti hiljaiseen luostarinkammioon haudattavaksi, ovat tuhannet
siunaavat. Isäni ei itse tiedä, että hänen on minua kiittäminen siitä
kuninkaankirjeestä, joka hänet henkipattoisuudesta päästi."
"Eksytetty lapsi parka, sinä mairittelet sydäntäsi luulotelluilla
hyveillä... Isäsi on vielä sama henkipattoinen mies, joka hän on ollut
aina siitä asti kuin..."
"Isäni ... mitä sanotte, eikö häntä ole vapautettu tuomiosta? Entä
kuninkaan kirje, eikö se sitten mitään merkitse..."
"Mitään sitä asiaa koskevaa kuninkaankirjettä ei kukaan Taalainmaassa
tiedä olevan."
"Oi Jumala ... hän on siis pettänyt minut! Ja hän lupasi kuitenkin niin
pyhästi jättävänsä kirjeen isäni käsiin..."
"Se oli pieni hinterä mies", selitti Kirsti, "hän puhui niin lempeästi
ja ystävällisesti ja oli niin tyytyväinen täällä kuninkaissakäyntiinsä.
Hän oli Vesteråsin voudin, Jösse Eerikinpojan kirjuri."
"Ah, Kirjuri-Martti!"
"Se oli hänen nimensä", virkkoi Cecilia, "ja eikö hän sitten olisikaan
vienyt perille kuninkaan kirjettä?"
"Jos minä tunnen oikein tuon pienen kirjurin, niin mahtanette saada
odottaa kirjeen perilleviemistä ja luuletko sitä paitsi, Cecilia, että
ylpeä isäsi on armosta ottava vastaan sitä, minkä hän tahtoo saada
täydellä oikeudella?"
"En minä, vaan kuningas antoi hänelle kunnian takaisin..."
"Kunnia ei ole, lapseni, kenenkään ihmisen annettavissa, sen hankkii
mies itse, ja jos se on kerran menetetty, niin laki yksin voi sen antaa
takaisin, ei kuningas. Ja nyt, Cecilia, saat itse vastata minulle,
tahdotko seurata minua takaisin isäsi ja sisaresi luokse. Usko minua,
se on ainoa sovituksen ja anteeksiantamisen tie."
"Lupaattehan kuitenkin puhua isälleni minusta?"
"Sen olen luvannut...! Mutta ethän vastaa kysymykseeni?"
"Olethan nähnyt näkinkengät, jotka koristavat pyhissäkävijäin takkeja
heidän palatessaan pyhältä maalta? Minä olen tuollainen pieni
pyhissäkävijänkoriste Eerikki kuninkaan manttelissa. En tosin tiedä,
onko minussa milloinkaan ollut vähääkään semmoista jaloa helmeä, jota
pyhissäkävijän näkinkenkä on ympäröinyt, mutta minä pyydän yötä päivää
Jumalan äidiltä sitä. Maailma näkee vaan tyhjän kuoren, mutta minä
lienen sentään nykyään ainoa kykeneväinen johtamaan Eerikki kuninkaan
mieltä siihen suuntaan, johon ... johon kuningatar vainaja tahtoi. Kas
siinä vastaukseni, Engelbrekt! Ei muu kuin kuolema voi ratkaista
näkinkenkää kuninkaan manttelista."
Hän painoi näin sanoen päänsä Kirstin povelle ja itkeä nyyhkytti
vavahdellen. Sitten hän äkkiä poistui huoneesta.
Kirstikään ei tahtonut saada kyyneleitään pidätetyiksi nähdessään sen
surun, joka kuvautui Engelbrektin miehekkäille kasvoille ja
ojentaessaan hänelle kätensä jäähyväisiksi.
* * * * *
Engelbrektin sanat olivat kuitenkin kovasti koskeneet Cecilian mieleen.
Hän oli vaiti ja ajatuksissaan seuraavat päivät ja eräänä iltana, kun
he seisoivat muutamassa linnanikkunassa ja katselivat salmelle, jossa
joukko purjelaivoja näkyi, hän vielä sanoikin Kirstille:
"Ehkäpä sentään, äiti, hän oli oikeassa, tuo isäni ystävä ... minä
petyn, nekin keinot, joita hyvää tehdessäni koetan käyttää, pettävät
minua..."
"Siltä minustakin näyttää, lapseni", sanoi silloin vastaten Kirsti, "ja
nyt minä enemmän kuin koskaan ennen ikävöin sinne ylämaahan takaisin.
Saattaisihan olla mahdollista, että sinä ja minä voisimme oikaista
entiselleen sen, mikä Engelbrektin ja isäsi väleissä on joutunut
viistoon..."
Cecilia pusersi hetkisen mietteissään vanhuksen kättä. Sen jälkeen hän
sanoi loistavin katsein:
"Minun täytyy vielä kerta puhella Engelbrektin kanssa!"
Se oli kuitenkin liian myöhäistä. Mitä lieneekään Cecilian sydämen
pohjalla liikkunut, mikä lieneekään saattanut hänet päätöksessään
horjumaan, Engelbrektin puheille hän ei enää joutunut.
Muuan niistä laivoista, joiden purjeet välkkyivät päivänlaskussa,
kuljetti Engelbrektiä pois. Palvelija palasi ilmoittaen hänen samana
päivänä lähteneen paluumatkalle.