Köpenhaminassa.
Joukko ratsumiehiä ajoi vaahtoisilla ratsuilla linnaa kohti tässä
vanhassa piispankaupungissa, jonka ensiksi Margareta kuningattaren isä,
iloinen Valdemar Atterdag, oli saanut hankituksi kruunulle, jos kohta
vaan määräajaksi. Sen oli näet perustanut eräs vanha piispa, Absalon,
joka sen oli testamentilla lahjoittanut Roskilden piispanistuimelle.
Mutta ei Margareta eikä hänen seuraajansa, kuningas Eerikki
Pommerilainen, olleet tahtoneet jättää kaupunkia takaisin
piispanistuimelle.
Ratsumiesjoukko pysähtyi linnan edustalle ja pian nähtiin, että se vaan
oli etujoukkona loistavammalle seurueelle, joka kohta sen jälkeen
myöskin ratsasti linnaa kohti. Seurueella oli muassansa koko joukko
sellaisia kapineita, jotka selvästi ilmaisivat sen palaavan metsältä.
Siinä oli joukko herroja kallisarvoisissa, kullalla ja hopealla
kirjailluissa vaatteissa ja useimmilla oli raskaat kultaiset
ritarivitjat ja kultaiset kannukset. Hopeainen metsästystorvi riippui
joka miehen kaulassa. Joukon jälessä kuljetettiin saalista kolmella
hevosella.
Etupäässä ratsasti pitkä mies, jonka jo ryhdistä ja käytöksestä huomasi
ylhäiseksi henkilöksi. Ylpeyttä ja vallanhimoa ilmaisi hänen otsansa,
mutta myöskin kevytmielisyyttä ja nautinnonhimoa. Hänen katseessaan oli
tosin jotakin, joka ilmaisi valtaa ja ylhäisyyttä, mutta siinä oli
myöskin riettautta ja kovuutta ja sydämmettömyyttä. Toisin ajoin olisi
häntä mieli tehnyt luulemaan orjaksi, joka oli koristellut itsensä
vapaan miehen tunnusmerkeillä ja käytti niitä päästäkseen tämän
oikeuksistakin osalliseksi. Hänessä ei ollut sisällisen suuruuden
majesteettia, jolla aina ja joka paikassa on arvonsa, vaan ulkonainen
ja ikään kuin sattumalta saatu. Kuninkaanlinna, jonka oli määrä
herättää arvoa ja kunnioitusta, mutta jonka haltija ei ollut kotona.
Se oli Eerikki Pommerilainen, Ruotsin, Norjan ja Tanskan kuningas.
Hänen rinnallaan ratsasti nuori, musta- ja säihkyväsilmäinen ritari. Se
oli herra _Otto Pogwisch_, kuninkaan ilmeisen suosikin, edellisenä
vuonna (1432) kuolleen herra Pentti Pogwischin poika. Tuon nuoren
ritarin äiti oli Ida Köningsmark Gladsaxista ja häntä sanottiin
tavallisesti Gladsax'in Ida rouvaksi. Hän näytti monessa suhteessa
kuninkaan muotoiselta, joka seikka myöskin oli omiansa lisäämään
uskottavuutta sille yleiselle puheelle, että kuninkaalla ja Ida
rouvalla oli ollut luvallista hellemmät välit.
Kuninkaan toisella sivulla ratsasti vanhanpuolinen herra. Se oli
tanskalainen ritari, nimeltä Eerikki Krummedik, ja hän oli ainoa
tanskalainen ritari kuninkaan seurueessa. Muut olivat pommerilaisia
herroja.
Yleinen tyytyväisyys näytti olevan vallalla ja kuningas itse oli mitä
parhaimmalla tuulella. Hän laski leikkiä ja hymyili nuorelle Otto
herralle, niin kuin hän täksi päiväksi olisi heittänyt kaikki
hallitushuolet mielestään, ja toiset herrat hymyilivät, joka kerran
kuin kuningaskin hymyili. Ainoastaan herra Eerikki Krummedik ei
näyttänyt aina tarkkaan seuraavan kuninkaan puheen ajatuksenjuoksua,
niin että hänen kasvonsa usein ilmaisivat aivan päinvastaisia tunteita
kuin toisten herrain. Kuningas itse ei kuitenkaan sitä tarkannut.
"Ahvenanmaallapa ei olekkaan semmoisia metsästysmaita, jommoisia olette
tänään nähnyt", sanoi kuningas Otto Pogwischille.
"Eipä kyllä", vastasi nuori herra, "mutta sielläpä ei olekkaan
kuningasta metsästämässä!"
"Kukapa tietää", virkkoi kuningas, "se päivä saattaa tulla."
"Onnellinen olisi silloin se linnanherra, joka saisi vastaan ottaa
teidän armonne Kastelholmaan!"
"Vastaanottajaksi en kuitenkaan tahdo muita kuin teidät, Otto
Pogwisch."
"Teidän armonne!" huudahti Otto herra, selvästi koettamalla koettaen
hillitä itseänsä esteettömästi ilmipäästämästä sitä iloa, joka hänet
valtasi. "Teidän armonne, en oikein ymmärrä, uskallanko pitää sanojanne
täyttä totta tarkoittavina."
"Voitte kyllä toden totta, Otto! Kastelholman linnan ja läänin saatte
te, eikä kukaan muu! Vai mitä siitä sanotte, Eerikki Krummedik vanhus?"
Vanha ritari säpsähti kuin unesta heräten. Hän loi kuninkaaseen kysyvän
katseen.
"Ha-ha", nauroi tämä, "te uneksitte muinaisia päiviä, Eerikki herra, ja
sen tähden unohdatte koko maailman. Olen tässä antanut Otto
Pogwischille Kastelholman läänin, mitäs siihen sanotte?"
"Teidän armonne", vastasi ritari, "tekee omassa asiassaan, niin kuin
haluttaa. Mutta koska kysytte minulta, niin tahdon sanoa, että minusta
näyttää kuluneen pitkä aika, ehkä liiankin pitkä, siitä jolloin
ruotsalaisia herroja maita ja läänityksiä lahjoittamalla muistitte."
"Ja mitä sitten?" kysyi kuningas keikauttaen päätänsä taaksepäin. "Enkö
sitten saa antaa linnoja ja läänityksiä kenelle hyväksi näen, onko
Ruotsin valtakunta minun, vai onko se ruotsalaisten herrain?"
"Armollinen herra", vastasi tanskalainen ritari, "en millään muotoa
tahdo väittää mitään valtaanne ja mahtavuuttanne vastaan..."
"Minä ymmärrän, te ajattelette tytärtänne, Margareta rouvaa", keskeytti
kuningas, "tuo nuori rouva tarvitsisi jotakin millä ilahduttaa
mieltänsä vanhenevan herransa rinnalla, mutta se asia on autettavissa,
kun kerran tulemme Ruotsiin."
Tällä kuninkaalla ei ollut, etenkään leikkiä laskiessaan, tapana
hillitä kieltänsä. Pila kävi usein törkeäksi ja loukkasi siveyttä. Ja
jos joku sellaisina hetkinä uskalsi sanoa mitään vastaan, menetti
kuningas kokonaan malttinsa. Tuon vanhan ritarin vakavista kasvoista
päättäen, ne kun ilmaisivat, ett'ei hän ollenkaan hyväksynyt sitä
tapaa, millä kuningas hänen sanansa selitti, oli odotettavissa vastaus,
joka epäilemättä oli saattava kuninkaan tasapainosta ja siten myöskin
turmeleva illan loppuosan hauskuuden. Ja linnassa odottivat ylhäistä
metsästysseuruetta komeat pidot tansseineen.
Toiset herrat halusivat sen tähden kääntää huomion johonkin muuhun ja
sattumus toikin heille avuksi tumman ritarin, joka oli seisauttanut
hevosensa jonkun matkaa heidän edellensä, ikään kuin heitä
odotellaksensa.
"Kuka on tuo tumma ritari?" kysyi kreivi Witzlau muutamalta kuninkaan
takana ratsastavalta herralta.
Kaikkien silmät kääntyivät tällöin ritariin, joka sen huomasi ja ajoi
kuningasta vastaan.
"Hänellä on sonninpää vaakunassaan", sanoi silloin toinen herroista.
"Jumaliste, luulenpa, että se on Broder Sveninpoika", huudahti kolmas.
"Broder Sveninpoika", toisti kuningas, mutta hänen äänensä kuului
soinnuttomalta eikä päästy selville, iloako vai harmia ritarin
näkeminen hänelle tuotti.
Sillä välin oli jouduttu aivan lähelle ritaria. Tämä tervehti
kunnioittaen kuningasta, mutta hänen katsantonsa oli synkkä, synkempi
kuin hänen haarniskansa väri. Hänessä tämä kohtaaminen nähtävästi ei
synnyttänyt mitään ilontunteita.
"Kautta viiden haavan, ritari", puhkesi kuningas sanomaan, "itsekö
siinä olette, vai haamunneko se on?"
Ja levottomana kuuli seurue kuninkaan äänen vapisevan, aivan samoin
kuin se tapasi tehdä hänen vihastuessaan. Mutta kuningas hymyili
kuitenkin puhuessaan, niin että ritarin vastauksesta jäi rippumaan,
tokko illan ilojen piti mennä pilalle vai ei.
"Minä itse, armollinen herra, Broder Sveninpoika Asslöfin omistaja!"
vastasi ritari, mutta hänen otsansa oli synkkä ja silmät säihkyivät.
"Jumala paratkoon, Broder Sveninpoika, näytätte niin synkältä, kuin
olisitte miekkasille menossa", jatkoi kuningas leikinlaskemistaan,
vaikka hänen puheensa oli kerkeämpää. "Jos olette uusia tapoja oppinut
siellä Lybekin paksujen kamasaksain parissa, niin elkää Jumalan tähden
tuoko niitä mukananne tänne."
"Minä tulen", virkkoi ritari, "omasta suustanne kuulemaan
vastauksenne!..."
Kuningas katsoi hetkisen vihasta säihkyvin silmin ritariin. Sitten hän
kannusti hevostansa ja ratsasti loistavan herrajoukon seuraamana linnaa
kohti.
Joukko palvelijoita oli varuillaan ottamassa vastaan kuninkaan ja
toisten herrain hevosia. Mutta tuskin kukaan saattoi seurata
kuningasta, niin nopeasti hän heittihe alas satulasta ja juoksi
linnanportaita ylös. Kun herrat joutuivat linnan isoon saliin, näkivät
he kuninkaan sulkevan viereisen huoneen oven. Likellä sitä näkivät he
ihmeen ihanan naisen penkille vaipuneena ja ikään kuin väkisin siihen
viskattuna; naisen kyyneleet vuosivat virtanaan.
Mutta ritari istui yhä vielä hevosensa selässä tuimasti eteensä
tuijottaen. Siinä istuessaan saattoi hän nähdä koko linnan etupuolen,
ja kuinka iltarusko kultasi ikkunoita. Kaikki tämä ei kuitenkaan
näyttänyt ritarista olevan minkäänarvoista. Ei edes ikkunain hohteen
vaihtaessa väriänsä ja muuttuessa ikään kuin sisältä tulevaksi, mikä
ilmaisi vahakynttilöitä sytytetyn kuninkaallisiin saleihin ja pitojen
alkavan, ei edes silloinkaan ritari sitä sen enempää tarkannut.
Varmaankin hän siten olisi istunut hyvinkin kauvan, jollei muuan mies
olisi lähestynyt häntä ja maininnut hänen nimeänsä.
Tämä mies oli pieni, mutta varreltansa vahva. Puvusta päättäen olisi
häntä pitänyt jonakin aivan vähäpätöisenä henkilönä, jolleivät vyöllä
riippuva miekka ja miehen ryhti olisi ilmaisseet, että hän oli
tavallisia ihmisiä paljon ylhäisempi.
Ritari nosti päätänsä kuullessaan nimeänsä mainittavan ja katsoa
tuijotti pieneen mieheen, ikään kuin olisi luullut kuulonsa pettäneen.
"Kohtalo saattaa meidät yhteen, jalo herra", sanoi mies, "te ette minua
tunne, mutta minä kuulin kuninkaan mainitsevan nimenne ja..."
"Tunnetteko sitten minut?" kysyi ritari.
"Kukapa ei tuntene sitä urhoollista ritaria, joka niin uljaasti
taisteli Bornholman luona[23] viime kevännä."
"Haa!" huudahti ritari ja löi kädellään satulannuppiin, ikään kuin
taistelun jälkimuisto olisi kiihottanut hänen vihaansa.
"Jollen pety", jatkoi pieni mies, "niin arvaan helposti syyn täällä
oloonne, ja silloin vetävät asiamme yhteen muutenkin, eikä vaan
kotipaikan suhteen."
"Kuka sitten olette?" kysyi ritari.
"Engelbrekt Engelbrektinpoika Vaskivuorelta Taalainmaasta."
"Ja mitä täällä teette?"
"Tahdon vapauttaa taalalaisrahvaan vankeudesta!"
"Ah!" huudahti ritari, "olette oikeassa, Engelbrekt, ja koska kohtalo
niin merkillisesti on saattanut meidät yhteen, niin tulkaa muassani
majatalooni. Minulla on paljon kyseltävää sukulaisista ja ystävistä, ja
huomenna minun täytyy lähteä täältä takaisin."
Engelbrekt suostui ja he menivät yhdessä majataloon, jossa kohta olivat
kahden kesken pienessä huoneessa. Tuo synkkä ritari kävi täällä
puheliaaksi ja Engelbrekt sai tietää paljon lisää kuninkaasta ja hänen
lähimmistä seuralaisistaan. Luonnollisesti jouduttiin kohta puhelemaan
Holsteinin kreivien ja Hansakaupunkien kanssa käytävästä sodasta ja
Engelbrekt sai kuulla tuon mainehikkaan ritarin itsensä kertovan
Bornholman tappelun.
"Minun laivojeni lukua", sanoi ritari, "lisäsi Eerikki Krummedik
muutamilla itse varustamillaan laivoilla."
"Eikö sitä kuningas tehnytkään?" kysyi Engelbrekt.
"Ei, ei, minä olin isäntänä omalla laivallani ja Eerikki herra
omallaan, mutta kuningas oli hankkinut meille ruokavarat ja
sotatarpeet. Minulla oli alussa menestystä. Minä purjehdin kappaleen
matkaa vanhan herran edellä ja kohtasin neljä kauppalaivaa, jotka
tulivat Riiasta. Minä anastin niistä kolme, neljäs pääsi Lybekkiin,
kuten sitten sain kuulla. Noista kolmesta saatu saalis oli runsas ja se
kiihotti miehiäni uusiin taisteluihin. Silloin läksimme taas yhdessä
merelle, vanha Eerikki herra ja minä, ja sijoituimme Bornholman
luokse..."
"Eikös herra Eerikki Krummedikilla", keskeytti Engelbrekt, "ole
heimolaisia siellä meillä Ruotsissa, vai kuinka?"
"On kyllä, hänen tyttärensä on naimisissa vanhan, Vaasasukuisen Krister
Niilonpojan kanssa."
"Ja vanhaa herraa huvittaa oleskella vesillä ja mitellä miekkoja..."
"Tunnetteko Eerikki herran?"
"Tänä aamuna tulin tänne kaupunkiin lybekkiläisen laivurin laivassa
enkä tunne näitä ulkomaalaisia miehiä. Sitä paitsi meillä mielestäni on
kyllin ristiä heistä siellä kotona."
"Niin, niin, Engelbrekt Engelbrektinpoika, siinä olette oikeassa, ja
milloinkapa on parempi päivä koittava isänmaallemme?"
"Se kysymys olisi pikemmin minun tehtävä teille."
"Mitä tarkoitatte?"
"Tepä, hyvät herrat, olettekin saattaneet kaiken tämän onnettomuuden
Ruotsin valtakunnalle!"
Ritarin tummansinisessä silmässä leimahti salama ja hän katsoi tuimasti
Engelbrektiin, mutta sitten painui katse ja ritari ilmaisi vähäisellä
päännyökäyksellä myöntävänsä Engelbrektin sanat tosiksi.
"Mutta jatkakaa, jalo herra", virkkoi Engelbrekt, "saattanenhan
ymmärtää kertomuksenne, vaikk'en olekkaan nähnyt herra Eerikki
Krummedikia."
"Muuten se oli se vanha herra, joka ratsasti kuninkaan oikealla
puolella, ja itse voitte sitten päättää, tokko niin vanhassa miehessä
on reippaitten miesten taisteluun viejää. Hän peräytyikin heti, kun
vihollinen lähestyi. Lybekistä tuli neljä alusta, joiden piti puolustaa
suurta kauppalaivastoa. Vanha herra väitti vihollisen olevan liian
vahvan ahdistettavaksi ja purjehti matkoihinsa. Minun oli yksinäni
mahdotonta käydä koko laivaston kimppuun, vaan minä annoin sen
purjehtia sivuitse. Mutta aivan ehein nahoin en myöskään tahtonut sitä
päästää käsistäni, vaan kävin viimeisten laivain kimppuun."
"Ja nämä olivat ne suuret lybekkiläiset sotalaivat, joiden miehistöt
olivat piiloutuneet kannen alle, kunnes te miehinenne olitte tullut
laivaan, jolloin heidän onnistui ylivoimalla voittaa teidät. Tuon
tiedän, sen on lybekkiläinen laivurini kertonut minulle, samoin kuin
vankeutennekin. Mutta kuinka te olette tänne tullut, siitä ei Didrik
Gösillä ollut mitään tietoa."
"Olen taannut miehensanallani määräajan kuluessa palaavani takaisin
vankeuteen, jollei asiani onnistu."
"Ja pahaltako näyttää...?"
"Vielä tahdon kuitenkin kerran kysyä häneltä."
"Ja jos hän kääntää teille selkänsä yhtä kurjasti kuin tänäkin iltana?"
"Entä sitten..."
"Sitten kai palaatte Lybekkiin ja vankeuteen?"
"Mimmoisena miehenä minua pidättekään?" karjasi ritari tämän kysymyksen
kuultuaan ja kavahti pystyyn. Mutta Engelbrekt laski kätensä hänen
käsivarrelleen ja loi häneen tuon omituisen katseensa, joka kykeni sekä
synnyttämään että tyynnyttämään myrskyä.
"Pidän teitä rehellisenä Ruotsinmiehenä, jolle kunnia on henkeäkin
kalliimpi. Samanlaisia ovat nekin, jotka minä tahdon päästää
häpeällisestä vankeudesta. Onnistukoon minun asiani paremmin kuin
teidän, ritari! Sillä sen verran luulen voivani sanoa, että jollei
teitä lunasteta omillanne ja heimolaistenne täysipainoisilla
hopeamarkoilla, niin ei kuningas sitä mahtane tehdä."
Engelbrekt pusersi ritarin kättä ja poistui.
Oli sanomattoman kaunis ilta, kesäkuun ensimmäisiä. Hiljaisuus
vallitsi kaikkialla ja lauhkeat tuulahdukset puhaltelivat salmelta
Absalonin kaupungin ylitse, ikään kuin tuoden terveisiä Lundista,
piispankaupungista, ja kuiskeillaan muistutellen menneitä suuruuden- ja
kunnian-aikoja, jolloin Valdemarein valtikka ulottui Itämeren
etelärannikolle ja jolloin rauha ja sopu ja veljeys yhdistivät Ruotsin
ja Tanskan heimolaiskansat liittokirjoja laatimatta ja valoja
vannomatta.
Ei tosin vielä tanskalaista Ruotsissa vihattu, mutta kyllä saksalaisia.
Vaan jos tanskalainen oli apuna sortamassa kansaa vastoin lakia ja
oikeutta, niin oli selvää, että hänkin ennen pitkää oli saava osakseen
samanlaisia tunteita ja että hänetkin kohta yhtä hyvin kuin saksalaiset
ja italialaiset oli luettava ulkomaalaisten joukkoon, joilla lain
mukaan ei ollut oleva mitään sanomista tai käskemistä Ruotsinmaassa.
Epäilemättä oli Margareta kuningattaren tarkoitus vähitellen sulattaa
yhteen pohjolan kolme kansaa, mutta hänen kasvattipoikansa ei
ymmärtänyt, ei voinut käsittää niitä tulevaisuudentuumia, joita tuo
suuri vainaja oli sydämessään säilyttänyt. Hän piti muitta mutkitta
valtakuntiansa samanveroisina, kuin saksalaiset pikkuruhtinaat
maitansa. Hän oli vaan saanut suuremman alan pikkumaisille
pyrinnöilleen, siinä kaikki, ja jos missä tuli este tielle, hän sen
potkaisi syrjään, jos se oli potkaistavissa. Mutta Eerikki kuninkaan
jäljissä rupesikin itämään siemen siihen kansallisvihaan, jota sitten
unioonikuninkaat niin runsaissa määrin kasvattivat ja kastelivat, että
vieläkään vihanpuusta tuskin muuta kuin runko on katkaistuksi saatu,
vaikka onkin kolme vuosisataa vierinyt unioonin hajoamisesta.
Mitään varsinaista päätöstä, mitään kirjoitettua asiakirjaa, joka
ikuisiksi ajoiksi oli yhdistävä nuo kolme valtakuntaa, ei tosin ollut
olemassa, mutta todellisuudessa oli yhdistämistuuma jo sen verran
toteutunut, että yksi kuningas hallitsi kaikkia kolmea valtakuntaa, ja
viisaus ja nero olisivat kenties saattaneet tämän todellisuuden
perustalle luoda yhden kolmiyhteisen kansan. Aikain kuluessa olisi
kyllä unhotettu sekä yhteisesti tehdyn ja kirjallisesti laaditun ja
vahvistetun päätöksen olemattomuus, että myöskin se seikka, ett'ei
noiden kolmen kansan mieltä oikeastaan koskaan oltu koko asiassa
kysytty. Mutta kun kuningas, niinkuin nyt oli laita, oli niin varomaton
ja älytön, ett'ei ainoastaan väärin käyttänyt valtaansa, vaan
vieläpä suorastaan rikkoi voimassaolevaa lakia, jota oli vannonut
noudattavansa, herätti hän tyytymättömyyttä ja vihaa ensin itseensä ja
sitten sitä suurtyötä vastaan, jota hän oli lähetetty hoitamaan ja
suojelemaan.
Kuninkaan tuli antaa voimaa laille ja ylläpitää rauhaa. Se oli hänen
ensimmäinen, mutta samalla hänen korkein ja kaunein tehtävänsä. Mutta
hän ei sitä täyttänyt, ja selvitettäväksi jäi, muistamattomuus ja
taitamattomuusko siihen olivat syynä, vai ehdon tahdonko hän rikkoi
lakia ja sorti kansan pyhimpiä oikeuksia.
Melkein tällainen oli Engelbrektin ajatusten juoksu, kun hän illan
suussa käyskeli kaupungin keskitse, ja kuta enemmän hän tällaisia
ajatteli, sitä levottomammaksi hän tuli, kuten ihminen tavallisesti
tulee jonkun tärkeän hetken lähetessä; ja huomispäivällä oli varmaankin
sellainen hetki helmassaan.
Huomaamattansa suuntasi hän kulkunsa linnalle päin. Siellä oli vielä
paljon ihmisiä liikkeellä ja iso väkijoukko käveli valaistujen
linnanikkunain edustalla, josta saattoi nähdä, miten ylhäiset herrat ja
neitoset karkeloiden ja leikkien liikkuivat kuninkaan hovissa.
Engelbrekt väistyi levottomuuksineen ja toiveineen hälisevästä
väkijoukosta syrjään ja meni linnan sivustalle eräälle puitakasvavalle
paikalle, jossa hän häiritsemättä saattoi antautua ajatustensa valtaan
ja ikään kuin nähdä ja kuulla, kuinka "osattaret kangastaan kutoivat."
Ja hänen mielessään ryhmittyivät kuvat omituisella tavalla;
hauska ja iloinen elämä tuolla kuninkaan linnassa ja hätä ja
kurjuus hänen kotimaansa vuorilla ja laaksoissa. Tuolla ylhäällä
paras'taikaa tanssittaessa ja leikittäessä puuttui tuhansilta hänen
maalaisparoiltaan elämän välttämättömimmät tarpeet. Eikä heiltä niitä
puuttunut omasta syystä, vaan mitä röyhkeimmän mielivallan takia. Ja
juuri senpä tähden oli vaara suuri, ja suurin hänelle ja niille, jotka
tanssivat tuolla ylhäällä. Elämä pohjolan tuntureilla on ankara herra,
mutta hän ei kuitenkaan pakota kapinaan. Kukkasen toisensa perästä
saattaa myrskyn vihuri karistaa maahan, halla ja lumi saattavat niukan
viljan tuhota ja ihmisten toiveet saattavat kuihtua -- mutta kaikki
tämä yllyttää vaan uusiin ponnistuksiin. Taivaan herra saattaa kurittaa
myrskyä ja lauhduttaa pakkasen ja ilo ja riemu saattavat taimia
uudelleen. Miehen mieli taipuu Herran käden alle.
Mutta mielivallan alle ei mies taivu.
Suopealuontoiset ja kaikenlaisiin puutteisiin ja kieltäymyksiin
tottuneet taalainmiehet sietivät niin kauvan kuin suinkin sitä pahaa,
millä ulkomaalainen kuningas ja hänen voutinsa heitä rasittivat. He
maksoivat veronsa, mikäli jaksoivat, mutta kun tämä vero laittomasti
määrättiin ja vielä laittomammasti kannettiin, silloin loppui heiltä
kärsivällisyys. Silloin he havaitsivat, että vapaus, rakkain heille
kaikesta, olikin vaan tyhjä sana. Eikä siinä kyllin, heidän
ihmisoikeuksiansakin sorrettiin. Eipä ainoastaan heidän isiltä
perittyjä talojansa ja tilojansa heiltä ryöstetty, vaan heitä
itseäänkin kohdeltiin kuin oikeudettomia elukoita.
Huomispäivä oli nyt ratkaiseva, oliko rauha palaava Ruotsin kansalle,
vai eikö. Kuningas oli itse ratkaiseva asian ja hänen vastauksensa oli
samalla kertaa ilmaiseva, oliko hän asettuva lakia polkemaan, vai sitä
noudattamaan. Edellisen kohdan toteutuessa saattoi tuskin edeltä
arvata, mitä oli seuraava. Se vaan oli selvä, että oli syntyvä taistelu
elämän ja kuoleman uhalla. Sillä se ihminen, joka on pakotettu hädän
vimmaan, taistelee näin. Hänen täytyy joko voittaa tai kuolla.
Pauhaavan karkelosoiton sävelet kuuluivat kuninkaansalista. Ne vetivät
Engelbrektin huulet laimeaan hymyyn, joka on surun veikko. Hänestä
tuntui siltä, kuin hän ei olisi nähnyt molempia näitä vastakkaisia
kuvia rinnatusten, vaan toisen yläpuolella toista. Hän näki
kuninkaanlinnassa vallitsevan huiman hilpeyden ikään kuin perustuvan
huokauksiin ja kyyneliin ja vereen. Maa oli kuninkaan alta ontoksi
kaivettu. Hän ja hänen ritarinsa tanssivat ikään kuin omalla
haudallansa -- taikka kuninkaan omasta tahdosta riippui, oliko niin
käyvä.
Kiivas, vähän matkan päästä kuuluva sanakiista ja ikään kuin miekkojen
paljastamisesta syntyvä ääni herätti Engelbrektin ajatuksista.
"Peruuttakaa sananne, Otto Pogwisch", huudahti tuima ääni, "taikka olen
minä miekka kädessä todistava Brita neidistä lausumanne sanat
valheiksi!"
"En tiennyt", kuului Otto Pogwisch vastaavan, "veljentyttärenne teihin
niin läheltä koskevan. Tuskinpa olisi hänen sulhasensa, herra Erengisle
Niilonpoika, sanoistani niin tulistunut. Mutta neiti on ihana ja te
olette nuori, herra Eerikki Akselinpoika!"
"Eerikki Akselinpoika olisi hylkiö, jos sallisi tällaista häväistystä
toistettavan."
Ja sitten kalahtivat miekat vastakkain.
Engelbrekt kiiruhti paikalle, mutta hänen joutuessaan perille, oli jo
asia ratkaistu. Toinen riitelevistä loikoi verissään nurmikolla. Toinen
pisti miekkansa tuppeen. Mutta samalla kertaa olikin hänen vihansa
unhotuksissa eikä kaatunut hänestä enää ollut hänen ja veljentyttären
kunnian solvaaja, vaan ainoastansa apua tarvitseva ihminen. Ja hän
kumartui kaatunutta auttamaan.
Miekka oli sattunut sydämen tienoille ja verta virtasi tulvalta. Se oli
Otto Pogwisch. Eerikki Akselinpoika kiskasi silkkivyön vyötäisiltään ja
koetti sillä sitoa haavaa, mutta oikaisihe kohta pystyyn ja katseli
ympärilleen, ikään kuin apua etsien. Silloin hän huomasi Engelbrektin.
"Auttakaa minua", sanoi hän puoliääneen, "meidän täytyy kantaa ritari
linnaan. Olkaa huoleti, minä tunnen siellä kaikki käytävät eikä kukaan
saa meitä nähdä, mutta tämä ritari tarvitsee taitavamman käden apua
kuin minun, eikä sellaista ole muualla kuin linnassa."
Engelbrekt ei kauvan siekaillut, vaan suostui ritarin auttajaksi. Tämä
teki pitkän kierroksen pimeintä varjopaikkaa pitkin ja pääsi siten
muutamasta takaportista linnaan. Täällä hän kulki pitkää kapeaa
käytävää, joka päättyi yhtä kapeihin kiertoportaihin. Kavuttuaan näistä
ylös joutuivat he erääseen holvihuoneeseen, jonka katosta riippui
lamppu ja siinä vahakynttilä. Huoneessa ei ollut yhtään ikkunaa, mutta
kokonaista kolme ovea. Yhden avasi ritari ja siitä he astuivat pieneen
huoneeseen, joka sisustuksesta päättäen näytti olevan jonkun hovineidin
hallussa.
"Tämä on veljentyttäreni huone", sanoi ritari, "vaikk'ei se enää kauvan
tulle sinä olemaan, jos minä saan tahtoni perille ja kun pääsen
veljeni, Olavi herran puheille. Odottakaa nyt minua täällä, minun
täytyy puhutella Brita neitiä ja hakea kuninkaan lääkäri, minä palajan
heti."
Ennen kuin Engelbrekt ennätti sanoa sanaakaan, oli nuori mies kadonnut
ja siellä oli nyt Engelbrekt yksinään kuninkaan linnassa haavoitetun
vieressä, jonka elinpäivä millä hetkellä hyvänsä saattoi olla lopussa.
Hän oli siellä asemassa, joka välttämättömän ja samalla kertaa niin
vaarallisen salaperäisyytensä puolesta oli ihka outo niin avomieliselle
miehelle kuin Engelbrekt.
Ei koskaan elämässään hän ollut tehnyt tekoa, jonka seurauksia olisi
tarvinnut peljätä. Mutta täällä hänet valtasi levottomuus, joka oli
kiusallinen, parhaastaan sen tähden, ett'ei hänellä mielestään ollut
oikeutta antautua mihinkään vaaraan, joka saattoi häntä estää
pyrkimästä korkeampaan päämääräänsä ja täyttämästä sitä tehtävää, jonka
hän vapaaehtoisesti oli ottanut kärsivien maanmiestensä puolesta
toimittaakseen. Huone oli tosin syrjäisessä osassa linnaa ja sen
seikan, että se oli hovineitien yksityisiä huoneita, piti kai myöskin
olla omiansa antamaan varmuutta; mutta paljaastaan kuninkaan tulemisen
mahdollisuus oli tarpeeksi kiihottamaan hänen levottomuuttaan
korkeimmilleen.
Ja ikään kuin heti toteuttaakseen tämän pelon kuului yht'äkkiä
kuninkaan ääni aivan oven takaa.
"Kas täällä, arkkipiispa Arnold", sanoi hän, "täällä saatamme puhella
aivan häiritsemättä! Käykää sisään, minua haluttaa kuulla, mitä teillä
on minulle sanomista."
Samalla kuului oven avaaminen ja sulkeminen. Engelbrekt olisi
mielellään vajonnut läpi lattian. Hän nosti kätensä silmilleen eikä
uskaltanut nostaa silmiään. Mutta hän kuuli kuninkaan äänen jatkavan.
"Tämä on Cecilian rukoushuone, me olemme aivan kapokahden; puhukaa sen
tähden, arkkipiispa!"
"Kirjeessä sanotaan muitta mutkitta", kuului arkkipiispa vastaavan,
"että tuomiorovasti Olavi on uskaltanut loukata teidän kuninkaallista
arvoanne ja on paavin ja pyhän istuimen edessä sanonut, että te olette
vaan valittu kuningas, ettekä perintökuningas!"
Molemmat puhelevat olivat sen huoneen viereisessä huoneessa, jossa
Engelbrekt oli Otto Pogwischin kanssa suljettuna. Vaara oli osaksi
ohitse. Täytyi vaan olla hiljaa, kunnes kuningas uskottunsa kanssa oli
poistunut. Mutta jos ritari heräisi horroksistaan? Tämä pelko oli
kuitenkin turha. Kuningas tuntui joutuneen aivan haltijoihinsa. Hän
kuului kiivain askelin mittelevän viereisen huoneen lattiaa.
"Hm!" hän puhkesi sanomaan. "Ja se mies uskaltaa vastustaa minua! Ei
ole tuossa hyvässä Ruotsin valtakunnassa tarvittu mitään Sjöborgia,
mutta minä olen laativa sellaisen. Borgholman linnantornin on
tuomiorovasti Olavi saava arkkipiispansijakseen ja sinne hän on jäävä
istumaan, niin kauvan kuin minä pidän Ruotsin kruunua päässäni."
"Tuomiorovasti on kuitenkin kaukana teidän valtapiirinne ulkopuolella",
kuului arkkipiispa sanovan, "eivätkä paavi ja Baselin pääpapit näy
tahtovan noudattaa teidän mieltänne."
"Tehköötpä, mitä tahtovat, te olette minun tunnustamani Upsalan
arkkipiispa ja sillä hyvä!"
"Jumala ja hänen pyhimyksensä olkoot teidän kanssanne, armollinen herra
ja kuningas! Minun kiitollisuuteni teidän armostanne on oleva rajaton."
"Sen tiedän, sen tiedän ... pääasia on vaan, että te uskollisesti
pidätte puoltani noita jäykkiä Ruotsin herroja vastaan. Saattanee tässä
vielä käydä niinkin, että minun osakseni aiotaan sama kohtalo kuin
edeltäjienikin, Maunu Eerikinpojan ja Albrektin..."
"Voitte tässä asiassa täydellisesti luottaa minuun!"
"Mutta sinä, tuomiorovasti Olavi! Pitkän kyllä teit kierroksen matkalle
lähtiessäsi, mutta pitempi on sinun vielä tehtävä kotia palatessasi,
jos mielit välttää minua ja sitä rangaistusta, joka sinulle on tulossa.
Olisitpa nyt täällä, sinä kirottu mustatakki, niin opettaisin sinut
ymmärtämään, minkä verran on vaalikuninkaalla ja perintökuninkaalla
erotusta!"
Ja taas kuului kuningas kiivaasti astelevan edes takaisin ja jakelevan
nyrkiniskuja tuoleihin ja pöytiin.
"Jos uskaltaisin tehdä ehdotuksen", alkoi sillä välin arkkipiispa,
mutta hänen puheensa keskeytti kuningas heti.
"Ehdotuksen ... teidän ehdotuksenne eivät kelpaa mihinkään, te
matelevat kaniikit. Ollappa minulla vaan vanha ystäväni Pentti Pogwisch
täällä, hän osaisi antaa hyvän neuvon."
"Eihän minulla tosin ole tuon ritarivainajan mielevyyttä ja neroa,
Jumala hänen sieluansa armahtakoon!" sanoi piispa, "vaan luulenpa
kuitenkin neuvoani sellaiseksi, ett'ei se ole oleva teille
vastenmielinen, samate kuin olen siitäkin varma, että sitä
noudattamalla tuo pitkä riita saadaan suotavaan päätökseen."
"No, antakaa kuulua!"
"Lähettäkää jo huomenna sanoja ja kirjeitä muutamille niille Ruotsin ja
Tanskan pääpapeille, joihin voitte enimmin luottaa, ja kutsukaa heidät
luoksenne tänne Köpenhaminaan. Täällä laatikoot he sitten julkisen
vastakirjoituksen tuon puheen kumoamiseksi, jonka tuomiorovasti Olavi
piti paaville ja kardinaaleille..."
"Ah, ... tuo ehdotus näyttää minusta ansaitsevan miettimistä",
keskeytti kuningas.
"Minun alammaisen ajatukseni mukaan", jatkoi arkkipiispa, "tuskin muuta
tarvitaankaan riistämään tuomiorovasti Olavilta aikeissa
onnistumista..."
"Ja ketä piispoja kutsuttaisiin?"
"Lundin arkkipiispa Pietari..."
"Hyvä, tanskalaisista ei ole väliä! Keitä ruotsalaisia tahdotte tänne
kutsuttaviksi...?"
"Olen ajatellut", sanoi piispa verkalleen nimiä luetellen, "Strängnäsin
Tuomas piispaa. Hän on teille vanhastaan uskollinen. Sitten Skaran
Sigge piispaa ja Vexiön Niilo piispaa. Edellinen on hurskas ja taipuisa
mies ja jälkimmäinen on välttämätön sen suuren arvon tähden, jonka hän
on saavuttanut Baselin kirkonkokouksessa."
"Hyvä, arkkipiispa Arnold", kuului kuningas selvästi tyytyväisenä
sanovan, "tuon asian olette jo edeltäpäin tuuminut. Laatikaa
kutsumakirjeet. Huomenna kirjoitan nimeni niiden alle, siten saamme
kyllä piankin asian kuntoon."
Sen jälkeen ei kuulunut huoneesta mitään. Ovi avattiin ja suljettiin.
Askelia kuului kattolampun valaisemasta huoneesta; ne lakkasivat
kuulumasta, sitten kuin tämän ulko-ovi oli suljettu.
Engelbrekt huoahti syvään. Mutta hän oli tuskin ennättänyt tointua
mielenjännityksestään, ennen kuin taaskin kuului kahden henkilön
askelet ja ne lähestyivät Brita neidin huonetta.
Tulijat olivat Eerikki Akselinpoika ja kuninkaan lääkäri, Martinus
ukko. Jälkimmäisellä oli pieni hopeavanteinen lipas kainalossaan. He
olivat nähneet kuninkaan tulon eivätkä olleet uskaltaneet itse tulla,
ennen kuin olivat nähneet hänen palajavan. Koska tanssi vielä oli
parhaassa vauhdissa ja kuningas itse tavallisesti oli väsymättömin
tanssija, olivat he varmat siitä, ett'ei heidän kauvan tarvinnut
odottaa.
Lääkäri oli vanha, kunnianarvoisen näköinen mies. Astuessaan
Engelbrektin ohitse hän säpsähti, ikään kuin olisi hänet tuntenut,
mutta riensi viivyttelemättä haavoitetun luokse. Sill'aikaa kuin hän
huolellisesti tarkasteli tätä ja avaten lippaansa otti sieltä voidetta
sekä hoiteli haavoitettua, kääntyi Eerikki Akselinpoika Engelbrektiin.
"Kiitos, jalo mies", sanoi hän ja tarttui Engelbrektin käteen, "voinpa
arvata teillä olleen vaikeat hetket, sill'aikaa kuin kuningas oli niin
lähellä teitä. Tuolla toisen puolen huoneissa oli kaikissa ihmisiä ja
hän, niin kuin minäkin, haki yksinäisyyttä. Pääpappi, joka oli hänen
seurassansa, on Upsalan arkkipiispa taikka kuuluu ainakin tulevan
siksi."
Lääkäri oli nyt tarkastanut haavan.
"Se on vaarallinen", sanoi hän, "mutta ei kuolettava. Luulenpa vielä
teidän saattavan panna toimeen aikeenne ja viedä ritarin salmen
toiselle puolen kartanoonne, Näsiin. Huomenna tulen sinne hänen
luoksensa."
Puhuessaan hän taas loi katseensa Engelbrektiin. Tämä näytti myöskin
puoleltansa tunnustelevan tuota kunnianarvoista vanhusta.
"Kälfvesten!" sanoi vihdoin Engelbrekt.
"Nyt se selvisi minullekin", virkkoi ukko, "siellä viimeksi näimme
toisemme. Niin, nyt hän on toisessa elämässä, tuo hyvä kuningatar, ja
nyt Vadstenan munkit laulavat messuja hänen sielunsa rauhaksi. Rauha
hänelle! ... ja jospa Herra ei antaisi hänen vanhan palvelijansa olla
kovin kauvan erossa hänestä!"
"Muistan aivan hyvin nimenne", jatkoi hän hiukan ääneti oltuaan, jolla
ajalla hän näytti ikään kuin muistelevan. "Te olette Engelbrekt
Engelbrektinpoika ja kuningatar sanoi vielä teille aikovansa matkustaa
Taalainmaahan näkemään tätä elatusveronsa osaa. Olipa onni teille,
nuori Eerikki Akselinpoika", hän kääntyi tällöin tätä puhuttelemaan,
"että tapasitte tämän miehen."
Kuului hiljaista ovelle naputtamista, ja kun se avattiin, astui sisälle
nuori tyttö. Se oli neiti Brita Olavintytär.
"Nyt on kaikki kunnossa", virkkoi hän hätäisesti ja puoliääneen,
"palvelijanne odottavat tässä ulkopuolella. Pitääkö heidän tulla...?"
"Pitää, pitää", vastasi Eerikki herra yhtä hätäisesti ja pari miestä
astui sisään. He tarttuivat varovasti vielä tainnoksissa olevaan
ritariin ja kantoivat hänet ulos.
Eerikki Akselinpoika ja Brita neiti menivät samalla kertaa. Ainoastaan
kuningattaren lääkäri ja Engelbrekt jäivät huoneeseen.
Mutta hekin poistuivat kohta ja vanhus saattoi Engelbrektin alas
linnanpuutarhan kautta. Täällä vaaleansinisen kesätaivaan alla
näyttivät muistot virtailevan vanhuksen mieleen, sen miehen
herättäminä, joka kerran oli tavannut hänet Kälfvestenissä, ja hän
heittäytyi niiden valtaan yhtä halukkaasti, kuin arkin asukkaat
odottamaan kohta pääsevänsä polkemaan viheriöitsevää maata.
"Joulun tienoissa kolme vuotta takaperin", sanoi hän, ja äänestäkin
kuuli hänen mielellään näitä muistoja uudistelevan, "joulun
tienoissahan se kuningatar läksi Ruotsiin. Niilo Erengislenpoika,
Ulfåsan herra, oli sairaana ja kuningatar läksi Vadstenasta sinne,
vaikka hän jo oli sairaana ja vaikka minä kielsin häntä lähtemästä,
samate kuin abbedissakin, tuo hurskas sisar Bengta Gunnarintytär, mutta
meidän rukouksemme eivät auttaneet. Minä seurasin kuningatarta Niilo
herran luokse. Siellä puheltiin paljon Vadstenan luostarin
perustajasta, pyhästä Brita rouvasta, ja siitä, että hänellä usein oli
tapana kävellä jalkaisin Ulfåsasta Vadstenaan, jolloin hän tavallisesti
lepäsi Kälfvestenin kirkolla. Silloin pisti hurskaan kuningattaren
päähän, että hänenkin piti kulkea tuo pitkä matka jalkaisin kovimmassa
talvipakkasessa. Ja kaikki kävi niin pian, että näytti siltä, kuin hän
olisi aavistanut kuolemansa lähenevän ja tahtonut kiireesti saada
kaikki toimitetuksi. -- Minä näin hänen rukoilevan yhdessä Märta
rouvan, Niilo herran emännän kanssa. Läksin silloin hiljaa huoneesta ja
menin sairaan Niilo herran huoneeseen, ja kun tulin takaisin, oli
kuningatar poissa. Ei kukaan ollut häntä nähnyt, ei kukaan tiennyt,
mitä tietä hän oli lähtenyt. Märta rouva kyllä tiesi, mutta hän oli
pyhästi luvannut olla sanomatta. En ymmärrä itsekään, mistä pälkähti
päähäni kuin salama ajatus, että hurskas kuningattareni oli tahtonut
kulkea Pyhän Britan tietä takaisin Vadstenan luostariin, jalkaisin,
yksinään, keskellä talvea, tehdä toivioretken, yhtä vaarallisen,
mutta ... mutta ehkä paljoa vilpittömämmän, kuin hän tuolla ylhäällä
oleva, hänen herransa, teki pyhälle haudalle. Minä läksin häntä
etsimään ja siellä lähellä Kälfvesteniä, sen lähteen luona, jolla on
Pyhästä Britasta nimensä, siellä hän oli polvillaan rukoilemassa,
sairas kuningatar parkani, jolla ei koskaan ollut yhtään saastaista
ajatusta ollut. Ja minä olin kuin lumottu: vaikka olisi henkeni mennyt,
niin en olisi tahtonut häntä rukoillessaan häiritä. Mutta sitten hän
nousi pystyyn ja vaipui taas alas, nousi vielä kerran ja astui askeleen
eteenpäin ja lankesi tainnoksissa maahan."
"Silloinhan te ikään kuin itsensä Pyhän Britan lähettämänä tulitte
paikalle ja yhdessähän me veimme kuolintautiansa sairastavan
kuningattaren takaisin luostariin. Muistatteko sisarien kyyneliä ja
hurskaan Bengta sisaren valitusta? Niin, niin, hurskaampaa sisarta ei
ole polvistunut Pyhän Britan luostarinmuurien sisällä kuin
kuningattaremme, joka nyt on autuaana Jumalan tykönä taivaassa."
Vanhus kallisti päänsä kättänsä vasten, ikään kuin tuo muistelma olisi
hänet kokonaan valtoihinsa ottanut.
"Hyvin muistan kaiken tämän", virkkoi Engelbrekt, "enkä koskaan ole
unhottava enkä voikaan unhottaa, sitä päivää, jona Filippa kuningatar
minua kiitti ja pyysi minua tervehtimään Taalainmaan vuorien miehiä. En
koskaan ole nähnyt kasvoja, joista samalla kertaa olisi niin ilmennyt
kärsimystä ja nöyryyttä, kuin hänen kasvoistaan ilmeni. Mutta silloin
oli tuo jalo kuningatar terveempänä; tämä oli seuraavana päivänä. Ei
kai hän siitä kävelystään sairauttaan saanut?"
"Ei, ei, tietysti ei, mikäli minä ymmärrän. Sairauden juuret olivat
syvemmällä. Mutta minun taitoni ei riittänyt. Herra kaipasi yhtä
enkeleistään siellä ylhäällä, sen tähden hän ei sallinut kenenkään
kuolevaisen parantaa sitä sairautta, joka kuningatarta vaivasi."
"Ankarasti on tuomittu kuningasta..."
"Ei sanaakaan enää, Engelbrekt Engelbrektinpoika", vanhus kävi
yht'äkkiä varsin totiseksi, "kuningattaren muiston nimessä, ei
sanaakaan enää! Kuulkaa minun suustani hänen omat sanansa!
Yöllä vasten kolmen pyhän kuninkaan päivää[24] minut kutsuttiin
kuolevan kuningattaren huoneeseen. 'Sodan onnettomuudet' -- sanoi hän
-- 'ovat tehneet kansan mielen nurjaksi kuninkaalle ja, niin kuin
on tavallista, pannaan kaikki hänen syyksensä. Kenties minun
kuolemastanikin syytetään häntä. Mutta teidän, joka tiedätte kuolemani
syyn, teidän tulee julistaa julki maailmalle, että minä kuolin
ruumiillisesta sairaudesta. Kuningas on jyrkkäluontoinen, mutta hän ei
tarkoita niin pahaa, kuin näyttää. Te sen hyvin tiedätte, joka näitte
hänen minulta rukoilevan anteeksi puhuttuansa suuttumuksen sanoja
Stralsundin onnettomuuden jälkeen. Tervehtikää kuningasta, herraani, ja
sanokaa hänelle Filipan viimeisen ajatuksen ja viimeisen rukouksen
olleen hänen hyväksensä!' -- Pari tuntia sen jälkeen julisti nunnien
laulu luostarinkirkosta heidän kuninkaallisen sisarensa kuoleman."
Engelbrekt ei tahtonut millään väliväitteillä häiritä vanhan miehen
hurskasta ajatusta. Tämä painoi kätensä ristiin ja sulki silmänsä;
hänen huulensa kuiskasivat samalla kertaa rukouksen. Sitten hän taas
alkoi:
"Uskokaa minua, Engelbrekt; mitä kaikkea Eerikki kuningas lieneekin
rikkonut, tässä hän ei rikkonut. Hän rakastaa Ceciliaa ... niin,
kuningatarkin rakasti häntä, häntä hän hovineideistään piti
rakkaimpana... Kenties hän salaa sitä suri, mutta maailma ei tätä surua
nähnyt, eikä Eerikki kuningaskaan. Nyt minua kuitenkin tämä rakkaus
kauhistaa ja minä halajan erota täältä. Eerikki kuningas tanssii ja
leikkii ja joka askel vieroittaa häntä yhä kauvemmaksi Filippa
kuningattaren muistosta. Martti ukko kävelee täällä kohta menneiden
aikain kummituksena, ilon ruusut kuihtuvat, missä hän näyttäytyy."
"Mutta miksikä sitten pysytte täällä, jossa niin moni seikka on omiansa
päiviänne katkeroittamaan?"
"Kuningatar pyysi minua! Ja itse tuskakin tekee sydämelleni hyvää ...
hän on kyyhkynen, joka öljypuunlehti nokassaan tulee surevalle ja
ikävöivälle hengelle, ja Cecilia loihtii hänet esiin, joka kerta kuin
hän kohottaa Filipan valtikkaa."
Mutta kesäyön varjot laskeusivat yhä synkempinä Eerikki kuninkaan
linnan ympärille ja kynttilät alkoivat sammua hänen salistaan.
Silloin erosivat nuo molemmat miehet.