Brand.
Vasta myöhään illalla ajoi Engelbrekt niiden siltojen ylitse, jotka
yhdistivät Norrmalmin Tukholman kaupunkiin. Tässä kaupungissa, jota jo
silloin pidettiin valtakunnan etevimpänä, näkyi vielä sen suuren
tulipalon merkkejä, joka oli kohdannut sitä pääsiäisen tienoilla v.
1419. Mutta luonnollisesti näkyi näitä vaan yksityisissä taloissa ja
niissä palaneissa talonpaikoissa, joille ei vielä oltu ennätetty
rakentaa. Portit, tornit ja linna olivat täydellisessä kunnossa, samate
monet julkiset rakennukset, raatihuone, ammattikuntain huoneustot ja
luostarit.
Mutta nykyjään ei Norrmalmia eikä kaupunkia voi verratakkaan siihen
Tukholmaan, johon Engelbrekt toukokuun 20 p:n iltana v. 1433 tuli. Tuo
nykyjään niin komea Norrmalm palatsimaisine rakennuksineen oli silloin
vaan hiekkaharjannetta, joka kaupungin rinnassa oli aivan puutonta. Tie
kulki vähän harjua ylöspäin ja sen oikealla puolella (pohjoisesta
katsoen) oli Klaaran luostari, missä nyt samanniminen kirkko on.
Rannasta, missä nykyjään Kustaa Aadolfin tori nelikulmaisena
levitäikse, vei silloin niin kuin nytkin silta Pyhänhengensaarelle,
jonka rannalla olevasta kolmitornisesta portista, jota silloin
sanottiin "pohjoiseksi ulkoportiksi", pääsi saarelle. Eteläpuolelta oli
tämä samate sillalla yhdistetty varsinaiseen kaupunkiin. Täällä oli
myöskin portti torneineen ja tätä sanottiin "pohjoiseksi sisäportiksi."
Oli mitä ihanin kevätilta, ja sen tähden oli tiellä joukoittain
kaupunkilaisia liikkeellä, rikkaita ja köyhiä sekaisin, silloin niin
kuin nytkin. Rikas ja mahtava rihkamakauppias silmäili siinä
jonkinlaisella itserakkaudella pitkin virtaa. Vähän kauvempana, aina
linnanmuurin alla sijaitsevalta linnanlaiturilta alkaen, oli siinä
nähtävissä muutamien harvain Lybekistä ja muista hansakaupungeista
äsken tulleiden laivain mastot. Hänen rinnallaan saatoit nähdä
huonompiosaisia ammattilaisia, arvokkaimmasta alhaisimpaan.
Engelbrektinkin katse kääntyi satamansuulle päin, jossa olevista
laivoista varmaankin joku oli vievä hänet määräpaikkaan.
Mutta tie aleni kohta, ja kuta lähemmäksi hän joutui kaupunginporttia,
sitä vähemmin hän saattoi nähdä satamaa. Sisäportin sisäpuolella oli
vasemmalla kädellä korkea torni, jota sanottiin _Leijonatorniksi_ ja
kohta vasemmalla puolen sitä sijaitsi Kärnan eli Kolme Kruunua -nimisen
tornin ympärillä linnan tumma rakennusryhmä. Sen edustalla oli
jokseenkin iso aukea paikka, joka ulottui aina pääkirkolle eli
"kylänkirkolle" asti. Tämä sijaitsee samalla hiekkaharjulla, jolle
Birger Jarl rakensi ensimmäisen linnan, ja Läntinen Pitkäkatu näyttää
vielä, mitä suuntaa se vanha kaupunginmuuri kulki, jonka päälle jo
tähän aikaan ruvettiin rakentamaan ja jonka alatse alettiin tehdä
holvikäytäviä siihen kaupunginosaan, joka aikain varrella oli kasvanut
muurin ulkopuolelle ja asemansa takia sanottiin "länsimuuriksi." Tämän
aukean paikan oikealla reunalla oli joukko puusta rakennettuja puoteja,
joiden takaa kaupunginmuurilta n.s. _Pentti herran torni_ kohosi
yli muiden. Samassa jonossa etelään päin olivat _Pikku torni,
Louhikäärmetorni ja Ohrasatamantorni_, joista näkyi sitä vähemmän, kuta
kauvempana ne olivat.
Engelbrekt ratsasti tuon aukean paikan poikki ja kääntyi ylös kirkolle
päin, niin että hän joutui raatihuoneen edustalla olevalle torille.
Täällä aukeni etelää kohti katu, jonka rakennukset tekivät milt'ei
öisen pimeäksi, erittäinkin äskenrakennetun dominikaani- eli
mustamunkkiluostarin kohdalta, jonka mukaan katu on saanut vieläkin
käytetyn nimen _Mustamieskatu_. Engelbrekt ajoi tälle kadulle ja
poikkesi siltä _Kinhästenkadulle_ (nykyiselle Kinstukadulle) sekä
joutui sitten _Själagårdinkadulle_ (nyk. Saaristokadulle).
Tällä kadulla oli Henrikki Kalusepän talo. Tämä ynnä pari viereistä
taloa oli kivestä, jonka tähden ne olivat säästyneet palolta. Talon
kuntoonpano oli maksanut Henrikki Kalusepälle hyvät rahat. Nuo kolme
taloa, joiden päätyiskatot olivat läheisiä puutaloja paljoa korkeammat,
olivat helposti erotettavissa. Engelbrektin ei sen tähden tarvinnutkaan
kysellä. Talo seisoi siinä niin kuin entisaikoinakin, ja näytti ikään
kuin kummastellen katselevan pikkusilla ikkunoillaan nousukkaita, noita
eilispäivän rakennuksia.
Henrikki Seppä otti avoimin sylin vieraansa vastaan. Hän oli vilkkaan
ja hyväsävyisen näköinen mies. Äskettäin oli hän emäntineen tullut
kotiin huvikävelyltä Klaaran kirkolta päin ja oli juuri Engelbrektin
sisään astuessa lähettämässä kotiin pientä poikaa, joka oli tällä
matkalla ollut hänen mukanansa. Tietysti keskeytyi nyt tämä homma ja
poika jäi lähettämättä. Sitten nousi puhe tallisijasta Engelbrektin
hevoselle. Tästä asiasta tuli Henrikille joltisestikin päänvaivaa,
sillä hän oli edellisinä päivinä vuokrannut tallinsa muille. Silloin
astui poika esiin.
"Tuskinpa sillä asialla tarvinnee päätänsä vaivata, Henrikki ukko",
sanoi hän, "setäni talossa tässä vastapäätä on kyllä hevoselle tilaa."
"No juokse sitten naapuri Gellinkille, Kort, ja kysy häneltä, saako
vieraani panna hevosensa hänen talliinsa."
Poika juoksi ja palasi tuokion kuluttua takaisin.
"Saapi", sanoi hän ja näytti itse olevan tuomastaan tiedosta hyvin
iloinen, "siellä on tilaa hevoselle ja minä kyllä vien sen sinne!"
"Kiitos, kiitos, poikaseni", virkkoi Engelbrekt, "mikä on nimesi?"
"Kort Rogge",[22] vastasi poika varmasti.
"Ja setäsikö nimi on Gellink?" kysyi taas Engelbrekt.
"Gellink on nainut hänen tätinsä", selitti seppä puolestaan,
"Gellinkejä on kaksi ja heidän on tämä kivitalo tässä minun taloni
vieressä. Tämä Kort on reipas ja älykäs poika, mutta hänellä on, mikäli
minusta näyttää, enemmän taipumusta kynän kuin moukarin tai miekan
pitelemiseen. Hän käykin jo koulua ja aikaa voittaen hänestä kai tulee
pappi. Niinhän hän sanoi, tuo oppinut herra, joka tuli Lybekistä ja
asui isäsi tykönä tässä äskettäin?"
"Tarkoitatteko herra Jöns Pentinpoikaa?" kysyi poika ja jatkoi, kun
seppä ystävällisesti päätänsä nyökäyttäen vastasi kysymykseen, "niin,
niin hän sanoi ja kehotti isääni sallimaan minun pitkittää."
"Silloin kai tarvinnet apumiestä hevosta hoitamaan, luulen ma, Kort",
sanoi Engelbrekt hymyillen ja tarttui pojan käteen sekä poistui.
Vähän ajan kuluttua makasi Engelbrekt huolellisesti tehdyllä
vuoteellaan muutamassa yläkerranhuoneessa ja nautti tarpeellista lepoa.
Mutta kohta puoliyön jälkeen tömisi Norrmalmin ja kaupungin välisen
Norrströmin yli menevä silta ison ratsumiesjoukon ajamisesta. Se ajoi
suorinta tietä linnalle.
Ehkä puoli tuntia sen jälkeen näki sillan tornivahti yksinäisen
ratsumiehen täyttä laukkaa ajavan harjutietä alas ja siltojen yli niin
kiivaasti, kuin vihollinen olisi ollut aivan hänen kintereillään. Tämä
herätti vartijan huomiota ja sotamiehet riensivät palavat tulisoihdut
kädessä porttiholviin katsomaan, kuka tuo hurja ajaja oli.
Tämä pysähtyi porttiholviin ja näytti olevan hyvillään nähdessänsä
sotamiehet ympärillään. Hänen pukunsa oli puoleksi punainen, puoleksi
viheriä, ja kaulassa hänellä oli hopeavitjat, joihin oli kiinnitetty
jokin esine, joka oli pistetty hakasparin väliin nutun aukeamaan.
"Onko vouti linnassa?" kysyi hän.
"Puoli tuntia sitten palasi hän Skälnorasta", vastasi sillanvartion
päällikkö.
"Viekää sitten minut heti hänen puheillensa, minulla on hänelle varsin
tärkeitä sanomia vietävänä", virkkoi ratsumies hyvin kiireesti, ikään
kuin hän hätäisellä puhumisellaankin olisi tahtonut osottaa, että asia
oli kiireellinen.
"Jolleivät silmäni valehtele", sanoi päällikkö, "niin sinä olet Jösse
Eerikinpojan väkeä."
"Niin olen ja tuon sanaa ja kirjettä Borganäsin alavoudilta, Juhani
Walelta, herra Hannu Kröpelinille!"
Ratsumies veti esille kirjeen takkinsa alta ja näytti voudin isoa
vahasinettiä. Sillä välin oli muuan vartijamies valmistautunut
saattamaan ratsumiestä eikä kestänytkään kauvan, ennen kuin he olivat
linnanportin edustalla. Siinä saivat vielä hetkisen vartoa, ennen kuin
portit avattiin, ja sen jälkeen oli ratsumiehellä vielä monta kotvaa
odotettavana, ennen kuin pääsi n.s. _Aatelistaloon_ eli siihen
linnanmuurin sisäpuolella olevaan rakennukseen, jossa kuningas täällä
oleskellessaan majaili, mutta jossa nyt asui vouti ja valtioneuvos
Hannu Kröpelin.
Kun hänet vihdoin toisen sotamiehen saattamana oli linnanpihan poikki
viety tähän rakennukseen, otti hänet siellä vastaan palvelija. Tämä
saattoi hänet pitkien käytävien kautta ja kaksia portaita myöten
jokseenkin isoon huoneeseen ja sytytti pari vahakynttilää, jotka olivat
hopeisissa kynttiläjaloissa punaisella veralla peitetyllä pöydällä.
Hetkisen kuluttua avautui muuan syrjäovi ja mustaan viittaan puettu
mies astui huoneeseen. Hänen päänsä oli jo harmaantunut, mutta hiukset
valuivat tuuheina kiharoina korkealle otsalle, jonka alla loisti
hyvyyttä ja lempeyttä puhuva silmäpari. Se oli Tukholman linnan vouti.
Hän astui pöydän eteen, jolla vahakynttilät paloivat. Ratsumies, joka
oli jäänyt seisomaan ovelle, kumarsi nöyrästi mustapukuiselle ja ojensi
hänelle nuttunsa alta kirjeen.
"Borganäsistäkö tulet?" kysyi Hannu herra pannen kirjeen avaamattomana
pöydälle.
"Läksin sieltä eilen iltapäivällä", vastasi ratsumies, "enkä ole siitä
lähtien levännyt, sillä tuo kirje sisältää tärkeitä tietoja."
"Tiedätkö niistä mitään?"
"En, mutta sisällyksen voin päättää siitä, mitä vouti minut
lähettäessään sanoi. Taitaa olla hankkeissa kapina..."
"Kapina!" keskeytti hänet vouti katseella, joka ilmaisi sekä epäluuloa
että suuttumusta.
"Toissapäivänä saavuin varhain aamulla voudin asioissa Borganäsiin",
jatkoi ratsumies, "ja silloin oli edellisenä yönä sinne tullut käsky
Jösse Eerikinpojalta Vaskivuorelta, että meidän puolenpäivän aikaan
tuli lähteä liikkeelle kaikille Borganäsin ympäristössä oleville teille
kapinannostajaa kiinni ottamaan."
"Ja kuka se sitten muka on...?" kysyi vouti.
"Engelbrekt Engelbrektinpoika!"
"Engelbrekt Engelbrektinpoika", toisti vouti verkalleen itsekseen,
sill'aikaa kuin ratsumies jatkoi:
"Olinhan hänet tavannut samana päivänä aamulla Ornäsissä ... hän ryösti
sieltä kuninkaan veron, ja kun kerroin sen Borganäsissä, oli meidän
heti lähdettävä."
"Mutta Engelbrekt Engelbrektinpoika pääsi käsistänne?"
"Me emme saaneet häntä kiinni ja sanantuoja, jonka vouti oli lähettänyt
Vaskivuorelta ja joka oli tullut yöllä, meni matkoihinsa toissapäivänä
puolipäivän aikoihin. Aina eiliseen puolipäivään asti pidimme kaikki
etelään vievät tiet miehitettyinä, mutta iltapäivällä palasimme
takaisin linnaan ja minun oli heti noustava ratsaille."
Tällä välin avasi vouti kirjeen, ja kun ratsumies oli kertomuksensa
lopettanut, luki hän sen. Se todisti ratsumiehen kertomuksen todeksi ja
sisälsi sitä paitsi pyynnön, että Hannu Kröpelin ottaisi kiinni
kapinoitsijan, jos hän, niin kuin näytti arvattavalta, Tukholmasta
aikoisi lähteä Tanskaan. Voudin lempeät kasvonpiirteet synkistyivät
kirjettä lukiessa. Hän näytti itsekseen tuumivan, mitä hänen oli
tehtävä, sillä hän seisoi kauvan ääneti kirje kädessä ja tuijottaen
eteensä.
"Tunnetko Engelbrekt Engelbrektinpojan?" kysyi hän vihdoin.
"Tunnen!"
"No hyvä, jos hän on kaupungissa, niin hanki minulle hänen asuntonsa
tietoon. Mutta", jatkoi hän ja hänen katseeseensa ilmautui lujuus, jota
ei näissä lempeissä kasvoissa olisi luullut löytyvän, "muista, minä en
tahdo tietää sen enempää."
Ratsumies kumarsi taaskin ja Tukholman linnan vouti katosi
makuuhuoneeseensa. Sama palvelija, joka oli tuonut ratsumiehen ylös,
tuli sen jälkeen sammuttamaan vahakynttilät sekä saattoi ratsumiehen
alas.
* * * * *
Varhain seuraavana aamuna istui Engelbrekt Henrikki Sepän kanssa pajan
viereisessä huoneessa, jonne pajasta kuului palkeen puhkamista ja
vasarain kalketta. Puhelu koski etupäässä Tukholman porvareita, mutta
myöskin kauppakaupunkeja ja kauppakaupunkilaisia ylimalkaan. Heilläkin
oli paljon valituksenaihetta, vaikk'eivät he erityisen hallituksensa
ja oikeudenkäyttämisensä turvissa olleetkaan alttiina tuolle
sietämättömälle voutisorrolle, joka rasitti maalaisväestöä. Mutta nuo
ylimääräiset maksot, kaupanseisahdus ynnä lisätyt tullimaksot -- kaikki
sen onnettoman sodan seurauksia, jota kuningas nyt oli käynyt jo lähes
kolmekymmentä vuotta -- ne saivat aikaan tyytymättömyyttä kaupungissa
ylimalkaan.
Siitäpä tulikin, että niin harvoja laivoja näkyi satamassa. Engelbrekt,
joka uskoi sepälle aikeensa matkustaa Köpenhaminaan, ei kuitenkaan
maininnut tämän matkan syytä, mutta sanoi pelkäävänsä, ett'ei ollut
laivaa, joka hänet veisi Itämeren ylitse.
"Luulenpa kuitenkin", virkkoi Henrikki Seppä, "että pääset. Tämä
Gellink naapuri kuuluu näinä päivinä lähettävän laivan Lybekkiin, ja
jollen väärin kuullut, niin piti sen poiketa Köpenhaminaankin. Hän on
arkkihiippakunnasta ostanut nahkoja. Saatammehan heti paikalla mennä
saksalaisen puheille kysymään, niin saamme varmimmat tiedot."
Hartlev Gellink eli Westfalilainen, joksi häntä myöskin sanottiin,
koska hän oli Westfalista peräsin, työskenteli tavarahuoneessaan
Henrikin ja Engelbrektin astuessa sisälle. Hän oli pieni
liukasliikkeinen mies, jolla oli paljon puuhaa pannessaan tukkuihin
kallisarvoisia näädän- ja kärpännahkoja. Suurin osa oli sentään muita
turkiksia, niinkuin karhun-, suden- ja ketunnahkoja. Myöskin
hirvennahkoja oli iso joukko kauppiaan varastohuoneessa.
Sepän kysymykseen vastasi tuo ystävällinen mies, että puheenalainen
laiva kyllä oli menossa Köpenhaminaan, mutta ett'ei hän saattanut
määrätä päivää, milloin se oli lähtevä. Saatuaan tiedon, missä laiva
oli ja mikä laivuri oli nimeltään, heittivät nuo molemmat miehet
jäähyväiset ja kauppias ryhtyi taas kahta innokkaammin tehtäväänsä.
Heidän päästyään kadulle neuvoi seppä Engelbrektille suorimman tien,
mitä erään n.s. vesiportin kautta pääsi satamaan ja laivalaiturille.
Sen jälkeen hän läksi kotiin. Engelbrekt kääntyi neuvotulle kadulle
päin, joka kohta aukenikin hänen eteensä ahtaana ja mutkikkaana.
Juuri tälle poiketessaan loi hän vielä silmäyksen taaksensa
Själagårdinkadulle ja näki silloin pitkän, komeavartaloisen miehen,
joka veti hänen huomionsa puoleensa. Kadulla liikuskeleva ihmisjoukko
vaikeutti kuitenkin miehen tarkalleen näkemistä, mutta Engelbrekt oli
näkevinänsä hänen olleen puetun punaisiin ja viheriäisiin.
Saattoihan hän sentään erehtyä, eikä hän sitä sen enempää tarkannut
eikä myöskään tahtonut liian kauvan samalla paikalla viivyttelemällä
vetää huomiota puoleensa, vaan jatkoi astumistansa katua pitkin. Tämä
teki loivan mutkan, ja kun hän oli kulkenut kadun puoliväliin, juuri
niille paikoin, missä kaartava talorivi alkoi estää Själagårdinkadun
puoleista päätä näkymästä, kääntyi hän katsomaan taaksensa -- ja näki
taas tuon komeavartaloisen miehen puhelemassa pienen pojan kanssa,
jonka Engelbrekt tunsi pikku Kort Roggeksi.
Tämänpukuisen miehen näkeminen, se kun niin selvästi ilmaisi Jösse
Eerikinpojan vainoamisaikeet, tuotti Engelbrektille levottomuutta ja
huolta. Hän pitkitti kuitenkin kulkuansa kadun päähän ja portista
lävitse sekä niiden muutamien talojen ohitse, joita tänne, muurin
ulkopuolelle, oli rakennettu ja jotka olivat _itämuuriksi_ sanottuna
kaupunginosana, sekä tuli kohta hakemansa laivan luokse. Laivuri Didrik
Gös, lihava, pienenläntä merikarhu, tuli juuri Engelbrektin laiturille
päästessä soutamalla maihin.
Vaikka laivuri olikin tyly ja suorasukainen mies, miellytti hän
kuitenkin Engelbrektiä. He astuivat yhdessä pitkin laivasiltaa ja
joutuivat kohta vilkkaaseen keskusteluun, jolloin Didrik Gös lateli
mitä minkinlaisia juttuja vitaliveljeksistä eli niistä merirosvoista,
jotka aina Albrekt kuninkaan ajoilta mellastelivat pohjoisilla
purjehdusvesillä. Hänellä oli loppumaton varasto tällaisia juttuja,
mutta erittäinkin oli hänellä paljon kertomista _Bartholomaeus
Voethista_, jonka merirosvoukset silloisen sodan aikana olivat
hämmästyttäneet koko pohjoismaita.
Näissä kului aika ja he erosivat vasta kaupungin kellojen kahtatoista
lyödessä.
Myöhään iltapäivällä, illan suussa, laivuri tuli seppälään ja sanoi
lähdön kyllä toteutuvan, ennen kuin kauppias oli arvellut.
"Sanoin kauppias Gellinkille", virkkoi hän. "että aion lähteä, niin
pian kuin tuuli kääntyy myötäiseksi, saipa hän pakkansa laivaan tai ei.
Ja hänen mielestään se oli oikeaa puhetta, niin että voitte saada sanan
millä hetkellä tahansa."
Laivurin vielä ollessa siellä tuli eräs linnan palvelija. Hän oli
puettu ruskeaan ja mustaan, niin että toinen puoli ruumista oli musta,
toinen ruskea, aivan kuin Jösse Eerikinpojan sotamiehet, vaikka näiden
värit olivat punainen ja viheriä. Takkiin oli kirjaeltu Kröpelinin
vaakuna. Sisälläolijat katsoivat hämmästyen palvelijaan, enimmin
kuitenkin Henrikki Seppä itse. Voudinpalvelijan ilmestyminen hänen
kotiinsa oli hämmästyksestä päättäen hyvin harvinainen tapahtuma.
"Asuuko Henrikki Seppä tässä?" kysyi palvelija.
"Asuu kyllä", vastasi seppä, "ja mitä on noin hienolla
herraspalvelijalla hänelle asiaa?"
"Täällä kuuluu asuvan taalalainen vuoritilallinen, nimeltä Engelbrekt
Engelbrektinpoika!"
"Niin asuukin."
"Minunko luokseni sinut sitten on lähetetty?" kysyi Engelbrekt
katsellen tarkkaavasti palvelijaa.
"Tukholman linnan vouti, herra Hannu Kröpelin, lähettää teille
ystävälliset terveisensä ja pyytää teitä tulemaan puheilleen linnaan!"
Kesti vähän aikaa, ennen kuin Engelbrekt vastasi, mutta sitten hän
sanoi lyhyeen ja varmasti:
"Sano terveisiä herrallesi, että tulen."
"Herrani toivoi, jos teille soveltuisi, että tulisitte minun seurassani
linnaan."
Palvelijan puhe ja koko käyttäytyminen oli niin erilaista kuin
herraspalvelijain ylimalkaan ja erittäinkin niiden, joita oli saanut
nähdä Vestmanlannin ja Taalainmaan voudin palveluksessa, että
Engelbrekt jonkinlaisella mielihyvällä katseli nuorukaista. Samalla
kertaa oli voudin tervehdys pikemmin ystävällistä kutsumista kuin
käskyä, niin että Engelbrekt päätti seurata palvelijaa.
"Jollen tule takaisin", sanoi hän hiljaa Henrikki Sepälle, joka
kiivaasti keskeytti hänet.
"Jolletko tule takaisin, kuka tai mikä sitä saattaisi estää...?"
"Kuninkaan vouti ... ehkä teen väärin tämmöistä hänestä luullessani,
mutta jos niin kävisi, niin lähetä lentoviesti Vaskivuorelle ja kerro
kaikki isä Johannekselle. Jumalan haltuun niin kauvaksi!"
Engelbrekt läksi palvelijan seurassa Henrikki Sepän ihmeissään
pudistellessa päätänsä.
Siihen aikaan ei ollut yhtä vaikeata kuin nykyään pitää silmällä
muukalaisia tai ottaa selko, keitä pääkaupunkiin tuli, ainakaan milloin
eivät suuret juhlallisuudet tai herrainkokoukset vetäneet sinne
suurempia ihmisjoukkoja. Sen tähden saattoikin Jösse Eerikinpojan
palvelija siitä kertomuksesta, minkä sai sillanvartijalta, tuntea sen,
jota hän haki, olleen niiden joukossa, jotka edellisenä iltana olivat
tulleet Tukholmaan. Vartija oli myöskin, kuitenkin aivan sattumalta,
nähnyt hänen ratsastavan kirkolle päin, josta saattoi päättää hänen
menneen keskikaupungille. Borganäsinmies joutui täten raastuvantorille
-- tämä tapahtui varhain aamulla -- ja täällä hän aivan onnen kauppaa
kohtasi erään oikeudenpalvelijan, joka niinikään edellisenä iltana oli
nähnyt miehen poikkeavan Mustamunkkikadulle ja hänet tarkkaan huomannut
muukalaiseksi. Siitä se tuli, että Engelbrekt satamaan mennessään sai
hänet nähdä. Mies oli myöskin samassa tuokiossa saanut Engelbrektin
silmiinsä ja rientänyt kadulle, jonka kulmaan hän seisahtui yhä vielä
pitääksensä saalistaan silmällä ja saadakseen selville hänen asuntonsa.
Juuri kuin hän oli kääntymäisillään kujalle, sai hän silmiinsä pikku
Kort Roggen, joka uteliaana sekä katseli häntä että Engelbrektiä, joka
jatkoi kulkuansa pitkin kujaa. Tästä sai mies aihetta kysellä pojalta
miestä, jonka he näkivät kujalla, ja ihmeekseen ja ilokseen hän saikin
pojalta kaikki ne tiedot, mitkä tarvitsi.
Hän kiiruhti heti linnaan, mutta vouti oli lähtenyt kotoa eikä hänen
ollut määrä tulla takaisin, ennen kuin puolenpäivän jälkeen. Tämä
näytti kummastuttavan miestä, joka tietenkin oli odottanut voudilta
enemmän intoa niin tärkeissä asioissa, joita hän kyllä hyvin tiesi
tuomansa kirjeen sisältäneen. Kuitenkin täytyi hänen odotella ja vasta
pari tuntia puolisen jälkeen sai hän voudille kertoa, mitä hän
Engelbrektistä oli saanut tietoonsa.
Hänen kummastuksensa kasvoi, kun hän huomasi että ei ryhdyttykään
minkäänlaisiin puuhiin tuon vaarallisen miehen linnaan noutamiseksi,
mutta hän ajatteli itsekseen voudin tahtovan menetellä hyvin varovasti
ja sen tähden odottavan yötä. Mahtavan ja salaperäisen näköisenä hän
käveli sotamiesten joukossa linnantuvassa, odotellen mitä oli tuleva.
Hän sai sitten illan suussa nähdä tuon niin kauvan odottamansa tulevan
linnaan. Mutta nytkään hän ei voinut käsittää tukholmalaisvoudin
menettelytapaa. Melkein kunnioittaen saattoivat palvelijat tuon
vaarallisen miehen aatelistaloon. Mutta Borganäsinmies käänsikin
tällöin itse huomion itseensä. Sillä juuri kun Engelbrekt astui hänen
ohitsensa ja loi kiinteän silmäyksen häneen, syöksyi hän syrjään
toisten palvelijain taakse, ikään kuin ei olisi saattanut kestää tätä
katsetta. Tämä liike oli samanlainen kuin se, jonka näimme Ornäsissa
aiheutuneen siitä, että Engelbrekt mainitsi nimen Maunu. Kenties piili
hänen sydämensä pohjassa joku tahra, joka ei sietänyt koskettamista --
vähäinen muistelma menneiltä onnellisemmilta ajoilta, muistelma, jota
ei vielä ollut saanut hämmennetyksi se pimeys, joka muuten teki hänet
niin kovaksi, ett'ei mikään lempeämpi tunne häneen pystynyt. Vielähän
orvokkikin levittelee lemuansa iltaruskon riutuvassa loisteessa
kotvasen sen jälkeen kuin kaikki muut kukkaset jo ovat yön pimeydessä
uneensa uinahtaneet.
"Oliko tuo kenties ensiksi viettelemäsi tytön isä?" kysyi joku
palvelijoista, sitten kuin Engelbrekt jo oli kadonnut aatelistalon
portaisiin.
"Kautta pyhän Nepomukin", virkkoi toinen saksanvoittoisesti puhuen,
"sen jälkeen hänellä jo kai on ollut niin monta tytönsydäntä
sydänpussissaan, ett'ei ensimmäinen varmaankaan enää häntä hämille
panisi."
"Hei, poika, mikä sinulle sitten tuli?" huusi kolmas, "tunsitko tuon
pienen miehen, joka sinuun katsoi?"
Kaikki nämä huudahdukset ja kysymykset näyttivät estävän miehen mieltä
heti siinä tuokiossa täysin malttumasta, mutta kohta hän virnisti
suunsa riettaaseen nauruun ja torjui kaikki lisäkyselyt sukkelalla,
vaikka tosin jokseenkin karkealla pilapuheella.
Mutta yläkerran isossa huoneessa, jossa hopeaiset kynttiläjalat pöytää
koristivat, ja jossa palvelija edellisenä yönä oli jättänyt Juhani
Walen kirjeen, seisoivat Engelbrekt ja Hannu Kröpelin vastatusten.
Molemmat olivat aikansa kenties jaloimpia miehiä, se vaan eroa, että
vouti oli kuninkaan palvelijoita, Engelbrekt sitä vastoin oli itse
ruvennut kansan palvelijaksi. Jos on totta, että heimolaissielut
helposti löytävät toisensa, niin se toteutui tässäkin, sillä niin
avomielisesti ja luottavaisesti katsoi silmä silmään, ja saattoipa
melkein sanoa, että vihamielisyys ei päässyt sanoja edemmäksi. Mutta
sanan täytyi tarttua sanaan, sen helposti ymmärsi heidän erilaisesta
asemastaan, koska toinen oli kuninkaan mies. Heidän katseensa
puhuivat toista kieltä, sanat toista. Edelliset tunnustivat heidän
yhdenvertaisuutensa, jälkimmäiset jakelivat hetken ajan toisilleen
teräviä iskuja.
"Taalainmaassa puuhataan kapinaa", sanoi Hannu Kröpelin, "ja te olette
kapinan nostaja, niin on minulle sanottu!"
"Kapina saattaa nousta", sanoi Engelbrekt, "se riippuu..."
"Kapinako? Te siis tunnustatte..."
"Minä tunnustan, että kuningas voi pakottaa kapinaan, jollei..."
"Engelbrekt Engelbrektinpoika, mitä sanottekaan ... ettekö tiedä, että
minut kuninkaan miehenä on pantu valvomaan hänen oikeuksiansa omassa
läänissäni, niin kuin muut voudit omissaan!"
"Minä pidän teitä kuninkaan sijaisena ja juuri sen tähden sanonkin,
että kapina saattaa nousta, että siihen lopulla voidaan pakottaa...
Kapinannostaja, siksi minua sanotte ... no niin, kuningas on itse
ratkaiseva sen asian, sillä mitä tässä nyt teille sanon, sen aion sanoa
kuninkaalle itselleenkin."
"Mutta sepä on uskalias syytös, jonka te näin puhein viskaatte vasten
kuninkaan silmiä."
"Syytös tai mikä, mutta kuningashan on ainoa auttamaan kykenevä, ja
olkoon vaan sana uskalias, kunhan se on tosi."
"Se on kuitenkin todeksi todistettava."
"Se todistetaankin!"
"Ja millä?"
"Minun hengelläni!"
Tukholman linnan ritarillinen vouti pani nämä sanat kuullessaan
käsivartensa ryntäillensä ristiin ja loi surullisen näköisinä lempeät
silmänsä alas edessään olevaan mattoon. Selvää oli, että hän mielessään
tunnusti jonkun suuren epäkohdan mahdollisesti olevan sen syytöksen
perustana, jonka tuo pieni mies tahtoi hengellään vahvistaa.
"Tiedättekö", sanoi hän sitten, "että Taalainmaan voudilta on tullut
sanantuoja ja kirje, jossa minua pyydetään ottamaan teidät kiinni ja
jättämään hänelle?"
Engelbrekt ei vastannut tähän kysymykseen, vaan vouti toisti sen.
"Sitäpä toki ette ole tekevä", virkkoi hän verkalleen puhuvin silmin
voutiin katsoen.
"Ja miksikä en?"
"Koska Hannu Kröpelin on kunnian mies!"
"No hyvä, Engelbrekt Engelbrektinpoika", sanoi vouti, "luulen
ymmärtäneeni teidät, ja jos tosiaankin, niin kuin sanotaan,
Taalainmaassa puuhataan kapinaa, niin mahtanee, kuten sanotte, kuningas
itse olla paras apumies. Menkää sen tähden Jumalan nimessä, Engelbrekt,
toivon keskustelustanne kuninkaan kanssa mitä parasta."
Mitään muuta ei linnassa keskusteltu. Engelbrekt kiiruhti asuntoonsa.
Täällä hän sai heti sen tiedon, että laivuri varhain seuraavana aamuna
aikoi nostaa purjeet. Tuuli oli äkkiä kääntynyt ja parhaillaan oltiin
kiireellä panemassa kauppias Gellinkin viimeisiä tavarakääröjä laivaan.
Niin pian kuin tämä saatiin tehdyksi, oli määrä nostaa ankkuri.
Kaikki ulkonaiset asianhaarat näyttivät siis tähän asti olleen
Engelbrektille suotuisat ja toivehikkain mielin jätti hän seuraavana
aamuna jäähyväiset ystävälleen Henrikki Sepälle, joka saattoi hänet
laivarantaan.
Oli vielä hämärä, kun nuo molemmat miehet läksivät sepän talosta.
Kulkiessaan Hartlev Gellinkin talon ohitse he näkivät sen edustalla
satuloidun hevosen sidottuna portaihin kiinnitettyyn renkaaseen. Aluksi
ei Engelbrekt sitä tarkannut, mutta tultuaan aivan lähelle hän pysähtyi
ja näytti sitä tarkastavan. Hän silitteli kädellään sen lautasia ja
pyyhki pois vaahdon sen rinnasta. Hirnahdellen se ilmaisi huomanneensa
ystävyyden.
"Se on Brand!" sanoi Engelbrekt, "se on Hermanin hevonen!"
"Tunnetko sen?" kysyi seppä.
"Tunnenpa kyllä, jospa vaan tuntisin ratsastajankin, joka sillä on
tänne ajanut."
"Jolleivät naapurini kaikki luukut ja portit olisi niin tarkasti
teljetyt", sanoi seppä, "niin ei olisi mikään vaikea seikka saada siitä
selkoa. Vaan jos tahdotte, niin koetan kuitenkin tiedustella."
"En, en ... minulla ei ole aikaa hukata, eikä Brand tässä mahtane olla
väärillä teillä, kuka hänellä sitten lienee ratsastanutkin."
Näin puhein läksivät miehet samaa tietä, jota Engelbrekt edellisenä
päivänä oli kulkenut, ja saapuivat kohta satamaan.
Hetkisen kuluttua oli Engelbrekt Didrik Gösin laivassa ja Henrikki
Seppä näki laivan verkalleen lähtevän ankkuripaikastaan.