Ratsastavat haamut.
Helposti ymmärrettävissä oli, että vaara Ornäsin tapahtuman jälkeen
kasvoi entistänsä paljoa suuremmaksi. Olihan luonnollista, että
sotamiehet heti Borganäsiin päästyänsä kertoivat Engelbrektin jo
lähteneen matkalle; ja jos se hoikka ratsastaja, jonka Hannu Djäkn ja
Pietari Ulvinpoika yöllä kulkiessaan olivat tavanneet, tosiaankin
oli Kirjuri-Martti, niin oli myöskin aivan varma asia, että hänen
takaa-ajajansa paljoa aikaisemmin tulivat alkamaan toimensa, kuin vouti
oli aprikoinut ja Hannu kreivi kertonut.
Tosin se saattoi olla joku muukin, mutta kuitenkin kaikitenkin täytyi
tässä olla varovainen. Engelbrekt päätti sen tähden muuttaa
alkuperäistä matkasuunnitelmaansa siten, että hän sen sijaan että olisi
kulkenut Säterin ja Hedemoran tietä Borganäsiin päin nyt läksi itään
päin Husbyhyn ja edelleen Garpenbergin ja Ryn pitäjäin kautta
Möklintaan ja Salaan. Tie oli pitkä ja hankala ja monin paikoin
raivaamaton, sillä monta vuosisataa on väliä nykyajan tasaisilla
maanteillä ja sen ajan useimmiten vaan jalka- ja ratsumiesten
kuljettaviksi aiotuilla poluilla. Pitkät matkat oli metsäteitä, ja
ainoastaan luotettavien oppaiden avulla siellä pääsi aikaa turhanpäiten
hukkaamasta. Näin oli laita kuitenkin parhaasta päästä Garpenbergin
pitäjässä, jonka pohjoisosan kautta hän kulki. Kuta lähemmäksi hän
sitten taas joutui jokea, sitä väekkäämmiksi kävivät seudut.
Garpenbergin vaskikaivokset ovat ikivanhoja, mutta kuuluvat saaneen
nimensä niistä "garpeista" -- sillä nimellä meillä saksalaisia
keskiajalla mainittiin -- jotka niissä tekivät työtä Vesteråsin
piispalle, Israel Erlandinpoika Engelille. Tämä piispa, joka kuoli v.
1332 ja siis kuuluu folkungien aikakauteen, piti hovissaan joukoittain
saksalaisia ja oli tämän seudun ensimmäisiä malminlouhijia ja
kaivoksentekijöitä. Sen perästä ne omisti Upsalan kaniikki ja Tunan
kirkkoherra, Niilo Mikonpoika, jonka tuomiokapituli vastoin sekä
Margareta kuningattaren että Eerikki kuninkaan tahtoa valitsi piispaksi
v. 1396.
Mutta niin kuin jo on sanottu, vei Engelbrektin tie tämän pitäjän
pohjoisosien kautta, ja vasta Byn kirkon ja Dal-joen tienoille tultuaan
oli hänellä takanaan noiden suurien metsien yksinäisyys ja juhlallinen
hiljaisuus. Byn kirkko on näiden seutujen vanhimpia, niin kuin sen
harmaakiviseinät osottavat. Muuan talonpoika Fullstasta -- jossa Åke
Juhonpojalla, eräällä sen ajan mahtajoista oli tiluksia -- souti hänet
poikki joen siitä, missä tämä laskee isoon By-järveen ja missä nyt
Södernäsin lauttauspaikka on. Sitten kuin hän oli päässyt Möklintaan,
oli kulku verrattain paljoa helpompaa. Tie kulki täällä pitkin
sitä isoa hiekkaharjannetta, joka By-järven eteläpäästä alkaen
yhtämittaisena jatkuu lounatta kohti aina Fläckebon pitäjään ja sieltä
kaakkoa ja etelää kohti aina Mälariin saakka Vesteråsin itäpuolelle.
Kuitenkin oli jo ilta joutunut, kun Engelbrekt Möklintasta ratsasti
Salan pitäjään. Hänen hevosensa, joka oli vahva ja kestävä, vaikkapa ei
voinutkaan Herman Bermanin hevosen verroille päästä, alkoi väsyä, ja se
hidastutti jonkun verran loppuosaa siitä matkasta, jonka Engelbrekt
sinä päivänä tahtoi saada kuljetuksi. Hämärsi jo hiukkasen, kun hän
ratsasti Skatin tasangon ohitse ja läheni Broddbytä.
Sen tien poikki, jota Engelbrekt ratsasti ja joka pitkin mainittua
harjannetta jatkuu aina Vesteråsiin saakka, kulki silloin niin kuin
nytkin toinen tie, joka Taalainmaasta Brunbäckin lossipaikan poikki
menee kaakkoa kohti Salaan. Tässä oli kahden puolen tietä sakeata
metsää, niin että siltä suunnalta katsoen, jolta Engelbrekt tuli, tien
aukeama näytti kapenevan suppiloksi, jonka päitse viimeksimainittu tie
kulki läheltä Broddbytä.
Juuri kuin Engelbrekt oli joutumassa tähän tien risteykseen, herätti
hänet ajatuksistaan jymisevä kavioinkopina. Äänestä kuuli, että hevonen
laukkasi mitä huiminta vauhtia. Ja kohta näkikin Engelbrekt ratsastajan
täyttä karkua ajavan Salaan päin menevää tietä. Ja heti perässä näkyi
taas toinen ratsastaja kiitävän samaan suuntaan jos mahdollista
vieläkin kovempaa kyytiä. Näky ilmeni ja katosi melkein samassa
silmänräpäyksessä. Kuitenkin oli Engelbrekt erottavinaan sen verran,
että ensimmäinen ratsastaja oli pieni hinterä mies, takaa-ajaja sitä
vastoin roteva, melkein jättiläismäinen. Enimmän häntä kuitenkin
ihmetytti se seikka, että se hevonen, jolla jättiläinen ratsasti, oli
kaikin puolin ihan Herman Bermanin hevosen näköinen.
Sekä ratsastaja että hevonen näyttivät kuitenkin iltahämärässä siihen
määrään varjokuvamaisilta, että koko näkyä olisi helposti voinut pitää
mielikuvituksen leikkinä, jollei kiitäen etääntyvien hevosten jalkain
kopina olisi ilmaissut, että se oli selvää todellisuutta. Engelbrekt
pysäytti hetkiseksi hevosensa. Noiden molempain ratsastajain näkeminen
sattui niin arvaamatta ja koko kohtaus oli niin selittämätöntä, ett'ei
hän oikein tiennyt, mitä tässä oli tehtävä. Saattoihan sieltä tulla
useampia ratsastajia, ne saattoivat olla voudin lähettämiä, hänen
matkansa saattoi yht'äkkiä loppua tähän; takaa-ajetun ja takaa-ajajan
sijasta, jommoisiksi hän ensin oli näkemiänsä otaksunut, saattoivat
molemmat olla takaa-ajajia ja hän itse takaa-ajettava. Mutta nopeus...?
Jos he tosiaankin olivat voudin lähettämiä, jolloin epäilemättä
useampia ratsastajia oli pian ilmaantumassa -- niin oli heidät
nähtävästi joku hyvä ystävä neuvonut väärille jälille.
Mutta mitään kolmatta ratsastajaa ei enää näkynyt, eikä minkäänlaista
ääntäkään kuulunut siltä taholta, jolta nuo molemmat ratsastavat haamut
olivat tulleet. Yksinäinen rastas vaan kuului lirujansa laskettelevan
jonkun matkan päässä. Toiselta puolen kuului ohiajaneiden kavioiden
kapse yhä heikkenemistään heikkenevän.
Silloin kannusti Engelbrekt hevostansa ja ajaa karahutti poikkitielle
samanne päin, jonne haamut. Ja näyttipä siltä, kuin hänen hevosensa
olisi ymmärtänyt jotakin tärkeätä nyt olevan tekeillä. Tuo jalo eläin
näytti yht'äkkiä taas päässeen täysiin voimiinsa. Vaikka haamut
kiisivätkin aika nopeasti edellä, niin kului tuskin neljännestuntia,
ennen kuin Engelbrekt äänestä kuuli lähenevänsä heitä. Koko peninkulma
ajettiin sillä tavoin yhteen menoon, kunnes laukkaavien kavioiden
kopina yht'äkkiä lakkasi kuulumasta.
Täällä sijaitsi _Väsbyn_ vanha kuninkaankartano, jossa ankaralla, mutta
rahvaanmielisellä folkungikuninkaalla, Maunu Latolukolla usein oli
tapana ritareineen ja miehineen pitää hovia. Läheltä kartanoa juoksi
pieni puro, joka alkoi Rautalammikosta ja Pyhimyssuosta, kahdesta
pohjoiseen päin olevasta pienestä järvestä. Kaarlo IX ja hänen
poikansa, suuri Kustaa Aadolf, kuuluvat aikanaan perkauttaneen tämän
puron saadakseen vettä niihin hautoihin, joiden oli määrä ympäröidä
heidän alottamaansa linnanrakennusta.
Jos nuo molemmat ratsastajat, jotka Engelbrektin kuuluvista tässä
hävisivät, elävästi kuvasivat sitä laittomuudentilaa, jossa maa nyt
huokaili, niin tuo vanhan folkungin talo, niittyjensä ja aitojensa
ympäröimänä ja illan hämärään verhottuna, sitä selvemmin toi mieleen
menneitä voiman ja lainalaisen rauhan aikoja. Luonnollista oli siis
otaksua, että nuo yölliset rauhanhäiritsijät juuri tässä olivat
joutuneet rauhan käskyjä muistelemaan. Sellainen ei kuitenkaan ollut
asian laita.
Lähetessään kuninkaankartanoa sai Engelbrekt kohta nähdä sen edustalla
olevalla nurmella sekä toisen että toisen niistä, jotka hän lähellä
Broddbytä oli nähnyt vilahtavan sivuksensa. Vaikea oli kuitenkin täysin
erottaa, mitä siellä oli tekeillä. Jättiläishaamu, tuo Hermanin
hevosella ajaja, oli saavuttanut edellänsä rientäneen ratsastajan.
Näytti syntyneen jonkinlainen taistelu, ei kuitenkaan teräaseilla.
Molemmat haamut olivat hetken aikaa isona pallona, joka vieri pitkin
nurmea. Engelbrekt ajoi kovaa vauhtia Väsbystä Salan kirkolle vievää
tietä. Hän tahtoi saavuttaa ja tavata öiset taistelijat.
Mutta pallo vieri edellä yhä kiihtyvällä nopeudella, kuului vaan heikko
huudahdus, ja sitten oli pallo hävinnyt kuin siivellä pyyhkien
nurmelta.
Hetkisen tuumaili Engelbrekt itsekseen, oliko hänen yhä vielä ajettava
noita pakoonkiitäviä haamuja takaa. Mutta osaksi täytymys hankkia lepoa
uupuneelle hevoselleen, joka viime peninkulman ylen kiivaasta ajosta
oli kovin lamautunut, osaksi myöskin ne ylevät ajatukset, jotka
täyttivät hänen mielensä, saivat hänet luopumaan tästä tuumasta.
Hän ratsasti vanhalle kirkolle ja pitäjän pappilaan, jossa hän sai
yösijan sekä itselleen että hevoselleen.
Varhain seuraavana aamuna istui Engelbrekt taas hevosensa selässä ja
jatkoi matkaansa etelään päin. Hänellä oli pitkä taival kuljettavanaan
ja hän tahtoi yöksi päästä Tukholmaan. Luonnollisesti olivat eilisillan
ratsastajat hänellä mielessä ja hän tarkasteli ajatuksissaan sekä
puolelta että toiselta sitä ensimmäistä arveluansa, että heistä toinen
oli joku voudin palvelijoista. Ja saattoihan muuten koko tapahtuma olla
palanen sitä laittomuuden elämää, jota näissäkin seuduissa elettiin;
sillä rikokset ja murhat ja rosvoukset kuuluivat näihin aikoihin
milt'ei jokapäiväisiin tapahtumiin. Olipa miten olikaan, täytyi hänen
nyt kulkea edelleen vain, ja kuta pitemmälle hän ehti, sitä vähemmin
hän ajatteli Jösse Eerikinpoikaa ja vaaraa, minkä tämä joko itse tai
kätyriensä kautta saattoi hänelle valmistaa. Valoisana väikkyi tie
hänen edessään aamu-auringon paisteessa ja keväiset tuulet henkäilivät
suloisesti hänen poskiansa vasten; puhdasta rauhaa huokui kaikki hänen
ulkopuolellansa, -- se synnytti rauhaa myöskin hänen sydämeensä.
Tuntui siltä kuin hänen sielussaankin olisi koittanut aamu ja tämän
aamun valossa hän näki tien, tien kuninkaihin, jonka hän oli ottanut
suorittaakseen. Hän näki myös seuraukset siitä. Toivo hymyili hänelle
tällöin yhtä valoisana kuin taivas oli sininen ja selkeä, ja sisällinen
ääni kuiskutteli menestyksentoiveita ja hänen vaikean tehtävänsä
suotuisaa päättymistä. Ajatukset muuttuivat kuitenkin sitä mukaa kuin
päivä kului pitemmältä, ja olojen onneton tila puhalsi kuin vihuri pois
sekä päiväpaisteen että valon ja kukkaset hänen aamu-unelmastaan.
Auringon tehtyä lähimain puolen kierrostansa Engelbrekt pysähtyi
levähtämään ja ruokkimaan hevostansa. Hän oli kolmen tien risteyksessä
ja talutti hevosensa vähän tieltä syrjään puiden varjoon, johon hän
itsekin istuutui kivelle. Hän ei ollut istunut siinä kovinkaan kauvan
ennen kuin alkoi kuulua hevosen nelistystä. Noustuaan pystyyn hän kohta
sen jälkeen näki vaaleanharmaan hevosen satula tyhjänä laukkaavan täyttä
karkua pitkin sitä tietä, joka tuli idästä päin teräväkulmaisesti sitä
vasten, jota Engelbrekt oli tullut.
Silmänräpäystäkään viivyttelemättä juoksi Engelbrekt esiin ja seisautti
pillastuneen hevosen.
Samassa näkyi nuori, kullalla kirjailtuun karmosiinipunaiseen viittaan
puettu herrasmies tulevan juosten samaa tietä, jota hevonenkin,
nähtävästi hakemaan sitä. Ilon ilmeen luki Engelbrekt selvästi
nuorukaisen kasvoista, jotka kiivaasta juoksusta olivat käyneet
tulipunaisiksi. Hän otti jotenkin rajusti hevosta suitsista ja näytti
tuskin joutuvan kiittämään miestä, joka häneltä oli kaikki sen enemmät
vaivat säästänyt.
"Kuka tällä hevosella ratsastaa?" kysyi Engelbrekt hymyillen
jättäessään ohjat nuorukaiselle.
"Tämä on hänen armonsa, Strängnäsin piispan hevonen", vastasi
nuorukainen penseästi, kädellään silitellen runsaasti kirjailtua
satulanpeitettä, joka oli joutunut epäreilaan.
"Ja mistä hänen armonsa tulee?" kysyi Engelbrekt vielä.
"Arnösta!" vastasi nuorukainen lyhyeen.
Komeasti puettu piispan aseenkantaja ei näyttänyt pitävän suurtakaan
lukua tuosta yksinkertaisesta miehestä, joka seisoi hänen edessään,
eikä hän varmaankaan olisi vastannutkaan tämän kysymyksiin, jollei
äskeinen avunteko olisi ikään kuin tehnyt häntä suopeaksi. Hänen
kasvojensa sävyt olivat vilpittömät ja jalot, mutta tällä hetkellä
niistä ilmeni jonkinlaista suuremmuutta, joka teki koko hänen olentonsa
vaativaisen näköiseksi, vieläpä karkotti hyvänlaisuuden ilmeenkin, joka
näytti hänen kasvoilleen luonnonomaiselta.
Olkoon kuitenkin hänelle puolustuksena se seikka, että Engelbrekt oli
siinä aivan yksinään, ja tämä seikka se ei oikeuttanut häntä niihin
kunnianosotuksiin, jotka jokainen herrasaseenkantaja oli kernas
antamaan herrasmiehelle. Sen ajan rikkaat ja mahtavat herrat eivät
koskaan lähteneet ratsastamaan muuten kuin jommoisenkin
aseenkantajajoukon seuraamina; usein niitä oli satoja ja kaikki
kiiltävissä varustuksissa. Tätä yksinäistä miestä piti sen tähden
piispan aseenkantaja, sehän seurasi itsestään, hyvin vähäpätöisenä
henkilönä.
Juuri aikoessaan poistua hevosineen katsahti hän Engelbrektiin. Tämän
kasvot mahtoivat herättää hänessä mieltymystä, sillä hän nyökäytti
päätänsä ja sanoi:
"Nimeni on Niilo Bonpoika, jos minua milloin tarvitsette, niin en ole
teitä unhottava!"
Engelbrekt hymyili nuorukaisen ylpeälle hyvästijätölle ja näki hänen
kohta sen jälkeen hevosineen häviävän kapean tien mutkaan. Itse hän
meni takaisin hevosensa luokse, mietiskellen, pitikö hänen nousta
ratsaille ja jatkaa matkaansa vai odotella piispaa.
Hän tunsi hyvin Strängnäsin piispan, Tuomas Simonpojan, niin kuin hän
ylimalkaan joissakin määrin tiesi ylhäisimmät aikalaisensa, ja
semmoisilla suurilla herroilla, joihin piispa kuului, oli niin tärkeä
sija, ett'ei kukaan, joka, niin kuin Engelbrekt, ylimalkaan piti
aikansa tapahtumia silmällä, saattanut olla heistä tietämätön.
Tuomas piispa oli niitä miehiä, jotka olivat kuninkaan erityisessä
suosiossa. Hänet oli tämä ehdottanut Upsalan arkkipiispaksi Juhana
Håkaninpojan jälkeen, joka eräällä tarkastusmatkallaan oli kuollut
alussa vuotta 1432. Upsalan kaniikit eli tuomiokapitulinjäsenet olivat
kuitenkin jo kuninkaan ehdotusta ennen valinneet arkkipiispaksi
tuomiorovastinsa Olavi Laurinpojan, joka kohdastansa sen jälkeen oli
lähtenyt Roomaan, jossa hänet paavi oli vihkinyt tähän virkaan
maaliskuun 18 p:nä v. 1432.
Kaiken tämän tiesi Engelbrekt. Hän oli myöskin kuullut kuninkaan
tyytymättömänä Upsalan tuomiokapitulin tekoon aikoneen arkkipiispaksi
määrätä Bergenin piispan, Arnold Clementinpojan Norjasta. Mutta kuinka
tämän hankkeen oli käynyt, sitä hän ei tiennyt. Ja koska hän sen ohessa
selvään tajusi tämän asian suuren merkityksen, erittäinkin koska sen
päättymisen täytyi suuresti vaikuttaa siihen, missä asemassa ylhäinen
papisto tulevaisuudessa oli oleva kuninkaaseen, niin hän tämän johdosta
päätti odottaa piispan tuloa ja käyttää hyväksensä tätä itsestään
tarjoutuvaa tilaisuutta, joka kenties päästi näkemään ylhäistä
pappismaailmaa, vieläpä aivan läheltäkin.
Kauvan ei hänen tarvinnutkaan odottaa, ennen kuin hän tien käänteestä
puiden takaa kuuli hälinää piispan seurueesta, joka äänistä päättäen
oli erittäin lukuisa. Engelbrekt nousi heti ratsaille ja ajoi tielle.
Samassa alkoikin piispa seurueineen tulla näkyviin. Hän itse ratsasti
etumaisena ja molemmin puolin häntä kaksi hengellistä herraa, Upsalan
tuomiorovasti ja päädiakooni. Näiden kolmen takaa näkyi vielä
hengellinen herra, jota Engelbrekt piti piispan kanslerina. Tämän
rinnalla ratsasti piispan tallinpäällikkö ja sitten piispan hovimiehet
sekä näiden jälkeen piispan ratsumiehet. Tuomas piispa oli jo iäkäs
mies, mutta hänen palavat silmänsä ja vilkkaat liikkeensä, kun hän
istui pulskan ratsunsa selässä, tuon saman vaaleanharmaan hevosen,
jonka hänen aseenkantajansa Niilo Bonpoika äsken oli käynyt noutamassa,
tekivät hänet katsojan silmissä paljoa nuoremmaksi, kuin hän todella
olikaan.
Piispan rinnalla ajavat herrat, tuomiorovasti Pietari Niilonpoika ja
päädiakooni Pietari Hemminginpoika olivat vartaloltaan piispaa
rotevammat, mutta heidän olentonsa ei näyttänyt läheskään niin
miellyttävältä kuin tämän. He olivat vakavan näköiset. Selvästi näki
heillä olevan harvinaisia huolia mieltä painamassa.
Engelbrekt ratsasti suoraan piispaa kohti ja tervehti
kunnioittavaisesti ja säädyllisesti häntä ynnä saattavia herroja.
Hämmästystä ilmaisivat tällöin selvästi sekä piispan että muiden
kasvot. He olivat epäilemättä kuvailleet häntä sellaiseksi, jommoiseksi
Niilo Bonpoika häntä kuvaili: jonkun läheisen herrastalon halvaksi
palvelijaksi, enintään kartanonvoudiksi. Mutta tässä oli edessä mies,
joka ryhdiltään ja käytökseltään näytti olevan heidän vertaisiansa.
Tästä oli seurauksena että piispa tervehti häntä aivan toisin kuin oli
aikonut. Hämmästys hävisi kohta ja sydämellistä hyväntahtoisuutta vaan
loisti hänen vilkkaista silmistään.
"Olen kiitollisuudenvelassa teille", sanoi hän, "tämä hevonen on
minulle rakas, tämä on armollisen herramme, kuninkaan antama lahja,
eikä mielellään siedä selässään muita kuin minut."
"Vähänpä siitä kiittää kestää, armollinen herra", vastasi Engelbrekt,
"reipas aseenkantajanne olisi kyllä sen minuttakin saanut kiinni."
"Niinpä hän ei tuntunut itse tuumaavan", virkkoi taas piispa ja jatkoi
hyvin vilkkaasti, "tämä päivä, näettekös, kuuluu olevan noita
egyptiläisiä päiviä, joina ei pidä mihinkään toimeen ryhtyä. Tämä vanha
tallimestarini tahtoikin minua lykkäämään matkani huomiseksi, vai
kuinka, vanha ystävä!" Piispa kääntyi näin sanoen ystävällisesti
hymyillen takanansa ratsastavaan vanhaan herraan, joka totisen
näköisenä nyökäytti piispalle päätänsä. "Mitä, eikö ehkä vielä se
riitä, Björn Erlandinpoika, mikä jo on tapahtunut?"
Piispa nauroi sydämellisesti vanhalle taikauskoiselle
tallinpäällikölleen ja hänen hilpeytensä tarttui muihinkin, niin että
yksin vakavat upsalalaiset kaniikitkin vetivät suunsa vihuun.
"Kaikkein vähimmin toki odotin, arvoisa herra", tarttui Engelbrekt
puheeseen, "saavani kuulla kenenkään teidän seuralaisenne uskaltavan
puhua egyptiläisistä päivistä. Jollen väärin muista, niin Ruotsin
valtakunnan piispat ja papisto Arbogan kirkolliskokouksessa
kaksikymmentä vuotta takaperin kielsivät sekä nämä egyptiläiset
päivät[19] että myöskin jokaisen muunkin salaperäisen keinon, millä
koetettiin tutkia tulevaisia asioita, sammuttaa tulta, noitua miekkoja
j.n.e."
"Olette oikeassa", vastasi piispa,[20] "mutta nuo vanhat tavat, näettekös,
eivät ota lähteäkseen, eikä siitä ole mitään pahaa, kun sille vaan saa
makeasti nauraa. Paha ei katoa maailmasta meidän aikanamme, se pysyy
hyvän rinnalla, usein tätäkin kauniimpana. Hyvä on, jos me suurella
elonkorjuumaallamme pääsemme edes niin pitkälle, että osaamme hyvän
kukan erottaa pahasta."
"Haluaisinpa käyttää hyväkseni tuota kiellettyä pahaa", sanoi taas
Engelbrekt, "varsin tärkeihin asioihin."
"Ja mihinkä sitten?" kysyi piispa ja katsoi puhujaan.
"Ruotsin valtakuntaan."
"Mitäpä sitten egyptiläisillä päivillä olisi Ruotsin valtakunnassa
tekemistä?"
"Minusta näyttää siltä", vastasi Engelbrekt, "kuin sellainen
egyptiläinen päivä olisi koittanut maallemme ja painanut sen sellaiseen
pimeyteen, ett'ei täällä näy lainvalvojan- eikä piispansauvaa."
"Jos tuolla drotsia tarkoitatte, niin saatattepa olla oikeassa",
vastasi piispa, "koskapa meillä ei semmoista ole ollut, siitä lähtien
kuin Bo Juhonpoika kuoli, ja siitä on lähes viisikymmentä vuotta.
Piispansauvasta taas puhuessanne tarkoitatte kai miekkaa, mutta onhan
meillä marski ollut vielä Eerikki kuninkaan aikana, vaikk'ei nyt ole."
"Ja tämä _nyt_ on jo jommoisenkin pitkä aika", lisäsi Engelbrekt.
"Erehdytte kuitenkin, arvoisa herra, jos luulette erottavani
piispansauvan nykyisestä pimeydentilasta, joka johtuu pääasiallisesti
juuri siitä, että ei ole riittävästi niitä korkeita virkamiehiä, joista
olette puhunut."
"Mutta eiväthän piispanistuimet ole olleet tyhjinä"', sanoi piispa
jotenkin kiivaasti.
"Eivät kaikki, se on totta, mutta muutamat... Vai oliko kenties Ruotsin
valtakunnan arkkipiispa tavattavissa linnassaan, Arnon Piispalassa,
josta nyt tulette?"
"Tuo puhe on minusta totta", tarttui tässä puheeseen tuomiorovasti
Pietari Niilonpoika, joka alussa ei ollut paljoa välittänyt tästä
hänelle tuntemattomasta miehestä, mutta jota vähitellen oli ruvennut
miellyttämään hänen tyyni ja yleisten asiain tarkkaa tuntemista
osottava puheensa. "Tämä on mielestäni totta puhetta! Huolestuttava ja
surettava, aivan egyptiläinen päivä on koittanut pyhälle kirkollemme!
Eipä kuitenkaan puutteen, vaan pikemmin ylenpalttisuuden tähden!"
"Ylenpalttisuuden!" toisti Engelbrekt, mutta lisäsi heti, "tottako siis
on, mitä huhu tietää, että kuningas aikoo tänne lähettää Arnold
piispan?"
"Liiankin totta, Jumala paratkoon!" vastasi tuomiorovasti.
"Hyvin mahtavana tuntuu Eerikki kuningas pitävän itseänsä", jatkoi sen
jälkeen Engelbrekt, "koskapa uskaltaa vastustaa itse Rooman pyhää
isää."
"Entäpä Ruotsin piispoja ja pääpappeja", virkkoi tähän päädiakooni,
Pietari Hemminginpoika, "arveletteko, ett'ei heidän vastustamisensa
mitään merkitse!"
"Eikö siis tuomiokapituli tahtoisi ottaa vastaan kuninkaan miestä...?"
"Tuomiokapituli on valinnut miehensä, eikä se ole vaaliansa peruuttava,
tulkoonpa vaikka kymmenen kuninkaankirjettä."
Selvästi näkyi, että pääpapit olivat kovasti suutuksissaan ja
epäilemättä olivat muut tuomiokapitulinmiehet samaa mieltä, kuin nämä
heidän esimiehensä. Engelbrekt hymyili mielessään tuon kuumaverisen
herran suuttumukselle ja aikoi esimerkkinä mainita tanskalaisen Jöns
Gerkenpojan, joka ainoastaan Eerikki kuninkaan vallakkuuden nojalla
pääsi arkkipiispaksi v. 1408 ja kaikista tekemistään hävyttömyyksistä
huolimatta pysyi semmoisena aina vuoteen 1421. Asian laita oli
nyt melkein sama kuin silloinkin. Tuomiokapituli oli valinnut
tuomiorovastinsa, mutta taipui kuninkaan tahtoon, koska hänen oli
onnistunut saada paavin vahvistus miehellensä. Vastustus oli nyt
sentään jäykempi, kenties paljon senkin tähden, että Olavi Laurinpoika
oli jäntevämpi mies kuin Jöns Gerkenpojan kilpailija.
"Olipa tämä miten oli", alkoi taas Engelbrekt kääntääksensä keskustelun
tästä tuskallisesta asiasta, "niin asiat ovat nyt huonolla tolalla
Ruotsinmaassa, mihin hyvänsä silmänsä luopi. Suurimpana onnettomuutena
pidän kuitenkin sitä, ett'ei meillä näytä olevan kuningasta ollenkaan.
Vuodesta 1414 lähtien lienee tutkimuskäräjiä tuskin ollenkaan pidetty
ja kuningasta itseään olemme niin harvoin nähneet, että helposti
saattaisimme hänet unhottaa kokonaan. Vadstenaa etemmäksi ei hän ole
tullut aina siitä asti kuin Margareta kuningatar kuoli, Jumala hänen
sieluansa armahtakoon. Ja minun tietääkseni ei hän sen jälkeen ole
käynyt Ruotsissa kuin neljä kertaa, viimeksi v. 1430 helmikuussa heti
Filippa kuningattaren kuoleman jälkeen, Jumala suokoon hänen
sielullensa iankaikkisen rauhan, ja silloin oli hänen edellisestä
käynnistänsä kulunut yhdeksän vuotta. Saattaahan kuitenkin olla, että
kaikkeen tähän pahaan on sota syynä."
"Veitte sanan suustani", tarttui tässä Tuomas piispa hyvin innoissaan
puheeseen. "Tuo onneton sota se on ollut syynä kaikkeen. Nyt on sentään
kuningas sopinut hansakaupunkien kanssa ja parast'aikaa hän hieroo
rauhaa Holsteinin kreivin, Adolfin, kanssa, niin että saatamme toivoa
sen kohta ja onnellisesti loppuvan. Elkäämme sen tähden enää puhuko
pahaa kuninkaasta, vaan odottakaamme, mitä Herra meille lähettää."
Puheen näin jatkuessa oli yhtämittaa ratsastettu ja jouduttu melkein
Kalmarin kirkon kohdalle. Jo pitkän matkan päähän kuului täältä aseiden
kalinaa ja maata polkevien hevosten kavioiden kopinaa. Kun jouduttiin
eräälle paikalle, jossa muuan syrjätie yhtyi valtatiehen, tuli näkyviin
joukko kirkashaarniskaisia ja töyhtökypärisiä ritareja suuri
ratsumiesjoukko mukanaan.
"Jos eivät silmäni valehtele", sanoi piispa silloin kääntyen
aseenkantajaan, joka pöyhkeästi oli Engelbrektille luvannut
kiitollisuuttansa vastaisen varaksi, "niin ratsastaa isäsi tuolla,
Niilo Bonpoika! Saat mennä häntä vastaan. Luultavasti meillä on sama
matkanmäärä ja silloin kulkenemme sitten kai yksissä."
Reipas nuorukainen ei odotellut uutta kehotusta, vaan läksi salaman
nopeudella ritareja kohti. Yksi heistä ajoi poikaa vastaan ja tuli
sitten hänen kanssansa piispan luokse. Yö ja Päivä-suvun vaakuna oli
loistavilla väreillä maalattuna hänen kilpeensä. Tultuansa piispan
eteen hän tervehti kohteliaasti.
"Hyvästi sattui, Bo ritari", vastasi piispa tervehdykseen. "Olen
halunnut tavata teitä."
"Paras sattuma, kun tapaa poikansa, arvoisa isä", vastasi ritari,
"etenkin koska hän tuntuu olevan mieleisenne."
"Kaikki on hyvin, mitä siihen tulee, ritari Bo Steninpoika. Poika on
äitiinsä, jaloon Kaarina Sture rouvaan; Jumalan siunaus sekä hänelle
että teille!"
"Kiitos, arvoisa isä! Olette matkalla Skälnoraan, niin kuulin poikani
sanovan, ja siellä olette tapaava Kaarina rouvan. Me olemme menossa
sinne ja tulemme Ekholmasta, jossa olemme vierailleet Sten Turenpojan
luona."
Toiset ritarit tulivat nyt piispan eteen ja tervehtivät häntä ja
Upsalan hengellisiä herroja yhtä kohteliaasti kuin Bo ritarikin. He
olivat rotevia, komeita miehiä, mutta useimpain kasvoista näkyi
jonkinlaista uhkamielisyyttä ja ynseyttä, joka ei oikein miellyttänyt
Engelbrektiä. Tällaiselta näytti etenkin eräs heistä, joka samoin kuin
Bo ritari kantoi Yö ja Päivä-suvun vaakunaa. Paitsi näitä kahta oli
vielä yhdellä sama vaakuna. Hänen rinnallaan ratsasti muuan, jonka
kilpi oli koristettu Bjelke-suvun vaakunalla. Hän oli siis Sten
Turenpoika Ekholmasta. Näiden ylpeiden ritarien seurassa oli vielä
mustiinpuettu nuori mies. Hänellä oli hurja hevonen, jonka hän sentään
näytti saavan helposti hallituksi. Mutta juuri tämä seikka käänsi
huomion häneen.
"Meillä on teille hyvää seuraa, Tuomas piispa", sanoi ritareista muuan,
jolla oli Yö ja Päivä-suvun vaakuna, "meillä on muassamme tämä Jöns
Pentinpoika, josta on tullut lukenut mies ja joka varmaan ottaisi
teiltä piispansauvan, jollei olisi niin nuori, kuin on."
Ritari nauroi pilapuheelleen, jota hän piti varsin sukkelana, mutta
nuoren mustapukuisen tummista silmistä välähti leimahdus, joka varmaan
olisi tehnyt iloisen ritarin leikillisyydestä lopun, jos hän olisi sen
huomannut.
"Hän on äskettäin tullut Pariisista", jatkoi iloinen ritari, "jossa hän
on päässyt mestariksi ja saanut jonkin muunkin kummallisen nimen, koko
suvulle suureksi kunniaksi ja iloksi, eikä vähimmin vanhalle Krister
Niilonpojalle."
"Decretorum baccalaureus", sanoi piispa ja ojensi ystävällisesti
tervehtien kalpealle miehelle kätensä. "Vanha sydämeni käy iloiseksi
joka kerta kuin näen ja opin tuntemaan miehen, joka on Ruotsin kirkolle
kunniaksi. Kovinkaan kauvan ei mahtane Tuomas Simonpoika olla
nuorempien miesten tiellä. Tervetultuanne, tervetultuanne, herra Jöns
Pentinpoika!"
"Olkoon se aika hyvin kaukana!" vastasi mustapukuinen kumartaen
arvokkaasti.
"Mistä tulette viimeksi?" kysyi piispa.
"Tulin yli meren Lybekistä..."
"Ettekö siis tavannut kuningasta?"
"En, tarkoitukseni oli matkustaa Seelannin kautta, mutta viivyin liian
kauvan korkea-arvoisten isäin luona Baselissa..."
"Ah ... olette ollut siellä ... ja tiedätte kai kertoa rakkaan
veljemme, Niilo Ragvaldinpojan puheesta?"
"Tiedän kyllä, hurskas herra. Olinpa vielä läsnä kokousta
avattaessakin. Nuo mahtavat herrat ja ruhtinaat hämmästyivät niin
suurta oppia, eikä kukaan kyennyt kumoamaan hänen väitteitänsä. Heidän
täytyi myöntää, että hänellä sen maan edustajana, josta göötit ovat
lähteneet, oli oikeus ylimmäiseen sijaan, koskapa tämä oli määrättävä
siinä järjestyksessä, missä eri kansat ovat tulleet kristityiksi."
Piispa hieroi tätä kuullessaan ihastuksissaan käsiänsä.
"No, mestari Jöns", kysyi hän, "eikö kukaan vastustanut?"
"Ei, mutta moni paheksui hänen puhettaan ja Kartagenan piispa Alfons
Hispaniasta nousi ja väitti, että asumasijoiltaan siirtyneet göötit
olivat paljoa mainiommat kuin kotiin jääneet."
"Ja kuinka päättyi riita?"
"Maanmiehemme, Niilo piispan, täytyi tyytyä siihen oppineenmaineeseen,
jonka hänen puheensa hänelle tuotti, sillä sijoja hän ei kokouksessa
saanut muutetuiksi..."
"Jollemme tahdo, että isäntämme Kaarlo Knuutinpoika Skälnoran herra
kovin kauvan saa odottaa vieraitansa", puuttui nyt puheeseen tuo
ynseästi hymyilevä ritari, "niin minusta näyttää olevan aika jatkaa
matkaa."
Kaikista tämä huomautus oli oikea ja he läksivät liikkeelle. Ritarit
väistyivät kunnioittaen piispan tieltä, joka siten joutui seurueen
etupäähän, toisella puolen tuo iloinen ynseäkasvoinen ritari, toisella
se, jolla oli Bjelke-suvun vaakuna. Heidän taaksensa järjestyivät
toiset.
Ei kukaan ollut tarkannut Engelbrektiä, ja jos jonkun katse sattumalta
pysähtyi häneen, niin piti katsoja häntä piispan seurueeseen kuuluvana.
Hän joutui ratsastamaan Upsalan päädiakoonin, Pietari Hemminginpojan
rinnalle. Tämä, joka äkkiä oli käynyt hyvin puheliaaksi, antoi
Engelbrektille koko joukon tietoja seuran eri jäsenistä ja mihin heillä
oli matka. Aika mennä hurahti, eikä huomattukaan, minkä verran oli
kuljettu, ennen kuin oltiin jo Stäketin luona. Ratsastavien keskinen
järjestys oli yhä vielä sama vastaiselle rannalle ratsastettaessa.
"Nuori, rikas Kaarlo Knuutinpoika Bonde-sukua on kutsunut ristiäisiin"
sanoi tällä välin ystävällinen päädiakooni Engelbrektille, "herra Sten
Turenpoika, joka ratsastaa tuossa piispan oikealla puolella, on Kaarlo
herran isäpuoli."
"Senkö jalon Ture Pentinpojan poika, joka aikanansa ja Sten veljensä
ynnä herra Kaarlo Ulvinpojan kuoleman jälkeen oli neuvoston
ensimmäisenä miehenä, niin kauvan kuin eli?" kysyi Engelbrekt.
"Aivan niin", vastasi päädiakooni, "ja jolla sitten oli vanhan drotsin
Margareta tytär emäntänä. Margareta rouva on kuollut, mutta hänen ja
Stenin lapset ovat elossa. Niitä on tytär ja poika, molemmat vielä
aivan nuoria. Tuo toinen herra, jolla on sama vaakuna, ja joka
ratsastaa edessämme mustalla hevosella herra Jöns Pentinpojan rinnalla,
on herra Ture Turenpoika, jonka sisaren, Britan kanssa Kaarlo
Knuutinpoika on naimisissa. Heimolaisia ovat he muuten kaikki nämä
herrat, mikä miltäkin puolelta. Tämä nuori Jöns herra on myöskin Kaarlo
Knuutinpojan sukua. Edellisen äidinisä ja jälkimmäisen isänäiti ovat
sisarukset ja Niilo Kjellinpojan lapsia, jolla oli lyhde vaakunassaan,
niin kuin hänen pojallaan, Krister herralla hänen jälkeensä."
"Jöns herralla on siis häränotsa[21] vaakunassaan?"
"Niin on! Ja tuo ritari, joka nyt pitää niin kovaäänistä puhetta
piispan vasemmalla puolen, on myöskin Kaarlo Knuutinpojan lanko. Se on
herra Niilo Steninpoika, joka on nainut Margareta Knuutintyttären.
Mutta ollaanpas vaiti, hänellä näkyy olevan jotakin hyvin merkillistä
kerrottavaa, koskapa kaikki niin tarkkaan kuuntelevat hänen
puhettansa."
Huomautus oli turha. Engelbrekt oli jo pelkkänä korvana pääpapin tätä
sanoessa, ja ritarin sanat tekivät häneen niin valtavan vaikutuksen,
että hän ikään kuin huomaamattaan siirtyi eteenpäin. Hän ratsasti näet
aivan lähellä tienviertä ja niin kovin olivat kaikki kiintyneet ritarin
kertomusta kuuntelemaan, ett'eivät he huomanneetkaan, että hän
vähitellen meni heidän ohitsensa.
"He ajavat niitä", näin päätti ritari Niilo Steninpoika muutaman
lauseen, "niin kuin me ajamme riistaa metsässä." Ja hän nauroi sen
sanottuansa, niin että metsä kajahteli ja toisetkin herrat nauroivat.
Ainoastaan piispa ja ritari Sten Turenpoika näkyivät paheksivan tätä
ilomielisyyttä ja siis myöskin sitä, mikä siihen oli antanut aihetta.
Tuskin oli kuitenkaan nauru tauonnut, ennen kuin tuo iloinen ritari
taas jatkoi.
"Ja voudit tekevät mielestäni oikein. Mitä valittavat talonpojat, miksi
he huutavat ... ei, pää poikki vaan kukolta, niin se heittää
kiekumasta, eikä saada ennen rauhaa Ruotsin maassa, kuin talonpojat
ovat oppineet kunnioittamaan ja pitämään arvossa kuninkaitansa ja
herrojansa, Voudit ovat juuri nyt parasta aikaa päässeet vauhtiinsa
heidän suittensa tukkimisessa. Pitkittäkööt vaan! Varmaa vaan on, että
se, joka vähimmin kärsii, huutaa enimmin. Jospa näkisitte tuon jalon
Otto Thorbjörninpojan Agneholmassa. Hän ei turhia siekaile. Tulen juuri
nyt niiltä tienoilta. Olen ollut Säckestadissa sukulaisemme Maunu
Filipinpojan luona. Niillä tienoin olivat talonpojat suurisuisia, niin
kuin tavallisesti ovat, kun eivät saa tahtoansa perille. Vouti salli
heidän huutaa, mutta kun he uhkasivat valittaa kuninkaalle, silloin hän
vei heidät parille Gullspång-joessa linnan edustalla olevalle kivelle.
Siellä hän antoi heidän valitella mielin määrin. Pahimman huutajan hän
minun nähteni vietti kiville eli kidutukselle, joksi talonpojat niitä
sanovat. Pahempaa roistoa en ole nähnyt, kuin se talonpoika oli, ja
samanlainen oli hänen poikansa. Vouti kuulusti heitä, mutta ei saanut
sanaakaan heidän suustansa. Minun tänne ylöspäin ratsastaessani olivat
he vielä siinä kidutuksella."
"Tuo menee liian pitkälle, tuo menee liian pitkälle", keskeytti Sten
Turenpoika, mutta piispa laski päänsä painumaan rintaa vasten.
"Mutta ne ovat vaiti", sanoi Niilo ritari, "ne eivät huuda enää."
"Ne eivät vaikene, ne huutavat taivaan tasalle!" virkkoi järeä ja
miehekäs ääni aivan Niilo ritarin rinnalla.
Tämä tiukensi suitsiansa ja tuijotti rinnallansa olevaan mieheen, juuri
kuin tämä yht'äkkiä olisi kohonnut maan sisästä. Toiset herrat
pysähtyivät myöskin. Heitä se kummastutti, mutta ritari Niilo
Steninpoikaa se suututti. Hänen poskensa kalpenivat vihasta kuta
lähempää hän pääsi katsomaan tuota pientä vähäpätöistä miestä, joka oli
uskaltanut keskeyttää hänen puheensa.
Mutta ritarin viha ei näyttänyt pientä miestä vähintäkään
hämmästyttävän. Hän loi säkenöivät silmänsä koko seurueeseen, samalla
kuin hänen poskensa kävivät hehkuvan punaisiksi suuttumuksesta ja
mielipahasta.
"Niin kuin te nyt olette puhunut, Niilo Steninpoika", sanoi hän kovasta
mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä, "niin en koskaan luullut
yhdenkään ruotsalaisen ritarismiehen puhuvan, enkä myöskään luullut
sellaista puhetta Ruotsin ylhäisten keskuudessa siedettävän.
Ulkomaalaiset voudit metsästävät, sanotte; niin kyllä, he metsästävät,
mutta kielletyllä alueella; ja pankaa tarkoin mieleenne, ankarat
herrat, Ruotsin maassa ei ole orjia. Se vanha mies, josta puhutte,
Niilo ritari, hän tosin ei enää virka mitään, se on totta, mutta
jokainen rehellinen Ruotsin mies puhuu hänen sijastansa. Uskokaa minua,
tuo kielletty ylhäiseläinten metsästäminen saattaa kääntyä
vaaralliseksi metsästäjille itsellensä."
Engelbrektin puhuessa, ja sitten kuin hänen esiintymisensä synnyttämä
ensi hämmästys oli asettunut, olivat ne tunteet, jotka Niilo ritarissa
kuohuivat, ikään kuin tarttuneet toisiinkin. Monen ritarin kasvoista
saattoi lukea jotakin ivan ja uhman keskiväliltä, joka muuttui vihaksi.
Ritarit olivat myöskin siirtyneet paikoiltaan, niin että he olivat
puoliympyrässä Engelbrektin ympärillä. Juuri kuin tämä vaikeni,
kuiskasi Ture Turenpoika (Bjelke) jotakin Niilo ritarille korvaan,
kuitenkin niin kovaa, että sen lähinnäolevat hyvin saattoivat kuulla ja
siis myöskin Engelbrekt itse.
"Läimäys miekanlappeella opettaa kai parhaiten tuon miehen!"
Lappeenläimäys oli miehelle mitä suurin häväistys. Pilkkahymy ilmausi
Niilo Steninpojan kasvoille ja hän nyökäytti ikään kuin myöntäen
päätänsä kääntyessään Tuomas piispaan, jolle hän ylenkatseellisesti
sanoi:
"Mitä se tuo mies lavertelee?"
Ture Turenpoika (Bjelke) oli jo paljastamassa miekkaansa ja panemassa
tuumaansa toimeen, mutta hänen sukulaisensa Sten Turenpoika (Bjelke)
tarttui häntä käsivarteen ja sai hänet estetyksi.
Ei mitään ollut kaikesta tästä jäänyt Engelbrektiltä huomaamatta.
Hetkisen leimahtelivat hänen elelevät silmänsä, niin kuin hän ei enää
olisi voinut hillitä itseänsä, mutta kohta palasi tyyneys katseeseen,
ja kun hän taas puhui, ei ääni enää vavissut.
"Malttakaa mielenne", sanoi hän, "miekassani on hyvä terä ja sillä saa
kyllä häväistyksen kostetuksi. Mutta sellainen näyttää minusta nyt aika
olevan, kun vapaita miehiä vastoin lakia ja oikeutta raastetaan julmaan
kuolemaan, että jokaisella rehellisellä miehellä on yhteinen häväistys
poistettavana, ennen kuin hän yksityistänsä saa ajatella. Muuten
mahtanevat minun vaakunakilpeni liljanpuolikkaat olla yhtä vanhat, kuin
teidän sukuvaakunanne, jalot herrat, vaikk'ei minun kilpeni koskaan ole
kiillellyt kuninkaan salissa. Kukapaties minä juuri sen tähden paremmin
kuin te muistankin sen ajan, jolloin vanhain aatelissukujen miehet
olivat rahvaan luontoperäisiä edusmiehiä ja tiesivät, että jokainen
talonpoika oli vapaa mies yhtä hyvin kuin joku heistäkin, vaikk'ei hän
saanut mennä käräjiin tai pitää aseellista seuruetta, niin kuin he.
Mutta on olemassa muuan, joka muistaa tämän kaiken paremmin kuin minä,
ja se muuan on laki... Niin kauvan kuin se on voimassa, mahtanee
talonpoika saada puhua ja toimia vapaasti Ruotsinmaassa. Moni on
koettanut tehdä sitä mitättömäksi, ja jos te olette niitä, jalot herrat
ja hyvät miehet, niin silloin olemme vihollisia, muutoin emme. Tahdon
kuitenkin uskoa teistä mitä parasta, ja nyt hyvästi!"
Engelbrekt käänsi hevosensa ja ratsasti verkalleen eteenpäin. Ei
kuulunut yhtään ääntä koko seurueesta. Ture Turenpoika ei enää
kuiskaillut ja itse Niilo Steninpoikakin näytti vaipuneen ajatuksiinsa.
Näytti siltä, kuin näkymätön käsi olisi heitä pidättänyt. Ne ritarit,
jotka sulkivat Engelbrektiltä tien, avasivat piirin, niin että hän
esteettömästi pääsi lähtemään.
Ja niin kauvan kuin saattoi nähdä, ajoi tuo pieni harteekas ja
säihkyväsilmäinen mies yhä edelleen käyntiä. Hänen nähtiin vaan panevan
käsivartensa ristiin ryntäilleen ja painavan päätänsä vähän eteenpäin,
ja ne ritarit, jotka olivat avanneet piirin hänelle, luulivat
kuulleensa ikään kuin huokauksen, juuri kuin hän meni heidän ohitsensa.
"Ei, ei, hyvät herrat", puhkesi yht'äkkiä Niilo ritari puhumaan,
"luulenpa tuon hyväkkään noituneen meidät kaikki, vaikka tekin olitte
joukossamme, hurskas isä!"
Näin sanoen hän remahti tavalliseen nauruunsa, vaikka kuka hyvänsä,
joka vaan tahtoi ottaa sitä tarkataksensa, helposti saattoi huomata,
että se oli väkinäistä. Tuomas piispa ei virkkanut mitään. Hän näytti
kokonaan vaipuneen ajatuksiinsa. Vihdoin hän oikaisihe ja sanoi:
"Aika kuluu ja meillä on vielä runsaan tunnin matka Skälnoraan,
lähtekäämme eteenpäin."
Ja koko joukkue läksi liikkeelle poiketen syrjätielle vasempaan päin,
ja kohta saattoi kuulla, kuinka mieliala sitten vähitellen taas
vilkastui ja hilpeni entiselleen.
Vaan vielä seisoi paikoillaan tiellä piispan aseenkantaja, ja vaikka
viimeisetkin ratsastajat olivat kadonneet puiden taakse syrjätielle,
oli hän siinä silmät sinne päin, jonne tuo yksinäinen mies oli mennyt,
vaikka tämä jo aikoja sitten olikin näkyvistä kadonnut. Yht'äkkiä hän
kannusti hevostansa ja läksi täyttä laukkaa ajamaan samanne päin.
Hetkisen kuluttua hän oli miehen rinnalla.
Engelbrekt pysähtyi kuullessaan jonkun lähestyvän ja hän näki
ihmeeksensä pojan laskeutuvan hevosen selästä ja jalkaisin tulevan
lähemmäksi. Pojan otsalta ilmeni avomielisyyttä ja vilpittömyyttä ja
hänen poskensa hehkuivat tulipunaisina.
"Minä olen rikkonut teitä vastaan", sanoi hän, "tahdon pyytää sitä
anteeksi. Elkää sitä muistelko, jos voitte, jollette voi, niin
rankaiskaa minua!"
"Ja mikä on saanut sinun näin puhumaan, Niilo Bonpoika?" kysyi
Engelbrekt katsellen ihastuksissaan punehtuvaa nuorukaista.
"Teidän puheenne, ja kun tulin ajatelleeksi äitini sanoja, jotka olivat
samat kuin teidän. Ettehän tosin ole yhtä mahtava herra, kuin
nuo ritarit, joista erositte, mutta jokainen Ruotsin mies on
vapaasyntyinen. Sen unohdin teidät ensin nähdessäni. Mutta sanottehan
minulle nyt, kuka olette."
"Kiitos, rakas poika", sanoi Engelbrekt ja ojensi kätensä Niilolle,
joka tarttui siihen ja säteilevin, kyynelistä kostein silmin katsoi
häneen, "et saata käsittää, kuinka suloisilta sanasi minusta kuuluvat.
Se olkoon rangaistuksesi, että tervehdät äitiäsi Engelbrekt
Engelbrektinpojalta ja kiität häntä siitä ilonhetkestä, jonka hänen
sinulle antamansa opetukset nyt ovat minulle tuottaneet."
"Jos nyt olisin sen ikäinen, että saisin pitää miekkaa ja kilpeä, niin
seuraisin teitä, jos tahtoisitte ottaa minut mukaanne", sanoi
nuorukainen vilkkaasti, "sillä, sen verran käsitän, että se tie, jota
te kuljette, on kunnian tie."
"Se tie on aina avoinna, Niilo Bonpoika, joka miehelle! Ja olenpa varma
siitä, ett'ei Kaarina Sturen poika ole koskaan kulkeva muuta tietä."
"Niin totta kuin Jumala ja pyhä Eerikki kuningas kuulevat rukoukseni",
sanoi nuorukainen ja löi rintaansa, "niin totta kuivettukoon tämä
käteni, jos sillä miekan paljastan muutoin kuin Ruotsin rahvaan
hyväksi."
"Jumala sinua siunatkoon, poika", sanoi Engelbrekt heltyneenä, "sinusta
varmaan aikaa voittaen mies tulee, jos vaan saat elää!"
Näin sanoen hän päästi nuorukaisen käden ja katseli mielihyvällä
nuorukaisen reippaita ja voimakkaita liikkeitä, kun tämä heittihe
satulaan.
Tomupilvi osotti seuraavassa tuokiossa, mitä tietä nuorukainen oli
mennyt.
Mutta Engelbrekt jatkoi matkaansa ja katseli nyt ikään kuin keveämmin
ja vapaammin ympärillensä. Niin oli, kuin hän sanoi: nuorukaisen sanat
olivat sulosoittoa hänen korvilleen. Ne olivat auringonsäteenä häntä
ympäröivässä pimeydessä.