I.

Yö Ornäsissä.

Noin viiden neljännespeninkulman päässä Falunista on vanha rälssitalo,

jonka nimi erikoisesti kajahtaa jokaisen ruotsalaisen korvissa ja ikään

kuin johtaa hänen mielensä menneisiin aikoihin, jolloin hänen nuorta

uljuutta uhkuva kansansa raivasi itselleen tien valoon ja vapauteen. Se

oli Ornäs.

Talo on kauniilla paikalla ja siitä näkyy iso Runn-järvi sekä muuan sen

lounainen selkä, jota sanotaan Öje-järveksi. Se sijaitsee ylängöllä,

pienellä niemekkeellä, joka pistää mainittuun Oje-järveen, ja on siten

kahdelta puolen veden ympäröimänä. Pohjoista kohti aukenee kauniita

lehtipuisia laaksoja ja koillisessa kohoaa Or-vuori, josta talo kuuluu

saaneen myöhemmän nimensä. Ollaan näet tietävinään, että talolla

alkujansa on ollut nimenä Bergsnäs ja että Arendt Pietarinpoika, sama

mies, joka aikoi pettää Kustaa Eerikinpoika Vaasan, oli muuttanut

nimen. Vanhana todisteena on kuitenkin muuan laamanninoikeuden tuomio,

joka mainitsee erään Ornäsin Ilianin olleen v. 1268 todistamassa

Aspabodomin kauppaa, josta siis näkyy että Ornäsin nimi on kolme

vuosisataa Arendt Pietarinpojan aikoja vanhempi.

Kustaa Vaasa on tehnyt Ornäsin nimen historialliseksi nimeksi. Mutta

Ornäsillä on sitä paitsi omalta osaltaan puoli, joka antaa sille arvoa.

Talon muinainen päärakennus on näet aivan samassa kunnossa kuin Kustaan

päivinä, jolloin Arendt Pietarinpoika naidessaan Barbo Stigintyttären

tuli talon omistajaksi. Lähiseutuineen tarjoaa se nähtäväksi niin

sanoaksemme palasen elävää todellisuutta pohjolan olosta ja elämästä

viidettäsataa vuotta takaperin. Jykevistä, veistämättömistä hirsistä

raketut seinät, pitkin koko rakennuksen pituutta ulottuva

luhdinkäytävä, joka täällä on seinitetty ja varustettu pienillä

ikkunarei'illä, ulkonevaksi rakennetut samalla tapaa seinitetyt

kiertoportaat, jotka talon itäisen pitkän puolen keskipaikoilta

nousevat luhdinkäytävälle, sisushuoneet paljaine hirsiseinineen, joille

juhlatilaisuuksissa ripustettiin seinäpaperit -- kaikki on samanlaista

kuin ennenkin. Yksityisten miesten rakkaus se on tämän ikivanhan

muistomerkin -- ja se ei ole muistomerkkinä ainoastaan Taalainmaalle,

vaan koko Ruotsille -- yksityisten miesten huolenpito ja kulutukset ne

ovat voineet säilyttää tämän muistomerkin meidän päiviimme. Sata vuotta

sitten oli talo hoidon puutteesta joutua rappiotilaan, kun Ornäsin

silloinen omistaja, muuan kamreeri Jaakko Brandberg, pani sen kuntoon,

kuluttaen siihen 12,000 talaria kuparirahaa. Se oli suunnaton summa

verrattuna siihen, minkä kuningas Fredrik samaan aikaan määräsi samaan

tarkoitukseen.[18]

Mistä ajasta Ornäsin päärakennuksen ikä on laskettava, sitä ei

kuitenkaan aivan varmasti voi päättää. Kuitenkin voi erehdystä

tekemättä otaksua, ett'eivät ne hirret, jotka vielä ovat näissä

seinissä, Engelbrektin päivinä olleet kannallaan, niin kuin sanotaan,

jos kohta ei tahdokkaan otaksua oikeaksi vuotta 1397, joka vuosiluku on

piirretty muutamaan niistä.

Tähän aikaan, eli keväällä 1433, omisti Hannu Djäkn Ornäsin

vaskisulattoineen ja alustatiloineen. Hänen sanotaan, vaikka väärin,

olleen ulkomaalaista sukua, joka Albrekt kuninkaan aikana oli tullut

Ruotsiin. Hänen sukunsa on näet Suomesta peräsin, jossa se oli sekä

rikas että arvossapidetty. Kaksi veljestä tätä sukua asui näihin

aikoihin tässä seudussa, mainittu Ornäsin Hannu ja Grängshammarin

Greger, Tunan pitäjässä.

Ornäsin Hannu omisti myöskin (nykyisessä) Säterin pitäjässä olevan

Jönsin-sulaton ja häntä sanottiin tavallisesti Jönsin-sulaton Hannuksi.

Hän oli voimakas ja synnyinmaatansa rakastava mies tämä Jönsin-sulaton

Hannu, ja jos emme ole tavanneetkaan häntä missään edellisessä

tilaisuudessa, jolloin on ollut kysymyksessä kaiken sen pahan

korjaaminen, millä ulkomaalaiset voudit maata kiusasivat, niin syynä

siihen on ollut se, ett'ei hän ole ollut kotonansa, vaan matkalla

Tivedenin seuduille, jossa hänellä oli ystäviä ja josta hän oli

aikeissa ostaa maata.

Eerikinjuhla-päivänä myöhään iltasella hän ratsasti kartanonsa,

Ornäsin, portista sisään. Hänellä oli vieras mies mukanansa. Molemmat

olivat harvasanaisia, ja kun heidän tullessaan tupaan Hannun vaimo

tervehtien meni miestänsä ja vierasta vastaan, niin hän selvästi

huomasi, ett'ei kaikki ollut, niin kuin olla olisi pitänyt. Molemmat

miehet katsoivat synkästi, melkein tuimasti eteensä ja Hannu tuskin

vastasi vaimonsa ystävälliseen tervehdykseen. Ylimalkaan ei siihen

aikaan pidetty ulkonaista käytöstä niin tarkalla, asiain sisäistä

puolta katsottiin enemmän. Jos sydän oli hyvä, niin sai kaikki muu olla

miten taisi. Mutta jos sydän oli paha, niin silloin eivät mitkään

korupuheet, eivät mitkään hienot ja sulavat eljet eli, kuten sanomme,

sovinnaiset tavat voineet sitä miestä tai naista, jonka povessa se

sykki, tehdä mieleiseksi tai siedetyksi. Siitä johtui jonkunlainen

ulkonainen tylyys ja suoruus, sekä arkisin että pyhäisin, mutta sen

alla piili säveyttä ja voimaa ja uskollisuutta. Varmaankaan ei

haittaisi aikakauttamme, jos sillä olisi vähän enemmän tuota samaa

sydämen säveyttä, jota muinoin nähtiin niin runsaasti.

Kohta miesten tultua huoneeseen tuli vaaleakiharainen poika

juoksujalassa sisälle; hän saattoi olla noin 10 vuoden vaiheilla.

Ankaran isännän kasvot kirkastuivat, kun hän näki pojan, joka

reippaasti juoksi häntä vastaan. Hän laski kätensä pojan kiharaiselle

päälaelle ja sanoi:

"Jumala sinua siunatkoon poika; osaatko jo leivon lennosta ampua?"

"Ei siihen enää pitkää aikaa ole, sen minä lupaan", vastasi poika.

"Joudu sitten, Stig, Ruotsi tarvitsee jänteväkätisiä ja tarkkasilmäisiä

miehiä!"

Vieras, joka oli tullut Hannun seurassa, otti poikaa leuvan alta ja

katsoi häntä kauvan sanaakaan sanomatta. Pikku Stig katsoi rohkeasti

vierasta silmiin.

"Ainoako poika tämä on?" kysyi vieras.

"Ainoa elossa oleva", vastasi isäntä.

"Ja sinä näytät minusta siltä", jatkoi vieras puoleksi pilalla puoleksi

todella pojalle, "että uskallat käydä kiistaisille aikasi kanssa..."

"Sen tahdonkin tehdä", vastasi poika, "niin totta kuin nimeni on Stig

Hannunpoika."

"Pidä sanasi, poika", tarttui isä puheeseen, "ne ajat eivät ole

kaukana, jolloin saa mitellä miekkoja. Niin totta kuin Jumala minua

auttakoon, minua haluttaisi jo tänä yönä alottaa..."

"Sanoitpa sanan, Hannu, minä olen valmis, milloin vaan tahdot. Häpeäksi

käy miehille rääkkäyttää itseänsä kuin järjettömiä luontokappaleita.

Minusta kuitenkin näyttää olevan aikaa vielä huomenna varhain ja

tarvinnet kai aikaa palvelijoittesikin valmistamiseen."

"Niin oikein, huomenna varhain lähdemme... Täällä täytyy tarmokkaasti

toimia, ja jos voutia tanssiminen haluttaa, niin kyllä me hänelle

semmoisen sävelen soitamme, ett'ei hän meitä ole hevillä unhottava."

Ornäsin isäntä hieraisi käsiänsä vastakkain ja astuskeli levottomasti

edes takaisin huoneessa.

Tällä välin aukeni ovi ja vieras nuorukainen astui sisälle. Hannu

pysähtyi kävelystään nuorukaisen eteen ja katsoi häneen tuimasti.

"Teidän luvallanne, Jumalan rauhaa", sanoi nuorukainen ja pyyhkäsi

pyöreän hattunsa päästään.

"Kuka olet, mies, ja millä asialla?" tiuskasi Hannu hänelle.

"Tulin tänne iltapäivällä Vartiovuorelta", vastasi renki. "Olen

ratsastanut edeltäpäin tuoden hevosia Engelbrekt Engelbrektinpojalle ja

hänen aseenkantajalleen Herman Bermanille."

"Hyvä, hoida niitä hyvästi eläkä säästä apetta, renki! Löytynee kai

vielä kappa, parikin kauroja ystäväni Engelbrektin hevosille. Pidä

huolta itsestäsikin! -- Minnekkä on isäntäsi menossa?"

"Kaukaa lienet kotiisi saapunut", vastasi renki, "kun et tiedä, mitä jo

joka mies seuduillamme vähin tietää, että Engelbrekt aikoo matkustaa

kuninkaihin kantamaan voutia vastaan."

"Kuninkaihin!" huudahtivat molemmat miehet yhdestä suusta.

"Se päätös tehtiin tänään aamupäivällä", selitti renki, "mutta koska

vouti tahtoo virittää ansoja hänen tiellensä, niin sen tähden..."

"Jumalan kirous sille hetkelle, jona vouti uskaltaa satuttaa kätensä

siihen kunnon mieheen. Niin totta kuin nimeni on Hannu Djäkn ja kuin

tahdon vaakunaani kunnialla kantaa, niin totta ei se konna ole kuuleva

kukon kiekumista kauvempaa kuin Engelbrektkään. Mutta kerro kaikki mitä

tästä tiedät. Minä tulen pitkältä matkalta ja olen jo kotvan ollut

kotoa poissa. Käy istumaan, nuorukainen ... vaimo, kaada tuopillinen

olutta miehelle!"

Ja miehet kävivät istumaan ja nuorukainen alkoi kertoa, mitä viime

tapahtumista tiesi: niistä viidestä miehestä, jotka vouti oli

savustanut hengiltä, niistä verisistä kiskomisista, joiden kautta vouti

oli ryöstänyt rahvaalta kaikki mitä sillä vähänkin arvokasta oli, sekä

siitä, miten talonpojat tämän johdosta olivat siellä täällä pitäjissään

pitäneet kokouksia ja päättäneet valita itselleen johtajan. Myöskin

selitti hän juurtajaksain aamupäiväisen kokouksen päätöksen ja mainitsi

mitä Engelbrekt oli sanonut, ja että koossaolleet miehet olivat sen

hyväksyneet.

Sisälläolijat kuuntelivat tarkasti rengin puhetta, mutta nuo molemmat

miehet näyttivät vaan töin tuskin saattavan hillitä sitä myrskyä, joka

yhä yltyen näkyi riehuvan heidän kulmakarvojensa alla. Rengin lakattua

puhumasta jatkui äänettömyys huoneessa, niin kuin hetkisen kestävä,

tukehuttava tyven tapaa käydä rajuilman puhkeamisen edellä. Mutta

paljon väkeä oli sinä iltana liikkeessä teillä ja poluilla. Juuri kun

Ornäsin isäntä aikoi avata suunsa, kuului rajuja askelia eteisestä ja

kohdastansa sen jälkeen temmattiin ovi auki, mutta niin rajusti, kuin

tulijan henki olisi ollut kysymyksessä.

Tulija oli pitkä harteekas dominikaanimunkki. Hänen terävät silmänsä

saivat pian sisälläolijat katsotuiksi ja pysähtyivät Engelbrektin

palvelijaan, joka taas puolestaan näytti hyvin tuntevan munkin.

"Jumalan rauhaa, Hannu Djäkn!" sanoi tämä, "hevoseni kaatui tässä

lähellä ja minä aioin pyytää sinulta toista, mutta nyt, arvelen ma, en

tarvitsekkaan pyytää. Sinulla, Pekka, on täällä kaksi Engelbrektiä

varten, minä otan niistä toisen."

Renki katsoi hämmästyneenä munkkiin eikä saanut sanaakaan suustansa.

"Mikä sitten on hätänä", kysyi Hannu Djäkn, "onko itse paholainen

kintereillänne, hurskas isä, koska ajatte, niin että hevoset kaatuvat.

Jos taisteluun miestä tarvitaan, niin luottakaa minuun ja myöskin tähän

Pietari Ulvinpoikaan Vermlannista, me tahdomme molemmat seurata teitä!"

"Kiitos, kiitos, kunnon miehet", vastasi munkki, "matkani maksaa

enemmän, kuin nyt sanoakkaan saatan ja enemmän kuin kymmenen hevosen

hinnan. Sano vaan Engelbrektille, kun hän huomenna tulee, ottaneeni

hänen toisen hevosensa ja anna hänelle omistasi sijaan. Kenties tapaan

hänet sittemmin ja voin antaa hevosen takaisin. Jumalan rauha olkoon

teille!"

Näin sanoen munkki läksi huoneesta ja riensi kartanolle. Miehet

seurasivat häntä kuitenkin, koska heidän oli vaikea käsittää tätä

munkin lentoretkeä; hän kun oli jo vanha mies eikä kaiketi harjaantunut

istumaan hevosen selässä. Kartanolle tultuansa he kuitenkin näkivät

munkin taluttavan ulos toisen mainituista hevosista ja viskautuvan

satulaan sellaisella notkeudella ja voimalla, ett'ei kukaan

olisi voinut uskoa hänessä siihen miestä olevan. Seuraavassa

silmänräpäyksessä hän oli hävinnyt ja tuon nopean hevosen kavionkopse

tuntui etenevän maantielle päin.

"Tuo munkki on istunut hevosenselässä ennenkin, vaikka onkin munkki",

sanoi silloin Hannu, "mutta jos mielesi on kuin minun, Pietari

Ulvinpoika, niin menemme maantielle kävelemään. Veri kiehuu suonissani,

minä en voi mennä levolle!"

"Entä huominen aamutyömme?" kysyi Pietari Ulvinpoika.

"Ellen erehdy", sanoi Hannu, "niin tänä yönä on käymässä ajo, joka on

suuremman arvoinen kuin tuumaamamme huomisaamun tehtävä. Käsken

kuitenkin palvelijani laittautumaan valmiiksi, sitten saa Engelbrekt,

kun huomenna tulee, päättää asian."

Hannu Djäkn meni sen jälkeen palvelijain tupaan, joka oli erityisessä

rakennuksessa, avasi oven ja antoi siellä oleville miehille käskyt,

jonka jälkeen hän ja vieras jatkoivat kulkuansa maantielle päin, joka

vähän matkaa alapuolella Ornäsiä kulki Torsångiin. Jonkun matkan päässä

seurasi Engelbrektin renki. Myrsky kulki tuimasti rajuten halki seudun,

mutta kuu paistoi kirkkaana taivaalta.

Päästyänsä maantielle he kääntyivät vasemmalle. He eivät kuitenkaan

olleet ehtineet pitkälle, ennen kuin kavioin kopinaa taas kuului

korviin. He pysähtyivät kuuntelemaan. Ääni kuului pohjoisesta päin ja

selveni hetki hetkeltä, sillä tuuli kävi pohjoisesta ja toi äänen

mukanansa. Sieltä oli siis ratsastaja lähestymässä.

"Useampiakin näyttää tänä yönä ratsastavan etelään päin

Vartiovuorelta", tuumaili Pietari Ulvinpoika.

"Mutta jos tällä, joka nyt on tulossa, on sama matkanmäärä kuin

munkilla", virkkoi Hannu Djäkn, "niin näyttääpä hän tulevan

myöhänlaiseen."

"Ei hän näytä pitävän niin suurta kiirettä kuin munkki", vastasi

Pietari Ulvinpoika, "mutta kovemmin hän kuitenkin näyttää ajavan kuin

se, joka vaan pyrkii kotiin myrskyä pakoon."

"Vaikkapa niinkin olisi, kuin sanotte", virkkoi renki, "että sillä

ratsastajalla, joka lähenee, olisi sama matka kuin isä Johanneksella,

ja vaikka hän tietäisi tämän olevan hänen edellänsä, niin hän ei

kuitenkaan koskaan häntä saavuttaisi. Isä Johannes otti Herman Bermanin

hevosen ja Brandin laista juoksijaa ei löydy kenenkään tallissa koko

Taalainmaassa, tokkopa löytynee koko Ruotsin valtakunnassakaan."

"Hevonen kyllä on hyvä, mutta kestääkö isä Johannes itse semmoista

ajoa, mikä hänellä nyt näyttää olevan mielessä?" kysyi Ornäsin isäntä.

"Siitä en tiedä mitään sanoa", vastasi renki, "mutta se vaan on varmaa,

että jotakin tärkeätä on tapahtunut minun lähdettyäni Vartiovuorelta,

koskapa isä Johannes itse on noussut ratsaille eikä ole ketään muuta

asioilleen lähettänyt."

Tällä välin jatkoivat miehet kulkuansa etelää kohti Torsångin kirkolle

päin. Mutta pohjoisesta päin tuleva ratsastaja läheni lähenemistään ja

kohta kuului kavioin kopina niin läheltä, että miehet seisattuivat

häntä odottamaan ja antaakseen hänelle tietä.

Ja ratsastaja tuli. Hänellä oli iso ja vahva hevonen, mutta itse hän

oli pieni ja hento kasvultaan. Ollessaan ihan näiden kolmen jalkamiehen

kohdalla, joista Hannu Djäkn ja Pietari Ulvinpoika seisoivat toisella

puolella tietä ja Engelbrektin renki toisella, seisautti hän hevosensa.

"Jumalan rauhaa, hyvät miehet!" tervehti hän lempeällä äänellä.

"Jumal' antakoon!" vastasivat miehet.

"Tuolla on kaatunut hevonen tien vieressä vähän matkan päässä", sanoi

taas ratsastaja, "tunnetteko sitä ratsastajaa, jolla tänä yönä on ollut

niin kiire, tai oletteko ehkä nähneet hänet?"

"Me tulemme minun talostani, tästä läheltä", vastasi Hannu Djäkn,

"emmekä ole mitään semmoista nähneet."

"Oletko sinä sitten se Jönsin-sulaton Hannu Djäkn?" kysyi ratsastaja.

"Niin, se on nimeni! Et siis ole outo näillä seuduilla?"

Ratsastaja aikaili ja hänen vilkas katseensa lensi miehestä mieheen

siinä tiensyrjässä.

"Tämän seudun", vastasi hän, "tunnen hyvästi ja miehet myöskin; jos

eläimet yhtä hyvin tuntisin, niin olisi hyvä. Jollen erehtynyt, niin

luulin kuitenkin nähneeni hevosen Engelbrektin tallissa Vartiovuorella.

Eikö siis mies, joka sillä on ratsastanut, ole poikennut teille

Ornäsiin?"

"Näillä seuduin on muitakin taloja kuin minun", vastasi Hannu Djäkn,

"ja jos hevonen on kaatunut, niin eipä mahtane miehestä olla suurta

haittaa. Minun tallistani ei ole yhtään hevosta lähtenyt siitä pitäen

kun yöllä tulin kotiin."

Nämä sanat näyttivät tyydyttävän. Hoikka ratsastaja kannusti hevostansa

ja hävisi eteläiseen suuntaan. Nuo kolme miestä jatkoivat verkalleen

kulkuansa.

"Tuo oli siis toinen", sanoi Pietari Ulvinpoika.

"Ja vielä oikeata lajia", vastasi Hannu.

"Tunsitko sitten hänet?"

"Se oli voudin väkeä, Martti nimeltään, luulen ma."

Sen enempää ei puhetta pidetty miesten kesken, vaan he jatkoivat

sanaakaan sanomatta kulkuansa Torsångin kirkolle noin puolen

peninkulman matkan. Täällä oli vierekkäin muutamia isoja kaksipyöräisiä

rattaita, täynnä kattiloita, patoja, tuoppeja, haarikoita ja

kaikenlaisia muita talouskaluja. Läheisestä tuvasta näkyi tulta

ikkunasta ja sen valo heijastui himmeänä muutamista vaskiastioista,

jotka varjopuolelta pistivät toisten tavarain seasta esiin. Rattaiden

toista puolta valaisi kirkas kuutamo. Valaistun tuvan sisältä kuului

iloisia, mutta tuon tuostakin raa'an ja hurjan naurun keskeyttämiä

pilalauluja.

Mutta tien vieressä lähellä tupaa näkyi muutamia tummia haamuja,

puolittain puiden riippuvien oksain peittäminä, ja jollei myrsky olisi

raivonnut niin ankarasti ja virran kohina ollut niin kova, niin olisi

luullut kuulevansa haamujen joukosta raskaita, sydäntäsärkeviä

huokauksia. Noita kammostuttavia ääniä saattoi pitää myrskyn ja virran

yhteisenä valituksena, jonka ne tuon iäkkään temppelin juurelta

lähettivät ylhäiselle armahtajalle ikään kuin tulkiten maallisen elämän

surkeutta, koska ihmiskieli vaikeni.

"Nuo pedot näyttävät toki saattaneen ihmisparat katon alle yöksi",

sanoi Pietari Ulvinpoika synkästi katsellen pientä tupaa.

Ytimiintunkeva, hurja parkaisu, jommoisen ainoastaan mitä kauheimmissa

tuskissa oleva ihminen saattaa päästää, kuului silloin tuiki selväksi

vastaukseksi Pietari Ulvinpojan lausumaan arveluun.

He riensivät kakki kolme puihin päin, joiden alla haamut liikkuivat ja

josta päin huokaukset kuuluivat. Hannu Djäkn ennätti ensimmäisenä

perille ja veri oli jähmettyä hänen suonissaan, kun hän taivutti oksat

tieltä ja näki, mitä niiden alla liikkui.

Joukko naisia ympäröi kalpeata ja riutunutta haamua, joka piti

käsissään äskensyntynyttä lasta ja sanoin selittämättömin katsein

kohotti sitä korkeutta kohti.

Hannu Djäknille ja Pietari Ulvinpojalle, jotka äskettäin olivat tästä

kulkeneet, oli heti selvänä, mitä tässä oli tapahtunut. Vaimojen oli

määrä juhtien sijasta vetää kuormat voudintalolle. Juhdat oli jo ennen

pantu ryöstöön; ne mitä tässä oli rattailla, olivat viimeiset

jonkinarvoiset tavarat, mitä oli löydetty lukuisista köyhistä kodeista,

joiden vaimot oli pakotettu tekemään juhtain virkaa, aivan samoin kuin

vaimot niidenkin heinäkuormain edessä, jotka Hannu kreivi näki

lähtiessään Hedemorasta pohjoiseen päin. Mutta tässä lisäsi julmuutta

vielä se seikka, että näiden vaimojen joukossa oli monta, jotka olivat

raskaina.

Täällä puiden varjossa, myrskyn mitä hurjimmin ulvoessa ja virran

aaltojen ikään kuin raivosta kuohuessa sekä valaistusta tuvasta

kuuluvan iloisen rähinän säestäessä näitä ääniä oli eräs kaikkein

uupunein heistä saanut lapsen, joka sentään oli kuolleena syntynyt.

Hänen valitushuutonsa se myrskyn pauhinan lävitse oli tunkenut miesten

korviin. Mutta eipä vaan yksin hänen huutonsa valittanut, koko hänen

olentonsa, kuollut lapsi ojennetuilla käsivarsilla, oli kuin

kangistunut valitushuuto oikeuden herralle. Yksin nuo kovakiskoiset

miehetkin heltyivät tämän nähdessään ja kyyneliä kimalteli heidän

parrassaan, kun kääntyivät pois päin.

Pietari Ulvinpoika sivalsi miekkansa tupesta ja aikoi rynnätä tupaa

kohti. Mutta Hannu tarttui häntä käteen.

"Ei, ei"; sanoi hän, "odota Pietari, minä nyt tiedän paremman neuvon.

Me otamme vaimot mukaamme ja viemme heidät minun kotiini. Tahdonpa

sitten nähdä, kuka uskaltaa ne sieltä ottaa, niin kauvan kuin Hannu

Djäkn kykenee miekkaa käyttämään. Antakaa rosvojoukon huvitella tuolla

olutkapakassa. Sitä parempi, jos he eivät tiedä, mihin heidän vankinsa

ovat joutuneet; siitä he saattaisivat saada kyllä tarpeellisen

ylimääräisen kestityksen jälestä päin."

Vaimo parat olivat kuunnelleet miesten puhetta ja olivat kaikki

nousseet pystyyn.

"Te olette ymmärtäneet oikein", sanoi hän, "tulkaa mukanani talooni.

Siellä teitä odottaa lämmin tupa ... kyllä minä seurauksista vastaan.

Mutta ei mitään hälinää, yksittäin, tästä pitkin maantienojaa ...

joutukaa."

Myöskin äskensyntyneen poloinen äiti oli ymmärtänyt miesten hyvän

tarkoituksen. Hän koetti nousta seisomaan, mutta ei kyennyt, hän vaipui

takaisin maahan.

"Ota hänet syliisi, mies", sanoi silloin Hannu ja viittasi rengille,

"minä otan lapsen ja minä tahdon olla viimeisenä miehenä tällä

retkellä."

Ja kaikki kävi, niin kuin Hannu Djäkn tahtoi. Renki kulki edellä

kantaen pyörtynyttä vaimoa, sitten toiset, yksittäin, ja viimeisinä

Hannu ja Pietari Ulvinpoika. Kaikki olivat vaiti ja myrskyn pauhina ja

virran kohina estivät sitä paitsi kuulemasta heidän askeliansa,

silloinkin kun jalat polkivat kovaa maata.

Noin tunnin perästä istuivat nuo viluiset ja nälkäiset vaimo parat

muutamassa Ornäsin talon huoneessa roihuavan takkavalkean ääressä ja

isäntä ja hänen vaimonsa kävelivät jakelemassa ruokaa ja olutta.

"Nyt saatamme nukkua rauhassa", sanoi mies sitten, kun hän ja hänen

vaimonsa olivat päässeet makuuhuoneeseensa, "tulipa tästä sitten mitä

tulikaan."

Miten olikaan, niin oli kuitenkin vaimon mieli levottomampi, kuin miltä

hän tahtoi miehestänsä näyttää. Niinpä olikin hän valveilla vielä

kauvan sen jälkeen, kuin mies oli uupunut uneen ja tämän rauhallinen

hengitys näytti pikemmin enentävän kuin vähentävän hänen huoliansa.

Vasta kotvan aikaa puoliyön jälkeen pääsi hän unenhorroksiin ja siinä

unissaan hän taas uudelleen eli viimeksikuluneet levottomat hetket.

Mutta unelmien haamut vaihtuivat kohta toisiin. Hänen miehensä ja tämän

vieras ja nuo monet vaimot haihtuivat pois ja hän oli näkevinänsä

vieraan miehen miekkaansa nojaten seisovan katselemassa hänen

poikaansa, pikku Stigiä, joka unissaan hymyili. Miehen kasvoja hän ei

oikein voinut nähdä, mutta niistä säteili valoa, joka teki ne kokonaan

lempeän ja kauniin näköisiksi. Yht'äkkiä mies kohotti vasemman kätensä,

jossa hänellä oli joku kirjelmä; kirjoitusta hän ei voinut erottaa,

mutta se paistoi kullalta kädessä. Mies laski toisen kätensä, kuin

siunaten, Stigin päähän.

Sitten hajosi se kuvaelma ja vaihtui huomaamatta uuteen, mutta yhä hän

näki miehen molemmat kädet, toisen, josta yhä säteili valoa, ikään kuin

tähti olisi siinä loistanut, toisen osottamassa erään huoneen ovea,

joka kuitenkin oli kaukana siitä huoneesta, jossa hänen poikansa oli

makaamassa. Hän katsoi sormen osottamaan suuntaan ja sitten hän olikin

jo neuvotussa huoneessa. Se oli talon pohjoispuolinen luhtihuone. Hän

ja hänen miehensä säilyttivät siellä juhlavaatteitaan. Sitä pidettiin

välistä vierashuoneena, jonka tähden siellä oli yhdellä seinällä vuode.

Silloin hän oli näkevinänsä käden tähtineen pantavan vuoteeseen,

sill'aikaa kuin toinen käsi ikään kuin viittoi makaavalle Stigille.

Mutta käden sijasta hän oli näkevinänsä vuoteessa nuorukaisen ja tähden

tuikkivan hänen sydämellään. Yht'äkkiä syntyi musta pilvi ja painui

nuorukaisen ja tähden päälle, niin että ainoastaan kaitainen valojuova

pilven reunalla oli osottamassa tähden vielä tuikkivan ja sillä välin

viittoi toinen käsi yhä kiivaammin.

Poika näytti silloin tahtovan nousta vuoteestansa, mutta hän näki

kummastuksekseen, että hän jo olikin vanha mies, vaikka lapsen hymy

vielä viipyi hänen huulillaan. Hänet valtasi kauhea levottomuus. Yhä

sakeni pilvi tähden päällä ja yhä kiivaammin viittoi käsi. Vihdoin

aukeni ovi, josta hänen poikansa piti tulla.

Eipä siitä kuitenkaan häntä tullut vaan nainen, mutta tällä naisella

oli Stigin kasvonpiirteet. Hän sanoi unissaan, ikään kuin itsekseen:

"se on Stigin tytär." Miten olikaan, hän näki naisen, jota hän sanoi

Stigin tyttäreksi, rientävän vuoteen luokse, pilvi väistyi häntä ja hän

sieppasi tähden käteensä ja kiiruhti ulos.

Ulkona oli pimeä, sysimusta yö, mutta voimakas käsi viskasi tähden

taivasta kohti, niin että se loistollaan valaisi koko Ruotsinmaan.

Mutta itse hän oli istuvinaan pilvellä ja näkevinään Ornäsin ja koko

Taalainmaan ja koko Ruotsin ja hänen rinnallaan seisoi hänen miehensä

ja heidän molempien edessä se mies, jonka hän oli nähnyt poikansa

päänpohjissa. Pilveltä he kaikki kolme näkivät sen vahvakätisen

nuorukaisen, joka sai hälvennetyksi Ruotsin maata peittävän öisen

pimeyden ja hän kuuli miehensä sanovan sille toiselle: "Sinä teit alun,

Engelbrekt; tuo on päättänyt!"

Sitten haihtui unelma taas. Ainoastaan tähti, jonka hän oli nähnyt

Engelbrektin kädessä ja nuorukaisen sydämellä, säteili yhä edelleen,

vaikka se eteni yhä etemmäksi. Ja hänen miehensä ääni, tämän

puhutellessa Engelbrektiä, kaikui yhä edelleen hänen korvissaan, kunnes

vihdoin kaikesta vaan tämä ääni jäi hänen sieluunsa tuntumaan.

Mutta se koveni, se sekautui muihin ääniin ja aseidenkalskeeseen ja

sitten hän heräsi.

Hän nousi istualleen vuoteellensa. Oli jo suuri päivä. Mutta unelma

pysyi selvänä hänen mielessään ja ikään kuin sen jatkoksi hän kuuli

samaa kovaäänistä huutoa ja vastakkain käyvien miekkojen kalsketta.

Hänen miehensä oli noussut paljoa ennen häntä ja kamala aavistus

valtasi hänet. Hän syöksähti ylös, heitti vaatteet päällensä ja

kiiruhti luhdinkäytävälle. Täältä hän muutamasta pienestä ikkunasta

katsoi kartanolle, jossa hän näki kauhean näyn.

Ainakin kymmenen miestä, jotka hän punaisista ja viheliäisistä puvuista

tunsi voudin väeksi, piiritti hänen miestänsä ja vierasta, joka

edellisenä iltana oli taloon tullut. Miekat oli paljastettu ja iskuja

sateli taajaan, mutta vielä olivat nuo kaksi voittamattomina.

Hän päästi epätoivoisen huudahduksen ja riensi alas kartanolle.

"Miestentuvalle, vaimo!" huusi silloin hänen miehensä hänelle vastaan,

"nuo koirat ovat teljenneet oven!"

Ajatuksen nopeudella kiisi hän pihamaan poikki miestentuvalle ja hänen

onnistui jonkun verran ponnisteltuaan saada ovi auki. Mutta siellä

sisällä hän tapasi miehet sidottuina, ja ennen kuin hän oli saanut

heidät irroitetuiksi, kului vielä joku hetki.

Tullessaan ulos kartanolle näki hän miekaniskuja yhä vielä jaeltavan,

mutta samalla kaksi miestä juoksujalkaa järveltä päin tulevan

taistelevia kohti.

"Engelbrekt!" huudahti hän ja pani kätensä ristiin ilonvälähdyksen

kirkastaessa hänen silmiään.

Engelbrektillä -- sillä hän se oli -- oli muassaan kookas, roteva mies,

jonka hiukset ja parta olivat harmaat kuin jää. Tämä heilautteli

kädessään isoa puunuijaa, ja ennen kuin hän tuvasta saamansa väen

kanssa ennätti perille, oli taistelu jo melkein lopussa. Kolme miestä

oli kaatunut tainnuksiin jääkarhun nuijaniskuista, kaksi hänen miehensä

ja Pietari Ulvinpojan miekaniskuista, neljä pakeni eri haaroille, mutta

nämä saavutti hänen väkensä kiinni.

Viimeinen voudinväestä, hänkin iso ja roteva mies, seisoi Engelbrektin

edessä ja taisteli vielä. Hän näytti olevan heidän johtajansa,

hopeavitjoista päättäen, jotka hänellä oli kaulassa, ja miekkaansa hän

käytteli niin taitavasti, että Engelbrektinkin, joka kuitenkin oli

tunnettu eteväksi aseidenkäyttelijäksi, näkyi täytyvän panna parhaansa

saadakseen hänen murhaavat iskunsa väistetyiksi. Nähtävästi hän koki

tehdä vastustajaansa vaarattomaksi tarvitsematta iskeä häneen

kuolettavaa haavaa. Mutta tämä näytti suututtavan voudinmiestä ja hänen

iskunsa taajenivat taajenemistaan.

Silloin välähti teräase salamana ja voudinmies oli aseetonna. Hänen

miekkansa virui kappaleen matkaa syrjässä ja välkkyi nousevaa päivää

vasten.

Engelbrekt pisti miekkansa tuppeen ja kääntyi sitten Hannu Djäknin

puoleen, joka tuli häntä vastaan.

"Sepä kuuma puhdetyö", sanoi hän ja pusersi Ornäsin isännän kättä,

"voudin palvelijat eivät näy kuuluvan ystäviisi, Hannu Djäkn... Hae

miekkasi, mies", hän puhutteli näin sanoen miestä, jolta hän oli lyönyt

aseen kädestä ja joka käsivarret ristissä seisoi tuijottaen häneen,

"hae miekkasi, sinä pitelet sitä kuin mies, mutta parempi olisi, jos

sen säästäisit parempiin taisteluihin. Tässä on rauhallisia miehiä,

joiden kimppuun on hyökännyt heitä lukuisampi vihollinen ja tällä

vihollisella on sen miehen värit, joka voutina hallitsee Vestmanlantia

ja Taalainmaata. Sano, mies, mitä tällä taistelulla tarkoitat?"

"Voudin käsky!" vastasi mies, "me kuljetimme kuninkaan veroa

Borganäsiin, kun nämä Ornäsin miehet ottivat meiltä juhtamme. Olen

vaatinut niitä takaisin, ja kun niitä ei ole annettu, olen tahtonut

ottaa ne väkisin. Siihen on minulla oikeus voudin nimessä."

Engelbrektin katse synkistyi näistä sanoista ja hän loi Hannu Djäkniin

kysyvän katseen. Tämä viittasi häntä tulemaan mukaan ja molemmat

menivät siihen rakennukseen, johon vaimoille oli tehty leposijat yöksi.

Kului muutamia silmänräpäyksiä, ennen kuin he palasivat. Hannu Djäkn

oli sillä välin lyhykäisesti tehnyt selon kaikesta, mitä oli

tapahtunut, ja hän puhui vielä heidän taas lähestyessään kartanolla

olevaa vierasta.

"Ja nyt, Engelbrekt ystäväni", sanoi hän heidän juuri pysähtyessään,

"nyt tiedät kaikki, nyt olkoon sinulla valta määrätä!"

Engelbrekt oli pari sekuntia vaiti ja tällä ajalla hälveni tuo synkkä

pilvi hänen kasvoiltaan.

"Olisin tehnyt niin kuin sinä, Hannu Djäkn", sanoi hän sitten, "ja

olenpa varma, että sinäkin nyt tahdot tehdä niin kuin minä, koskapa

jätät minulle täällä määrääjävallan. Anna taluttaa esiin juhtasi, yhtä

monta kuin on rattaita tuolla kirkon luona!"

Kaikki katsoivat kummastuksissaan Engelbrektiin, mutta isäntä viittasi

väellensä ja kohta nähtiin hevoset talutettavan tallista. Ne tuotiin

siihen, missä Engelbrekt seisoi.

"Kuule nyt sanani ja kaikkien tässä koolla olijain", sanoi Engelbert

kääntyen samalla voudinmieheen, jolla oli hopeakoristukset, "ja tämä

sanamme tulee sinun kertoa voudille. Nuo vaimo parat, jotka nämä kelpo

miehet, Hannu Djäkn ja Pietari Ulvinpoika, ovat pelastaneet kurjasta

äkkikuolemasta, tulevat Jumalan nimessä Ornäsistä palajamaan koteihinsa

ja kuninkaan vero heidän muassansa, vaikka Hannu Djäknin juhtain

vetämänä. Sillä ne, joita te juhdiksi sanotte, ovat ihmisiä ja

ryöstösaalista on se, mitä te kutsutte kuninkaan veroksi. Mutta jos

asianlaita on toisin, niin se on kunniallisten miesten valalla

käräjissä toteen näytettävä, niin kuin laki käskee. Siksi menen minä,

Engelbrekt Engelbrektinpoika, takuuseen sekä juhdista että verosta."

"Ja minä myöskin", lisäsivät perättäin Hannu Djäkn ja Pietari

Ulvinpoika ja hyväksymishuuto kajahti läsnäolijoiden joukosta.

"Kas tässä, mies", jatkoi Engelbrekt, "tässä on sanottavamme voudille;

mene nyt matkoihisi."

Mies kääntyi lähtemään. Hänellä oli komea vartalo ja hänen

kasvonpiirteensä olivat miellyttävät, mutta hänen silmissään piili

jonkinlaista viekkautta ja häjyyttä, joka herätti epäluuloa ja

vastenmielisyyttä. Engelbrekt katsoi tuimasti mieheen. Hän näytti

muistuttelevan, missä hän ennen oli nähnyt samat kasvot. Yht'äkkiä

hänen katseensa kirkastui ja hän astui miehen eteen, joka nyt seisoi

toisten ympäröimänä.

"Maunu!" sanoi Engelbrekt ja otti kiinni hopeavitjoista, joissa riippui

pieni kultakoriste, "Maunu ... kuinka pitkälle aiot jatkaa sokeata

raivoasi? Paljon on rikottu, mutta ei vielä kaikkea..."

Mies loi Engelbrektiin katseen, jossa hämmästys ja viha taistelivat

vallasta. Mutta ennen kuin Engelbrekt oli ennättänyt puhua loppuun,

riuhtaisihe hän irti ja syöksähti kuin kesytön eläin pois pihamaalta ja

toiset voudinmiehet seurasivat sitten vähitellen häntä.

Mielikarvautta ilmeni Engelbrektin kasvoista hänen katsellessaan pois

rientävää ja sitä näkyi vielä silloinkin, kun hän seurasi Hannu Djäkniä

arkitupaan. Nyt hän sai täyden selon kaikesta, mitä oli tapahtunut

Ornäsin isännän kotiintulon jälkeen: molemmista ratsastajoista, joilla

oli ollut niin kiire etelään päin; vaimo paroista, jotka myrskystä ja

yökylmästä olivat päässeet taloon, ja vihdoin, kuinka isäntä oli

herännyt meluun voudinpalvelijain tultua vaatimaan takaisin noita

onnettomia.

Engelbrekt taas ei ollenkaan kummastellut munkin käyttäytymistä eikä

sitä, että hän oli vienyt Hermanin hevosen.

"Hän mahtanee tästä matkasta tietää enemmän kuin minä", virkkoi hän

vaan, samalla vastaukseksi miesten kysymyksiin, miksi hän tuli yksin,

tehden selkoa, kuinka surullisesti Eerikinjuhla hänelle yksityisesti

oli päättynyt. "Ajakoon nyt isä Johannes", niin hän lopetti, "sillä

hevosella aina kotiin Vartiovuorelle takaisin. Monta päivää on

pyörähtävä, ennen kuin reipas Hermanini sitä tarvitsee, jos

milloinkaan."

Närkästystä ja vihaa leimahteli kaikkien katseista heidän kuultuaan

kertomuksen tapahtumasta ammattikunnan kokouksessa ja Hannu Djäkn löi

nyrkkinsä tammiseen pöytään, niin että aamiaista varten asetetut

lautaset hyppivät. Ei edes pikku Stigkään, joka samalla kertaa ilmautui

ovelle, voinut hymyilyllään saada myrskypilveä isänsä otsalta

poistumaan. Engelbrektin katse kirkastui, kun hän näki tuon terveen ja

tanakan pojan. Hän kohotti hänet ylös ja suuteli häntä, laski sitten

kätensä pojan kiharaiselle päälaelle ja osotti toisella kädellään

pohjoispuoliseen vierashuoneeseen päin.

Äiti liitti silloin kätensä ristiin. Varmaankin hän ajatteli silloin

untansa. Saattoi sen myöskin vaikuttaa se kauhea teko, jonka hän äsken

oli kuullut kerrottavan. Siten käsittikin sen Engelbrekt, joka sen

tähden tahtoi johtaa hänen ajatuksiansa hauskempiin asioihin.

"Tuolla ylhäällä hänet viimeksi näin", sanoi hän, "viime vuonna

juhannuksena. Ja teillä on kunniaa kummipojastani. Pidä varasi, Stig,

että sinusta tulee väkevä kuin isäsi ja säveä ja hyvä kuin äitisi.

Silloin voit ajan pitkään jotakin toimittaa Ruotsinmaan hyväksi."

Poika suoristihe miehekkään näköiseksi ja katsoi Engelbrektiä tuimasti

silmiin ja Engelbrekt hymyili taputellen hänen kiharaista päätänsä. Sen

jälkeen hän nousi ja lähestyi Hannua heittääkseen hyvästit ja

lähteäkseen.

"Sinä et kai mene alas Lödöseen päin, Engelbrekt?" kysyi Hannu Djäkn.

Saattaisi, näet, yhtä hyvin sieltä kuin Tukholmastakin päästä

kauppalaivoilla Köpenhaminaan.

"En, matkani pitää Tukholmaan päin."

"Sepä paha, muutoin saattaisit saada vielä enemmänkin kuninkaan

korville saatettavaksi. Kotimatkallani Länsigötinmaalta ajoin

Agneholman linnan ohitse ja saatan tuoda tuoreita terveisiä kuninkaan

voudilta, Otto Thorbjörninpoika Stutilta."

"Vai niin, olitko puheissa hänen kanssansa?"

"En, en, kautta Vapahtajan viiden haavan, en puhellut hänen kanssansa,

mutta kuulin sitä enemmän hänestä puhuttavan, ja minkä verran näin, se

todisti täydellisesti todeksi, mitä hänestä sanottiin. Hän ei ole

meidän voutia paljoa huonompi julmuudessa. Vähän toisenlaista se vaan

on."

Kunnon Hannu Djäkn näytti joutuvan haltijoihinsa jo mainitessaan, mitä

oli nähnyt. Hänen äänensä vapisi ja käsi tapasi suonenvedontapaisesti

miekan kahvaa.

"Tiedätkö Gullspång-joen kidutuksen, Engelbrekt, sano, tiedätkö sen?"

huudahti hän ja hänen silmänsä säihkyivät tulta, ikään kuin hän olisi

ollut paljastamassa miekkaansa ystäväänsä vastaan. "Näetkös, minä

tunnen sen, minä, olen sen itse nähnyt."

"Kahta Gullspång-joessa olevaa kiveä sanotaan sillä nimellä", ilmoitti

Pietari Ulvinpoika, jolla itsellään oli työtä hillitä närkästystään

tätä nimeä mainitessaan.

"Olen kuullut paljon puhuttavan Otto Thorbjörninpojasta ja hänen

julmuuksistaan", puuttui puheeseen Engelbrekt, "mutta en koskaan ole

kuullut silminnäkijäin puheita. Puhu sentähden, mielelläni kuuntelen

teidän sanojanne, sillä olette itse nähneet, mitä kerrotte."

"Ratsastin siitä ohitse, tässä viime lauvantaina", jatkoi Hannu Djäkn.

"Päivä oli mailleen menemässä linnalle tullessani ja sen valossa näin

kivellä kaksi alastonta yhteensidottua ihmistä. Ne olivat jo kuolleet

ja muutamia rääkkyviä korppeja lenteli kiven ympärillä. Siinä oli isä

poikineen, jotka olivat aikoneet samaa, mitä sinä nyt aiot, Engelbrekt;

he olivat aikoneet lähteä kuninkaihin valittamaan."

Suurella vaivalla oli tuo vahva mies saanut levollisesti nämä sanat

sanotuksi, mutta ikään kuin vahinkoansa korvatakseen joutui hän taas

siihen määrään tunteittensa valtaan, että hänen täytyi nostaa käsi

silmilleen ja melkein nyyhkytykseltä kuuluva huokaus tunkihe hänen

rinnastaan.

"Tuo vanha talonpoika", jatkoi hän sitten, "oli isäni naapuri ja ystävä

ja poika oli ystäväni; minä olin hänelle henkeni velassa, sillä hän on

kerran pelastanut henkeni ja nyt he molemmat olivat siinä petojen

saaliina. Kirous ja tuho noille ulkomaalaisille voudeille!"

"Amen!" sanoi Engelbrekt ja tarttui ystävänsä käteen. "Mutta usko

minua, Hannu Djäkn, heidän päivänsä ovat luetut, olipa sitten

Gullspånginkidutusta minun tielläni tai ei ... heidän päivänsä ovat

luetut."

Vähän aikaa sen perästä istui Engelbrekt ratsunsa selässä ja ratsasti

pois Ornäsistä. Juuri tullessaan maantielle kohtasi hän vanhan Uivin

isoine nuijineen. Ukko oli nojallaan erästä kiveä vasten ja näytti

odottelevan isäntäänsä.

"Etkö siis tahdo vanhusta mukaasi, Engelbrekt?" kysyi hän, kun

Engelbrekt pysähtyi hänen eteensä.

"En, Ulvi ystäväni, sinun tulee hoitaa taloa ja kotia, sinun ja isä

Johanneksen!"

"Olethan sekä yöllä järvellä että äsken täällä taistelussa noiden

roistojen kanssa nähnyt, etteivät ukon käsivarret ole kangistuneet.

Isäsi ja minä olimme kuin veljekset, ja jos sinulle mitä tulee enkä

minä ole muassasi, kuinka olen sitten kohtaava isääsi kerran..."

"Vaikkapa niinkin kävisi, Ulvi, niin mitäpä siitä? ... olenhan ennen

sinua isäni luona..."

"Jää hyvästi sitten", sanoi ukko ja nosti nuijan olallensa, "ja Jumala

sinua siunatkoon, Engelbrekt!"

Engelbrekt pusersi ystävällisesti vanhuksen kättä. Sitten hän ajoi

joutuisasti tielle ja kaikkosi vanhuksen näkyvistä. Ukko jäi

paikoilleen ja katsoi pensaaseen, jonka taakse isäntä hävisi, ikään

kuin olisi odottanut saavansa vielä nähdä rakkaan isäntänsä vilahtavan

esiin sen takaa. Saattoihan hän katua, saattoihan hän tulla ja viitata

kädellään, ja silloin tahtoi Ulvi olla saapuvilla.

Mutta aurinko kohosi yhä ylemmäksi taivaalle eikä Engelbrektiä

kuulunut.