P. Yrjänän ammattikunnan kokoushuone.
Nuo molemmat miehet astuivat nopein askelin alas sillalle päin ja
päästyänsä toiselle puolelle virtaa poikkesivat vasemmalle, nousivat
vähitellen harjun rinnettä loitolta sivuuttaen kauppamiesten puodit ja
jatkoivat sitten kulkuansa pientä kappelia kohti. Myrsky oli yltynyt ja
alkoi sataa. He näkivät kaukaa tulia voudintalosta ja päästyänsä
kappelin kohdalle paistoivat myöskin kokoushuoneen tulet heille
tervetulijaisiksi. Se sijaitsi kappelin vierellä kohottaen pientä
torninhuippuansa korkeutta kohti ja näytti pieneltä lapselta vanhemman
sisarensa rinnalla, jona vanhaa kappelia kyllä saattoi pitää.
Tätä suhteellisuutta ei saa pitää ainoastaan ulkonaisena ja
satunnaisena, sillä ylimalkaan oli olemassa todella sisällistäkin ja
oleellista yhteyttä kirkon ja ammattikuntain kesken.
Molemmat olivat rauhan koteja ja tukia, kirkko ylävämmällä paikalla,
ammattikunnan huone taas ikään kuin keskellä maailman melskettä. Kirkko
oli se suuri kallio, jolle risti oli pystytetty, veljeshuone
äärimmäinen esikartano rauhan temppelissä. Jälkimmäistä kävi suojuksena
siirtäminen väkivaltaa ja rikoksia vastaan; se muodosti tosin vaan
ulkovarustuksen, mutta jonkun pyhimyksen nimi pyhitti sen.
Mutta ammattikuntain tarkoituksena ei ollut ainoastaan ammattilaisen
tahi kauppamiehen elinkeinojen ja toimien suojaaminen ulkonaista
väkivaltaa ja häiritsevää oikeudenloukkaamista vastaan, vaan myöskin
avun ja suojan antaminen taistelussa sairautta ja köyhyyttä vastaan.
Viimeksi mainittu tehtävä olikin todenmukaisesti niiden aikaisempana ja
alkuperäisempänä tarkoituksena. Suuri oli niiden merkitys silloiseen
aikakauteen nähden. Ne työskentelivät kristillisyyden hyväksi,
levittäen rauhaa ja sovinnollisuutta raakoihin ja hillittömiin
intohimoihin, lieventäen tapoja ja kohottaen mieliä ylöspäin, alinomaa
huomauttaen ylevämpää pyrkimistä ihmisen korkeimmaksi päämääräksi.
Se ammattikunta, joka oli täällä Vaskivuoren juurella, oli pyhitetty P.
Yrjänälle. Sitä johti, niin kuin ammattikuntia ylimalkaan,
ammatinvanhin yhdessä ammattiveljien kanssa, joita oli luvultaan 12.
Sillä oli myöskin omat sääntönsä. Tämän P. Yrjänän ammattikunnan
sääntöjä löytyy vielä osa tallella ja ne valaisevat kaikista parhaiten
ammattikunnan luonteen. Ammattiveljesten piti olla sovussa keskenänsä
ja aina ensin koettaa sopia asiansa ammatinvanhimman välityksellä,
ennen kuin vetosivat oikeuteen. Jolleivät ammatinvanhin ja ne 12, jotka
ammattikuntaa johtivat, voineet ammattikunnan kokouksessa oikeutta
myöten ja ystävyydessä sovittaa riiteleviä, saivat nämä muualta
oikeutta hakea, mutta kuitenkin vasta ammatinvanhimman suostumuksen
siihen saatuansa. Joka ammatinvanhimman luvatta haastoi ammattiveljensä
kihlakunnankäräjiin tahi kuninkaan ja valtakunnan neuvoston eteen, hän
saattoi itsensä melkoisten sakkojen alaiseksi ja hänet voitiin
erinäisissä tapauksissa erottaa ammattikunnasta, jättämättä hänelle
toivoakaan päästä siihen takaisin. Samoin se, joka kahdesti
ammatinvanhimman oikeuteen haastettuna ei tahtonut hyvittää
ammattiveljeänsä. "Sellainen oli haastettava kuninkaan oikeuteen ja" --
sanotaan säännöissä -- "erotettakoon ammattikunnasta elköönkä koskaan
ammattiveljen tai ammattisisaren nimeä kantako, koska hän häpeällisesti
rikkoi ammattikunnan oikeudelle vannomansa valan."
Sama rangaistus kohtasi myöskin sitä ammattiveljeä tai sisarta -- sillä
naisiakin voitiin ottaa näiden laitosten jäseniksi -- joka ei rientänyt
veljeänsä tai sisartansa auttamaan, kun joku tätä "piteli pahoin."
Todistamassa näiden ammattikuntain vaikutusta itse tapoihin ja samalla
osottamassa viimemainittujen raakuutta ovat ne P. Yrjänän ammattikunnan
säännöissä löytyvät sakonmääräykset, jotka ovat tarkoitettuina estämään
sellaista kuin esim. vetensä heittämistä kokoushuoneeseen, seinille
tahi jonkun ammattiveljen vaatteille. Vielä suuremmat sakot täytyi sen
suorittaa, joka vihapäissään heitti vaatteet päältänsä taikka vaan
kääri hihansuunsa ylös -- siis teki meidän olojemme kannalta verrattain
vähäpätöisen hairahduksen. Mainitaanpa sellaistakin kuin naisten
lyömistä ja tukasta vetämistä itse seurustelupöydän ääressä.
Tavallisesti seisoi joukoittain köyhiä kokoushuoneen oven edustalla
odottelemassa sitä hetkeä, jolloin ammattikunnan toimitsijamiehet
tulivat heille juomasarvista tai astioista jakelemaan olutta
juotavaksi. Toimitsijamiehiksi sanottiin niitä, jotka pitivät
ammattikunnan kokouksissa huolen ruoasta ja oluesta ja ylimalkaan
kaikesta, mitä tarvittiin. Toimitsijamiehenä olemisen velvollisuus
määrättiin vuoron mukaan ja sen täytyi maksaa sakkoja, joka käskyn
saatuansa kieltäytyi.
Kun Engelbrekt ja Herman saapuivat eteisen portaiden eteen, niin he
näiden sivulla, kivijalan vieressä, näkivät ikään kuin pari tulista
hiiltä hehkuvan ja näiden takana mustan möhkäleen, jota kuitenkin töin
tuskin saattoi maasta erottaa.
"Luulinpa olevamme ensimmäiset", sanoi silloin Herman, "mutta Björn
Bergsman näkyykin jo olevan täällä."
He astuivat sitten sisälle kokoustupaan, jossa aivan oikein mainittu
vuoritilallinen tulikin heitä vastaan. Toimitsijamiehet olivat äsken
päättäneet työnsä, johon myöskin kuului tuvan järjestäminen ja
koristeleminen veralla ja vihreillä lehvillä sekä pöydän kattaminen.
Seinät oli peitetty punaisella veralla ja sen päälle oli kiinnitetty
kuusenhavuja ja äskenpuhjenneita koivunlehtiä suuriksi koristeiksi.
Pitkinpäin tupaa oli asetettu iso seurustelupöytä, jolle isoja
haarikoita ja juomasarvia sekä muutamia hopeakannuja oli pantu somaan
järjestykseen. Pöydän yläpäässä oli muita isompi istuin. Se oli
ammatinvanhimman sija. Hänet valittiin vuodeksi. Häntä likinnä kahden
puolen pöytää oli pienempiä istuimia niille kahdelletoista, jotka
yhdessä ammatinvanhimman kanssa olivat ammattikunnan johtokuntana.
Sitten oli pitkiä penkkejä kahden puolen pöytää.
Vähäisen matkan päässä ovenpuolisesta pöydänpäästä kulki aitaus poikki
huoneen, ja tämän aitauksen ja oven väliseen osaan salia oli seinään
lyöty koko joukko koukkuja. Ammattiveljet ripustivat näihin aseensa,
ennen kuin saivat astua aitauksen sisäpuolelle.
"Pyhän Eerikin muistomaljan juotua!" kuiskasi Engelbrekt Hermanille
heidän päästäessään miekkoja vyöltään ja ripustaessaan niitä seinälle.
Nuorukainen viittasi ymmärtäneensä tarkoituksen. Sitten he astuivat
Susipihan Björnin kanssa aitauksen sisäpuolelle seurustelupöydän
ääreen. Samalla tuli joukko ammattiveljiä ja sisaria ja niiden muassa
ammatinvanhin ja johtokunnan jäsenet. Hekin riisuivat aseensa ja seinät
tulivat täyteen kirveitä, miekkoja, väkipuukkoja ja eräänlaisia
lyhempiä miekkoja. Vähän ajan perästä oli tupa täynnä väkeä.
Ammatinvanhin ja jäsenet kävivät omille paikoilleen ja sitten muut,
sitä mukaa kuin saapuivat.
Viimeksitulleiden joukossa oli saksalainen kauppias Lydert Rosenbrygge,
joka mitä kohteliaimmin hymyillen tervehti Engelbrektiä ja sitten
huomaamatta läheni Hermania, jolla oli sijansa pöydän alapäässä. Tämä
piti enimmäkseen silmänsä luotuina Engelbrektiin eikä sen tähden edes
huomannut ulkomaalaisen rihkamakauppiaan asettuneen hänen vierelleen.
Nyt soitti ammatinvanhin kelloa ja kaikki vaikenivat. Siitä oli suuri
sakko, jos kuka tuvassa häiritsi hiljaisuutta, sitten kuin
ammatinvanhin oli vaatinut olemaan vaiti.
Ammatinvanhin oli vanha mies, mutta kasvoiltaan hyvän ja lempeän
näköinen. Hänen äänensä oli heikonpuolinen, mutta kuului hyvin yli koko
huoneen.
"Jesuksen Kristuksen rauha ja armo", sanoi hän, "olkoon kaikille
veljille ja sisarille, jotka tahtovat tätä P. Yrjänän ammattikunnan
veljeskuntaa ylläpitää ja vahvistaa ja tahtovat toisiansa keskinäisessä
sovussa ja rakkaudessa tuomita, Jumalalle ylistykseksi ja kunniaksi!"
Sillä oli kokous avattu ja ammatinvanhin määräsi nyt neljä veljeä
menemään kellariin tarkastamaan sitä olutta, joka sinä iltana oli
nautittava ja josta osa oli hankittu toimitsijamiesten toimesta, osa
oli suoritettu hairahdusten sakkoina.
Nuo neljä veljeä läksivät ja odotellessa alkoivat veljet ja sisaret
puhella keskenänsä. Mutta tänä iltana tuskin tarvittiinkaan mitään
sakkoja mielialaa aisoissa pitämään. Kaikkien ajatusten ja siis
kaikkien puhelun esineenä oli päiväntärkeä tapahtuma ja vähän väliä
kääntyivät silmät pieneen mieheen, joka istui siinä niin tyynenä ja
reippaana, vaikka hänellä oli vaarallinen retki tehtävänään.
Tuskinpa oli kuitenkaan kellään muulla pöydässäistujalla niin
huomaavaista ja kohteliasta vierustoveria kuin Herman Bermanilla.
Tosin hän näytti ensin vähän kummastuneelta ja vieläpä vastenmielisen
tunteen valtaamalta kauppiaan kääntyessä häntä puhuttelemaan, mutta
tämä mielenilmaus hävisi kohta ja hän näytti jonkinlaisella
mieltymyksellä kuuntelevan miehen puhetta. Miehellä oli hyvin selvillä
syntymäkaupunkinsa historia ja hän osasi niin oivallisesti kertoella
sen muinaisia kohtaloita ja niitä taisteluita, joita sillä oli ollut
taisteltavana ympäristönsä ruhtinasten ja herrain kanssa, että hän yhtä
paljon jo kertomistaidollaan kuin kertoelmiensa sisällöllä sai
kuuntelijat kokonaan puheisiinsa kiintymään.
Jalomielinen Herman tunsi lämmintä myötätuntoisuutta noita
vapauttarakastavia kaupunkilaisia kohtaan ja siinä menestyksessä, jolla
heidän monet taistelunsa ja kaikenlaatuiset kärsimyksensä olivat
päättyneet, oli jotakin tenhovoimaa, joka verhoonsa peitti itsensä
kertojankin. Kenties oli tulossa taisteluita vapauden ja synnyinmaan
puolesta täällä Ruotsissakin. Tässä kohden oli olemassa jonkinlaista
yhtäläisyyttä tämän suuren valtakunnan ja tuon yksinäisen kaupungin
kesken, ja tämän tunteen valtaamana ei Herman Lydert Rosenbryggeä
pitänyt ainoastaan seurusveikkona, vaan vielä paljoa enempänä; -- hän
piti tätä miehenä, joka muita paremmin kykeni palavaa vapaudenrakkautta
käsittämään.
"Saatatpa ylpeillä, Lydert Rosenbrygge, kuuluvasi kaupunkiin, jolla on
sellainen menneisyys, ja sukuun, jolla on sellaiset muistot, kuin
sinun."
"Niinpä teenkin", vastasi Lydert jonkinlaisella kainoudella, joka
kuitenkin enemmän paljasti kuin peitti, "mutta uskokaapa taikka elkää,
niin pidän yhtä suurenarvoisena sitä, että kauppamatkoillani olen
joutunut tuntemaan teidän isänmaanne."
"Ja miksi niin, Lydert kauppias?"
"Luuletteko sitten, ett'en kykene käsittämään, mitä nykyään jokaisen
Ruotsin miehen sydämen pohjassa liikkuu. Eikö se ole sellaista, jota
minun kyllä tulee ymmärtää? Jousta jännitetään sortajan pään varalle,
miekkaa tahkotaan."
Pitemmälle ei kauppias ehtinyt. Nuo neljä veljeä kohosivat kellarista
ja nyt täytettiin juomasarvet ja haarikat ja maljat, ja ammatinvanhin
soitti kelloa. Tämä tehtiin suurella juhlallisuudella. Toimitsijamiehet
kulkivat ympäri kantaen tulisoihtuja ja pyyhkeitä, sillä ensimmäinen
muistomalja oli nyt juotava. Tämä juotiin "Vapahtajan muistoksi,
Neitsyt Maarian muistoksi ja Pyhän Yrjänä ritarin muistoksi" ja
sanottiin "suurimmaksi muistoksi."
Kaikki päät paljastuivat, niin kuin oli säädetty, ja sekä sisaret että
veljet nousivat seisomaan ja lauloivat. Näiden ammattikunnan sääntöjen
rikkominen rangaistiin sakoilla, samoin jos joku juodessaan läikäytti
juomaa tai pudotti juoma-astian.
Laulun lopetettuaan ja maljan juotuaan kävi taas veljeskunta istumaan
ja siellä täällä alkoi taas syntyä puhelua yksityisten jäsenten kesken.
Näin kävi etenkin Lydert Rosenbryggen ja Hermanin kesken.
"Tiedättekö", sanoi edellinen, "kun aamupäivällä kuulin tuon jalon
vuoritilallisen puhuvan kansalle, niin johtui siitä elävästi mieleeni,
mitä monesti olen kuullut kerrottavan oman isäni esiintymisestä, kun
hän puhui syntymäkaupunkini puolesta teidän entiselle kuninkaallenne,
Albrektille."
"Albrekt kuninkaalle..."
"Niin, sen jälkeen kuin hän menetettyään Ruotsin kruunun Meklenburgin
herttuana oli joutunut kaupunkimme kanssa riitaan. Isäni oli silloin
senaatissa ja oli yksi niistä, jotka lähetettiin kuninkaan puheille
taivuttamaan häntä kohtuuttomia vaatimuksiansa alentamaan."
"Ja sekö onnistui?"
"Täydellisesti!"
"Jospa se yhtäläisyys, jonka olet isässäsi ja Engelbrektissä huomannut,
näyttäytyisi myöskin tämän toimen menestymisessä!"
"Toivokaamme, ja jollei ... onhan täällä Ruotsinmaassa miehiä eikä
ainoastaan naisia. Mitäpä on peljättavää ... ei kai Eerikki kuningas
liene ihmistä kummempi; jollei hän tahdo pitää vannomiansa valoja,
niin..."
Kauppias teki pontevan liikkeen oikealla kädellään.
"Jos näin kävisi", jatkoi hän, "niin kuin kenties tullee käymäänkin,
sillä minä tunnen kyllä Eerikki kuninkaan, minä... Tahdotteko näin
meidän kesken kuulla jotakin, Herman Berman?"
Herman katsoi kummastuneena kauppiaaseen, joka ujostelematta ja hänen
vastaustaan odottamatta jatkoi:
"Minulla on kirstullinen hyviä aseita mukanani ... olin aikonut
ne myydä, mutta kunnioituksesta sukulaiseenne, Engelbrekt
Engelbrektinpoikaan, ja kiitollisena siitä huvista, jota teidän
seurassanne tänä iltana olen saanut nauttia, tahdon tämän kirstun
jättää teille ynnä täyden vallan sitä käyttämään, kun niin tarvitaan.
Elkää ymmärtäkö minua väärin -- tätä sanoessaan hän loi silmänsä
kainosti maahan -- olen saanut paljon voittoa maassanne. Tuo pieni
kirstu... Mutta tulkaa, niin näytän sen teille!"
Herman ei tiennyt mitä hänen piti ajatella tai uskoa. Koko miehen
olento tuntui niin suoralta ja vilpittömältä, ja sitä paitsi olisi
ollut sopimatonta olla suostumatta näin auliiseen tarjoukseen, joka
johtui niin kauniista ja jalosta vaikuttimesta. Mutta vaikka kaikki
tämä olikin omiaan antamaan edullisen käsityksen kauppiaasta, niin oli
hänessä kuitenkin jotakin, joka sai Hermanin ikään kuin vieromaan
häntä. Ei tuntunut oikein saattavan katsoa häntä silmiin.
"Vielä on aikaa", jatkoi Lydert huomatessaan Hermanin miettivän, "vielä
on aikaa, ennen kuin ensi muistomalja juodaan. Voimme hyvin ennen sitä
ennättää takaisin. Pelkäsin näes voutia ja sen tähden hankin
ammatinvanhimmalta ja ammattiveljiltä luvan asettaa kirstuni
kokoushuoneen pihalle... Teidän täytyy nähdä se..."
Näin sanoen nousi kauppias seisoalleen ja astui aitausta kohti. Herman
oli kahden vaiheella, mutta sitten hänkin nousi ja seurasi.
Eteiseen päästyään he kohtasivat toimitsijamiehen, joka tuli alhaalta
kellarista.
"Jos teillä on jotakin toimittamista veljet", sanoi tämä, "niin
joutukaa, sillä kohta juodaan malja Pyhälle ristille ja Pyhän Eerikin
ja Pyhän Olavin muistolle."
"Paljoa ennen sitä olemme jälleen täällä", vastasi kauppias ja otti
Hermania kädestä.
Toimitsijamies hävisi saliin ja nämä molemmat miehet riensivät poikki
eteisen ovelle, joka sieltä vei pihalle.
Heidän kulkiessaan kappelimäelle päin antavan oven ohitse kuului
sieltä, kuin sitä olisi kolkutettu. Herman pysähtyi ja aikoi avata
oven, mutta kauppias veti hänet mukaansa.
"Myrsky se ovea tempoo", sanoi hän, "elkäämme turhanpäiten menettäkö
aikaa!"
Herman piti tätä varsin luultavana ja kohta he seisoivat pihamaalla.
Oli äsken lakannut satamasta, mutta myrsky oli yltynyt hirmumyrskyksi.
Pilvet lensivät huimaa vauhtia taivaalla ja niiden lomista paistoi kuu.
Nopein askelin astuivat miehet pihamaan poikki, kauppias edellä ja
Herman kohta perässä.
Heidän päästyänsä pihamaan reunaan, mihin kartanonasemaa ympäröivä
lauta-aita heitti synkän varjon, pysähtyi kauppias.
"Tässä se on", sanoi hän.
Herman näki jotakin maassa ja kumartui sitä lähempää katsomaan.
Samassa silmänräpäyksessä kuului kimeä, aivan kuin naisen kirkaisu
tuvan luota.
Herman käänsihe sinne päin ja näki nuoren sinisiinpuetun tytön ja hänen
vierellänsä karhun.
Mutta juuri kuin hän aikoi nousta pystyyn, sattui häneen takaa päin
tikarinpisto.
Murha-asetta pitelevä käsi näytti kuitenkin vavisseen. Kenties sama
kirkaisu ja sama näkemä oli säikäyttänyt häntäkin ja saattanut hänet
iskussaan hairahtumaan.
Kauhea mörinä, valitushuuto semmoinen, kuin murhaajan käsissä olevan
naisen, ja tähän sekaantuneena laulun sävel kokoussalista -- tämä oli
viimeistä, mitä Herman kykeni tajuamaan. Hänen mieleensä kuvastui
sekavasti, että tämä oli se laulu, joka seurasi Pyhän Eerikin
muistomaljaa, ja hän oli näkevinänsä Engelbrektin nousevan pöydästä,
mutta sitten mustui maailma hänen ympärillään. Hän vaipui maahan ja
meni tainnuksiin.
* * * * *
Voudintalossa oltiin sillä välin iloisia. Tosin oli vouti aluksi
raskaalla mielellä, mutta kreivi näytti kaikin voimin koettavan
haihduttaa niitä pilviä, jotka panivat vieraan synkälle mielelle, ja se
onnistuikin odottamattoman hyvin. Oikeastaan ei vouti niin paljoa
mietiskellyt mitään peljättävää vaaraa, vaan pikemmin sitä, käyttäisikö
hän julkisesti valtaansa ja vangitsisi sen rohkean miehen, joka
uhmaillen uskalsi tarjoutua hänen syyttäjäkseen kuninkaan edessä, vai
tekisikö sen salaisesti. Hän oli tosin tehnyt päätöksensä jo ennen
Hannu kreivin luokse tuloansa, mutta useinhan kun on kaksi keinoa
valittavana, ollaan kahden vaiheella vielä päätöksen tehtyäkin, kunnes
päätöksen purkaminen on mahdoton.
Täällä maljoja kilisteltäessä ja kreivin miellyttävässä seurassa kävi
voudille varsin helpoksi päästä selville asiastaan ja pysyä kerran
tekemässään päätöksessä, siinä näet, että hän, niin paljon kuin
mahdollista, oli välttävä kaikkea julkisuutta siinä vainoamisessa,
johon hänen täytyi ryhtyä vainoojaansa vastaan.
Ja kreivin palvelijat täyttivät maljat hyvällä viinillä ja kreivi
hymyili niin ystävällisesti ja vouti oli niin tyytyväinen, että hän
tänä iltana olisi ollut oikein kaunis, jollei tuo väijyvä katse, joka
sentään aina pysyi jälellä, olisi tuonut mieleen käärmettä, joka
herättää inhoa silloinkin, kun se mielihyvillään kiemurtelee
päiväpaisteessa.
Juuri kun vouti parhaillaan kreiville selitteli, miten siunausta
tuottava hänen hallituksensa oli näille kuninkaansa valtakuntain
syrjäisille seuduille, kuului huoneen ulkopuolelta tavaton melu ja
ääni, joka vaatimalla käski viemään jonkun voudin puheille. Kohdastansa
avautui sen jälkeen ovi ja sisälle astui kaksi voudin ratsumiestä
kuljettaen välillänsä pitkää dominikaanimunkkia.
He pysähtyivät oven suuhun, mutta heidän takaansa tuli esille
Kirjuri-Martti.
"Suokaa anteeksi, ankarat herrat", sanoi hän, "että tulemme rauhaa
häiritsemään, mutta kuninkaan palveleminen on pantava etusijaan ja tämä
mies..."
Kirjuri ei saanut sanottavaansa loppuun, ennen kuin vouti kavahti
pystyyn ja meni kiivaasti huoneen poikki ovelle, jossa munkki
käsivarret ristissä seisoi ratsumiesten välissä. Vouti silmäili munkkia
katsein, jotka tunkeutuivat alasvedetyn päähineenkin alle.
"Ha-ha-ha", nauroi hän sitten, "mitä tämä on, miksi tulet nyt tällä
tavoin luokseni, kunnianarvoisa isä?"
Munkki osotti sormellaan Marttia.
"Miten on asian laita?" kysyi vouti tältä.
"Näin paterin", vastasi Martti, "palvelijatuvan ovea kerran avattaessa
ja hän näytti minusta tahtovan sukkelasti vetäytyä takaisin. Silloin
viittasin näille miehille, jotka heti heittivät juomingit ja riensivät
kanssani ulos. Kuultuani sitten askelia täältä portailta, riensin ylös.
En erhettynyt, tuo kunnianarvoisa pateri oli siellä. Mihinkään
kysymyksiin hän ei kuitenkaan ole tahtonut antaa vastausta ja silloin
tuotin hänet teidän eteenne."
"Hyvin tehty, mies", sanoi vouti, "mutta rauhoitu, tällä kertaa
erehdyt. Jätä pateri tänne meidän luoksemme ja vie ratsumiehet mukanasi
tupaan takaisin."
Martti kumarsi ja molemmat ratsumiehet hävisivät ovesta.
"Eikö teillä ole mitään muuta käskettävää?" kysyi tuo nöyrä Martti.
"Ei, ei ole ... hyvin ovat asiat sillänsä", vastasi vouti.
"Siis tunninko perästä?"
Vouti nyökäytti myöntäen päätänsä ja sillä läksi Marttikin.
"Ja nyt, kunnianarvoisa pateri", sanoi sitten vouti tälle, "saatatte
kai kirvoittaa kielenne kantimia? Hyvä ystävä on aina tervetullut, sen
tähden en nyt kysykkään asiaanne!"
"Tahdoin vielä kerran tavata teitä", vastasi munkki, "ja hankkia varman
tiedon siitä, tokko tosiaankin aiotte seurata neuvoani. Vaara väjyy,
missä sitä vähimmin aavistatte, ja ylenkatseenne teki minut
levottomaksi."
"Kuulitteko, mitä tuo mies ennen lähtemistään sanoi ja mitä minä
hänelle vastasin?"
"Sen kuulin!"
"No niin, Martti menee lähettinäni kuninkaan puheille ja tunnin
kuluttua hän nousee ratsaille."
"Jos niin on asian laita", vastasi munkki, "niin sitten minulla ei ole
mitään enempää teille sanomista."
Voudin katse näytti tahtovan tunkea munkin aivoihin tämän seistessä
siinä käsivarret ristissä, tyynenä ja liikkumattomana kuin kuvapatsas.
Myöskin Hannu kreivissä näytti munkki herättäneen oudon tunteen. Hän
oli kavahtanut pystyyn ja ottanut askelen eteenpäin, aivan kuin olisi
aikonut mennä munkkia kohti, mutta oli äkkiä malttanut mielensä ja
istuutunut takaisin. Hänen päänsä lepäsi kuitenkin käden varassa, ikään
kuin ajatusten painamana. Mutta kuullessaan voudin sanat lähetin
laittamisesta kuninkaan luokse hän taas nousi seisomaan.
"Kuulinko oikein, vouti", huudahti hän, "aiotteko jo tänä yönä lähettää
sananviejän kuninkaan luokse?"
"Aion kyllä", vastasi tämä ja kääntyi kreiviin päin, "saattaako se
teitä ihmetyttää?"
"Ei suinkaan, vouti, ajat ovat sellaiset, että sananviejiä tiheäänkin,
luulen ma, kulkee teidän ja armollisen herramme, kuninkaan, välillä.
Mutta juuri tänä yönä..."
"Tämä pateri se sai minut siihen tuumaan. Hän tuli luokseni tänään
iltapäivällä puhumaan kanssani päivän merkillisestä tapahtumasta. Mutta
voittehan yhtä hyvin itse ... kas, tuo kunnianarvoisa isä on
hävinnyt...!"
Niin olikin. Munkki oli heti voudin käännyttyä kreiviin päin hiljakseen
avannut oven ja hävinnyt.
"Menköön", jatkoi vouti, "hänen puheensa ja vastauksensa tuntuivat
minusta kummallisilta, mutta minut hän johdatti hyville jälille ja sen
tähden pitäköön kernaasti omituisuutensa."
"Johdattiko hän teidät hyville jälille?" kysyi kreivi.
Vouti teki selkoa siitä mitä oli tapahtunut. Pateri oli sanonut, ettei
Engelbrektin matkan väkivallalla estäminen ollut paljoa hyödyttävä.
Enemmän ja paremmin oli tehoava luotettavan miehen edeltäpäin
lähettäminen kuninkaan luokse hänelle ennakolta kertomaan, mitä oli
tulossa.
"Tosin tuota aioin ilmankin kunnianarvoisan paterin neuvoa, mutta hänen
antamansa tiedot jouduttivat päätöstäni."
"Munkki sanoi halveksivanne vaaraa, ja että se teki hänet
levottomaksi..."
"Niin, niin, minä halveksin noita kurjia talonpoikia ja kaikkea mikä
heistä voi lähteä, ja minä nauroinkin tuolle saarnaajaveli paralle,
joka piti asiaa niin vakavana. Mutta hänen silmänsä kantoivat kuitenkin
vähän pitemmälle kuin minun, hän elää kansan parissa ja tuntee sen..."
"Ja senkö tähden päätitte heti, tunnin kuluttua, olin kuulevinani,
lähettää lentolähetin kuninkaalle?"
"Kuulitte oikein, jalo kreivi, tunnin kuluttua lähtee varma sanan viejä
kuninkaan puheille!"
"Aina valpas, aina onnellinen", sanoi tähän kreivi ja kohotti maljansa,
vaikka vouti, jos hän oikein olisi tarkastanut, olisi isäntänsä
silmissä huomannut jonkinlaista levottomuutta.
Vouti joi itsetyytyväisesti hymyillen maljansa pohjaan. Kreivi vaan
maistoi omastaan, mutta käski, ikään kuin vasta nyt olisi tullut sitä
ajatelleeksi, erään käsipalvelusta tekevistä palvelijoistaan pyytämään
Richissa rouvaa ja Agnes neitiä tulemaan saliin arvoisaa vierasta
läsnäolollaan ilahuttamaan. Palvelija meni, mutta tuli hetkisen
kuluttua takaisin ilmoittaen, ett'ei arvoisa neiti voinut oikein hyvin
ja ett'ei Richissa rouva voinut häntä jättää.
Kreivi nousi heti rientääkseen ulos ja pyysi voudilta anteeksi tätä
pakollista poistumista. Sen sanottuaan hän meni. Ulkokäytävässä hän
kohtasi Ruprechtin ja viittasi häntä tulemaan mukaan. Molemmat menivät
sitten sille ovelle, joka vei naisten huoneeseen. Näillä oli kaksi
huonetta. Etumaisessa ei ollut ketään. Mutta heti kreivin astuttua
sisään aukesi peremmän huoneen ovi ja Richissa rouva tuli ulos.
Hän oli kalpea ja hänen mielensä kuohuissaan, mutta kreivi ei näyttänyt
sitä huomaavan.
"Sallikaa minun pyytää teitä, jalo kälyni", sanoi hän lyhyeen ja
vakaasti, ikään kuin pitäen varsin tärkeänä, että hänen sanansa pian
käsitettiin ja että niitä yhtä pian noudatettiin, "sallikaa minun
pyytää teitä joutumaan saliin voudin luokse siksi vähäksi aikaa kuin
minun täytyi jättää hänet yksikseen."
Richissa rouva nyökäytti ystävällisesti päätänsä ja meni.
"Ruprecht", sanoi silloin kreivi, "tiedäthän missä P. Yrjänän
ammattikunnan kokoushuone on?"
"Tiedän!"
"Riennä sinne ja laita niin, että saat tavata Engelbrektiä sekä anna
hänelle tämä kirje!"
Kreivi kävi istumaan pienelle penkille lähelle erästä kynttilää, joka
valaisi pientä hopeista neitsyt Maarian kuvaa. Pyhä neitsyt näytti
katsovan häneen, mutta hän ei sitä huomannut, eikä sitäkään, että
rukousrahi oli kosteana kyynelistä. Hän otti palan paperia ja kirjoitti
sille muutamia rivejä, taittoi kokoon kirjeen ja antoi sen uskolliselle
palvelijalleen.
"Kas tässä!" sanoi hän. "On hyvin tärkeätä, että Engelbrekt saa tämän
kirjeen niin joutuin kuin mahdollista. Mutta ole varovainen, elä herätä
mitään tarpeetonta huomiota. Pidä varalla, kun Engelbrekt tulee ulos
kokoustuvasta. Ole ennen kaikkea varovainen täältä kartanolta
lähtiessäsi."
Palvelija nyökäytti päätänsä ja kiiruhti ulos. Kreivi jäi hetkiseksi
istumaan penkille, mutta hänen ajatuksensa olivat kokonaan kuninkaassa
ja voudissa ja hänessä, jolle hän äsken oli kirjoittanut.
"Onpa sentään tähdellistä", mutisi hän hiljaa itsekseen, "että kuningas
saa kuulla totuuden!"
Sitten hän nousi seisomaan ja meni takaisin suureen saliin, jossa vouti
parhaillaan Richissa rouvalle vakuutteli olojen oivallisuutta Tanskan
saarilla; siellä kun herrasmiehet saattoivat elää ja huvitella
tarvitsematta alinomaa oikeudettomilta talonpojilta kuulla muistutuksia
laista ja taaskin laista.
Tuskin oli kreivi sulkenut oven, kun hänen tyttärensä syöksähti ulos
peremmästä huoneesta. Hänellä oli yllänsä sama taivaansininen hame kuin
edellisenä päivänä Säterin kuninkaankartanossa, mutta muuta
yhdennäköisyyttä ei ollutkaan. Tämän päällä riippui irrallaan
hartioilla väljä viitta, ikään kuin surupukuun verhoamassa tuota
vaaleata olentoa. Agnes oli mitä tuskallisimmassa levottomuudentilassa.
Hänen poskensa hehkuivat ja hänen valtasuonensa tykyttivät, aivan kuin
hän olisi ollut ankarassa kuumeessa. Silmissä paloi omituinen kiilto.
Ne olivat itkeneet katkeria ja tuimia kyyneliä, mutta nyt ne olivat
kuivat, ja lujuutta ja päättäväisyyttä oli huomattavana sekä näissä
että jokaisessa noiden ihmeen ihanain kasvojen piirteessä.
Hän pysähtyi hetkiseksi Maarian kuvan eteen, heittäytyi polvilleen
rukousrahille ja kuiskivin huulin hän rukoili pyhältä neitsyeltä voimaa
ja apua.
Muistammehan edellisen päivän aamun Säterin laaksossa ja sen kauhean
tiedon, minkä Agnes siellä sai. Kun hän silloin sanoi pitävänsä huolta
nuorukaisen pelastumisesta, hän ei varmaankaan aavistanut, mitä
vastuksia tämän mutkattoman teon toimeenpanossa oli oleva. Olihan näet
vaan puhuttava Engelbrektille asiasta. Ja Engelbrekt tuli ja hän tapasi
hänet; mutta oli kuin ääni olisi tarttunut kurkkuun joka kerta kuin hän
oli aikeessa avata suunsa ja puhutella häntä.
Ihmissydän on aina tapaisensa, sykkipä se saran tai sametin peitossa;
nyt tänään samoin kuin vuosisatoja takaperin, aina ovat sen pääpiirteet
samat. Nuo selvät, alkuperäiset taipumukset, suru ja ilo, viha ja
rakkaus, kosto ja kateus ja ystävyys, ne pysyvät kaikkina aikoina
samanlaisina. Ne ovat ykseytenä moninaisuudessa, läpikäyvänä
värivivahduksena eri aikain läikkivässä väriloisteessa. Sävel saattaa
olla erilainen, mutta äänteet, jotka sen muodostavat, liikkuvat kaikki
samassa sävelikössä, ylöspäin tai alaspäin. Vielä uneksuu nuorukainen
mieluimmin taisteluita ja kunniaa, jos kohta sekä taistelu että kunnia
on toista kuin muinoin. Mutta neitosen unelma, hänen sydämensä pyhin
rukous on rauhan ja sovituksen rukousta; hän on vielä niin kuin
muinoinkin syntyjänsä rauhanimpi. Ja hänessä sellaisenaan ei ole mitään
muutosta tapahtunut. Yhtä salaisesti, yhtä huomaamatta kuin muinoinkin
versoo rakkaus hänen sydämessään ja kehittää heleät kukkalehtensä
taivasta kohti. Mutta ei ketään nykyjään enemmän kuin ennenkään ole
päästetty tutustumaan siihen pyhään salaisuuteen, milloin ensi kertaa
kukankuvusta tähtien valossa kuiskeena kuuluu nimi, vihkien immen
lapsesta naiseksi ja kohottaen elämän verhoa levittelee hänen hakevien
silmiensä eteen aavistamattomia avaruuksia, missä aamukaste vielä on
jälellä, mutta sumu hälvenee ja pelkkä päivänpaiste ja lämpö ja rauha
ovat vallalla.
Agnes rakasti Herman Hermania. Hän tuskin tiesi sitä itsekkään, taikka
hän koetti paeta itseänsä, mutta miten olikaan, niin hänen sydämeensä
oli jo Hermanin nimi uurtunut ja vaara, kuolema, joka nuorukaista
uhkasi, teki hänelle kerrassaan selväksi, että tämä Herman oli hänelle
suurempiarvoinen kaikkea muuta maailmassa. Siinäpä syy, miksi hänen oli
niin vaikea hillitä itseänsä pöydässä istuessaan Säterin luhdinsalissa,
miksi hän ei saattanut puhutella Engelbrektiä ja ilmoittaa hänelle,
mikä vaara hänen ystäväänsä uhkasi. Kuinka olisikaan hän saattanut
näyttää levottomalta nuorukaisen tähden? Sehän olisi ollut sama kuin
suoraan sanominen: Minä rakastan häntä, hänet täytyy pelastaa. Ei,
Engelbrektiä hän ei saattanut puhutella ja melkein mielihyväkseen hän
näki, ett'ei siihen tullut mitään tilaisuuttakaan, vaikka taas
toisekseen jokainen käsistä mennyt silmänräpäys kartutti tuskaa ja
levottomuutta.
Ja niinpä tosiaan olikin. Engelbrekt oli niin syvällisissä
keskusteluissa hänen isänsä kanssa, että sitä enemmän olisi
kummastuttanut kaikkia, jos hän olisi häirinnyt näitä molempia
juttelemalla vaarasta, jota he vielä lisäksi ehkä olisivat pitäneet
todistamattomana, koska eivät yhtä hyvin kuin hän tunteneet sen
ilmoittajaa. Niin kului sunnuntai ja tuli maanantai. Hän oli nyt
päättänyt olla mitään puhumatta Engelbrektille, vaan puhua sen sijaan
isällensä ja hetken aikaa hän jo sydämessään iloitsi nyt keksineensä
oikean keinon nuorukaisen pelastamiseksi. Silloin kohotti taas rakkaus
päätänsä, tämä rakkaus, jota kuin pyhäkköä täytyi salata koko
maailmalta. Ei, ei, ei hän saattanut sitä ilmaista rikkaalle
korkea-arvoiselle isällensä. Hän oli jalo ja hyvä, mutta ei koskaan, ei
koskaan ollut niin vähäpätöinen nuorukainen, kuin Herman Berman, hänen
silmissään oleva hänen tyttärensä arvoinen. Ei, ei! Eikä myöskään ollut
mahdollista koko pitkään päivään päästä sen verran isän pateille, että
salaisuuttaan ilmaisematta, olisi voinut sanoa hänelle, mikä oli
välttämätöntä.
Ja kuitenkin täytyi nuorukainen saada pelastetuksi!
Jo oli hämärä tullut. Hän saattoi voudintalosta käsin nähdä, kuinka
kynttilät ja tulisoihdut sytytettiin tuolla kappelin vierellä olevassa
rakennuksessa virran vastaisella rannalla ja siellähän oli
ammattikunnan kokoushuone, kuten hänelle oli sanottu. Hänen
levottomuutensa kiihtyi korkeimmilleen, eikä ollut ketään, ei ketään,
jolle saattoi uskoa hätänsä, ei ketään, joka saattoi pelastaa tuon
uljaan, uhkarohkean nuorukaisen, hänet, joka niin omaa etuansa
katsomatta oli altis panemaan henkensä jokaisen kärsiväisen miehen tai
vaimon puolesta, hänet, joka oli pelastanut hänet itsensä kenties
kuolemaakin kauheammasta vaarasta. Sillä hän aavisti nyt, että
hiidenvaaran onkalosta ryöstäminen oli yhteydessä vouti Juhani Walen
puheen kanssa, mikäli se koski lemmittyä, josta Herman oli
syrjäyttämässä hänet.
Hän heittihe polvilleen pyhän neitsyen eteen, hän kostutti samettisen
päänalaisen kyynelillään -- mutta pyhä neitsyt ei laskeutunut
paikaltaan auttamaan, hänen sydämensä oli kova kuin metalli, josta
hänen kuvansa oli tehty.
Silloin leimahti valoa hänen sieluunsa. "Minä pelastan hänet itse!" oli
yhtä haavaa hänelle selvänä, ainoana, mutta samalla parhaana keinona.
Ja kyynelet lakkasivat tulvimasta, vaikka silmässä paloi tuli ja sydän
sykki kuumeisena.
Hän meni perähuoneeseen, jossa Richissa rouva oli. Tämä näki selvään
jotakin tavatonta olevan tekeillä, mutta kysymyksiinsä hän ei saanut
vastausta.
"Ei se ole mitään, ei ollenkaan mitään, hurskas äiti", vastasi Agnes.
"Hevoseni on pillastunut niin kuin sinunkin siellä viidakon
läheisyydessä ja Jumalan äiti tietänee, saanenko sitä hillityksi, siinä
kaikki. Elä minulta mitään enää kysy, minä en voi vastata
kysymyksiisi."
Ja näin sanoen hän heittäytyi vanhan rouvan kaulaan ja suuteli häntä.
Tällöin se kuului kreivi tulevan etumaiseen huoneeseen. Richissa rouva
meni ulos; kohta hän kuuli isänsäkin poistuvan ja kiireesti heitti hän
päällensä väljän viitan päähineineen ja riensi ulos.
Vielä kerran hän polvistui Maarian kuvan eteen. Siitä noustessaan tunsi
hän pyhän väristyksen koko ruumiissaan. Hän oikaisihe suoraksi ja
suuteli kuvaa. Sen jälkeen hän heitti päähineen päähänsä, kääri viitan
ympärilleen ja avasi oven. Pitkä käytävä oli tyhjänä. Hän silmäili
ympärilleen joka taholle ja kiisi sitten keveästi kuin varjo noiden
monien ovien sivuitse ja portaita alas. Linnantuvan ovella hän kuuli
palvelijain laskevan leikkiä ja kovaäänisesti nauravan. Hän riensi sen
sivuitse.
Kohta hän oli kartanolla. Sen syrjäisimmällä puolella olivat voudin
hevoset ja siellä näytti joku puuhailevan niiden luona.
"Pirullinen sää, kenen tänä yönä pitänee lähteä liikkeelle", kuuli hän
äänen sanovan ja hän tunsi sen Ruprechtin ääneksi.
"Vouti saa kai palkita vaivat", kuului toinen vastaavan. "Tämä on paras
juoksija voudin tallista!"
Enempää hän ei kuullut. Myrsky vinkui ja reviskeli säpäleiksi paksua
pilvijoukkoa, niin että aina jostakin välistä kuun kalpea hohde pääsi
valaisemaan märkää maata. Mutta Agnes ei välittänyt mistään ja hänen
voimansa näyttivät karttuvan joka askeleelta, minkä hän eteni
voudintalosta.
Hän kulki yli sillasta ja riensi pitkin polkua kappelille ja
kokoushuoneelle, joka oli sen vierellä.
Hän nousi portaille, mutta ei huomannut niitä kivijalan luona hehkuvia
hiiliä, jotka Engelbrekt ja Herman olivat huomanneet. Hän kolkutti,
hiljakseen ovea. Ei kukaan kuullut. Pitikö hänen avata ovi ja astua
sisään ja kutsua ulos Herman, vai pitikö hänen odotella suotuisaa
hetkeä? Hänen levottomuutensa yltyi epätoivoksi, kun hän samalla kuuli
sisäpuolelta askelia ja puhelevia ääniä.
Hermanin ääni se oli. Sen hän pikemmin sydämellään tunsi, kuin
korvillaan kuuli.
Kuutamo, joka lankesi tälle puolelle taloa, valaisi kokonaan tuon
hennon naisolennon, joka siinä seisoi kuulematta myrskyä, joka kiskoi
hänen viittaansa ja ikään kuin tahtoi kohottaa pois tämän surupuvun
hänen hartioiltaan. Samassa alkoivat hiilet liikkua kivijalan luota ja
siirtyä eteenpäin ja niiden perässä tuli pörröinen muodoton möhkäle. Se
oli karhu, johon sinipukuinen neitonen tietämättään vaikutti. Se nousi
portaille ja hivutti ikään kuin hyväillen päätänsä siniseen hameeseen.
Mutta sisältä kuuluvat askelet etenivät ja puhelevien äänet lakkasivat
kuulumasta.
Silloin Agnes epätoivon voimalla tarttui raskaaseen oveen ja se aukeni.
Hän riensi eteiseen, hän meni samaa tietä, jota äänestä oli kuullut
puhelevien miesten menneen. Ja niin hän joutui portaille, jotka veivät
kartanolle, ja hänen rinnallaan seisoi karhu.
Alhaalla kartanolla, missä varjo oli synkin, kuuli hän silloin kaksi
ääntä puhelevan ja taas hän tunsi Hermanin äänen.
Samassa tuokiossa hän näki jotakin välkähtävän alhaalla pimennossa ja
hän kiljaisi ja kiiruhti portaita alas.
Häntä vastaan tuli mies. Tämän kasvoilla oli hymyä, mutta ne olivat
kalpeat.
"Mitä haet, sisar?" kysyi hän kolkolla jäätävällä äänellä.
"Näin kaksi miestä menevän kartanolle", vastasi Agnes, "missä on
toinen?"
"Anna sitten sielusi Jumalan huostaan, sillä enempää et saa nähdä tässä
maailmassa!"
Ja näin sanoen tarttui tuo kalpea mies kiinni neitoseen.
Tuskin oli kuitenkaan hänen kätensä koskenut neitoseen, ennen kuin
karhu yhdellä väkevän kämmenensä iskulla löi hänet maahan. Mies ei
kuitenkaan kadottanut mielenmalttiansa. Siinä syntyi hurja taistelu.
Kalpea mies tavoitti kerran toisensa perään karhua sydämeen, mutta aina
turhaan. Vihdoin sattui karhun käpälä häntä kasvoihin. Kauhea karjunta
seurasi sitä ja kalpea murhamies hengähti viimeisen kerran.
Silloin vaikeni kokoushuoneessa laulu, askelia kuului portailla, ne
taukosivat taas kuulumasta, mutta oitis sen jälkeen ilmautui kartanolle
tulisoihtuja ja se tuli täyteen väkeä.
Veljet ja sisaret ne riensivät salista katsomaan, kuka juhlan rauhaa
oli häiritsemässä.
Mitä he näkivät, sitä on helpompi mielessään kuvitella, kuin kertoa.
Ensiksi ulkomaalaisen kauppiaan raadellun ruumiin, jonka vieressä karhu
loikoi haavojansa nuoleskellen. Ja taampana lauta-aidan vieressä toisen
ruumiin, jonka luona sinipukuinen neitonen oli polvillaan.
Engelbrekt oli ensimmäisiä. Hän astui polvistuneen neitosen luokse ja
katsoi tulisoihdun valossa kuollutta.
"Herman!" huudahti hän ja raskas, sydäntäsärkevä huokaus tunkihe hänen
rinnastaan.
"Herman Berman!" toistivat kaikki ympärilläseisojat.
"Kuka on murhamies?" kuului ammatinvanhimman heikko ääni kysyvän.
Engelbrekt silmäsi ympärilleen ja hänen katseensa pysähtyi tikariin,
joka kuolleella kauppiaalla vielä oli kädessään.
"Tällä on murha-ase kädessään", vastasi hän, "tuo nuorukainen on
aseeton."
"Niinpä on siis", jatkoi ammatinvanhin, "lybekkiläinen veljemme
rikkonut kuninkaan rauha-valaa vastaan, eikä ainoastaan sillä, että on
paljastanut aseensa, vaan vielä enemmän sillä, että on ryhtynyt
verityöhönkin ammattiveljeänsä vastaan. Sen tähden hän, niin kuin pyhä
ammattikuntamme säätää, jääköön kostamatta. Viekää pois tuo kuollut
ruumis rehellisten miesten ja naisten näkyvistä."
Ja neljä veljeä otti kauppiaan ruumiin ja kantoi sen ulos takaportista,
joka kartanolta vei viereiselle vuorelle päin.
Engelbrekt oli sillä välin taas mennyt nuorukaisen luokse. Sinipukuinen
neitonen oli repinyt takin hänen päältänsä ja pannut liinan monin
kerroin haavalle sekä sitonut sen kiinni sinisellä vyöhyeellään.
Engelbrekt kumartui, mutta astui kohta askelen takaperin tuntiessaan
kreivintyttären.
Suruvoittoinen hymy vakavilla kasvoillaan katsoi hän tyttöön. Hän
näytti tahtovan sillä sanoa, että kaikki ponnistukset olivat turhat.
Mutta Agnes katsoi häneen ja kuiskasi tuskin kuultavasti:
"Hän elää!"
Engelbrekt nosti varovasti nuorukaisen, joka makasi suullaan, ja pani
korvansa hänen huulilleen.
"Kunnon veljet ja sisaret", sanoi hän sitten, täydelleen hilliten
itsensä ja sen kautta myöskin kyeten pitämään huolta siitä tytöstä,
jonka rakkauden Hermaniin hän aavisti, mutta jonka maine olisi ollut
hukassa, jos hänet olisi täällä tunnettu, "kasvattipoikani ei ole
kuollut. Murhamiehen käsi ei ole osannut oikeaan. Rikkaan Belgstingin
tytär on häntä säikäyttänyt. Elköön sen tähden tämä surullinen
tapahtuma teitä kauvemmin häiritkö. Jumalan pyhimysmalja odottaa.
Juokaa se ja antakaa juhlan päättyä laillisesti. Minä voin kyllä pitää
huolta haavoitetusta veljestänne."
Kaikkien mielestä tämä oli oikein. Kaikki tiesivät myöskin, että tuon
henkipaton vuoritilallisen tytär oli viety Engelbrektin taloon. Sen
vuoksi tuntuikin Engelbrektin selitys luonnolliselta, kun hän sanoi
tuon mielipuolen Kirstin tulleen kokoushuoneen kartanolle ja
ilmestymisellään säikäyttäneen murhamiehen.
Ammatinvanhin ja ammattiveljet menivät selityksen saatuaan tupaan ja
veljet ja sisaret seurasivat heitä. Vihdoin oli iso pihamaa tyhjä ja
Engelbrekt seisoi yksinään murhatun ja kreivintyttären luona.