Engelbrektin kotona.
Engelbrektin koti ei miltään puolen eronnut muiden vuoritilallisten
kodeista. Arkituvassa eli siinä huoneessa, johon hän ensin astui
sisälle, oli tavanmukainen seinäpenkki ympäri huonetta. Huoneen
toisessa päässä oli iso pöytä penkin edessä, pää käännettynä erästä
penkinkohtaa vasten, jonka ulkonevista sivupuitteistakin päättäen
selvästi huomasi kunniaistuimeksi, isännän tavalliseksi sijaksi. Tämä
osa huonetta oli vasemmalle ovesta; vastavinoon tästä, oven oikealla
puolella, oli nurkassa liesi ja sen vieressä rukki toisensa vieressä.
Ne olivat perheenemännän ja hänen neitostensa, jotka illoin istuivat
siellä kehräämässä, kainosti kuunnellen toisella puolella olevaa
isäntää, joka veistelevien nuorukaisten ja renkien keskellä kertoi
miehistä, muinoin eläneistä, jotka Ruotsin maassa olivat suuria
urotöitä tehneet.
Nyt oli päivällisaika ja katettu pöytä odotteli isäntää sekä muuta
talonväkeä. Mutta Engelbrektin astuessa sisään ei ollut keitään muita
huoneessa kuin hänen vaimonsa. Hän istui pöydän ääressä, kädet ristissä
pöydällä ja pää nojautuneena käsiin. Hän oli vaipuneena rukoukseen,
sillä käsien välissä oli rukousnauha. Varmaankin oli tieto aamupäivän
tapahtumasta jo saapunut hänelle ja vallannut hänet. Oven avaaminen ei
häntä häirinnyt.
Engelbrekt jäi äänetönnä seisomaan kynnykselle, ja hänen vakavaan
katseeseensa syttyi sanomattoman rakkauden liekki, voisipa melkein
sanoa hartaus. Hänkin pani kätensä ristiin ja rukoili.
Vaimo nosti päätänsä ja huomasi miehen. Hän nousi ja meni miestänsä
vastaan. Hänen kasvonsa olivat lempeän kauniit ja leppeän suloiset
olivat hänen silmänsä. Hän oli kenties tavallista kalpeampi, mutta
saattoihan siltä näyttää tumman puvun ja poskia myöten sidotun
hunnunkin takia. Engelbrekt sulki hänet syliinsä ja tarttui hänen
käteensä.
"Kiitos!" sanoi hän, "sinä rukoilet minun puolestani ... tiedätkö siis
jo minun lähtevän matkalle?"
Vaimo nyökäytti hiljaisesti päätään ja pari kuumaa kyyneltä vierähti
miehen kädelle.
"Mikä on ihmiselle määrätty, vaimo", sanoi hän, "sitä hän ei voi
välttää, mutta kohtalo on Herran vallassa."
Näin sanoen hän irroitti hänet hiljaa itsestään ja ottaen hänen
molemmat kätensä omiinsa katsoi häntä syvälle silmiin.
"Ei mitään kyyneliä, vaimo", lisäsi hän, "Engelbrektin vaimo ei saa
itkeä! Jos Jumala tahtoo, tapaamme kyllä taas toisemme täällä, jollei,
tapaamme taivaassa."
Vaimo viittasi ystävällisesti ja omituista, sydämellistä voimaa
hehkuivat hänen silmänsä.
Samassa astui Herman huoneeseen.
"Nyt luulen kaikki olevan valmiina", sanoi hän ja pysähtyi
kunnioittavasti Engelbrektin eteen.
"Entä voudin vakoojat?" kysyi Engelbrekt.
"Näitkö siis hänet...?"
"Näin yhden, mutta tuskinpa hän oli ainoa. Oletko varma siitä, Herman,
ett'ei tämä saanut toimiasi urkituksi?"
"Eihän sitä aina voi tietää, missä käärme kierteleikse", vastasi
Herman, "mutta tuskinpa luulen voudin saavan lähtömme hetkeä tietoonsa
siitä, mitä hänen tiedonhankkijansa ovat nähneet ja kuulleet täällä
pihamaallasi, isä. Pekan tapasin kotimatkalla ja kerroin hänelle, mitä
oli tekeillä, ja käskin hänen viemään hevosemme pohjoiseen päin ja
kiertotietä yhtymään meihin Ornäsin luona. Minä aavistin kaikkia meidän
toimiamme mitä tarkimmin valvottavan ja sen tähden käskin Pekan viedä
hevoset satuloimattomina. Juuri kun hän oli lähtemässä, juolahti
mieleeni heittää silmäys pitkin tietä, enkä ollut erehtynytkään. Näin
ja tunsin Kirjuri-Martin, jota te, isä, olette sanonut voudin
kätyriksi. Sen tähden huusin rengille aikovamme lähteä huomenna.
Satulat lähetin vanhan Keihäs-Juhani-Björninpojan poikain mukana. He
olivat tullessani molemmat täällä tuvassa, ja kun heille ilmoitin, mitä
oli tarvis, niin he olivat heti myöntyväiset. Gunnar läksi ensin.
Hänellä oli sinun satulasi matkassaan. Lassi taas, joka tuli vastaasi,
vei minun satulani takanansa hevosen selässä. Mielestäni ei veneessä
pitänyt olla liikaa painoa, jos mieli sen kulkea hyvää vauhtia."
"Tietäköönpä vouti lähtöajan tai elköön", sanoi Engelbrekt vähän
aikaa oltuansa vaiti. "Jumalan nimessä lähdemme P. Yrjänän
veljeyskokouksesta. Kaikki mitä tehdä voi, on tehty. Kiitos, Herman!"
"Ja kenen aiot ottaa soutamaan järven poikki?" kysyi nuorukainen.
"Ulvi vanhus saa soutaa meidät Vikaan."
"Mutta siihen tarvitaan voimakkaat käsivarret, isä. Tuuli on kiihtynyt,
yöksi tulee myrsky, jos tätä jatkuu."
"Ole huoleti, poikani, Ulvi vanhus ajaa pesään kahdetkin käsivarret."
Nyt alkoivat talon palkolliset tulla sisälle. Renkejä ja vuorityömiehiä
ja neitosia tuli toinen toisensa perästä. Viimeisenä tuli vanha mies,
harmaahapsinen ja partainen, jolla oli harmaansäihkyvät silmät. Se oli
Ulvi vanhus. Hänen iso jäntevä vartalonsa ja voimakkaat liikkeensä
osottivat kuitenkin tässä kuluneessa ruumiissa vielä löytyvän paljon
voimaa jälellä. Hän katseli äänetönnä ympärillensä pysytellen oven
puolella.
Sillä välin kannettiin ruoka sisälle. Isäntä päästi vyöltänsä vyön,
jossa miekka hopeakannikkeesta riippui -- vuoritilallisten oli näet
etuoikeuksien mukaan sallittu pitää asetta -- ja ripusti sen seinässä
olevaan koukkuun liki liettä. Herman teki samoin. Sitten meni
Engelbrekt pöydän päähän, luki rukouksen ja istuutui sitten
kunniapaikalle. Hänen rinnallansa istuivat, toisella puolen hänen
vaimonsa, toisella Herman, ja sitten palvelijoita ja neitosia kahden
puolen. Kaikki olivat vaiti, kaikilla oli mielessä isännän lähtö ja
mitä siitä oli seuraava.
Kun päivällinen oli lopetettu ja kaikki nousivat lähteäkseen, viittasi
Engelbrekt Ulvi vanhusta jäämään. Se ei herättänyt mitään huomiota.
Ulvi oli vanha uskollinen palvelija, johon isäntä täydellisesti luotti,
ja useinkin sattui, että hän toisten lähdettyä yksinänsä jäi isäntäväen
kanssa puhelemaan.
"Minulla on vähän työtä sinulle, Ulvi", sanoi Engelbrekt, kun kaikki
olivat menneet ja vaan hänen vaimonsa ja Herman olivat jälellä tuvassa,
"mutta se on kovaa työtä, johon tarvitaan vahvat käsivarret ja sukkela
pää. Vieläkö sinulla on entistä voimaasi tallella käsivarsissasi,
Ulvi...?"
Ylpeyden ja ilon välähdys leimahti vanhuksen harmaitten kulmakarvain
alta.
"Huoletta saat luottaa minuun Engelbrekt, nyt niin kuin ennenkin!"
vastasi hän. "Hm, ikuiseksi häpeäksi olisi harmaille hapsilleni, jos
joku pojista saisi sinua auttaa alkaessasi elämäsi jaloimman työn."
"No hyvä, vanha ystävä, tämäniltaisen veljeskokouksen päätyttyä
lähdemme matkalle. Sinä pidät veneen reilassa rannassa, mutta omaksi
asiaksesi jää päästä sinne joutumatta tarpeettomain pahasilmäisten
nähtäväksi. Vouti näes on täällä, hän tietää, mitä tänään on puuhattu,
hän kuuli sen itse. Nyt on ensiksi päästävä kohtaamasta häntä tai hänen
vakoojiansa."
"Hyvä, sen teen... Mutta joko tänä iltana? Kaikkihan sanovat sinun
lähtevän vasta huomenna?"
"Niin on sanottu voudin tähden..."
"Ymmärrän ... ja sitä virttä on veisattava, kunnes vouti ja hänen
ratsumiehensä ovat saaneet pitkän nenän, kyllä ymmärrän."
Sillä läksi vanha palvelija. Vielä oli muutamia tunteja jälellä
veljeystoverien kokoutumisaikaan ja Engelbrekt tahtoi käyttää niitä
mennäkseen kaivokselle tarkastamaan työmiehiänsä sekä, jos mahdollista,
tavatakseen pater Johannesta, munkkia, jonka hän kummastuksekseen
huomasi välttävän hänen taloansa, vaikka äskettäin oli saapunut
paikkakunnalle.
Hän meni, mutta palasi parin tunnin kuluttua ja kysyi silloin jotenkin
levottomana, eikö pateria ollut näkynyt. Saatuaan kieltävän vastauksen
oli hän lähtemässä ulos, mutta samalla avautui ovi hänen takanansa ja
Hannu kreivi ilmautui kynnykselle.
"Aioin lähettää teitä noutamaan", sanoi hän, "mutta pelkäsin
herättäväni huomiota ja tulin sen tähden itse luoksenne. Tuon uutisia,
jotka eivät minusta näytä niinkään vähäpätöisiltä."
"Ja koskevatko ne minua?" kysyi Engelbrekt.
"Teitä ja matkaanne..."
"Näyttääpä siltä kuin piankin olisitte saanut tilaisuuden osottaa
minulle ystävyyttänne, Hannu kreivi."
"Voitte olla aivan huoletonna voudista, Engelbrekt; hän ei aavista
aikovanne lähteä ennen huomista iltapäivää, mutta siksi ajaksi hän on
ryhtynyt kaikenlaisiin toimiin saadakseen teidät valtaansa. Mitä
suurinta varovaisuutta on sen tähden noudatettava; pieninkin hänen
saamansa vihjaus siitä, että olette lähtenyt vuorelta ennen huomista
keskipäivää, tekee teille vaaran kymmenkertaiseksi. Huomisesta
keskipäivästä kulkee Borganäsin tiellä ratsumiestä, niin että vilisee,
ja kaikilla on käsky ottaa teidät kiinni joko elävänä tai kuolleena."
"Suurempi siitä kuitenkin vaara voudille koituisi, jos tämä hänen
yrityksensä onnistuisi, kuin jos hän antaisi minun kulkea rauhassa.
Mutta hänhän on siinä uskossa, että Ruotsin rahvasta voipi kohdella
mielensä mukaan. Ketä Herra tahtoo kurittaa, sen hän tekee sokeaksi.
Mutta mistä tiedätte kaiken tämän, kreivi?"
"Näittehän sen hoikan miehen portillanne, kun tulimme kokouksesta
päivällä...?"
"Kyllä näin!"
"Hän oli voudin urkkijoita..."
"Sen tiesin ... minä tunsin hänet!"
"Mutta sitten ette kai tiennyt, että kauppias, joka tuli portilla
vastaanne, myöskin oli niitä?"
"Lydert Rosenbryggekö?"
"Se oli hänen nimensä, luulen ma... Hänen nimensä on minulle vanhastaan
vastenmielinen."
Hannu kreivistä näki, ett'ei hän mielellään tahtonut mainita tätä nimeä
eikä muistella sen omistajaa.
"Arvasin siis oikein", virkkoi Engelbrekt, "mutta ei kummankaan näistä
ole onnistunut sukkeluudessa voittaa Hermaniani."
"Ei kummankaan!"
"Ja mistä kaiken tämän tiedätte?"
"Yksi ratsumiehiäni, muuan luotettava ja uskollinen nuorukainen, seisoi
muun rahvaan joukossa juuri silloin kuin saimme nähdä tuon hoikan
kirjurin. Minä käskin hänen kulkea tämän jälkiä ja hän sen tekikin.
Onni oli hänelle suotuisa. Juuri kirjurin hävitessä erääseen tuolla
harjulla olevista taloista, yhtyi hän toiseen kauppamieheen, joka
myöskin on Lybekistä kotoisin ja joka on hänen sukujaan. Tämä oli
saapunut tänne eilen ja pannut tavaransa näytteille. Ainoastaan
keskiviikkona ja lauantainahan täällä Maunu Eerikinpojan oikeutuskirjan
mukaan saa myödä sellaista rihkamatavaraa...? Tämä pyysi nuorukaisen
tulemaan kauppapuotiinsa."
"Ja vouti...?"
"Sattui niin hyvin, että vouti oli tuon toisen lybekkiläisen puodissa,
johon oli vaan seinä väliä. Kauppias, joka jo edeltäpäin tiesi, mikä
mahtava mies hänellä oli naapurina, viittasi nuorukaisen olemaan hiljaa
ja siten tämä sai kuulla kirjurin voudin mieliksi kertovan, mitä oli
kuullut ja nähnyt."
"Mutta entä Lydert?"
"Hänkin saapui vähän sen jälkeen ja vakuutti kirjurin tiedot oikeiksi.
Sekä reippaan nuorukaisenne käsky rengille, että teidän talonpojalle
tekemänne kysymykset ja tämän vastaukset mainittiin todistamassa
ilmoituksia ajasta, milloin teidän oli määrä lähteä matkalle."
"Ainoastaan näiden kahdenko hän näki tahi kuuli lähestyvän voutia?"
"Eipä!"
"Onko hän sitten käynyt uudelleen kaupustelijan luona?"
"Minä lähetin hänet... Olen kutsunut voudin kaikkine väkineen täksi
illaksi luokseni voudintaloon... Siten hän toivoakseni on ainakin täksi
vuorokaudeksi jättävä teidät rauhaan."
"Suotte minulle hyvää, Hannu kreivi, ja asiain näin ollen en
ainoastaan minä, vaan kaikki taalalaiset jäävät siitä teille
kiitollisuudenvelkaan..."
"Kun sitten palvelijani", keskeytti kreivi, "tuli voudin puheille, oli
siellä muuan Pyhän Dominikaanimunkiston munkki..."
"Mustamunkkiko?" huudahti Engelbrekt jotenkin kiivaasti.
"Niin, dominikaanimunkki ... hän oli tavattoman pitkä, sanoi
palvelijani."
"Johannes, ei ... mahdotonta, mahdotonta", sanoi Engelbrekt, sentään
enemmän itsekseen, kuin vastaukseksi kreivin kertomukseen.
"Olisiko teillä syytä ruveta epäilemään tätä miestä?" kysyi kreivi.
"Ei, ei ... en halua edes tietää mitä palvelijanne kuuli, jos hän
jotakin kuuli heidän puheestaan."
"Vähän hän kuulikin", sanoi kreivi, "vouti vaan näytti hyvin iloiselta
ja kiitti ystävällisesti tuota pitkää munkkia."
Engelbrektin otsa vetäytyi rypyille ja hän painoi kätensä silmilleen,
mutta hetkisen perästä näytti hän kokonaan rauhoittuneen ja tuo äsken
silmillä ollut käsi ilmaisi liikkeellään pikemmin mielipahaa siitä,
että hän oli voinut hituistakaan epäillä sitä henkilöä, jota hän oli
sanonut Johannekseksi.
"Nyt on siis tie avoin ja vapaa teille, Engelbrekt, huomiseen
keskipäivään saakka", sanoi kreivi rohkaisten, "ja nyt sanon teille
sydämelliset jäähyväiset... Kai matkustatte Tukholman kautta?"
"Niinpä arvelen!"
"Vähän aikaa takaperin ostin siellä talon läheltä linnaa ... jos
tahdotte käyttää sitä majatalonanne, niin olkaa kuin kotonanne, niin
kauvan kuin viivytte Tukholmassa!"
"Kiitos, kiitos, Hannu kreivi", puuttui Engelbrekt puheeseen ja puristi
hartaasti kreivin kättä, "mutta Tukholmassa menen majailemaan vanhan
ystäväni Henrikki Kalusepän luokse. Jumala teitä siunatkoon, Hannu
kreivi, kaikesta hyvänsuonnistanne. Te olette ainoa saksalainen, jonka
olen kuullut suovan ruotsalaiselle hyvää."
Kreivi hymyili ja sanoi tarttuen Engelbrektiä käteen:
"Jumala teitä suojelkoon, jalo mies, tärkeällä matkallanne ja avatkoon
Hän kuninkaan korvat ja sydämen sanoillenne. Olisinpa halunnut, että
Eerikki kuningas olisi ollut täällä tänään...!"
Sitten kreivi läksi ja Engelbrekt jäi yksinään huoneeseen. Hän kulki
muutamia kertoja edes takaisin. Sisällä alkoi hämärtää; päivä pääsi
hädin tuskin sisälle pienistä ikkunanruuduista, jotka yksinään tiesivät
rikkautta tässä huoneessa. Sillä ylimalkaan käytettiin tähän aikaan
ikkunoissa sarvea tahi nahkaa lasin sijasta. Ainoastaan linnoissa ja
varakkaissa herrastaloissa nähtiin sellaista ylellisyyttä kuin
lasiruutuja. Ulkopuolelta kuului myrskyn henkäyksiä pitkin
Östanfors-jokea.
Hetken kuluttua tuli Herman.
"Oletko nähnyt pateria?" kysyi Engelbrekt ja taukosi äkkiä astumasta.
Nuorukainen vastasi myöntävästi.
"Ja missä...?" kysyi taas Engelbrekt turhaan koettaen salata
levottomuuttaan.
"Olen nähnyt hänet tänään kummallisilla teillä", vastasi nuorukainen.
"Mitä tarkoitat?"
"Vähän aikaa sitten näin hänen menevän voudin luokse tuonne
harjulle. Hän oli hyvän aikaa sisällä. Minä aioin odotella hänen
takaisintuloansa, mutta silloin tuli tuo saksalainen rihkamakauppias ja
pyysi minua mukaansa ammattikunnan tupaan, jossa toivoi tavattavan tänä
iltana. Hän ei ollut täällä Vartiovuorella ennen ollut..."
"Entä pateri, Herman?"
"En voinut viivytellä kauvempaa, se olisi voinut synnyttää epäluuloja.
Minun täytyi seurata kauppiasta!"
"Ja etkö sen jälkeen ole häntä nähnyt?"
"Näin, juuri nyt kotimatkalla!"
"Ja mitä hän silloin sanoi...?"
"Ei mitään!"
"Ei mitään ... minä en sinua ymmärrä!"
"Äsken kulkiessani tämänpuolista joenvartta voudintalon ohitse tuli
vastaani iso joukko ratsumiehiä, ainakin viisikymmentä miestä. Astuin
syrjään antaakseni heille tietä. Ei se ollut mikään suurempi eikä
pienempi herra kuin vouti itse ja hän ajoi voudintalon kartanolle..."
"Mutta ei kai pateri ollut heidän seurassansa?"
"Ei, mutta kohtasin hänet heti sen jälkeen. Tervehdykseeni ei hän
vastannut mitään, ja kun kysyin, voudintaloonko hän oli menossa,
nyökäytti hän vaan päätänsä. Sanoin silloin voudin ratsastaneen edellä
ja menneen voudintalon kartanolle, mutta hän ei silloinkaan sanonut
mitään, nyökäytti vaan päätänsä."
Engelbrekt näytti ahmien kuuntelevan jokaista nuorukaisen sanaa, ja
sitten hän vaipui ajatuksiinsa. Hänen ajatuksensa näyttivät olevan
kiihkeässä toiminnassa ja painavan hänen mieltänsä, sillä otsalle
laskeutui syviä kureita ja vasen käsi painalsi kiivaasti miekankahvaa.
Tällä välin avautui eräs sivuovi, josta hänen vaimonsa tuli huoneeseen.
Hänen kasvoillaan näkyi kyyneleiden jälkiä ja helposti saattoi huomata
hänen kokevan näyttää reippaalta ja rohkealta lähestyessään miestänsä.
"Hetki lähenee", sanoi hän ja laski kätensä Engelbrektin kädelle, jota
tämä nojasi pöytään, "tuletko tänne vielä veljeskokouksesta, vai
lähdetkö sieltä matkalle?"
"Niin minä aioin", vastasi Engelbrekt säpsähtäen ja tarttui vaimonsa
käteen, "aioin tulla tänne takaisin, mutta nyt en sitä tee, me lähdemme
kokouksesta järvelle... Onko Ulvi lähtenyt?"
"On, hän on mennyt!"
Engelbrekt näytti tuskin tajuavan vastausta. Hän seisoi siinä pidellen
vaimonsa kättä omassaan, mutta toisella kädellään hän kerran toisensa
perään siveli partaansa.
"Eikö sinulla sitten ole mitään minulle sanottavaa, Engelbrekt?" kysyi
vaimo.
"Voi, vaimo, vaimo", puhkesi taas Engelbrekt sanomaan, ikään kuin
heräten niistä ajatuksista, jotka häntä pitivät vallassaan, "tänä
päivänä on minulla ollut niin paljon puuhaa, että olen tuskin saanut
puhua sanaakaan sinun kanssasi, ja kuitenkaan ei kukaan tiedä, milloin
tämän jälkeen saamme puhella toistemme kanssa... No, no, elä itke.
Kyllä minä tulen terveenä takaisin, luottakaamme Jumalaan..." Tuo
vakava mies pusersi rikki pari kyyneltä ja vaimo painoi päänsä hänen
rintaansa vasten. Mutta Engelbrekt nosti hänen päätänsä ja suuteli
häntä.
"Rohkeutta nyt vaimo ... sinun tulee pitää huolta kodista ja talosta,
ja jos tarvitset hyviä neuvoja niin turvaudu..."
Hän vaikeni yht'äkkiä. Eräs nimi oli päästä hänen huuliltaan, nimi,
joka niillä aina, mikäli näytti, tärkeillä hetkillä oli saapuvilla.
Mutta nyt hän viivytteli sen lausumista ja hänen silmänsä tuijottivat
pitkin huonetta ikään kuin läväistäkseen pimeyden ja löytääkseen valoa.
Pitkään hän ei kuitenkaan viivytellyt, ennen kuin jatkoi:
"Ja jos hyviä neuvoja tarvitset, niin turvaudu Pater Johannekseen. Sano
hänelle Engelbrektin kerran elämässään epäilleen häntä, mutta pyydä
hänen suomaan se anteeksi. Minä uskon sinut ja talon ja kodin hänen
huostaansa. Ja nyt hyvästi, vaimo, Jumala ja kaikki pyhimykset sinua
suojelkoot!"
Hän suuteli taas vaimoansa. Sen jälkeen hän tempasi hatun käteensä,
painoi sen päähänsä ja riensi ulos Hermanin seuraamana.