X.

Eerikinjuhla-päivä.

Toukokuun 18 päivä oli käsissä, tämä koko Ruotsissa Pyhän Eerikki

kuninkaan ja hänen Upsalassa tapahtuneen kuolemansa muistolle pyhitetty

päivä. Paljon liikettä oli Vaskivuorella, niin hyvin ylhäällä

kaivoksella kuin kauppalassakin, joka sijaitsi sen itäpuolella vuoren

juurella olevassa laaksossa, pohjoispuolella Tisken-järveä. Joka

taholta nähtiin aamulla varhain ihmisiä poluilla vaeltamassa

kaivokselle ja kauppalaan päin, jota jo tähän aikaan jonkun kerran

huomaa sanottavan Faluniksi.

Vaikeaksi käy minkäänlaisen käsityksen saaminen siitä, miltä täällä

näihin aikoihin näytti. Nykyisen Falunin kaupungin läntisten osain

nimistä voi päättää tämän osan olleen aikaiseen asutun. Missä nykyään

vanhan Herraskartanon kaupunginosa sijaitsee, siinä oli siihen aikaan

kartano sulattoineen, nimeltä Boren sulattokartano. Tätä eteläisempi

kaupunginosa, Elfsborg, näkyy myöskin nimestä päättäen syntyneen

vanhoina aikoma. Varpan-järvestä etelää kohti juokseva joki, joka tämän

järven yhdistää Tiskeniin, erottaa nämä kaupunginosat itäisestä, joka

sijaitsee n.s. "ulkoharjun" ympärillä, hiekkaharjanteen, jota pidetään

Hedemoran harjanteen pohjoiseen menevänä jatkona.

Vastapäätä Boren sulattokartanoa, vähän itään harjanteesta, oli

kappeli, josta Sundbornin-tien vieressä olevalla kappelinmäellä

vieläkin on nimensä. Lähelle tätä olivat vuoritilalliset tähän aikaan

alkaneet laskea perustusta nykyään n.k. "Vanhalle" eli Maria Magdalenan

kirkolle. Lähellä Vanhaavuorta länsipuolella kaivosta oli toinen

kappeli, kenties vanhempi edellistä, päättäen sen vuoren nimestä, jonka

läheisyydessä se sijaitsi.

Lännestä tulija sai kulkea tämän viimeksimainitun ohitse, Vanhanvuoren

ja Margareta kuninkaan ojan välitse. Tämä oli kaivettu ja siis

jonkinlainen kanava, joka Vellan-järven yhteydessä olevasta

Vanhanvuoren-lammikosta johti veden kaivantoon, siellä sulatoilla

käytettäväksi liikevoimana. Ennen tämän ojan kaivamista juoksi vesi

suoraan Falun- eli Östanforsin-jokeen.

Koska kokonaan puuttuu luotettavia lähteitä tältä ajalta, niin

on aivan mahdotonta sanoa, missä Engelbrektin talo oli. "Vaskivuorella

asui tähän aikaan mies, jonka nimi oli Engelbrekt Engelbrektinpoika",

kas siinä hänen tarinansa mutkaton alku ajoilta, jotka siihen

määrään kiinnittivät huomionsa hänen toimintaansa, että kaikki

sivuseikat jäivät mainitsematta, kovin vähäpätöisinä muistettaviksi.

Engelbrektin tarina on kansalliselle elämällemme tullut siksi, mikä

henki on ruumiille. Niin kuin ihmishengen ruumiista erottua kaikki se,

mikä on katoavaista, vähitellen maatuu maaksi, niin että sitä ei

havaita, eipä edes ajatellakkaan, niin on Engelbrektistäkin unhotettu

kaikki muu paitsi se, mitä suurta ja ihanaa liittyy hänen nimeensä.

Eerikinjuhlan aikana v. 1433 täällä olleessa väkijoukossa nähtiin,

puvuista päättäen, ihmisiä kaikista Taalainmaan pitäjistä sekaisin

vuoritilallisten ja kauppakaupunkilaisten kanssa, jotka olivat tänne

tulleet kaupan tekoon. Vilkkain oli väentungos molempain kappelien

ympärillä, joissa haluttiin kuulla P. Eerikin kunniaksi pidettävää

messua.

Itäisen kappelin luona, alulla olevan kirkonrakennuksen läheisyydessä,

seisoi kaksi miestä hartaasti keskustellen. Sama syvän surun ilme, joka

asui melkein jokaisen miehen ja naisen kasvoilla, painoi heihinkin

leimansa. Talonpoikain kasvoilla oli se kuitenkin ikään kuin selvemmin

huomattavana kuin vuoritilallisten. Mutta keskeltä tätä sumua, joka

koetti himmentää katsetta, tuikki kuitenkin jotakin, josta ilmeni vihaa

ja kostonhimoa.

Toinen miehistä oli moralainen, toinen eräs vuoritilallinen.

Jälkimäisen takana makaili tavattoman iso koira, joka lähemmin katsoen

näkyikin olevan karhu. Se lepäsi kuono etukäpäläin välissä.

"Te sanotte jotakin, Gunnar Laurinpoika", sanoi vuoritilallinen pistäen

molemmat kätensä vyöllään olevan nahkavyön alle. "Te sanotte jotakin,

joka tuopi mieleeni tämän kirkonrakennuksen."

"Kirkonrakennuksenko?" kysyi moralainen katsoen kummastellen

vuoritilalliseen.

"Niin, ettekö ole kuullut, mitenkä vuoritilalliset valitsivat tämän

kirkonsijan?"

"En, Björn Bergsman, sitä en ole kuullut!"

"He eivät vetäneet yhtä köyttä asiassa, toiset tahtoivat sen

sijoitettavaksi toiselle puolelle jokea, toiset Vanhanvuoren juurelle.

Lopuksi sovimme asiasta niin, että vihitty rakennuskivi oli sidottava

hevosen selkään sekä kirkko rakennettava siihen mihin hevonen pysähtyi

ja pani pitkäkseen."

"Hm", sanoi moralainen. "Tarkoitatko siis Belgstingin tehneen meille

saman palveluksen, minkä hevonen teki teille?"

"Niinpä tarkoitan! Belgstingistä tiedän tuskin muuta kuin nimen niiltä

ajoilta, jolloin hän ratsasti hopeakenkäisellä hevosella, mutta varmaa

on, että minun mielestäni tuo pieni vaskivuorelainen on oikea mies, hän

eikä kukaan muu! Hyvänsävyiseltä kuitenkin minusta tuo Belgsting

näyttää. Hänellä ja Engelbrektillä sanotaan olevan jotakin

hammasteltavaa väleissänsä."

"Mutta luuletko Engelbrektin ottavan tämän asiamme ajaaksensa ja meitä

johtaaksensa. Me Siljanin puolen miehet tunnemme hänet hyvin, vieläpä

paremmin kuin eteläisten pitäjäin miehet, ja me turvaudumme häneen,

mutta jos ei hänkään ota meitä auttaakseen..."

"Silloin voi vaan ihme meidät pelastaa, Gunnar Laurinpoika", vastasi

Björn Bergsman.

Keskustelun keskeytti nuorenpuoleinen taalalainen, joka tuli juosten

harjulta kirkkomäelle päin. Hän pysähtyi näiden kahden miehen luokse,

jotka sattumalta olivat jääneet seisomaan väkijoukon reunaan.

"Nyt tuli Engelbrekt", sanoi äskentullut hengästyksissään. "Hänellä oli

suuri seurue mukanansa. Kuuluu olevan saksalainen herra."

"Hän meni Skedviin olemaan läsnä niiden viiden talonpojan

hautajaisissa, jotka vouti savusti hengiltä", selitti vuoritilallinen.

"Nyt hän tulee Säterin kuninkaankartanosta, jossa hän eilen vieraili

sen ylhäisen herran luona, joka on neuvoston jäsen ja on suuresti

kuninkaan suosiossa."

Nyt soivat molempain kappelien kellot ja väki riensi niihin messua

kuulemaan. Messun jälkeen oli Engelbrekt aikonut ottaa puheilleen

talonpoikain lähettiläät. Niin hän oli ilmoittanut saadessaan tietää

talonpoikain aikovan häneltä tulla hätäänsä neuvoa ja apua pyytämään.

Ja kohta kuuluivat ylistysvirret pyhimyskuninkaan kunniaksi kohoavan

taivasta kohti. Ja lieneekö sen tehnyt hetken tärkeys, vai sekö, että

jokainen laulaja lauloi sydämensä pohjasta -- mutta tuskinpa koskaan

lienee Eerikinmessua laulettu sellaisella hartaudella. Nyt, nyt jos

koskaan, oli tarpeen, että tuo jumaloitu kuningas piti huolta

kansastaan ja Jumalan istuimen edessä puhui hyvää sen puolesta. Ei

ainoastaan Gunnar Laurinpoika, vaan moni muukin rahvaan mies ajatteli

ja rukoili samaa kuin hän: saata Engelbrekt suostumaan, taikka sinun

täytyy itsesi tulla taivaastasi meitä pelastamaan.

Juuri väkijoukon tunkeutuessa kirkkoon tuli sieltä kaksi miestä alas

harjulle päin. Molemmat olivat kääriytyneet viittoihinsa ja painaneet

hatun silmilleen, joko sitten vanhasta tavasta, taikka sen tähden että

he tahtoivat pysyä tuntemattomina. Toinen näytti hyvinvoivalta

mieheltä, toisella oli hento ja hoikka ruumiinrakennus.

Päästyään lähelle harjua he poikkesivat vasemmalle kulkemaan pitkin

harjun rinnettä, melkein niitä paikkoja missä nykyään Trossikatu

kulkee. Vetäytyessään näin vähitellen harjulle he tulivat muutamain

rakennusten luokse, jotka oli sinne rakennettu kauppatavaravarastoja

varten. Näiden rakennusten väliin he hävisivät. Mutta kumpikaan heistä

ei huomannut, että heitä vähän matkan päässä seurasi pitkä mustamunkki,

joka, nähtyään heidän häviävän kauppapuotien väliin, teki kierroksen ja

kiiruhti pitkin askelin sillan ylitse läntiselle rannalle niille

rakennuksille, joita täällä oli vähän matkaa rannasta.

Niin kului hetkinen. Nyt alettiin taas soittaa kelloja. Messu oli

lopussa ja väki alkoi tulla ulos kappeleista. Kaikki suuntasivat

kulkunsa harjulle päin. Suurin joukko tuli lännen puolelta,

Vanhanvuoren kappelista. He astuivat erään sillan poikki ja tulivat

sitten eräälle joen ja harjun väliselle, laajalle aukealle.

Tämän sillan yli tuli viimeisten joukossa kaksi miestä. Toinen oli

lyhyentanakka, toinen pitkävartaloinen ja hoikka; ja niin pian kuin

heidät kokouspaikalta huomattiin, kuului kuisketta kokoutuneiden

joukosta. Se oli Engelbrekt. Hänen astuessaan lähemmäksi väistyivät

joukot kunnioittaen tehden hänelle tietä harjulle päin.

Hän pysähtyi harjun rinteelle, huoneusryhmän edustalle. Hänen

rinnallansa, mutta hiukan taampana, seisoi Herman Berman. Talonpojat ja

vuoritilalliset asettuivat puolipiiriin hänen ympärillensä, niin että

piirin molemmat sivustat päättyivät harjuun. Mutta juuri Engelbrektin

kulkiessa harjunrinnettä ylös ja väkijoukon kokoutuessa piiriin,

nähtiin kaksi miestä jonkun matkan päässä toisistaan tulevan läntiseltä

puolelta jokea ja samaten kulkevan sillan poikki ja yhtyvän

kokoutuneihin. Toinen näistä oli kääriytynyt viittaan ja yläpuoli

kasvoja oli otsallevedetyn hatun reunojen peitossa, toinen oli

mustamunkki.

Äänettömyyden synnyttyä astui esiin vanha hopeahapsinen mies, sama

mies, joka oli läsnä Vajamäen kokouksessa. Kuljettuaan vähän rinnettä

ylöspäin hän seisattui Engelbrektin eteen.

"Niin kuin tiedät, Engelbrekt, ja niin kuin me kaikki tiedämme", alkoi

vanhus, "ovat ulkomaalaiset jo pitkiä aikoja olleet vallalla Ruotsissa

ja heillä ovat käsissään maa ja linnat. Huonompaan tilaan ei valtakunta

saata joutua ja ruotsalaiset ovat sellaisessa hädässä, että he ennen

tahtovat elämästä erota, kuin kauvemmin sietää mokomia vieraita. He

uhraavat hikensä ja verensä, mutta saavat kärsiä väkivaltaa ja kovaa

kurjuutta. Ja nyt on jouduttu niin pitkälle, ett'ei sille enää kukaan

mitään taida, jollei taivaan Jumala meitä auta tätä vääryyttä

kukistamaan. Mutta sen uskommekin hänen tekevän niin totta kuin hän

auttoi Israelin kansaa Faraota vastaan; enempää eivät hekään kärsineet,

kuin ruotsalaiset nyt ovat saaneet kokea. Kulta ja hopea, se viedään

kaikki, laista ja oikeudesta ei pidetä suurta väliä, mutta ryöstämistä

ja väkivallantekoa pidetään tapana. Monikin, jolla ennen on ollut talot

ja tavarat, on nyt rutiköyhä. Nuori ja vanha ja vieläpä kehdossa

lepäävä lapsikin saa tätä vaivaa valittaa."

Väkijoukko kävi äänekkääksi. Jokainen tunsi sydämensä olevan

pakahtumaisillaan mielipahasta ja vihasta kaikkien niiden kärsimyksien

tähden, joita kuluneet vuodet olivat heille tuottaneet. Siinä oli

ammottava haava, johon koskeminenkin oli vaarallista; -- kurjuuden

ilmaiseminen noin suoraan ja säälimättä, se oli murha-aseen haavassa

vääntelemistä.

"Vuosi vuodelta", jatkoi vanhus, "on paha paisunut ja aina Eerikki

kuninkaan valtaanpääsemisestä asti on meillä tuskin ollut tietoa siitä,

että Ruotsillakin on kuningas. Järjettömillä metsänelävilläkin on luola

tai rotko suojana ja turvana, meillä ei mitään. Ja sen tähden olemme

nyt kokoutuneet ja neuvotelleet, mitä olisi tehtävä, ja me tahdomme

kaikki yksimielisesti -- tehdä lopun kaikesta tästä tuskasta, vaikka

henkemme menisi. Mutta me tarvitsemme päätä, miestä, joka meitä johtaa,

ja nyt olemme, jokainen pitäjäläisineen, päättäneet valita sinut,

Engelbrekt, päälliköksemme, jos vaan itse tahdot ja olet samaa mieltä

kuin mekin. Jos olen totta puhunut, niin ilmaiskaa mielenne!"

Näin sanoen hän kääntyi kuunteleviin talonpoikiin ja vuoritilallisiin.

Pauhaava myöntämishuuto kajahti ilmoille.

Engelbrekt oli tarkkaavaisesti kuunnellut miehen sanoja. Hänen

rypistyneet kulmansa osottivat kuitenkin, että näissä sanoissa oli

ollut jotakin, joka ei häntä miellyttänyt. Miehen lakattua puhumasta ja

viimeisten huutojen vaiettua Engelbrekt astui pari askelta eteenpäin ja

loi katseensa väkijoukkoon. Syntyi hiljaisuus, ikään kuin jokainen

olisi tällä hetkellä odottanut vastausta elämän tärkeimpään

kysymykseen.

"Täydelleen tunnen sen hädän, joka viisikolmatta vuotta on ahdistanut

seutujamme", näin alkoi Engelbrekt selvällä ja sointuvalla äänellä,

joka tunki jokaisen korvaan ja sai hänen sanansa kaikumaan jokaisen

sydämessä, "ja tahdon kyllä samoin kuin jokainen kunnon mies uskaltaa

pääni katkoakseni ne paulat, joihin Ruotsin miehet ovat sidotut, ja

pelastaakseni isänmaani. Vapaa oli Ruotsin kansa ennenmuinoin ja

vapaina kuin isämme tahdomme mekin pysyä. Mutta mielettömältä minusta

se mies näyttää, joka tahtoo parantaa pahan toisella pahalla. Laki on

rikottu eikä rauhaa ole Ruotsinmassa, sen tiedämme kaikki, mutta varmaa

on, ett'ei rikottua uudella rikoksella paranneta ja rikoksen se mies

tekee, joka nostaa kätensä sitä kuningasta vastaan, jolle hän on

uskollisuutta vannonut. Nythän kyllä hätä pelottavana kummituksena

kolkuttaa jokaisen ovea ja vankeus ja kuolema irvistelevät vastaan,

mihin hyvänsä kääntyneekin hätäänsä valittamaan. Mutta minä en usko

kuninkaan tietävän, mitä kansa kärsii, vaan luulen, että hän, siitä

tiedon saatuaan tulee käyttämään valtaansa lain ja kuninkaanvalansa

mukaisesti ja hillitsemään pahuutta ja sovittamaan, mitä ennen on

rikottu. Onnettomuudeksi ei kuningas ole ruotsalainen mies eikä tunne

Ruotsin kansaa, eikä hänellä ole vierellänsä ketään tietävää sanomassa,

mitä laki ja oikeus vaatii, ja johdattamassa hänelle mieleen niitä

valoja ja lupauksia, jotka hän Moran niityllä kuninkaaksi otettaessa

teki ja antoi. Mutta ennen kuin kuningas on tahtonsa lausunut, ennen

kuin olemme hänen omasta suustansa kuulleet, ett'ei häneltä ole mitään

apua odotettavissa, sitä ennen ei saa kukaan miekkaan tarttua. Vai

mitäpä sanoisitte, te vuoritilalliset ja talonpojat, jos teidän

lampuotinne, luullessaan kärsivänsä laittomuuksia teidän puoleltanne,

käräjiin menemisen ja lakiin vetoamisen sijaan heti kävisivät käsiksi

keihäisiinsä."

Engelbrekt vaikeni, mutta miehet seisoivat katsoen häneen, ikään kuin

odotellen hänen jatkavan. Ei kuitenkaan ollut huomattavissa mitään

suuttumusta tai tyytymättömyyttä siitä, mitä pieni mies harjun

rinteeltä oli puhunut, vaikka se ei täydelleen ollutkaan heidän

odotuksiensa mukaista. Niin kului muutamia silmänräpäyksiä. Sillä välin

oli pitkä munkki lavean puolipiirin takaa lähennyt harjua. Päästyänsä

niiden miesten luokse, jotka tässä seisoivat reunimmaisina, hän

kuiskasi jotakin muutaman talonpojan korvaan. Tämä lähti liikkeelle

näyttäen aikovan mennä Engelbrektin luokse. Mutta Herman Berman tuli

häntä vastaan ja talonpojan virkettua hänelle pari sanaa he menivät

yhdessä takaisin sille paikalle, josta talonpoika oli lähtenyt.

Täällä seisoi munkki; hän nosti merkitseväisesti käden suullensa

varovaisuutta tarkoittaen. Herman ymmärsi merkin ja seurasi häntä

ääneti vähän matkan päähän syrjään. Jouduttuansa siten seljin

väkijoukkoon päin pysähtyi munkki ja ojensi nuorukaiselle

paperisuikaleen, jolle oli kirjoitettu muutamia sanoja.

"Engelbrektille!" kuiskasi munkki.

Sen jälkeen he taas menivät väkijoukkoon. Munkki kävi entiselle

paikallensa ja Herman meni Engelbrektin luokse.

Kukaan ei ollut vielä tullut vastanneeksi siihen, mitä Engelbrekt oli

puhunut. Kaikki näyttivät tahtovan tarkkaan miettiä hänen sanojansa.

Hermanilla oli sen tähden nyt sopiva tilaisuus antaa Engelbrektille

munkin paperisuikale. Engelbrekt luki sen ja hänen kasvonsa

synkistyivät.

Paperilla oli seuraavat sanat:

"Vouti on takanasi talossa!"

"Isä Johannekselta!" kuiskasi Herman. Engelbrekt rutisti paperin

kouraansa ja hänen nostaessaan päätänsä oli jo muuan moralainen

valmiina häntä puhuttelemaan.

"Totta on, mitä sanot, Engelbrekt", sanoi hän, "ei pidä iskeä poikki

sitä kättä, jota tahtoo sopijaisiksi puristaa. Ja minä uskon samaa kuin

sinäkin, ett'ei kuningas tiedä, kuinka paljon pahaa hänen voutinsa

saattavat aikaan. Mutta matka kuninkaan puheille on nykyjään niin

pitkä, ett'ei uskalla toivoa kenenkään joutuvan perille. Sinä tiedät

yhtä hyvin kuin mekin monen lähteneen sille matkalle, mutta jos

tyystiin tarkastamme, niin löydämme paljon menneiden jälkiä, vaan emme

ollenkaan palanneiden. Kuinka kauvan tahdot sitte meitä odottamaan?

Sano se mies, joka voi ottaa lähteäksensä kuninkaan puheille viemään

valituksiamme perille. Katso, sen tähden olemme mielestämme nyt jo

pyrkineet niin pitkälle, kuin voimme päästä, ja seuraava askel on vievä

meidät joko elämään tai kuolemaan. Näin minä ajattelen, mutta en tiedä,

onko useampia samamielisiä."

Ja taaskin kohosi mahtava huuto, joka selvästi ilmaisi miehen lausuneen

kaikkien yhteisen mielipiteen. Engelbrekt ei kiirehtinyt keskeyttämään

huutoja, mutta kun ne taukosivat ja kun kaikkien silmät taas katsoivat

häneen, hän viittasi kädellänsä tahtovansa taas puhua heille.

"Rehellistä puhetta oli se", sanoi hän, "ja miehen puhetta. Mutta sanon

teille yhtä vapaasti oman mielipiteeni: meidän valitustemme täytyy

tulla kuninkaan kuuluviin ja hänen on vastaaminen niihin, ennen kuin

käymme keihääseen ja kirveeseen käsiksi. Hänen tulee itsensä lausua oma

tuomionsa, kumpaako hän tahtoo, hallitakko Ruotsia, niin kuin laki

käskee, vaiko pakottaa meitä tarttumaan aseisiin. Meidän asiamme on

pyhä, sillä se on oikea! Mutta elkäämme itse tehkö vääräksi sitä valaa,

jonka kerran olemme vannoneet. Nyt se on pyhänä alttarivaatteena Herran

kasvoin edessä ja hänen enkelinsä seisovat sen ympärillä ... itse emme

saa sitä pyhäköstä riistää ja tehdä matoksi, jolle julma voutimme voi

käydä seisomaan ja siltä julistaa koko maailmalle: he ovat

kapinoitsijoita ja rosvoja! -- Lähettitoimi kuninkaan luokse on vaikea,

sanotte, eikä vielä ole kukaan palannut niistä, jotka ovat uskaltaneet

sille tielle lähteä... Olkoon niin, Taalainmaan miehet, mutta minä otan

tämän toimekseni, minä tahdon lähteä Eerikki kuninkaan puheille viemään

perille asiaanne. Jollen minäkään palaa, niin silloin on aika ruveta

toimimaan. Mutta jos minä palaan, niin tuon joko hyviä tietoja

kuninkaalta ... taikka teille päällikön. Siinä on mielipiteeni, tehkää

nyt, niin kuin tahdotte ja niin kuin Jumala mieltänne johtaa, mutta

siinä sanassani, jonka nyt olen teille sanonut, tahdon pysyä, niin

totta kuin Jumala minua auttakoon ja Pyhä Eerikki kuningas."

Nämä sanat vaikuttivat valtavasti kaikkiin. He ymmärsivät nyt, että tuo

pieni mies tahtoi samaa mitä hekin, mutta tahtoi sen saavuttaa tavalla,

joka siirsi verisen syyllisyyden heistä kuninkaaseen taikka niihin,

jotka antoivat kuninkaalle neuvoja ja estivät häntä näkemästä

kyyneltulvia ja sitä verta, jota vastoin Jumalan ja ihmisten lakia ja

hänen omaa kuninkaanvalaansa vuodatettiin. Mutta eivät ainoastaan

sanat, vaan jo se tapa, jolla ne lausuttiin, puhujan syvä, malminheleä

ääni, hänen vaatimaton, suora käytöksensä ja rehellinen, miehekäs

katseensa, kaikki tämä yhtyi kuulijoita viehättämään. Tuo pieni mies

näytti puhuessansa muuttavan muotoansa, tai oikeammin: nähtiin

ainoastaan hänen henkevät kasvonsa ja huomattiin sanat niin tarkoin,

että muutoin unhotettiin koko hänen ulkonainen ihmisensä. Ja ylipäänsä

olikin hän sanonut aivan samaa, mitä kaikki olivat tahtoneet, vaikka

hädän rajaton suuruus oli heidät pannut luulemaan jo joutuneensa sille

rajalle, jossa miehen on velvollisuus panna kova kovaa vastaan. He

olivat jo koettaneet Engelbrektin neuvomaa keinoa, eivätkä luulleet

enää kenenkään uskaltavan pyrkiä hyppäämään sen kuilun poikki, joka

sillä tiellä ammotti vastaan.

Mutta tuossa hän seisoi, se mies, joka heidän hyväksensä tahtoi

antautua vaaralle alttiiksi, tuossa hän seisoi lempeän miehekäs hymy

huulillaan ja tarjoutui toimittamaan sen, mihin ei kukaan muu ollut

tahtonut ryhtyä. Ja jos asiaa arvolleen aprikoitsi, niin helposti

huomasi, että se vaara oli oleva suurempi ja se kunnia pienempi, joka

odotti yksinäistä asianajajaa, kuin se vaara ja kunnia, joka oli tuleva

koko Taalainmaan päällikön osaksi. Engelbrektin tarjoutuminen itse

lähtemään kuninkaan puheille, -- sepä oli jotakin, joka kerrassaan veti

kaikkien sydämet puoleensa.

Senpä tähden kajahtikin mahtava ihastushuuto Engelbrektin sanojen

jälkeen.

"Sinun tahtosi on meidänkin, Engelbrekt", kuului miesten huuto joka

taholta.

"Siitä teille kaunis kiitos, te kunnon taalalaiset!" virkkoi taas

Engelbrekt. "Tämä päätöksemme on semmoinen, että siitä voimme vastata

Jumalalle ja Pyhälle Eerikille. Ja jos niin kävisi, josta Jumala

varjelkoon, että meidät pakotetaan tarttumaan aseisiin, niin silloin on

Jumala ja kaikki hänen pyhimyksensä meidän puolellamme! Olkaamme sen

tähden hyvällä mielellä. Niin nopeasti kuin hevoseni jaksaa juosta ja

niin nopeasti kuin tuuli voi alusta kiidättää, suoritan minä matkani

Eerikki kuninkaan luokse ja sieltä tänne takaisin. Mutta siksi, taikka

kunnes muuta tietä saatte tietoja minusta, tulee seuduissamme

täydellisen rauhan ja levon vallita. Vannokaa minulle se!"

Ja miehet vannoivat, niin kuin Engelbrekt tahtoi, ja siihen hajautui

kokous.

Mutta Engelbrekt seisoi ajatuksissaan ja seurasi silmillään tuota

aaltoilevaa väkijoukkoa. Hänen näytti olevan vaikea saada silmiänsä

eroamaan noista synkistä, kalpeista kasvoista, jotka olivat valmiit

taipumaan lain alle, vaikka miekankärki oli sydämellä, valmiina

survaistavaksi sisään. Jotakin suurta ja ihanaa sisältääkin se oppi,

jota nämä talonpoikaismiehet eivät tosin osanneet sanoin lausua, mutta

sitä paremmin ja voimakkaammin osasivat teossa osottaa, se, joka neuvoo

miehen tavoin odottamaan, kestämään, tyytymään.

Mutta kohta läheni hajautunut joukko Engelbrektiä, ensin yksitellen,

sitten joukoittain. Väen tungos kävi suureksi hänen ympärillänsä.

Kaikki tahtoivat kiittää häntä, pusertaa hänen kättänsä ja pyytää häntä

luottamaan heidän vannomaansa valaan, kukaties myöskin kehottaa olemaan

varuillaan voutiin nähden. Töin tuskin hän sai tilaisuuden kuiskata

muutamia sanoja Hermanille, jonka sen jälkeen nähtiin hiljoilleen

vetäytyvän joukosta ja lähtevän sillalle päin.

Kesti hyvän aikaa, ennen kuin Engelbrekt pääsi lähtemään paikalta. Kun

hän vihdoin oli matkalla kotiinsa ja oli päässyt sillan yli, tuli häntä

vastaan se mies, joka yksin ajoin munkin kanssa oli saapunut

kokouspaikalle ja ollut kokouksessa läsnä. Mies ojensi Engelbrektille

kätensä.

"Mitä, tekö täällä, jalo herra?" huudahti Engelbrekt tarttuen

ojennettuun käteen ja pusertaen sitä.

"Kiitos, jalo mies! Aivan niin olisin minäkin tehnyt!"

Engelbrekt hymyili jatkaessaan matkaansa Hannu kreivin seurassa, sillä

hän se oli.

"Mutta ojentaessani käteni teille, Engelbrekt Engelbrektinpoika",

jatkoi kreivi, "en tee sitä ainoastaan kunnioituksenosotteeksi siitä,

mitä täällä olen nähnyt ja kuullut, vaan minä tarjoan sillä teille

ystävyyteni kaikeksi vastaisuudeksi. Kenties on se aika tuleva, jolloin

voin tämän ystävyyteni teille osottaa muullakin kuin sanoilla."

"Siitä teille sydämen kiitos! Se aika on ehkä tuleva, ennen kuin kukaan

sitä aavistaakaan, jos oikein tunnen olot ja henkilöt."

Nyökäyttämällä päätänsä myönsi kreivi Engelbrektin arvelun oikeaksi.

"Sallikaa minun nyt kysyä", sanoi hän sitten, "milloin aiotte lähteä

vaaralliselle matkallenne? Luulenpa, Jumala paratkoon, ett'ei vouti ole

pysyvä toimettomana, kun saa lähdöstänne tiedon. Suokoon Jumala

erehtyväni, mutta luulen tarvittavan sekä älyä että onnea päästäksenne

perille."

"Vaaran kyllä tajuan", vastasi Engelbrekt, "enkä aio laiminlyödä, mikä

viisaalta näyttää, mutta asiani on pyhä asia ja se on Jumalan kädessä."

"Ja milloin lähdette!"

"Ennen huomisen auringon nousua toivon olevani jo hyvän matkan päässä!"

"Ja yksinännekö lähdette?"

"Kenties otan nuorukaisen mukaan."

Näin puhellen olivat nuo molemmat miehet joutuneet Engelbrektin

talolle. Sinne päin oli joukko rahvasta ja muutamia vuoritilallisiakin

kulkenut. Mutta tässä väkijoukossa nähtiin aivan lähellä Engelbrektin

kartanon porttia pieni ja hoikka mies, joka oli kääriytynyt avaraan

viittaan ja vetänyt hattunsa alas silmilleen. Hän näytti seisovan aivan

välinpitämättömänä ja katselevan kartanoa ja sen edustalla kulkevia

ihmisiä.

Miehen koko käytöksessä oli kuitenkin jotakin, joka jo kaukaa herätti

Engelbrektin huomiota. Hän ei kääntänyt tarkkoja silmiänsä hänestä,

vaikka miehekkään tyynesti astuikin eteenpäin. Herman Berman näkyi

hetkisen aikaa portilla silmäilemässä ohitsemenevää tietä pitkin ja

Engelbrekt huomasi, kuinka nuorukainen säpsähti, äkätessään tuon hoikan

miehen. Heti sen jälkeen hävisi nuorukainen pihaan, mutta sitten tuli

renki taluttaen paria hevosta portista ulos. Ne olivat komeita elukoita

ja melkein kaikki tiesivät nämä molemmat niiksi, joita Engelbrekt ja

Herman käyttivät pitkillä matkoilla. Pihasta kuului Herman huutavan

rengille:

"Hoida hyvästi hevosia, Pekka, että ne jaksavat. Huomenna iltapäivällä

me lähdemme matkalle!"

"Olkaa huoleti, herra, niiltä ei tule mitään puuttumaan", kuului renki

vastaavan. "Jos vaan seppä on kotona, niin ei ole mitään hätää."

Renki näytti sitten verkalleen taluttavan hevosia joelle juotettaviksi.

Nuorukaisen kehotuksen kuulivat aivan hyvin sekä Engelbrekt että

kreivi, jotka sillä välin olivat tulleet yhä lähemmäksi. Yht'äkkiä

pysähtyi Engelbrekt.

"Mikä nyt?" kysyi kreivi ja katsoi kummastuneena vuoritilalliseen.

Kysymykseen ei tullut vastausta, mutta Engelbrekt käänsihe hiljakseen

sinne päin, josta he olivat tulleet. Kreivi katsoi samanne päin ja

huomasi nyt tuon hoikan miehen, joka poistui joelle päin ja näytti

jouduttavan kulkuansa sitä mukaa, kuin joutui etemmäksi

rahvaantäyttämältä Engelbrektin talon edustalta.

"Ah", sanoi kreivi ja viittasi luoksensa erään ratsumiehiänsä, saman,

joka antoi hänelle ne tärkeät tiedot Vesterbyn luona ja joka nyt oli

aivan lähellä. "Näethän tuon miehen, jolla näyttää olevan niin kiire

sillalle..."

Ratsumies nyökäytti myöntävästi päätänsä.

"Se on Kirjuri-Martti", sanoi hän, "minä tunsin hänet heti valepuvusta

huolimatta. Hän on voudin oikea käsi."

"Seuraa häntä", virkkoi taas kreivi, "ja hanki minulle tarkat tiedot

hänen asioistansa ja millä asioilla hän oli täällä portin korvassa!

Sitä minä aavistinkin", jatkoi hän ratsumiehen poistuttua, "luulinpa

kerran ennenkin nähneeni tuon hiipivän haamun."

Engelbrekt, joka ei sillä välin ollut päästänyt tuota valepukuista

silmistään, käänsihe nyt takaisin.

"Joutukaamme!" virkkoi kreivi.

Ja sitten he jatkoivat kulkuansa. Portilla tuli vastaan moralainen

mies, joka jo istui ratsailla ja näytti olevan lähtemässä kotimatkalle.

Takanansa hevosen selässä oli hänellä kuitenkin enemmän kuormaa, kuin

näytti tarvitsevan.

"Näinkö aikaiseen, Keihäs-Lassi?" kysäsi Engelbrekt miehen ajaessa

ohitse.

"Matka on pitkä", vastasi talonpoika, "ja minun täytyy joutua kohta

kotiin."

"Gagnevinkö tietä lähdet?" kysyi vielä Engelbrekt nähdessään talonpojan

kääntävän hevosensa päinvastaiselle suunnalle, kuin renki oli mennyt

hevosinensa, joka tie sekin pohjoista kohti vei Siljaniin ja Moraan.

"Minulla on ostoksia Leksandin kaniikille", vastasi talonpoika ja

poistui.

Leksandin ja Ison Tunan kirkkoherrat olivat korkeampiarvoisia kuin

muiden Taalainmaan pitäjäin maanpapit keskiajalla. He olivat Vesteråsin

tuomiokapitulin jäseniä ja heitä sanottiin sen tähden kaniikeiksi.

Juuri Engelbrektin astuessa pihamaalle tuli häntä vastaan kohteliaasti

hymyilevä mies. Hän oli aivan lähellä, niin että hän epäilemättä oli

nähnyt ja kuullut Engelbrektin puhelevan talonpojan kanssa. Mies oli

hansalaisen kauppamiehen puvussa ja hänen outo ääntämisensä, kun hän

sitten kääntyi Engelbrektiä puhuttelemaan, antoikin tukea tälle

arvelulle.

"Nimeni on Lydert Rosenbrygge, olen lybekkiläinen kauppias", sanoi hän,

"minulla on monenlaista arvokasta tavaraa tarjottavana, mutta voinhan

ymmärtää, ett'ei aika ole nyt sovelias kaupantekoon. Vaan kosk'ei,

kuten kuulen, tule matkalle lähtöä ennen kuin huomenna, niin onhan

vielä aikaa."

"Terve tultuanne, kauppias Lydert", tervehti Engelbrekt, "aika on, niin

kuin itse sanotte, nyt sopimaton kaupan tekoon."

Näin sanoen he erosivat. Mutta myöskin Hannu kreivi erosi

Engelbrektistä. Hän asui Borenkartanossa,[15] joka oli jonkinlainen

voudinasunto, milloin erityinen vouti määrättiin Vaskivuorelle. Tämä

talo oli pohjoisempana ja sitä kohti poistui kreivi. Hän näkyi

kuitenkin kohta muuttavan suuntaa ja poikkeavan eräälle polulle, joka

vei joelle.