Säterin kuninkaankartano.
Yön seutuun ratsasti kaksi viittoihin verhoutunutta miestä
Piispanvuorta ylös. Tämä vuori on noin neljännespeninkulman päässä
silloisesta Säterin kuninkaankartanosta, nykyisestä samannimisestä
kaupungista. Piispanvuori on korkea vuori useine pienempine
penkereineen eli kumpuineen, joita sanotaan "Gregerseiksi" eli
"Piispanvuoren kunnaiksi." Se sisältää runsaasti oivallista
rautamalmia, jota siitä kauvan aikaa takaperin louhittiin. Nimensä
se on saanut siitä, että Vesteråsin piispa keskiajalla omisti osan
siitä. Että kirkon miehet ylimalkaan olivat suuresti harrastaneet
vuorityötä, todistavat monet heistä nimensä saaneet sulatuspajat
ja kaivokset. Tietysti hallitsivat he myöskin useita sellaisia
tiloja. Täällä Piispanvuoren lähistössä löytyvä kaniikinsulatto on
siis todenmukaisesti saanut nimensä Vesteråsin kaniikeista eli
tuomiokapitulin miehistä, jotka ovat sen omistaneet. Nyt se on kylä,
nimeltään samanlainen kuin kaikki täällä vesistöjen seutuvilla olevat
kylät, joita yhä vieläkin sanotaan sulatoiksi ja jotka siten osottavat
jo ammoisinakin aikoina vilkkaan vuoriviljelyksen täällä olleen
vallalla.
Molemmat ratsumiehet ajoivat äänettöminä rinnattain. Päästyänsä
vuorelle ja nähtyään sieltä aukeavan kauniin kuutamomaiseman he
pysähtyivät.
"Ajammeko Säteriin asti tänä yönä?" kysyi toinen.
"Arvelinpa, että majautuisimme Kettilin luokse tänne vuorelle", vastasi
toinen, ja sen jälkeen he taas molemmat olivat ääneti.
Hetkisen kuluttua he läksivät taas liikkeelle ja ratsastivat lyhyen
matkan yksinäiselle talolle, jonka rakennus kuitenkin osotti sen
kuuluvan varakkaalle miehelle. Juur'ikään astuttuaan alas ratsailta
taluttaakseen hevosensa erillään olevaan rakennukseen, jonka he sen
läheisyydessä olevista ajokaluista päättivät talliksi, he pysähtyivät
ja jäivät kuuntelemaan. Askeleita kuului. Ne tulivat yhä lähemmäksi ja
kohta he kuutamossa näkivät miehen kääntyvän pihaan.
Mies säpsähti huomatessaan nuo molemmat ratsailta laskeutuneet miehet,
mutta astui vakavin askelin heidän luoksensa.
"Kautta Pyhän Eerikin", sanoi hän tullessaan lähemmäksi, "luulinpa
voudin tulleen tänne vieraisiin. Jumalan rauhaa, Engelbrekt, kuinka
olet liikkeellä tähän aikaan vuorokautta? Vie hevoset talliin, Herman,
me menemme edeltä sisälle."
Näin sanoen hän puristi matkamiehen kättä ja he menivät molemmat poikki
pihamaan asuinrakennukseen.
Tämä oli rakennettu tavalliseen tapaan, niin että siinä oli luhti,
luhdineteinen ja luhdinkäytävä ja se sijaitsi tavattoman kauniilla
paikalla. Molempain miesten tultua tupaan pani talonomistaja, jonka
nimi oli Kettil, halkoja liedelle ja teki tulen. Sitten hän honkaisesta
seinäkaapista otti esille kipposen olutta, jonka asetti vieraan eteen,
ensin juotuaan hänen maljansa.
"Juo, Engelbrekt", sanoi hän, "ja heitä huolet vähäksi aikaa. Tulen
Säterin kuninkaankartanosta", jatkoi hän. "Siellä on suuria vieraita.
Saksalainen herra, jota sanovat kreiviksi, tuli sinne eilen suuri
seurue muassaan. Hän on menossa Vaskivuorelle ja puhui paljon sinusta."
Kettil oli iloinen, terveen ja reippaan näköinen mies.
"Olen kuullut puhuttavan tuosta saksalaisesta kreivistä", vastasi
vieras, "ja olen nyt matkalla hänen luoksensa."
"Jos ymmärsin oikein", tarttui Kettil puheeseen, "niin hän aikoo
hankkia itselleen jotakin vuoriviljelystä täällä. Hän kyseli tarkoin
tätä ympäristöä ja eräs vuorioppia osaava Vesteråsin munkki oli hänen
mukanaan."
"Kreivi istuu Ruotsin valtakunnan neuvostossa ja kuuluu olevan suuresti
kuninkaan suosiossa. Hänellä on myöskin suuria läänityksiä. Eipä
kuitenkaan asiain laita maassamme olisi näin huono, jos jokainen
ulkomaalainen mies olisi mieleltään samanlainen kuin tämä kreivi."
"Näytämmepä mielestäni", tuumi tähän Kettil, yhtäkkiä vakavaksi
muuttuen, "olevamme parast'aikaa vetämässä viimeistä virttä. Jumala
paratkoon ... kuinka kauvan luulet, Engelbrekt, tällaista kestävän?"
"Niin kauvan kuin Jumala tahtoo, Kettil, hän punnitsee kyllä molemmille
puolille tasan!"
"Mutta koko Taalainmaa hehkuu kuin sulatusuuni. Joko täällä ruvetaan
elämään maantierosvon elämää, taikka joudutaan kaikki orjiksi, sen minä
sanon Engelbrekt."
"Siltähän tosin näyttää, mutta ehkäpä Jumala vielä kerran armahtaa!"
Nyt tuli Herman sisälle. Vanhan tavan mukaan hän istuutui ääneti pöydän
ääreen vaan kuuntelemaan vanhempain miesten keskustelua. Mutta Kettil
meni kaapille ja otti esille vielä kipposen olutta ja asetti sen
nuorukaisen eteen.
"Olen sen sanonut ennen ja sanon vieläkin, Engelbrekt", jatkoi hän
sitten, "ett'ei meitä enää saata kohdata mikään nykyistä suurempi hätä,
ja sinä, Engelbrekt, olet se mies, jonka tulee meitä auttaa. Lähetä
sanakapula kiertämään ... ennen puolta kuunkierrosta on koko
Taalainmaan rahvas kapinassa ja me karkoitamme tuon verihurtan, Jösse
Eerikinpojan, ainaiseksi Taalainmaasta ja Ruotsin valtakunnasta..."
"Etpä katso pitkälle eteesi, Kettil", keskeytti Engelbrekt tuon
innoissaan puhuvan, "kun tuollaista tuumit. Olemmehan vannoneet valamme
Eerikki kuninkaalle ja hän on mahtava herra, hallitsee kolmea
valtakuntaa."
"Hallitsipa vaikka kymmentä kuningaskuntaa ja sitten vielä yhtä
lisäksi", tokasi kuumaverinen Kettil, "niin on sittenkin totuus häntä
mahtavampi ja totuuden ja oikeuden puolesta tahdomme elää ja kuolla.
Nyt saamme itse kituuttamalla elää ja ulkomaalainen imee mehun maasta.
Ja jos joku uskaltaa vedota lakiin ja vanhoihin hyviin tapoihin, niin
hänet pistetään vankeuteen ja kidutetaan kuoliaaksi..."
"Niin, niin, totta sanot, Kettil, täällä käyvät asiat hullusti...!"
"Haudattiinhan tänä iltana Skedevissä nuo viisi miestä, jotka vouti oli
savuun surmannut, viisi kunnon miestä, joista kukin vastasi viittä
Jösse Eerikinpoikaa niissä avuissa, jotka miestä kaunistavat. Onko
Jumala pannut meidät tänne syntymään kunniattomain lainrikkojain
leikkikeriksi ... tuhat kertaa parempi kuolla kuin sietää sellaisia
vieraita."
Kettil astui muutamia kertoja edes takaisin poikki lattian, ikään kuin
olisi tyyntyäkseen tarvinnut vähän ruumistansa vaivata. Tällä hän
saavuttikin, mitä tarkoitti. Vaikka olikin varsin kiihtyneessä
mielentilassa puheensa johdosta, kääntyi hän kuitenkin sydämellisesti
hymyillen vieraisiinsa ja sanoi:
"Tuo kirottu vouti saattaa minut unhottamaan kaikki. Tarvitsettehan
toki levätä!"
"Ja sinä itse myöskin, Kettil! Mutta yhden seikan tahdon sinulle sanoa
tässä nyt puhuessamme kuninkaasta ja hänen voudeistansa. Ensin ovat
kaikki lailliset keinot koeteltavat, ennen kuin väkivallalla oikeutta
hankimme."
Sitten miehet toivottivat hyvää yötä toisilleen ja menivät levolle.
* * * * *
Seuraava päivä oli rukoussunnuntai. Aurinko nousi aivan pilvettömälle
taivaalle ja valaisi kokonaan Piispanvuoren läntisellä puolella olevan
kauniin maiseman. Noin neljännespeninkulman päässä siitä oli vanha
Säterin kuninkaankartano lähellä Ljustern-järveä ja siitä luoteiseen,
Dal-jokeen päin juoksevaa pientä virtaa. Tämän vierelle oli rakennettu
muutamia sulatuspajoja sen malmin sulattamista varten, joka saatiin
kruunun osasta Piispanvuorta.
Kuninkaankartanon ympäristö oli tavattoman kaunis; erittäinkin sen
siksi teki se ihmeen ihana laakso, joka täältä pistää itää kohti lähes
neljännespeninkulman verran ja sitten tekee jyrkän kulman pohjoista
kohti. Ison Tunan ja Säterin välillä löytyy useita sellaisia syviä
laaksoja, joiden syntyyn maanlaadun arvellaan olleen vaikuttamassa. Se
on näet hienoa hiekkaa, joka juoksee pienenkin vedentulvan mukana ja
sen tähden helposti uurtuu monta syltä syvälti. Sellaiset uurtumat
tulevat kauneiksi, kun ne osittain peittyvät ruoholla ja ympärille
kasvaa puita. Suuruudessa ja kauneudessa ei kuitenkaan yksikään vedä
vertoja tälle Säterin läheisyydessä olevalle. Kesällä sen peittää mitä
rehevin vihreys ja lehtipuiden tuuheiden oksien alitse luikertelee
keskellä laaksoa pieni puro.
Nyt se oli tuoreessa ja vastapuhjenneessa asussaan, ikään kuin uudeksi
kesäpäiväksi kevätauringon hereille suutelemana ja sen lämmittämänä,
karistellen honkametsän sylissä nukkumiansa pitkiä talviunia. Lauhkea
tuulahdus kulki kahisten hentojen lehtien välitse ja sai vihtakoivun
oksat heilumaan edes takaisin pienen purosen laulaessa yksitoikkoista
lauluansa, samalla kun sataset pikkulinnut livertelivät puiden
latvoissa rakkautta ja rauhaa. Varmaan se oikuissaan luonto heitti
tämän laakson tänne pohjolan tunturien ja synkkien metsäin keskelle --
kisailevan ja leikkisän lapsosen arvekkaiden ja vakavain urosten
keskelle. Mutta niinhän onkin, että vakavuus ja leikkisyys usein ovat
rinnakkain hengettömässä luonnossa samate kuin ihmiselämässäkin.
Aivan kuin tätä päiväpaisteista ja keväistä kuvaa varten varta vasten
hankittuina astui kaksi nuorta neitoa halki laakson. Molemmat olivat
kauniita, mutta samallaista heidän suloutensa ei ollut. Toinen oli
tumma toinen vaaleaverinen, mutta jonkinlainen haaveellinen
suruvoittoisuus hymyili kummankin kasvoista, kenties ikään kuin
kotiutuneempana toisissa, noissa vaaleain kiharain ympäröimissä.
Molemmat näyttivät olevan siinä iässä, jolloin tyttö, naiseksi
kehittyneenä, jonkinlaisella kummastuksella luo silmänsä ympärillensä
ja katsoo asioita ja henkilöitä aivan toisenlaisilla silmillä kuin
ennen. Tästä kenties sai selityksensä haaveellinen katse noissa
tummissa silmissä, joille se muutoin näytti vieraalta. Saattoivatpa sen
sentään herättää myöskin tuon toisen sanat, joita hän tarkkaavasti
kuunteli.
"Niin, niin, kummasti tässä maailmassa käy", sanoi sinisilmä
ohimennessään taittaen lehvän vihtakoivusta, "saattaa usein haluta
sellaista, mikä on omaksi vahingoksi, ja usein kulkea onnensa ohitse ja
tallata sen jalkainsa alle. Niin ei tehnyt pieni Signa, joka palveli
kuninkaan kartanossa."
"Kuinkas sitte hänen kävi?" kysäsi mustasilmä.
"Olipa kerran arvoisa neiti, jonka nimi oli pieni Signa, niin hänestä
on laulukin, mutta minä en osaa kuin vähäisen sitä..."
"Hyvä on, Kaarina, mutta et noin saa kesken jättää, kerro tai laula,
miten tahdot, kun vaan saan kuulla, kuinka kävi!"
"Niin, oli kerran arvoisa neiti kuninkaan kartanossa ja hän palveli
siellä kahdeksan vuotta, mutta sitten hän muutamana päivänä meni
lehtoon kävelemään ja siellä tuli suuren suuri käärme vastaan. Ja
käärme katsoi häneen niin rukoilevan kauniisti, että pieni Signa joutui
oudoille mielin, ja sitten se juoksi edellä metsään ja pieni Signa
perässä. Näin hetken aikaa kuljettuansa he tulivat paikalle, jossa
seisoi hevonen satuloituna ja sen lautasilla sininen viitta. Käärme
pyysi silmillään niin kauniisti ja pieni Signa ymmärsi hänen pyyntönsä
eikä hennonut vastustaa, vaan nousi satulaan. Ja pieni Signa ratsasti
ja käärme juoksi, kunnes he joutuivat vähän edemmäksi. Mutta heidän
tultuaan linnan edustalle oli tyttösen isä veräjällä ja hän kysyi:
'Pieni Signa, miksi tahdot mennä tuon suuren käärmeen mukaan?' -- Mutta
pieni Signa vastasi: 'Rakas isä, anna mun mennä vaan, tämän mulle
tietäjä jo lapsena sanoi.' Ja pieni Signa ajoi ja käärme se juoksi, ja
niin he vaan jatkoivat kulkuaan. Illan suussa tulivat he kukkaisniityn
luo ja silloin käärme tahtoi siinä viettää yön. Pieni Signa suostui ja
jäi siihen yöksi, mutta sydän oli tuskasta sairas, vedet juoksivat
silmistä ja käsiänsä väänteli hän. Vihdoin hän laskihe levolle ja
nukkui, ja käärme kävi hänen vierellensä."
"Ja eikö hän koskaan enää herännytkään?" kysäsi kiivaasti mustasilmä.
Kertoja hymyili ja tuijotti haaveksien pehmoiseen nurmeen ja lauloi:
Kun pieni Signa unestaan aamulla heräsi,
Kas tuossa poika kuninkaan vierellä lepäsi,
Ol' nyt jo olo toista, ol' hyvää kerrassaan,
He leikkeivät!
He heräsivät molemmat omassa linnassaan.
Öin päivin he leikkeivät.
"Tuo satu oli mieleiseni, Kaarina. Jos vielä osaat jonkun, joka ei
pääty suruun ja kuolemaan, niin kerro, tai laula, jos tahdot, mutta
mieluummin kerro, sillä laulaissasi käyt niin lumoavaksi, että oikein
minua pelottaa."
Ja niin olikin. Kertoja eli niin kokonaan tarinassaan ja näytti itse
niin lujasti uskovan kaikkea kerrottavaansa sekä mahdolliseksi että
todeksi, että hänen kertomuksensa väkisinkin vei kuuntelijan mukaansa.
Mutta laulaessa sulostuivat hänen kauniit kasvonsa niin sanomattomasti
ja tuntui siltä kuin hän innoissaan ihka elävänä edessään näkisi sen,
mitä laulussa kerrottiin, ja vielä sävelkin vienoine, suruvoittoisine
äänenvaihteloineen hiveli ja ikään kuin tenhosi korvaa, että kyllä
saattoi sanoa laulajattaren näyttävän lumoavalta.
Hän hymyili ja loi silmänsä maahan kainona saamastansa kiitoksesta.
"Osaanhan minä", sanoi hän, "minä osaan sadun talonpoikaistytöstä,
jonka nimi oli pieni Roosa."
"Jokako tuli onnelliseksi...?"
"Niin, tietenkin hän tuli onnelliseksi..."
"Kerro, kerro sitten!"
"Olipa kerran talonpoikaistyttö, nimeltä pieni Roosa", alkoi Kaarina ja
hymyili vielä kerran, mutta nyt kuulijan kiihkolle, "joka oli niin
kaunis, ett'ei kauniimpaa ollut seitsemän kuninkaan valtakunnassa, ja
kuninkaanpoika rakastui häneen ja tahtoi hänet kihlata. Mutta pieni
Roosa sanoi: 'Kuinka se voisi käydä päinsä, minä kun olen köyhä ja te
olette rikas, ja teillä on kaupunkeja ja teillä on linnoja, mutta minä
olen vaan köyhä talonpoikaislapsi!' Mutta kuninkaanpoika rakasti häntä
niin suuresti, että vannoi hänelle uskollisuutta. Mutta kuningas sai
tietoonsa heidän rakkautensa ja lähetti poikansa vieraille maille. Ja
laiva meni pois ja palasi jällehen; ja aina poika kyseli nimeä
Ruususen. Hän sai sitten kuulla kuninkaan, hänen isänsä, tahtovan
pakolla ritarille pienen Roosan naittaa, ja ritari se häitä jo
valmisti, ja tyttönen häitä varten vaatteetkin teetti. Mutta
kuninkaanpoika sanoi olevansa tyytyväinen, kun vaan sai tietää, milloin
häitä piti pitää. Sen hän sai tietää ja laski silloin laivansa
rannoille. Maihin päästyänsä hän sai kuulla ritarin jo sinä päivänä
häitänsä pitävän ja häätalossa kynttiläin jo palavan näki. Hän viestin
silloin laittoi salaisen kullalleen. Jo morsiolla kruunu ja seppel oli
päässä, mutta hän sanoi morsiusneideilleen: 'nyt haluan mä käydä
ruusulehdossa!' ja silloin hän meni ovesta ulos. Mutta heti ulos
päästyänsä hän rannalle suuntasi kulkunsa."
Nyt keskeytti kertoja kertomuksensa.
"Ethän liene vaan minua peijannut, Kaarina?" kysyi mustasilmä kaikesta
päättäen jännittävän tarkkaavaisena. "Morsiusneidet kai juoksivat
perästä, hänet saatiin kai kiinni rannalla...?"
"Malttakaa vähän, arvoisa neiti, lopun tahdon laulaa!" Ja ihmeellisen
kirkkaalla ja sointuisalla äänellään alkoi tyttö:
Morsian rannalle kiiruusti entää
Siveys ja kunnia tallella on!
Hän herttuan sylihin lempien lentää.
Kai kukkivat ruusut ja liljat.
"Ja Herra taivaan siunaa mun pientä sulhoain,
Mä minkä kerran lupaan, sen pidänkin mä ain!"
"Ja Herra taivaan siunaa mun pientä kultoain,
Sun tähtes' monta matkaa oon tehnyt purrellain!"
"Se oli oikein ja niin sen piti käydä. Reipas kuninkaanpoika sai kun
saikin morsiamensa. Mutta hääväki? ... eikö saatu tietää morsiamen
paenneen meren rannalle, eikö häntä ajettu takaa?"
"Ajettiin kyllä. Hänen morsiusneitinsä etsivät häntä ja sitten hekin
tulivat rannalle. Mutta silloin oli jo kuninkaanpojan laiva lähtenyt
rannasta ja nostanut purjeet."
Tyttöjen takaa kuului nyt askelia ja Kaarina kääntyi katsomaan laaksoa
pitkin. Mutta hän ei saattanut nähdä pitkälle, puita kun oli paljon.
Mustasilmä taas oli siihen määrin kietonut ajatuksensa pikku Roosaan,
ett'ei ollut kuullut askelia eikä katsonut taaksensakaan.
"No, kai he tulivat rannalle ja ritari tuli palvelijoineen ja kuningas
lasketti laivansa vesille...?"
"Ei, ei! Neitoset tulivat ja morsian seisoi peräkeulassa ja tervehti
heitä. Tässä saatte kuulla." Ja hän alkoi laulaa:
"Isälle, äidilleni terveiset sanokaa:
Ei syytä mua surra, levossa olla saa!"
"Ja kaikki tervehtikää myös hellää sulhoain:
Hän elköön mua surko, kyll' toisen saa hän ain!"
Mut sylihin herttuan tyttö jo kohta nukahtaa --
Siveys ja kunnia tallella on!
Ja muiden maiden ääriss' hän vasta havahtaa.
Yhä kukkivat ruusut ja liljat.
"Ja oikeinko se on totta, että talonpoikaistytöstä tuli kuninkaanpojan
morsian?"
"Tottako?" huudahti laulaja, ikään kuin olisi kovasti loukkautunut
sellaisesta kysymyksestä.
"Niin, niin, saatanhan ymmärtää sen todeksi, vaikk'ei se minun
kotimaassani kävisi päinsä. Mutta onhan talonpoika täällä, sen kyllä
huomaan, aivan toista kuin siellä. Kummallista kansaa, joka kuitenkin
saattaa sietää ja kärsiä niin paljon!"
Nyt käännähti Kaarina taas, nyt kuuluivat askelet taas ja paljoa
selvemmin. Nyt katsoi vieraskin neiti taaksensa. Etäällä laaksossa he
näkivät puolikasvuisen pojan juoksevan heihin päin. Hänellä oli yllään
harmaa sarkatakki ja päässä musta suippolakki. Hän viittasi kädellään
nähdessänsä tyttöjen kääntyvän.
"Eivätpä korvani valhetelleet", sanoi Kaarina heidän astuessaan poikaa
vastaan. "Äsken kuulin askelten kopinaa, vaikk'en tainnut ketään nähdä.
Hän tuo varmaankin sanaa kreiviltä, isältänne..."
"Eikö mitä, silloin sen tuoja olisi joku hänen palvelijoistaan ...
eipäs, nyt näenkin kuka se on."
Nuorukainen seisoi nyt heidän edessänsä. Se oli Erkki, tuo ruma Erkki,
Märta muorin poika, mutta nyt puettuna uusiin ja eheihin vaatteisiin,
jotka joissakin määrin muuttivat hänen muotoansakin. Hän paljasti
päänsä ja pyyhki hikeä otsaltaan hengähtäessään.
"Sinäkö, Erkki", virkkoi tumma tyttö, jonka lukija jo varmaankin on
tuntenut Agnekseksi, "olen hyvilläni saadessani nähdä sinut. Nythän
saan kuulla, mitenkä päättyi se tosisatu, joka koskee minua itseäni.
Ah, sinä varmaankin tekisit siitä laulun, Kaarina..."
"Kiitos, arvoisa neiti", sanoi nyt Erkki, "hyvin suuri kiitos teille
siitä, että lähetitte sen nuoren miehen avuksi..."
"Lähetinkö, sanot, minä..."
"Olen sen kuullut häneltä itseltään ja minä kerroin hänelle teidän
luvanneen puhua voudille, ja silloin hän tuli niin iloiseksi ja
sanoi..."
"Mitä hän sanoi, Erkki?" keskeytti Agnes innoissaan.
"Arvoisa neiti on hyvä ja jalosukuinen, sanoi hän."
"Entä äitisi?" keskeytti taas kreivintytär, ikään kuin olisi arastellut
kuulla enempää, mitä nuori mies oli hänestä puhunut, "äitisi,
pelastuiko hän?"
"Pelastui, kiitos teille ja reippaalle Herman Bermanille, Nyt hän elää
rauhassa Engelbrektin luona täällä Vaskivuorella ja sinneppä vouti
tuskin uskaltanee ojentaa kättänsä häntä hakemaan. Mutta nyt on tuon
nuoren miehen henki vaarassa, arvoisa neiti..."
"Hänenkö henkensä?" kysyi Agnes ja kävi poskiltaan yhtä kalpeaksi, kuin
valkoinen kaulus, joka hänellä oli kaulassaan.
"Niin, ja teidän täytyy pelastaa hänet", vastasi poika perin varmasti.
"Sano Jumalan tähden, kuinka kaiken tämän laita nyt oikein on. Minunko
täytyy pelastaa hänet, sanot...?"
"Niin, me saavuimme Vaskivuorelle eilen päivän valjetessa; sillä niin
pian kuin äiti oli saanut tarpeeksi levätä Matti Eeronpojan luona,
läksimme matkalle. Ja päivän jo ylhäällä ollessa nousivat Engelbrekt ja
Herman ratsaille, sillä heidän oli eilen illalla oltava Skedevin
kirkolla. Mutta äidillä oli mukanansa sairas vuoritilallisentytär ja
tämä pyysi minua viemään sanaa hänen isällensä. Eilen iltapäivällä
läksin matkalle. Soudin yli Tiskenin ja Runnin Vikaan, mutta sinne
päästessäni ja maihin noustessani oli jo pimeä ja minä menin pappilaan,
jossa sain mennä lepäämään kuivaan."
"Eipä sinulla näytä olleen niin kiirettä, Erkki, kuin silloin, kun
äitisi oli vaarassa", sanoi Agnes ja sekä sanoista että kasvoista
ilmeni puolittain nuhtelua.
"Jos teitä oikein ymmärrän, arvoisa neiti, niin tahdotte nyt minua
syyttää sellaisesta, jota en voi auttaa. Sallikaa vaan minun kertoa
kaikki; on välttämätöntä että tiedätte sen alusta loppuun. Niin kuin
sanoin, kävin lepäämään pappilan luuvaan, eikä kestänytkään kauvan,
ennen kuin nukuin. Mutta puoliyön tienoilla heräsin kovaan hälinään.
Hevosten jalkain kopinaa ja useita ääniä kuului kartanolta ja tallista.
Voudin ratsumiehet ne olivat matkalla Vaskivuorelle. Kuulin papin
itsensä, hurskaan Ragvalder herran, puhuttelevan heitä. Hän pani
ihmeeksi, että he tulivat hänen luokseen yöksi, ja silloin vastasi
ääni, jonka tunsin -- Kirjuri-Martti se oli -- että kun vaan hän ja se
kauppias, joka oli hänen mukanansa, saivat majaa pappilassa, niin oli
ratsumiesten määrä mennä kylälle. Siihen tyytyi pappi ja minä kuulin
ratsumiesten menevän matkoihinsa ja kaikki kävi taas hiljaiseksi. Talli
oli luuvan vieressä ja minä kuulin selvään kahta hevosta talutettavan
tallin ovesta sisälle. Hetkisen kuluttua kuulin hiipimistä luuvan oven
ulkopuolelta ja äänen puoleksi kuiskaavan: 'oletko ymmärtänyt oikein,
Lydert Rosenbrygge?'"
"Sekö oli kauppiaan nimi?" kysyi Agnes levottomana.
"Niin, en voi muuta luulla", vastasi poika.
"Pyhä neitsyt, silloin on varmaan suuri vaara tarjona", virkkoi Agnes,
"olen usein kuullut isäni mainitsevan tämän nimen ja aina jonkun
konnantyön yhteydessä! Mitä kuulit sitten vielä, Erkki?"
"Kauppias vastasi, että hän luuli ymmärtäneensä tarkoituksen ja lisäsi
pilalla kirjurin nytkin olevan yhtä varovaisen, kuin siihen aikaan,
jolloin he puuhasivat yksissä Lybekissä, koska hän valitsi tämän paikan
näin tärkeälle keskustelulle. Mutta siihen sanoi Kirjuri-Martti, että
tässä paikassa oli sopivampi vaihtaa ne harvat sanat, jotka heidän
tarvitsi puhua, koska pappi muka oli oikea talonpoikainystävä, ja
siellä sisällä oli seinilläkin korvat. Kuule nyt, sinä olet
ammattiveljes ja Pyhän Yrjänän ammattikunta kokoutuu huomisiltana. Sekä
Engelbrekt että Herman ovat ammattiveljeksiä ja tulevat saapumaan
sinne. Helposti olet silloin saavuttava nuorukaisen luottamuksen, ja
sitten..."
"Ja sitten?"
"Niin, hän ei sanonut mitään sen enempää, mutta minä kuulin voimakkaan,
ikään kuin terävän puukon iskun käyvän luuvan seinään ja sitten sanoi
kirjuri: 'juuri sitä tarkoitan. Voudin ratsumiehet ovat, totta
tosiaankin, kovin heikkoja silmiä niihin verkkoihin, joita näille
kaloille tarvitaan. Jo luulin tänä iltana yhden heistä olevan
käsissäni, mutta hän riuhtoi verkon säpäleiksi, aivan kuin voudin
miehet olisivat olleet tappuroita. Senpä tähden luulenkin olevan
paikallaan, että...' Kirjuri ei nytkään sanonut sanottavaansa loppuun,
mutta kauppias sanoi: 'Hyvä, kyllä ymmärrän -- hän on kaatuva kuin
härkä!' 'Mutta', jatkoi hän, 'saattaako Juhani herraan luottaa, onko
hän pitävä sanansa tuon melkeän summan maksamisessa?'"
"'Varmaan', vastasi kirjuri, 'huoletta saat siihen luottaa. Hän toivoo
nuorukaisen hinnalla voittavansa kultakaivoksen. Kauppias kysyi
silloin, kuinka hän tulisi menettelemään, ja kirjuri sanoi nuorukaisen
olevan hänen tiellänsä hänen lemmenhankkeissaan...'"
"Ja kenpä tahtoisi olla tuon pelkurimaisen Juhani herran lemmitty?"
kysyi Agnes närkästyen.
"Kyllä kirjuri mainitsi nimen", vastasi poika ja katsoi epäilevästi
kreivintyttäreen, "mutta..."
"Anna kuulla!" sanoi Agnes.
"Hän mainitsi teidän nimenne, arvoisa neiti!"
"Minun nimeni...!"
Ylimalkaan koko kertomus, mutta etenkin tuo viimeinen tieto teki
kreivintyttäreen omituisen vaikutuksen. Marmorivalkeat olivat nuo
kauniit kasvot ja samalla eleettömät kuin kivi, mutta ihanoista
silmistä säihkyi mitä voimakkainta eloisuutta. Kaunis Kaarina pani
hiljaisesti sormensa ristiin, ikään kuin olisi rukouksella tahtonut
manata onnettomuutta. Hän tunsi hyvin sekä Engelbrektin että sen, jonka
henki nyt oli vaarassa.
"Sitten kuulin heidän menevän yli pihamaan pappilan asuinrakennukseen
ja hiivin hiljaa perästä sekä astuin rohkeasti papin luokse. Hän asteli
edes takaisin huoneessaan ja ällistyi minut nähdessään. Mutta minä
kerroin hänelle mitä olin kuullut ja pyysin häneltä hyvää hevosta
Skedvin kirkolle. Ja hevosen sainkin, ainoan mikä isä Ragvaldilla oli,
mutta hyvä se ei ollut. Päästessäni Skedviin nukkuivat kaikki sikeintä
untaan, mutta lukkari sanoi minulle niiden, joita hain, jo eilisiltana
lähteneen tänne päin. Minä annoin pyyhkiä minkä vaan papin hevonen
juosta jaksoi ja tulin puoli tuntia sitten tänne. Matkani oli kuitenkin
turha. Heitä ei ole täälläkään. Silloin juolahti mieleeni, että Agnes
neiti ehkä tahtoisi auttaa minua, ja pyysin päästä teidän puheillenne.
Teidän sanottiin lähteneen tänne laaksoon ja sitten minä juoksin tänne
päin..."
"Kiitos, Erkki! Mutta tässä on hyviä neuvoja tarvis."
"Mutta nyt on asianlaita sellainen, että minun täytyy kiiruhtaa
tapaamaan Kirsti neidon isää", jatkoi Erkki, "mutta Jumala sen tietää,
että mieluummin menisin takaisin vuorelle ollakseni vähän apuna, missä
vaan parhaiten tarvittaneen..."
"Tee se, Erkki; ei kai neitonen voine sitä pahaksua", kehotti Agnes.
"Oi en ... hän on sairaana ja minä lupasin hänelle niin varmaan; häntä
kohtaisi taas riettaan puuska, ei, minun täytyy toimittaa hänen
asiansa..."
"No hyvä sitten, minä otan puhuakseni nuorukaiselle."
Poika seisoi hiljaa ja suki hiuksiaan korvansa taakse, nähtävästi
jotakin itseksensä tuumien.
"Nuorukaiselle puhuminen", virkkoi hän, "auttaa kenties vähimmin.
Mikäli minusta näyttää, lienee paras puhua Engelbrektille. Hän yksin
tässä voi auttaa, ja niin minä olisin tehnyt. Ne toimivat viekkaasti ja
viekkauden kaulaa ei katkaista tavallisella miekalla, vaikka se olisi
kuinkakin terävä."
"Sinä olet viisaampi ja älykkäämpi kuin sinun ikäisestäsi luulisi",
sanoi Agnes katsoen ihmetellen poikaan. "Luota minuun, olen paneva
parhaani pelastaakseni jalon Herman Bermanin."
"Jos onni on suotuisa, olen täällä taas huomisiltana ja tuon apua
tullessani."
Näin puhein he erosivat.
Molemmat tytöt kääntyivät heti takaisin kuninkaankartanoon. Mutta tuuli
kahisi yhtä leikkivänä vihtakoivun latvassa ja puro lirisi sen juurella
ja kaikki pikkulinnut lauloivat niin kauniisti, kuin olisivat tahtoneet
laulaa kauvas huolen ja mielipahan ja pelon noilta suloisilta
kasvoilta, jotka eivät nyt enää nähneet eivätkä kuulleet heitä eikä
heidän ihanaa laaksoansa.
* * * * *
Säterin kuninkaankartanon lähistössä ei tähän aikaan löytynyt kirkkoa.
Kuninkaankartano oli Tunan pitäjässä, ja koska pitäjänkirkolle oli
pitkältä, oli vähän pohjoiseen Säteristä rakennettu kappeli, johon
kuninkaankartanon ja sen ympäristön väestöllä oli tapana mennä
kuuntelemaan messua. Tätä kappelia sanottiin Dalbyn kappeliksi.
Tänne olivat myöskin Engelbrekt ja hänen kasvattipoikansa saapuneet ja
vasta jumalanpalveluksen päätyttyä ratsastivat he kuninkaankartanolle.
Hannu kreivi oli isossa luhdinsalissa Engelbrektin ja Hermanin
noustessa luhdinkäytävälle ja astuessa sisälle. Kreivi näytti vähän
kummastellen katselevan pientä miestä, josta hän oli niin paljon
kuullut puhuttavan, ja jonka ulkomuotoa hän ihan varmaan oli kuvitellut
toisenlaiseksi. Jonkun verran ylpeyttä saattoi myöskin huomata hänen
kasvoistaan ja ryhdistään, ikään kuin hän sillä olisi tahtonut
vaikuttaa tuohon pieneen vuoritilalliseen. Hänen pukunsa oli sen arvon
mukainen, joka hänellä oli ollessaan ensimmäinen Ruotsin valtakunnan
neuvoksista. Hänen takkinsa oli hienosta kultakirjaisesta kankaasta ja
sen päällä oli kärpännahkaviitta. Mutta kaulassa olivat kultaiset
ritarinvitjat ja samoin kannoissa kultaiset ritarinkannukset. Hänen
vaakunansa oli loistavin värein ommeltu viitalle. Hänen rinnallansa
seisoi tuo vuorioppia tunteva Vesteråsin munkki.
Lieneekö sitten Hannu kreivi todellakin oikein tuuman takeen pukeutunut
tähän komeaan ja kallisarvoiseen pukuun, tai lieneekö tehnyt sen
rukoussunnuntain tähden, taikka suorastaan vaan osottaakseen odotetulle
vieraallensa kunnioitusta, mutta Engelbrektiin tuo komeus jäi kokonaan
tehoamatta. Levollisin ja vakavin askelin hän astui kreivin eteen ja
ikään kuin valoi selvän katseensa yli koko hänen persoonansa. Itse hän
oli puettuna samaan yksinkertaiseen pukuun kuin edellisenäkin päivänä,
ja tuskinpa mikään muu olisikaan soveltunut hänen vakavaan käytökseensä.
Vanha munkki, joka jonkun aikaa oli ollut kirjurina valtakunnandrotsi
Kaarlo Ulvinpojalla (Sparre), Toftan herralla, ja sen tähden tunsi
korkeitten herrain tavat, toimitti täällä käskyläisen tehtävän ja
ilmoitti Engelbrektin.
"Toivotan teidät tervetulleeksi, Engelbrekt Engelbrektinpoika", sanoi
silloin kreivi ja ojensi Engelbrektille kätensä.
"Kiitos, jalo herra", vastasi Engelbrekt, "minusta näyttää kuitenkin
soveltuvan paremmin, että minä tervehdin teidät tervetulleeksi
seuduillemme. Jo on aikoja siitä, kuin viimeksi semmoinen, Taalain
laissa mainittu korkea herra, joka kuuluu Ruotsin valtakunnan
ylimpiin,[10] astui jalkansa pohjoispuolelle jokea."
Tämä tervehdys, jolla tuo teeskentelemätön mies, vastoin suoraa ja
vieläpä jonkun verran töykeää käytöstänsä, osotti tietävänsä antaa
arvoa sen henkilön ylhäisyydelle, jota tervehti, miellytti suuresti
Hannu kreiviä.
"Tosinhan kuulun kuninkaan neuvostoon", vastasi hän, "ja sukuperäni
nojalla olen siinä ensimmäisellä sijalla, mutta nyt en kuitenkaan ole
täällä valtaneuvoksena, vaan kokonaan omissa yksityisissä asioissani."
"Mitä yksityinen mies kuulee ja näkee, Hannu kreivi, sen näkee kai toki
valtaneuvoskin?"
Sitä ei kreivi tainnut väittää vääräksi.
"Ja mitä hän on nähnyt ja kuullut", jatkoi Engelbrekt, "sen hän voinee
vaadittaissa todistaa ja siten ritarinnimeänsä kunnialla kantaa. Olen
iloinen tavatessani teidät, Hannu kreivi, ja olkoon sen tähden
tervehdykseni oikeutettu, sillä minun kauttani puhuu jokainen
Taalainmies."
"Tiedän, tiedän", vastasi kreivi, "hätä on suuri tässä maassa."
"Ja kuitenkin on se, minkä olette nähnyt, jalo herra, tai mikä on
kuuluviinne tullut, vaan vähäinen osa siitä, mitä tunnemme ja tiedämme
me, joilla se pitkät vuodet on ollut silmäin edessä. Niin julmasti ei
menetellä vihollismaassa, kuin kuninkaan voudit menettelevät tässä
maassa, ja jos sitä jatkuu pitkälle, niin ei koiraa eikä kukkoa ole
kuuluva näillä tienoin, ja silloin kuningas katsokoon, mistä hän verot
nostaa."
"Niin pitkälle ei toki vielä liene jouduttu!"
"Kylliksi pitkälle, mielestäni, kun kansa on saatettu epätoivon
partaalle. Naarashirvikin nousee tällä hetkellä vastarintaan."
"Puhutte tuosta niin hartaasti, Engelbrekt Engelbrektinpoika, kuin se
olisi omaa asiaanne. Mutta mikäli tiedän, ei teihin ole koskettu,
ottamatta lukuun niitä taloja, jotka Nyköpingin herrainpäiväin
päätöksestä teiltä joutuivat pois,[11] ja sellaistahan on jonkun verran
jokainen Ruotsin herroista saanut kokea."
"Se kuului kuninkaan ja kruunun oikeuksiin eikä yksikään Ruotsin mies
sitä valita. Isäni perintö pieneni sen kautta vähän, mutta sehän on
toimellisuudella ja uutteruudella autettavissa. Mutta korjaamaton on se
vahinko, jonka laiton hallinto maalle tuottaa. Olen ollut rauhassa ...
niin, se on totta, jos kukaan voi tai jos kellään on oikeutta olla
rauhassa, kun lakia väkivallalla sorretaan ja rauhaa rikotaan. Käsi, ja
huomatkaa: kuninkaan käsi! -- käsi on jo kohotettu vuorirälssiäkin[12]
kohti, monen vuoriaatelisen on jo täytynyt jättää maat ja mannut ilman
laillista syytä ja väärän tuomion nojalla. Ei kellään ole varmuutta;
minä päivänä hyvänsä saatetaan minuakin syyttää rikoksesta, jota en ole
aikonutkaan tehdä, ja tuomita sen mukaan."
Kreivin katse synkistyi näistä sanoista.
"Täytyy myöntääkseni", sanoi hän, "että näissä seuduissa on yhtä ja
toista toisin kuin olla pitäisi, mutta mitä muuhun aatelistoon tulee,
niin en tiedä kuulleeni mitään tyytymättömyyttä voimassa olevan lain ja
vanhan hyvän tavan rikkomisen johdosta."
"Silloin on joko minulla väärät tiedot asiasta taikka sitten teillä
itsellänne, jalo herra", vastasi Engelbrekt hymyillen, "taikka sitten
ovat nuo hyvät aatelismiehet nykyään paljoa myöntyväisemmät, kuin ovat
ennen olleet. Vai voitteko ehkä, jalo herra, oikein todella uskoa tuon
hyvän herran Greger Maununpojan, Ekan herran, joka nyt sodassa joutui
vankeuteen, se oli 1427 keskikesällä, jos muistan oikein, ja sitten
monen muun kanssa sai olla vangittuna Lybekissä, kunnes itse omilla
varoillaan kykeni ostamaan itsensä vapaaksi; nyt hän lienee kotona
maatilallaan, niin kuin minulle on kerrottu; -- voitteko nyt uskoa,
jalo herra, tämän Greger Maununpojan unohtaneen, mitä hänellä Ruotsin
lain mukaan on oikeus vaatia?"
"En, sitä en ollenkaan usko, mutta olen vakuutettu hänen yhtä hyvin
kuin jokaisen muunkin kunnon miehen ja kuninkaan alamaisen huomaavan
kuninkaalle mahdottomaksi näinä aikoina täyttää mitä laki vaatii. Olen
myöskin vakuutettu siitä, että parempain aikain kerran tultua
täydellinen korvaus on suoritettava sekä vankeuslunnaista että sodan
tuottamista tappioista, niin kuin laki käskee kuninkaan tekemään."
"Ja kuinka se on tehtävä?" kysyi Engelbrekt sama hymy taaskin huulilla.
"Rahalla taikka kruunun läänityksillä", vastasi kreivi.
"Tuleeko sitten Tanskan tai Norjan maksaa Ruotsin aatelistolle",
huomautti Engelbrekt, "sillä täällä Ruotsissa ei sitä summaa liene
saatavissa, ja mitä läänityksiin tulee, niin..."
"Tiedän mitä tahdotte sanoa ... ne tulee antaa syntyperäisille
ruotsalaisille, niin kuin laki kuninkaankaaressa säätää, mutta siinä,
nähkääs, on laki muutettava, sillä jokainen kuninkaan uskottu mies on
pidettävä syntyperäisenä hänen valtakunnassansa..."
"Kauvan mahtanee kestää, ennen kuin lain sanat tulevat niin kuulumaan",
vastasi Engelbrekt, "mutta näettehän kuitenkin, että laki, sellaisena
kuin se nyt on, on rikottu. Sitä mieltä on tällä hetkellä koko Ruotsin
valtakunta. Ehkäpä kyllä jotkut Greger Maununpojan tavoin pitävät
tyytymättömyytensä salassa, mutta tässä ei voida laskea yksitellen,
vaan kymmenittäin. Vuonna 1429 otettiin kaksisataa ruotsalaista
vangiksi, kun heidän piti -- myöskin vastoin lakia -- viedä
valtakunnasta kannetut kruununverot kuninkaalle. He istuvat vielä
Wismarin vankilassa -- ja nyt viime kesänä vietiin tuo urhoollinen
ritari Broder Sveninpoika miehuullisen taistelun ja suuren mieshukan
jälkeen vangittuna Lybekkiin 260 miehen kanssa. Kuten näette, jalo
herra, käynee vaikeaksi saada kaikkien näiden tyytymättömyyttä
kuulumattomiin painetuksi, erittäinkin kun..."
"Puhukaa vaan peittelemättä suunne puhtaaksi, Engelbrekt
Engelbrektinpoika, olenhan tosin minäkin puoleksi ulkomaalainen, mutta
mielelläni toki kuitenkin tahdon kuulla vapaan ja miehekkään sanan ja
ennen kaikkea tahdon oppia perin pohjin tuntemaan epäkohdat.
Tyytymättömyyden sanoitte yltyvän..."
"Siitä", sanoi Engelbrekt, "että koko sota on laittomuutta..."
"Siinä toki kokonaan erehdytte, Engelbrekt! Entä liittokirja? Eikö
toisen valtakunnan ole rakkaudessa ja sovussa autettava toista ja nyt
on Tanska tarpeessa..."
"Ja ensi kerralla?"
"Toiste saattaa tulla Ruotsin vuoro."
"Mitä siihen asiaan tulee, niin se minun silmissäni näyttää aivan
toiselta. Näettekö, Hannu kreivi, se mies on typerä, joka ajaa
saalista, jota ei voi saavuttaa. Meidän isillämme oli suuret
metsästysmaat, jotka ulottuivat niin pitkälle kuin meren laineet
vierivät, mutta siitä on jo pitkät ajat. Nyt olemme lakanneet
metsästämästä, olemme tyytyväiset siihen, mitä Luoja on meille antanut
täällä vuorillamme ja metsissämme."
"Eikö sitten ulkomainen vihollinen voisi uhata Ruotsia?"
"Sanokaa itse, jalo herra ... mistäpä hän tulisi? Norjan kanssa olemme
ylimalkaan olleet hyvässä sovussa aina Inge kuninkaan ajoista asti.
Idästä päin en ole koskaan kuullut mitään vaaraa mainittavan, muuta
kuin sen, mikä on naapuria uhannut itsensä Ruotsin puolelta. Näihin
asti on ainoastaan Tanska tuottanut Ruotsille haittaa ja viimeksi nyt
kuningas Valdemar Atterdagin aikana. Nyt kuuluu meillä toki olevan
rauha Tanskan kanssa ... mistäpä meitä vaara uhkaisi? Ei, jalo herra,
asianlaita on sellainen, että Tanskalla itsellään on vaarallisimmat
naapurit, sitä alinomaa sodan onnettomuudet uhkaavat, ja sen tähden se
tarvitsee sekä Ruotsia että Norjaa, mutta Ruotsi ei tarvitse Tanskaa.
Tämän käsitti Margareta Valdemarintytär, ja siitä syystä hän puuhasi
tuota lemmenliittoa valtakuntain kesken, -- sillä tähän päivään asti ei
tämä liitto ole ollut muuta kuin hämärä muisto kuningattaren hommista.
Niinhän unikin pysyy mielessä vielä kauvan senkin jälkeen kun mies jo
on herännyt päivätyöhönsä."
"Liitto", virkkoi Hannu kreivi, "mitä sanottekaan, Engelbrekt,
löytyyhän liittokirja,[13] kuningattaren ja Eerikki kuninkaan sekä kaikkien
kolmen valtakunnan ylhäisinten herrain ja miesten vahvistama!"
"Tahdon vaan kysyä teiltä, jalo herra, erästä seikkaa", tarttui taas
Engelbrekt puheeseen, "oletteko itse nähnyt tuota liittokirjaa?"
"Tuo kysymys minua kummastuttaa; minä sille nauraisin, jollen
sanoistanne jo olisi huomannut, kuinka hyvin olette seurannut
valtakunnan tärkeimpiä tapahtumia. Voitteko hetkeäkään epäillä tämän
perustuskirjan olemassaoloa?"
"En vaan epäile, Hannu kreivi, minä tiedän, ett'ei sitä ole, ja te,
jalo herra, ette ole sitä koskaan nähnyt."
"Kautta miekkani, Engelbrekt, te näytte tästä asiasta tietävän enemmän
kuin minä!"
"Löytyy kyllä kirjelmä, joka häthätää tehtiin ja jonka alle kuningatar
töin tuskin kykeni saamaan muutamia nimikirjoituksia, mutta tämä
kirjelmähän on kokonaan tuntematon näiden kolmen liittovaltakunnan
kansalle. Ja ne ruotsalaiset herrat, jotka kuninkaan kruunauksessa
olivat saapuvilla, läksivät pois Kalmarin kaupungista, niin pian kuin
kuningatar otti liiton keskusteltavaksi. Te, hurskas isä", Engelbrekt
kääntyi näin sanoen munkkiin, "te, joka siihen aikaan olitte vanhan
Kaarlo Ulvinpoika herran mukana ja hoiditte hänen sinettiänsä, te sen
kyllä muistatte."
"Kyllä, kyllä", vastasi munkki, "jalo vuoritilallinen on oikeassa!
Paitsi herraani, vanhaa drotsia, ja Upsalan arkkipiispa Henrikkiä sekä
tuota arvoisaa herraa, Linköpingin Knuutti piispaa oli silloin jälellä
vaan viisi ruotsalaista ritaria, ja mitä se merkitsi niihin moniin
verraten, jotka olivat kruunauksessa! Kaikkiaan oli vaan 17 herraa
jälellä, ja useampia nimiä ei kuningatar voinut saada tuon tärkeän
asiakirjan alle. Vielä muistan, kuinka vanha herrani, drotsi vainaja,
Jumala hänen sieluansa armahtakoon, pudisti päätänsä kuullessaan
kuningattaren ottavan valtakuntain keskisen iäisen liiton puheeksi.
Harvat ne drotsi vainajan lailla saattoivatkaan käsittää kuningattaren
suurta tuumaa; mutta hän oli nuoruudessaan ollut ulkomailla ja tunsi
suuret eteläiset valtakunnat ja huomasi sen tähden, että näille
kolmelle pohjoiselle valtakunnalle olisi sellaisesta likemmästä
yhtymisestä suurta hyötyä."
"Ankaralla drotsilla, Toftan Kaarlo herralla, oli niin kuin noilla
muillakin herroilla sillä kertaa oma ajatuksensa asiasta", virkahti
Engelbrekt.
"Tietysti", sanoi Hannu kreivi oikein käsittämättä Engelbrektin sanain
tarkoitusta. "Mutta minua kummastuttaa suuresti se mitä kerrotte.
Kaikkiaan vaan 17 nimeä asiapaperissa, joka koskee kaikkia kolmea
valtakuntaa...!"
"Jo heti kruunauksen jälkeen", alkoi taas munkki, "alkoivat herrat
poistua kaupungista ja koko tuon suuren kuningattaren nero ja viisaus
oli tarpeen pitämään herrainpäiviä koossa. Ruvettiinpa vielä
epäilemään, tokko tuo äsken kruunattu kuningas olikaan oikeudella
saanut Ruotsin kruunua. Ja kun vihdoin neljän viikon kuluttua päästiin
niin pitkälle, että laadittiin todistuskirja Eerikki kuninkaan
valitsemisesta ja kruunaamisesta näiden kolmen valtakunnan
kuninkaaksi ... niin silloin ei ollut enää herroja jälellä kuin jokunen
päälle 60:n. Ja seuraavalla viikolla läksi suurin osa näistäkin pois,
niin että vaan nuo 17 olivat jälellä. Herra vainajani oli näiden 17
joukossa ja vielä muistan, kuinka kuningatar hänestä erotessaan
ystävällisesti taputti häntä olkapäälle ja tapansa mukaisesti
omituisesti hymyillen sanoi: 'se on sittenkin onnistuva, Toftan Kaarlo
herra!' ikään kuin hän sillä olisi tahtonut viitata, ett'ei hän tämän
vastoinkäymisen tähden aikonut jättää tuumaansa keskeneräiseksi!"
"Ja se onkin hänelle onnistunut", puuttui kreivi vilkkaasti puheeseen.
"Se ei ole onnistunut, Hannu kreivi", nousi Engelbrekt puhumaan, "ja
uskokaa minua, se ei ole koskaan onnistuva. Talonpoikaissotajoukon
viimeksi ollessa Tukholman edustalla vapauttamassa tuota jaloa herraa,
kuningas Maunu Eerikinpoikaa, kerrottiin siellä erään taitavan
jousimiehen luvanneen ampua alas Kärnan-tornin huipun. Kuningatar ei
koko aikanansa voittanut sen enempää. Hän sai herrat puolellensa, ne
olivat torninhuippu, hänen viisautensa oli jousi, mutta mitään enempää
hän ei voittanut, sillä Kärnan-torni on Ruotsin rahvas..."
"Ruotsin rahvas kai seurasi herroja ja valtakuntaa...?"
"Ei, ei... Ruotsin rahvas ei tiennyt mitään siitä mitä Kalmarissa
tehtiin eikä sen mieltä koskaan kysytty... Ja lailliseksi Ruotsin
kuninkaaksi ei Eerikki kuningas tullut ennen kuin Moran kivillä 1396,
sillä herrain valitseminen Skarassa P. Barnabaan päivänä[14] samaa
vuotta ei häntä tehnyt lailliseksi kuninkaaksi."
Kreiviltä silmät suurenivat ja vanha paterikin pani hämmästyen kätensä
ryntäillensä ristiin.
"Teitä kummastuttaa tämä, ankara herra", jatkoi Engelbrekt, "mutta
sellainen on asian todellinen laita. Herrat ovat tehneet ja toimineet
Ruotsin valtakunnassa, aivan kuin se olisi ollut heidän omaisuuttansa,
mutta he ovat siinä toimessaan unohtaneet tärkeimmän, he ovat
unohtaneet Ruotsin rahvaan."
"Ettäkö sitten tämän rahvaan pitäisi päästä osalliseksi niin tärkeisiin
asioihin kuin ovat herrainpäivän keskustelut, kuninkaan valitseminen
j.n.e. -- -- -- sekö tahtonne?"
"En tahdo sitä minä, vaan laki, Ruotsin valtakunnan laki sen tahtoo,
Hannu kreivi."
Nyt avattiin viereisen huoneen ovi ja eräs kreivin palvelijoista
seisattui ovenpieleen ilmoittaen päivällisen olevan valmiina. Kreivi
heitti heti vakavuutensa ja pyysi ystävällisin liikkein ja vielä
ystävällisemmin sanoin vuoritilallista yhdessä maistelemaan
matkaeväitä. Myöskin Hermania, joka herrain puhellessa oli äänetönnä
seisonut muutaman ikkunan luona, tarkoitti kreivin pyyntö.
Siinä huoneessa, jossa päivällinen syötiin, olivat Richissa rouva ja
Agnes. Munkki luki rukouksen ja sen jälkeen käytiin pöytään. Mieliala
oli kuitenkin ylimalkaan vakava, ja vaikka kreivi koetti panna
parastansa saadakseen vilkasta keskustelua aikaan, niin ei se tahtonut
luonnistua. Hänen tyttärensä, joka muutoin tavallisesti käsitti häntä
niin hyvin, oli melkein vielä alakuloisempi kuin kukaan muu. Ja kerran
häntä kauvan tarkastettuansa oli kreivi näkevinänsä kyyneliä hänen
silmissään. Aivan selvästi hänen oli hyvin vaikea hillitä itseänsä.
Tämä taas teki kreivin puolestaan hajamieliseksi.
Engelbrekt näytti kokonaan elävän aivan toisessa maailmassa, niin
harvapuheinen hän oli. Richissa rouva yksin oli aivan tapaisensa ja
koetti tavallisella hienotunteisuudellaan auttaa lankoansa, kreiviä,
tämän kokiessa keventää raskasta mielialaa. Kreivi huomasi sen ja
nyökäytti ystävällisesti sukulaisellensa päätään. Vaikeaksi kävi
kuitenkin semmoisen puheluaineen löytäminen, joka ei läheltä tai kaukaa
olisi koskettanut tuota yleistä hätää, jota taas hän koetti välttää,
koska siten yhtä haavaa olisi jouduttu juuri siihen, mitä piti välttää.
Hän alkoi sen tähden puhella Vaskivuoresta, mutta kyseli silloin
sellaisia asioita, joita ainoastaan se saattoi tietää, joka oli ollut
siellä, ja tätä tehdessään hän usein kääntyi nuoreen mieheen. Tämä
kuitenkin soti isoisten kartanoissa vallitsevia vanhoja tapoja vastaan,
samate kuin jo se, että nuorukainen kutsuttiin ylhäisen miehen pöytään,
oli vastoin tapoja. Mutta nuorukainen vastasi niin säädyllisesti,
ett'ei se näyttänyt ainoastaan Richissaa miellyttävän vaan myöskin
kreiviä, joka mielihyvällä häntä katseli. Tästä heräsi Engelbrektinkin
myötätuntoisuus, ja hän katseli ylhäistä rouvaa suopein mielin.
"Minulle on kerrottu", sanoi vihdoin Richissa rouva, "että
Vaskivuorella kuuluu olevan turvapaikka lainsuojattomille. Onko siinä
perää?"
"Kuningas Maunu Eerikinpojan myöntämien erioikeuksien mukaan", vastasi
Engelbrekt, "on henkipatolla hengen- ja omaisuudenvapaus, mutta hänen
on kuitenkin asianomistaja sovitettava sakoilla, mikäli laki säätää."
"Koskeeko se jokaista henkipattoa?" kysyi taas Richissa rouva ja vasten
tahtoa vapisi hänen äänensä, kuitenkin tuskin huomattavasti. Tämä
vähäinen äänenvaihdos oli kylliksi herättämään Engelbrektin huomiota,
ja tyynellä, syvällä katseellaan hän tarkasteli Richissa rouvaa.
"Murhamies, kavaltaja tai julkinen varas", vastasi hän, "ei saa nauttia
tätä rauhaa. 'Ken sellaista on tehnyt,' lukee kuninkaankirjeessä, 'ei
ole saava tätä armoa nauttia'."
"Löytyykö nykyään ketään sellaista onnetonta vuorella?" jatkoi Richissa
rouva kyselemistään joutuen muiden huomion alaiseksi enemmän kuin
tarpeellista oli juuri sen kautta, että hän yritti näyttää
väliäpitämättömältä.
"Sellaisia löytyy aina, hurskas rouva", vastasi Engelbrekt, "ja nyt
kenties enemmän kuin ennen."
"Täällä kuninkaankartanossa on paimentyttö", sanoi taas Richissa rouva,
ikään kuin olisi tahtonut päästä kuulemasta lisäselityksiä, joita
saattoi saada, "ja hän on syntynyt siellä vuorella; hän kertoo
kummallisia juttuja sikäläisistä miehistä. Niinpä hän on sanonut siellä
olevan miehen, nimeltä Susikartanon Björn, jolla kuuluu olevan karhu,
kesy kuin koira."
"Niin, se on totta, sen miehen tunnen kyllä..."
"Sepä merkillinen taito", virkahti kreivi. "Karhujen hallitsemista
rautavitjoilla minä kyllä voin käsittää, mutta niiden kesyttäminen
koiriksi, se minua kummastuttaa."
"Taito tai mikä", sanoi taas Engelbrekt, "niin on karhu kesy kuin koira
ja seuraa isäntäänsä kaikkialla. Karhun sanotaan myöskin erityisesti
suosivan erästä väriä, nimittäin sinistä, ja se, joka on sinisiin
puettuna, voi varmaan luottaa hänen suojelukseensa!"
"Silloinhan se on kuin luotu sinun ritariksesi", nauroi kreivi ja loi
silmänsä tyttäreensä, jolla oli vaaleansiniset, hopealla kirjaillut
vaatteet. "Onko mies itse kesyttänyt karhunsa, vai onko hän sen
kesytyttänyt muilla?" Kreivi kääntyi näin sanoen taas Engelbrektiin.
"Hän on saanut sekä karhun että sen hillitsemistaidon mieheltä, joka
todella osaa petoja kesyttää..."
"Ja mikä on sen miehen nimi?" kysyi Richissa rouva, taaskin koettaen
näyttää väliäpitämättömältä, josta seurasi taas uusi tarkastava katse
Engelbrektiltä.
"Se on henkipatto mies", vastasi Engelbrekt, "josta en tiedä enempää,
kuin että hän katseellaan tai muilla keinoilla, joita hän pitää
salassa, taitaa johtaa ja hallita rajuintakin petoa."
Näistä sanoista vavahti Richissa rouvan käsi hiukkasen hänen
nostaessaan viinimaljaa huulilleen. Vavahdus oli kuitenkin niin
vähäinen, ettei kukaan muu kuin Engelbrekt sitä huomannut.
Enempää ei juuri puhuttu pöydässä. Lisä koski vaan sitä, että
Engelbrektin piti olla yötä kuninkaankartanossa seuraavana päivänä
seuratakseen kreiviä Vaskivuorelle.
Hetkisen perästä pöydästä noustua ratsasti Herman Berman yksinään
kuninkaankartanolta ja läksi pohjoista kohti Torsångiin päin.