Hautaaminen.
Kirjuri-Martti, tuo pieni mies, joka niin yht'äkkiä oli esiytynyt
talonpoikain keskessä, pääsi helposti huomiota herättämättä poistumaan,
kaikkien mielet kun niin suuresti olivat kiintyneet toimitettavaan
tärkeään päällikönvaaliin. Kenties olisikin hänen muutoin ollut vaikea
luikahtaa tiehensä, etenkin kun hän ei kasvoiltaan saanut kokonaan
poistumaan jonkunlaista voitonriemun ilmettä. Puunrunkoon nojaten hän
sitten kuunteli, mitä vielä keskusteltiin, ja kun talonpojat erosivat,
niin hän ensimmäisinä osaili alas vuorelta.
Sinne päin, mihin hän hiipi, meni myöskin muutamia talonpoikia.
Jalkojen kopseesta päättäen olivat jälestätulijat koko joukon häntä
jälempänä. Parin korkean kuusen välistä puikahti hän kuun valaisemalle
metsäpolulle, jota pitkin hän kiiti eteenpäin kuin siivillä, kunnes
joutui sille paikalle, johon oli hevosensa sitonut. Päästyään satulaan
hänen ei enää tarvinnut peljätä mitään vastenmielistä seuraa.
Varhain aamulla hän pysähtyi Borganäsin nostosillan päähän. Hetkistä
myöhemmin vei hänet palvelija portaita ylös luhdinsillalle ja ovelle,
jonka palvelija hänelle avasi ja taas sulki.
Hän oli suuressa luhdinsalissa ja hänen edessään istui leveän tammisen
pöydän ääressä Vestmanlannin ja Taalainmaan vouti.
Vouti katsoi tuimasti kumartavaan mieheen, joka kyllä näytti tietävän,
mitenkä voudilla oli tapana kohdella alamaisiansa. Vaikk'ei vouti
sanaakaan virkkanut, ilmaisivat hänen kasvonpiirteensä kuitenkin
kysymyksen: "mitä uutta?" Ja pieni mustapukuinen kiiruhti viekkaasti
hymyillen vastaamaan:
"Hyviä uutisia, herra!"
"Anna kuulua!" näkyi taas kasvoista.
"Tulen tärkeästä kokouksesta. Talonpojat aikovat valita päällikön ja
sitten on tuleva aika mylläkkä."
"Tuhat tulimmaista", huudahti vouti, "mitä tarkoitat mies?"
"Vaan kolmannes on jälellä sitä vaaraa, joka edeltäpäin tiedetään",
sanoi kirjuri. "Vaarallinen mies on viettävä ensi yönsä tornissa, niin
totta kuin nimeni on Martti ja päällikönvalinnan kai itse parhaiten
voinette tehdä tyhjäksi."
Martti kertoi sitten viime yön tapahtumat, sekä yhtymisensä
Belgstingiin että talonpoikain kokouksessa tehdyt päätökset. Voudilta
silmät suurenivat ja hänen otsansa synkistyi. Niin pitkälle hän ei
ollut luullut noiden halveksittuin talonpoikain menevän.
"He aikovat valita päällikön", mutisi hän, "sepä nähdään.
Eerikinjuhlassa ... kuules, Martti", karjasi hän ja pieni mies kumarsi
vielä tavallista nöyremmin.
"Tänäkö iltana ne kuolleet koirat haudataan?"
"Niin kuin sanotte, herra."
"Ja tapaatko siellä Belgstingin?"
Kirjuri kumarsi ja selitti lyhykäisesti, kuinka hän toivoi voivansa
panna tuumansa toimeen.
"Hyvä", keskeytti hänet vouti saatuaan pariin väliväitteeseensä
vastauksen ja tehtyänsä pari lisäystä uskottunsa suunnitelmaan, "hyvä,
kun mies kerran on ratsumiesteni käsissä, sitten sinä lähdet
Vaskivuorelle. Hanki minulle Engelbrektistä kaikki tiedot, mitkä saada
voit, ja samalla sopiva paikka, jossa itse näkymättä, jos niin
tarvitaan, saatan olla näkijänä näiden talonpoikain itsellensä
päällikköä valitessa. Ha-ha, tekeepä mieleni viettää Eerikinjuhlaa
Vaskivuorella. Hauska juttu siitä on tuleva tuosta Taalainmaan
talonpoikain päällikönvalinnasta!"
Sitten he juttelivat paljon sekä iltasella saatavasta saaliista että
voudin aikeesta mennä Vaskivuorelle.
Iltapäivällä läksi joukko ratsumiehiä Borganäsistä ja ajoi pohjoista
kohti Hedemoran kautta. Heidän joukossaan oli Kirjuri-Marttikin.
* * * * *
Vähäistä ennen ratsumiesten linnasta lähtöä astui toinen kulkue
verkalleen ulos linnanportista, ensin nostosiltaa ja sitten maantietä
pitkin edelleen. Siinä oli joukko äänettömiä miehiä, kuusi parvessaan,
kukin kantaen ruumisarkkua. Viisi sellaista parvea kulki perättäin. Ei
ketään ollut tuota surullista kulkuetta saattamassa eikä koko
ensimmäisen puolen peninkulman matkalla tullutkaan.
Vasta Hedemoran läpi päästyä alkoi kansaa tulvia joka tieltä ja
polulta, niin että joukko lopulta kasvoi varsin lukuisaksi. Kulkueen
astuessa Skedevin kirkkotarhaan tuli koko tarha miehiä, vaimoja ja
lapsia täyteen. Väentungos kävi niin kovaksi, että lukkarin
vihkivesineen ja seurakunnan kirkkoherran, tuon kunnioitettavan mestari
Pietarin, oli vaikea saada tietä.
Muutoin ei mikään häirinnyt hetken juhlallisuutta. Jokaisen kasvoista
kuvastui syvä, synkkä suru, jopa muutamista epätoivokin, ei hetken
tuoma ja hetkessä haihtuva, vaan vuosikautisten kärsimysten niihin
lähtemättömäksi uurtama. Yksin lapsetkin näyttivät käsittävän jotakin
tavatonta olevan tekeillä ja sylilapsetkin kätkivät arasti päänsä
äitien valkosten päähineiden alle. Ja yläpuolelta kaikkia kaikuivat
kellojen kumeat, juhlalliset sävelet.
Kulkueen lähetessä kirkkoa oli jo iltamyöhä. Kaksi pitkää peninkulmaa
oli kuljettu Borganäsistä. Mutta ilta oli harvinaisen kaunis. Tähdet
alkoivat tuikkia tummansiniseltä taivaalta, lauhkea kevättuuli
puhalteli hiljakseen, hiveli vienosti iäkkään papin valkoisia hiuksia
ikään kuin kaikille näille sureville rauhaa leyhytellen. Vähän matkan
päässä kohisi Dal-joki mahtavasti kukistamattoman majesteetillisena
virratessaan kirkon ohitse.
Nyt astui kulkue kirkonovesta sisälle ja jatkoi verkalleen kulkuansa
aina kuoriin asti, johon nuo viisi kirstua laskettiin toinen toisensa
viereen. Vahakynttilöitä sytytettiin niiden ympärille. Kirkko oli
aivan ääriänsä myöten täynnä väkeä, mutta täälläkin vallitsi sama
juhlallinen hiljaisuus kuin kirkkotarhassa. Kellojen vaiettua olisi
vilahdukselta koko joukkoa saattanut pitää varjokuvana, vainajain
jumalanpalveluksena, sellaisena, jollaisia vanhain tarujemme mukaan
vainajat viettävät puoliyön aikaan. Ja varjot kävivät niin synkiksi
pienen kirkon holvien alla, ja papin suitsutusastiasta kohoavat
savupilvet laskeutuivat niin kummallisen muotoisina noiden
viiden kirstun ympärille, että tämä kaikki näytti jonkun verran
ylenluonnolliselta.
Tämän ohessa vierivät hautaamisluvut iäkkään papin huulilta. Äänestä
kuuli, että lukujen lausuja itse oli heltynyt ja varman vaikutuksen
teki tämä hartaudessaan odottelevaan yleisöön. Taistelussa kaatuminen,
vanhuudesta taikka tapaturman kautta sortuminen -- se kyllä synnyttää
surua jälkeenjääneiden mieliin, mutta se suru toki haihtuu. Ihmisen
täytyy kerran kuolla, sehän on ehto elämälle. Mutta kun saapi, niin
kuin nämä viisi, joiden hautajaisia nyt vietettiin, heittää vanhemmat,
vaimot ja lapset; kun tulee temmatuksi pois parhaassa ijässään, ei
taistelun tuoksinassa tylyn kohtalon kaatamana eikä myöskään
luonnonlakien vaatimuksesta, vaan sortuu uhrina keskellä laillisia
toimia lainvartijain väkivaltaisuuden takia -- se oli jotakin mieltä
kuohuttavaa, jotakin sydämeen tunkevaa ja ukkosen äänellä huutavaa:
ylös mielivaltaa karkottamaan, kukistamaan! Jokainen kirkossaolija
tunsi tällä hetkellä sen sydämellensä käyvän. Lain vartija tuntui ikään
kuin taikaiskusta vaipuneen valtaistuimeltaan ja koko alastomuudessaan
näyttäytyneen pelkkänä ihmisenä, mutta virheellisenä ja rikoksellisena
ihmisenä. Mielivalta on lain vastakohta eivätkä vallan loistavimmatkaan
merkit kykene ajanpitkään sitä kannattamaan. Valheellisuus, parhaassa
verhossaankin, raukee tyhjäksi, totuus saa voiton -- se on perussääntö,
joka ei ole ihmisen laatima, olipa hänellä paavin hiippa tai
keisarinkruunu, vaan jokaiselle ihmiselle itse Jumalan määräämä.
Täällä hiljaisessa maakirkossa kukistui tällä hetkellä sellainen
valheella koristeltu ja verhottu suuruus. Täällä maisen elämän äärellä,
korkeimman ja pyhimmän kasvojen edessä, selveni entistä eloisampana se
vakava totuus, että kuninkaan mies, lain vartija oli julkea petturi.
Tuntui siltä kuin Borganäsin muurit olisivat sortuneet, kuin miekka ja
kilpi ja rautapaita olisi riistetty mahtavalta voudilta, ja kuin hän
olisi seisonut siellä suojatonna ja turvatonna; -- turvatonna sen
tähden, että seisoi siellä vilpillisen opetuslapsen tavoin, joka
herransa ja mestarinsa petti. Ja petturi on jokainen, joka herransa
pettää, ja kuninkaan palvelijat ovat lain palvelijoita, -- ja lain oli
kuninkaan vouti pettänyt.
Huokaus, yksi ainoa, mutta monen sadan sydämen yhteinen, kohosi
korkeuteen ja likistihe kirkonkupua vasten. Se lausui sorrettujen,
lainhylkyläisten äänettömän tuomion lainrikkojalle Jösse
Eerikinpojalle.
Silloin alkoi alttarikehän sisällä hopeahiuksinen vanhus virittää
messua. Pyhät sanat yhdistivät miesten ja naisten sydämet hartaaseen
rukoukseen isäin Jumalalle, rukoilemaan apua ja suojaa ja voimia
lähestyvää päivää varten. Että se oli oleva taistelun päivä -- sitä
ennustivat jokaisen kasvot.
Ja myöskin ulos kirkkotarhaan, jossa puiden varjossa oli päätä pään
vieressä, sinnekin lensivät näkymättömin siivin pyhät sanat ja ikään
kuin pyhensivät sydämen hiljaisia ajatuksia. Se ajatus, se päätös, joka
sydämessä elää ja ikään kuin juurtuu sinne alttarin edessä, Herran
kasvojen edessä, se ajatus ja se päätös eivät ole pahoja. Ne koskevat
oikeata asiaa -- ihmisen kaikkein pyhintä. Tuskinpa on koskaan
latinalaisen messun sanoissa ollut sellaista sisältöä, jommoinen oli
niissä, jotka tällä hetkellä uurtuivat jokaisen miehen ja jokaisen
naisen sydämeen sekä kynttilöin pyhitetyssä templissä, että sen
ulkopuolella sinisen taivaan alla, jota tähtisoihdut kaunistivat.
Uhkaavan vaaran läheisyyttä todistivat valtavasti nuo viisi arkkua,
vainajat puhuivat tässä kieltä, jota kaikki ymmärsivät. Ja yht'äkkiä
ilmeni kaiken perustana päämäärä, suuri ja korkea ja kaikille yhteinen
-- isänmaa. Eikä tässä oikeastaan tapahtunut mitään uutta. Marttiirain
veri kasvatti mitä ihanimpia laihoja. Tuhansia nosti sortaja oman
päänsä varalle aseihin jokaisella uhrilla, jonka julmuudellaan kaatoi.
Niistä silmistä, jotka täältä elämän ja kuoleman rajalta katselivat
epätietoista tulevaisuutta kohti, huomasi varsinkin kahdet, koska
niistä vuoroin välkähti tuima, noiden viiden uhrin näkemisestä syntynyt
viha, vuoroin miehevä päätös panna itsensä alttiiksi korkean ja jalon
tarkoituksen saavuttamiseksi. Molemmat ilmeet vaihtelivat sen mukaan
kuin kirkkoveisu ja messu tuudittivat riehuvia intohimoja lepoon.
Toinen pari näitä silmiä säihkyi kirkon sisällä, kuitenkin vähän
kuorista syrjässä, sivuosastossa patsaan vieressä. Ne vilkahtelivat
mielenilmeisiltä kasvoilta, joiden piirteet olivat vilpittömät ja
jalot. Toiset näkyivät kaukana kirkkotarhan perällä, lähellä muuria
portin vieressä. Ja jollei muutamia himmeitä valonsäteitä olisi kirkon
kynttilöistä tunkeunut sinne, mistä ne näkyivät, niin niitä tuskin
hämärässä olisi voinut erottaa tummasta muurista. Jos olisi nähnyt nämä
molemmat kasvot rinnattain, olisi ensi katsannolta ollut vaikea sanoa,
kummatko enemmän miellyttivät. Voimaa ja rohkeutta ja päättäväisyyttä
kuvastivat molemmat. Ehkäpä olivat itse piirteetkin niillä, jotka
näkyivät kirkkotarhan muurin vierustalla, säännöllisemmät, vaikka ne
nyt olivat epäedullisessa valossa. Mutta niissä oli jotakin kaihokasta,
jotakin synkkää ja siinä ne erosivat edellisistä.
Näistäkin kuvastui suuri ja synkeä suru, mutta katse oli tyyni ja syvä
ja osotti tahdon selvyyttä ja lujuutta sekä luottamusta korkeamman
apuun, joka ei ollut pettävä. Ne valtasivat katselijan, tahtoipa tai
oli tahtomatta. Kun pappi pyhän messun alkaessa rukoili, saattoi
melkein nähdä synkkyyden väistyvän tästä tyynestä ja selvästä, mutta
terävästä katseesta ja sen hehkuvan mitä varminta toivoa.
Yht'äkkiä alkoivat kirkkotarhanmuurin vierustalla olleet kasvot siirtyä
eteenpäin. Ne olivat pitkän miehen; hän katseli kaikkien päiden ylitse.
Ikään kuin näkymättömäin voimain vetämänä lähestyi mies yhä lähemmäksi
kirkon ovea. Silloin juuri pappi alttarin edessä alkoi messun.
Mies varjosti silmiä kädellään. Kukaties huikaisi kirkosta tähän
runsaammin virtaileva valo hänen silmiään. Hetkisen kuluttua poistui
käsi silmiltä ja mies katsoi suoraan kirkkoon. Hänen katseensa kiintyi
siellä johonkin; nuo jalopiirteiset kasvot ne näkyivät hänelle sieltä
läheltä kuoria. Ja miehen katse kävi ankaraksi ja hehkuvaksi, ikään
kuin hengen koko tarmo olisi tällä hetkellä kokoutunut siihen. Mutta
messun pyhät sanat vierivät niin hiljalleen kirkon lävitse. Ne
ennättivät isoon tuimakatseiseen mieheenkin; ja taas saivat silmät
käden varjokseen.
Niin hän seisoi silmänräpäyksen, pari. Sitten hän käänsihe sivulle,
ikään kuin joku olisi häntä sieltä puhutellut. Eräs mies olikin tullut
häntä lähelle ja seisoi nyt hänen rinnallansa sekä kosketti hiljaa
hänen käsivarttansa. Se oli pieni, avaraan viittaan kääriytynyt mies.
Iso mies loi häneen katseen, joka osotti ajatuksen olevan kokonaan
toisaalla. Kestikin vähän aikaa, ennen kuin hän näytti täysin tajuavan,
mitä ympärillä tapahtui. Silloin vetäytyivät hänen vakavat piirteensä
laimeaan hymyyn.
Pieni mies viittasi sivulle päin. Kookas nyökäytti päätänsä ja he
hävisivät kirkon syrjälle.
Keveästi astui pieni mies kirkkomäkeä alas ja lähestyi vähäistä
yksinäistä taloa, joka oli aivan joen äyräällä. Tähän hän pysähtyi;
mutta nähtyään toisen tulevan perässä, hän avasi oven ja astui sisälle.
Tuvan liedellä oli vähän hiilosta. Kiiruusti hän heitti siihen muutamia
halkoja ja puhalsi ne sytyksiin, niin että huoneeseen tuli valoa.
"Oletko yksinäsi, Martti?" kysyi iso mies.
"Ja miks'en olisi?" vastasi tämä.
"Sulje sitten ovi!"
Näin sanoen istuutui iso mies penkille ja nojasi päänsä käden varaan,
ikään kuin hän vielä olisi ollut niiden ajatuksien vallassa, joista
kirkonovilla heräsi.
Pienen miehen silmät vilkuilivat levottomasti ympäri huonetta ja
pysähtyivät kummastelevan näköisinä kumppaniin. Hän näkyi epäröivän,
häiritsisikö tuota äänetöntä ja harvapuheista miestä. Vihdoin hän
sanoi:
"Muistattehan, Belgsting, lupauksenne!"
Mies nosti silmänsä ja taas ilmausi tuo hymy hänen kasvoilleen.
"Mihin hyvänsä heität taikavavan vuorten väliin Vessmanin ja Barkenin
tienoilla, olet löytävä hopeamalmia, niin kuulin usein isäni sanovan",
jatkoi pieni mies. "Ja kerran tapasin hänet Skredbergin kaivoksella
vähän ennen sitä matkaa sinne päin, josta tuli hänen viimeisensä."
"Oikein, Martti, hänellä oli hyvä taikavapa. Se vaan viekoitteli hänet
liian pitkälle, se taikalaiva eksytti hänet, niin että hän unhotti,
mikä oli omaa, mikä vierasta. Ja sitten..."
"Ja sitten", jatkoi Martti, "hän sattui tapaamaan Belgstingin..."
"Sattuiko?" Belgsting iski silmänsä pieneen kirjuriin, niin että tämä
aivan säikähtyneenä peräytyi askeleen. "Tiedät kyllä hyvin, koskapa
olit hänellä apuna, hänen monenakin päivänä kulkeneen minun jälkiäni ja
monena yönä kuunnelleen askelieni kapsetta. Nuo tiet, näes Martti,
olivat pahoja alusta alkaen. Hovin-Sven ei sattunut tapaamaan
Belgstingiä, vaan hän etsi häntä yötä päivää. Ja kun vihdoin satuimme
yhteen, oli hänen kätensä heikompi kuin minun... Mutta tuonhan tiedät
yhtä hyvin kuin minäkin. Hei, poika, ja nyt sinä tahdot tietää, mitä
isäsi ei koskaan saanut tietää ja siitä tahdot antaa minulle kuninkaan
vapautuskirjeen. Sinulla on se taskussasi ... hyvä on. Tällä kertaa
saattoi sinuun oikein luottaa, Martti. Olit luotettava kuin kulta,
mutta odotatkin saavasi hopeakaivoksen..."
Kirjuri veti taskustaan pergamenttikirjeen, levitti sen levälleen ja
näytti kuninkaan nimikirjoituksen vahasinetteinensä.
"Kaikki on niin kuin olla pitää", sanoi hän ja tuli lähemmäksi
Belgstingiä. "Minä olen pitänyt sanani ja odotan vaan sinun tekevän
samoin. Sitten annan sinulle kirjeen."
"Tietäkö Belgstingin kaivokselle tarkoitat?"
"Niin, tietä Belgstingin kaivokselle!"
"Ja luuletko löytäväsi sen sillä, että kuulet minun selittävän!"
"Luulen kyllä."
"Mutta minä en luule. Käykäämme yhdessä sinne... Tule, yö on valoisa,
ja sinulla on hyvä hevonen; tule, lähtekäämme heti matkalle. Huomenna
saat nähdä Belgstingin kaivoksen; minäkin voin paremmin nähdä kuninkaan
kirjeen ja saada sen luetuksi..."
"Luetuksiko?" kysyi kirjuri mitä viattomimman näköisenä.
"Luetuksi tietysti! -- Ethän toki tahtone, että sinua uskon, Martti ...
Saatathan puhua vastoin parempaa tietoasi, senhän kuulimme kylliksi
silloin yöllä."
Kirjuri kalpeni ja hänen katseensa vilkuili taas levottomasti ympäri
huonetta. Viimein hän kääntyi oveen päin, ikään kuin olisi aikonut
päästää suuren naurun tai huutaa jollekulle sen ulkopuolella. Kumpaako
lienee aikonutkaan, mutta huulille se jäi.
Joelta kuului aironloisketta aivan tuvan edustalta ja joku lauloi
korkealla, sortuneella äänellä:
Vuoteelleen herra Tofve Slätt
Oli menemässä,
Sitä pieni Magdil
Oli vahtimassa.
Lauluun kuuluvain tavallisten kertosäkeiden sijasta huusi laulaja: "Ole
varoillasi Belgsting!" ja alkoi heti sen jälkeen uuden säkeen.
Sitten pieni Magdil tuo
Astui herran vuoteen luo.
Vuoteessansa lepäävältä
Kaulan leikkas' tältä.
Mutta nyt hän lauloi tavalliset kertosäkeet:
Luoja muuhun neuvot tietää,
Hengestä pitää huolen Magdil.
Belgsting piti silmänsä laulua laulettaessa tuimasti kirjuriin
kiinnitettyinä. Laulun loputtua hän nousi seisomaan.
"Olet kalpea, Martti", sanoi hän, "vapiset kuin nainen, kuin Magdil
neiti tuossa laulussa, kun hän uskottomuudesta syytettynä vannoi
olevansa syytön. Isäsi tiet olivat pahat, hän myi sielunsa häijylle
perkeleelle, -- sinä, Martti, olet valinnut voudin taikavavaksesi,
ikään kuin se olisi tuota toista parempi. Katso vaan, ett'ei sinun
elämäsi pääty samalla tavalla kuin isäsi!"
"Minä ja vouti!... Hourailetko Belgsting? Niin totta kuin tahdon
ansaita hopeakaivoksesi, niin totta en minä ole missään tekemisissä
voudin ja hänen palvelijainsa kanssa."
Kirjuri lausui sanat nopeasti ja vähitellen kovenevalla äänellä, niin
että hän viimeiset sanat melkein huusi. Heti sen jälkeen kuului aseiden
kalinaa ulkoa, ovi temmattiin auki ja täysissä tamineissa oleva
ratsumies astui kynnyksen yli. Aivan hänen kintereillänsä tuli toinen
ja tämän takana näkyi kolmas.
"Kuninkaan nimessä, ottakaa tuo mies vangiksi", huusi pieni
kerkeäkielinen kirjuri ja vetäytyi ratsumiesten taakse.
Mutta samassa silmänräpäyksessä sai etumainen ratsumies niin tuiman
iskun vasten naamaansa, että hän kaatui selällensä. Toinen, joka
samalla kertaa oli kohottanut miekkansa iskemään, sai rautapäisellä
sauvalla sellaisen sysäyksen rintaansa, että hoiperteli vasten seinää.
Salaman nopeudella heittäytyi sitten jättiläismäinen Belgsting koko
voimallaan kolmannen päälle, joka vielä oli kynnyksellä.
Ulkoakin kuului miekkojen mittelyä ja miesten kaatumista. Kuului
hevosen nelistystä, mutta sen kuulumisen hämmensi kokonaan järeä ääni,
joka huusi Belgstingille:
"Tulinpa hyvään aikaan; viimeinen roisto ajoi pois useampia hakemaan.
Mutta liian myöhään he joutuvat."
Molemmat ovella olleet ratsumiehet melkein musertuivat Belgstingin
alle, joka kerrassaan oli heittäytynyt heidän päällensä.
"Kiitos, Eelovi", sanoi hän, "tänne kätesi! Elä pelkää useampain enää
uskaltavan tulla tänne. Koko tuo tuolla oleva rahvas repisi jokaisen
voudinpalvelijan palasiksi."
Ja huulillaan hymy, joka ilmaisi yhtä paljon ylenkatsetta kuin
surkuttelemistakin, menivät molemmat ylös mäkeä kirkkoon.
Täällä oli messu lopussa. Vainajatkin oli jo kannettu ulos ja laskettu
hautoihinsa. Viimeiset hautausmenoissa läsnäolleet miehet ja vaimot
tulivat juuri kirkon portista Belgstingin ja Eelovin astuessa sen
ohitse.
"Mieleni tekee käydä sisälle Herran huoneeseen, Eelovi", sanoi
Belgsting, "sieluni ikävöitsee rauhaa."
Eelovi ei aluksi virkkanut mitään, vaan he kulkivat yhdessä
kirkkotarhaan. Mutta kun täällä ei enää ollut juuri ketään, nykäsi hän
vuoritilallista kylkeen.
"Saattaisipa käydä niinkin, kun nyt väki on mennyt tiehensä, että tuo
pieni mies asemiehinensä tulee tänne takaisin", sanoi hän.
"Tulkoonpa vaan", vastasi vuoritilallinen, "sanon silloin kuin Pyhä
Eerikki kuningas: 'jos sellainen on Herran tahto, niin saan sitten
kuulla messun paremmassa paikassa'. Voihan sentään käydä niinkin, että
murtaudumme asemiesjoukon lävitse, olipa se kuinka suuri hyvänsä."
Sitten he jatkoivat kulkuansa halki kirkkotarhan kirkkoa kohti.
Belgsting astui epäröiden kynnyksen yli kirkkoon. Hän asetti
raudoitetun sauvansa oven pieleen ja astui verkalleen sisemmäksi.
Eelovi jäi ulkopuolelle.
Kirkossa oli puolihämärää. Vahakynttilät, jotka hautausmenojen aikana
olivat palaneet kirstujen ympärillä, oli sammutettu. Parissa paikassa
vaan levittivät jonkun pyhimyskuvan edessä palavat kynttilät himmeätä
valoa. Sellainen pyhimyskuva oli kohta oikealla puolella kuoria aivan
sillä paikalla, josta ne jalopiirteisen näköiset kasvot, jotka niin
omituisesti olivat vaikuttaneet Belgstingiin hautaustoimituksen aikana,
näkyivät ja jotka ehkä juuri siitä syystä näyttivät niin valoisilta ja
melkein kirkastetuilta. Pyhimyskuvan edessä oli pieni koronne, jolla
mies arvattavasti oli seisonut voidakseen nähdä yli kirkon ja rahvaan.
Ei hiiskaustakaan kuulunut, äänettömyys ja hiljaisuus oli vallalla,
hartaus täytti ehdottomasti mielen. Tuntui siltä kuin pyhimysten
rukoukset varjollaan olisivat verhonneet kirkon, kuin taivaan enkelit
siivillään olisivat siellä leyhytelleet rauhaa ja sovitusta maailmalle.
Verkalleen jatkoi vuoritilallinen käyntiänsä kuoriin päin, mutta siellä
oli niin hämärä, että hänen sankarivartalonsa näytti varjolta keskellä
niitä varjoja, joita patsaat ja lekuttavat kynttilät heittivät.
Päästyänsä kuoriin hän pysähtyi hetkeksi. Alttarin edessä näkyi mies
olevan polvillaan, mutta siellä kuorissa oli niin pimeä, että se yhtä
hyvin saattoi olla ulkonevan muurin heittämä muita synkempi varjo.
Vuoritilallinenkin oli siihen määrään riehuvien ajatuksiensa vallassa,
ett'ei hän sen enempää sitä tarkannut, vaan poikkesi oikealle
pyhimyskuvan luokse, jonka edessä kynttilä paloi.
Tähän hän polvistui ja vaipui rukoukseen. Hänen huulensa liikkuivat
hiljaa ja ihmiskorville kuulumattomia sanoja tulvaili niiltä. Mutta
kohta rupesivat sanat kuulumaan, hän alkoi niitä lausua puoliääneen.
"Tuskin osaa henkipatto lähestyä sinua, Herra, sellaisin sanoin,
jollaisia korkeutesi vaatii", kuului hänen värähtelevä äänensä
kuiskaavan. "Eikä minulla enää ole millä sieluni autuudeksi ostaa
messua tai paria hurskailta veljiltä, vaan tässä, hurskaan äitini
rakennuttaman alttarin edessä, tässä lienee toki sijaa hänen
suojattomalle pojalleen ja tästä toki hänen halvat sanansa osannevat
valtaistuimesi juureen."
Hän nosti silmänsä pyhimyskuvaan. Se oli pyhä neitsyt Jesuslapsi
käsivarrellansa. Kummankin pään ympärille oli taiteilija sovittanut
kullatun sädekehän, joka heijasti takaisin lekuttavan kynttilän valon.
Omituisen ilmeen antoi tämä kuvalle. Jumalan äiti näytti katselevan
alas rukoilijaan ja kumartavan leppeät kasvonsa häntä kohti.
"Äiti, äiti", jatkoi rukoilija, "laske kätesi otsalleni ja koettele,
kuinka sitä polttaa. Ja kuitenkaan ei kulkemallani tiellä löydy yhtään
tekoa, josta sinun tarvitsee kääntää silmäsi pois... Engelbrekt,
haa ... mistä tuo ajatus juuri nyt johtui mieleeni? Siinäkö ehkä olisi
se muinaisen elämäni loukko, jonka lähettämä pimeys minua painaa?...
Ei, ei... Hänpä se pani sanat suuhuni ja valoi julmuuden sieluuni,
hänhän nuo kovat sanat lausui, en minä... Kirottu olkoon..."
Hän ei ennättänyt lopettaa lausettansa. Eräs mies oli kuiskannut
sanasen rukoilijan korvaan ja tämä hypähti äkisti syrjään kuin ukkosen
iskemänä. Uneksiva katse sai yht'äkkiä hämmästyksen ilmeen, mutta tämä
näytti kohta häviävän ja sijaan tulevan samallainen kuin silloinkin,
kun hänen silmänsä vähän aikaa takaperin huomasi selkeät kasvot
Maarian-kuvan edessä.
Hänen edessänsä seisova mies oli varreltaan pieni, mutta harteikas ja
nähtävästi hyvin voimakas hänkin. Päällänsä hänellä oli ruskeakankainen
takki ja vyöllä hopeasolkinen nahkavyö sekä jalassa ruskeanahkaiset,
pitkävartiset saappaat. Surumielisyyden ilme näkyi hänen kasvoillaan
kuin hän ojensi itsensä ja katseli edessään olevaa polvistuvaa miestä.
"Engelbrekt!" huudahti tämä ja hänen silmänsä säihkivät tulta. Hänen
säännölliset kasvonpiirteensä kovettuivat, aivan kuin yht'äkkiä
olisivat pronssiksi muuttuneet.
Mutta tyyni ja kirkas oli se silmä, joka katsoi hänen silmäänsä, eikä
surumielisyys ottanut hälvetäkseen näiltä selkeiltä kasvoilta.
"Niinpä niin", vastasi mies, "me tapaamme toisemme täällä sen alttarin
edessä, jonka äitisi kerran rakennutti ja täällä, jossa rauha on
vihitty kiveen, täällä ojentaa sinulle Engelbrekt kätensä. Jos olen
sinulle vääryyttä tehnyt, niin ratkaiskaamme asia kuin miehet. Jos taas
en ole, niin ojenna minulle kätesi ja jättäkäämme vanhat vihat
unhottumaan. Minä vannon sinulle äitisi muiston ja lapsuutemme kautta,
vannon sinulle kautta kunniani, ett'en koskaan ole ajatellut enkä
sanonut mitään sellaista, josta olisi voinut tulla sinulle vahinkoa..."
Synkkä mies tuijotti puhujaan, kuin ei olisi uskonut silmiään. Hänen
korvansa kuuli kyllä nuo puhutut sanat, mutta hänen sielunsa ei
näyttänyt tajunneen tarkoitusta.
"Engelbrekt", huudahti hän kerran vielä ja nousi pystyyn. Hänen
silmänsä olivat yhtä elottomat ja kasvonpiirteensä yhtä kovat. Hän
peräytyi ja kohotti kätensä ikään kuin torjuakseen uhkaavaa unta.
"Eerikki, Eerikki, liian pikainen olet tuomitsemaan ja
lapsuudenystäväsi tuomitset kuulustelematta... Sano edes, mitä tahdot
minun tekemään? Olet kovuudella käskenyt minut luotasi tahtoessani
sinua puhutella, olet lähettänyt kirjeeni avaamattomina takaisin, ja
nyt ... eivätkö sitten sananikaan voi sieluusi päästä?"
Sanojan surumieliset kasvot muuttuivat murheellisiksi sitä mukaa kuin
hän huomasi sanojensa yhtä vähän kuin edellistenkin mitään vaikuttavan
siihen, jolle ne lausuttiin.
Jättiläishaamu peräytyi peräytymistään. Vihdoin häntä enää tuskin
saattoi nähdä. Ainoastaan hänen jykeät askeleensa kajahtelivat
kivilattialta käyden nopeammiksi kuta lähemmäksi kirkonovea ne tulivat.
Mutta Maariankuvasta leviävään valoon jäi lyhytkasvuinen mies
paikallensa seisomaan. Hän pani käsivartensa ristiin ryntäillensä ja
hänen päänsä vaipui surullisena, ikään kuin katkerien ajatusten
painamana. Kirkko kävi yhä hämärämmäksi. Viileä tuuli puhalsi
avonaisesta ovesta sisälle ja sammutti yhden harvoista kynttilöistä. Se
ei kuitenkaan näyttänyt miestä huolettavan. Se asia, joka oli hänen
ajatustensa esineenä, täytti hänen mielensä kokonaan.
Silloin kuului reippaita askelia kivilattialta. Ne tulivat lähemmäksi
ja nuorehko ääni kysyi:
"Oletko siellä, isä?"
Kysymyksensä hän sai uudistaa vielä kerran, mutta silloin mies heräsi
raskaista ajatuksistaan ja nosti päätänsä.
"Olen, olen, poikani, ja me lähdemme heti täältä. Tule, joutukaamme!"