Kokous.
Sade oli tauonnut ja ankaran pohjatuulen ajamina lensivät pilvet
taivaanlaella. Kuu valoi hopeaansa metsään ja tähtinä kimaltelivat
sateenpisarat honkien tummanvihreissä havuissa. Reippain askelin kulki
Herman matkan pieneltä tuvalta talonpoikain kokouspaikalle. Se oli
syvällä sakeassa metsässä. Sitä lähetessään hän näki puiden takana
avonaisella paikalla ainakin satasen talonpoikia koolla. He seisoivat
isossa, tulisoihtujen valaisemassa piirissä. Useimmat talonpojista
olivat likiseutulaisia, mutta näkyi siellä monta etempääkin tullutta.
Nämä tunsi heti valkoisista turkkitakeista ja suippokupuisista
hatuista.
Yleinen äänettömyys oli vallalla Hermanin tullessa miesten piiriin. Hän
näki Belgstingin astuvan syrjään ja päätti siitä vuoritilallisen
puhuneen talonpojille. Kohta hän huomasikin arvelunsa todeksi, kun eräs
Moran mies astui esiin ja alkoi puhua.
"Runsaita sanavaroja", sanoi hän, "ei meillä talonpojilla ole, mutta
kiitos sulle, Belgsting, siitä, että olet kutsunut meidät kokoon. Tuho
uhkaa ja vuosi vuodelta kireämmin kopristaa meitä voudin koura. Kauvan
me Siljanin-seutulaiset kuulimme vaan huhun kertovan täkäläisestä
hädästä ja väkivallasta ja me arvelimme sen vaan rikkaita ahdistavan.
Mutta viime vuosina ovat voudin kädet ylettyneet meidänkin laihoille
saroillemme ja monen, ennen omalla konnullaan eläjän, on nyt pakko
kuolla nälkään tai kerjäämällä hankkia leipänsä. Me olemme neuvotelleet
asiasta ja myöskin puhelleet naapuripitäjäläistemme kanssa ja olemme
sitä mieltä, ett'emme enää tahdo kärsiä laittomuutta ja rauhattomuutta,
vaan lähdemme mieluummin mies talosta. Sitä mieltä olemme me Moran
miehet."
"Sitä mekin Leksandin ja Rättvikin miehet", kuultiin parin talonpojan
virkkavan moralaisen rinnalla, tämän vaiettua ja vetäydyttyä takaisin
piiriin.
Silloin astui esiin vanha mies. Hänen päälakensa oli paljas, mutta
tuuheita, hopeankarvaisia kiehkuroita valui otsakulmilta olkapäille.
Katse ja liikkeet osottivat vielä sekä voimaa että ripeyttä olevan
tallella.
"Arvoisat Taalainmaan miehet", sanoi hän. "Paljoa emme tarvitse puhua
siitä, mitä alinomaa silmin näemme. Harvat voinevat muistaa niin kauvas
taaksepäin kuin minä ja verrata muinoisia oloja seuduissamme siihen
kuntoon ja järjestykseen, mitkä täällä nyt vallitsevat. Aivan hyvin
muistan lapsuuteni ajoilta tuon jalon ja hyvän herran, Maunu kuninkaan,
hänen oleskellessaan Husabyn kuninkaankartanossa tai Norbergissa, ja
muistan mitä oikeuksia hän antoi sekä vaskivuorelaisille että
hopea- ja rautavuorelaisille. Ja usein kuulin isäni juttelevan sitä
aikaisemmista, ankaran Maunu Latolukon ja jalon Torkkeli Knuutinpoika
marskin ajoista. Kaikki hyvin muistamme myöskin Albrekt kuninkaan ja
Margareta kuningattaren, mutta ei milloinkaan ollut mielivallalla sitä
sijaa kuin meidän päivinämme, ei edes silloin kun vuoritilallisen vero
meni ulkomaalaiselle miehelle. Ei löydy täällä joukossamme ainoatakaan,
joka ei ole kärsinyt laittomuutta Eerikki kuninkaan ja hänen voutiensa
hallitessa."
"Kaukana on kuningas", jatkoi vanhus ensin katseltuaan miesten vakavia
kasvoja. "Hän on tuskin käynyt valtakunnassaan Margareta rouvan
kuoleman jälkeen. Ja jos me talonpojat haemme häntä kanteinemme, niin
joko emme häntä ollenkaan löydä, taikka saamme matkamme maksaa
vankeudella, hengellämme ja omaisuudellamme. Taikka myöskin pitävät
korkeat herrat ja kuninkaan voudit kärsimyksiämme pilkkanansa. Maata on
autiona suuret alat, veroja kiskotaan mielivaltaisesti. Härkä otetaan
12 äyristä, vaikka se kaupungeissa maksaa 4 markkaa, lehmä 6 äyristä,
vaikka se muutoin maksaa 2 markkaa. Mutta voudit vapautetaan,
valitimmepa kuinka paljon tahansa, ja sen tähden ne yhä käyvät
julmemmiksi. Nyt on Vestmanlannin ja Taalainmaan vouti ripustanut viisi
miestä savustettaviksi ja paistanut heidät hengettömiksi."
Vihan ääniä kuului vanhuksen tätä kuvaillessa koko miesjoukosta. Tuntui
siltä kuin tuo yksinkertainen esitys hädästä ja kurjuudesta olisi
tehnyt asiain tilan heille selvemmäksi ja todistavammaksi, kuin pelkkä
sydämenpohjaan kätketty ajatus siitä.
Mutta ukko jatkoi:
"Koska niin on asian laita, on neuvoni, että nyt heti valitsemme miehen
meitä johtamaan ja hänen kerallansa lähdemme mies talosta."
"Niin, niin, me tahdomme valita päällikön", huusivat miehet.
"Jos sitten olette samaa mieltä kuin minä, niin emme kauvan tarvinne
miestä hakea. Minun mielestäni tarvitsemme sellaisen miehen, joka osaa
johtaa meitä niin hyvin kädellä ja kalvalla kuin kielelläkin enkä
luule kenenkään siksi paremmin soveltuvan kuin Norrbärken rikkaan
vuoritilallisen. Hänet kaikki tunnemme ja hän tuntee meidät. Hän ei ole
ennen lepäävä, kuin laki ja oikeus taas vallitsevat seuduissamme."
"Niin, niin", huusivat talonpojat, "Belgsting on päällikkömme, hän eikä
kukaan muu!"
Ukko katsoi syrjään, missä mahtava vuoritilallinen seisoi pitkään
sauvaansa nojaten. Läheisen tulisoihdun loiste valaisi kokonaan hänen
upean vartalonsa ja kasvojen uljaat, säännölliset piirteet. Hän seisoi
hiljaa, silmät maahan luotuina. Varmaankin hän tuumi mitä vastata.
Vanhan talonpojan häntä mainitessa ja talonpoikain huutaessa hänen
nimeänsä oli hän säpsähtänyt ja hänen silmänsä leimahtaneet. Mutta
seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo oli vaipunut omiin ajatuksiinsa
eivätkä silmät enää säihkyneet. Oliko hänelle talonpoikain kunnioitus
mieleen? -- Turhamielisyys on kuin käärme renkaana ihmisen sydämen
ympärillä.
Hän seisoi liikkumatta ja äänetönnä kauvemmin, kuin miehet olivat
odottaneet. Kaikkien silmät katsoivat oudoksuen jättiläiseen sellaisen
hiljaisuuden vallitessa, että olisi saattanut kuulla oman
hengityksensä.
Silloin rikkoi vastaiselta puolelta miesten piiriä voimakas ääni
hiljaisuuden.
"Onko henkipatto, joka on syyllinen murhaan, tuleva vapaitten miesten
päälliköksi?"
Piiri aukeni siltä puolen, josta ääni kuului, ja kookasvartaloisen
mustaveljen nähtiin seisovan siellä käsivarret ristissä ryntäillä.
Karjunta, kumea kuin karhun, jota pesässä hätyytetään, kuului
vastaukseksi munkin kysymykseen. Epäilemättä pitivät kokoutuneet miehet
sekä sitä että sen tekijää asiaan kuulumattomina. Joku miehistä
tarttuikin munkin käsivarteen viedäkseen hänet piiriin sisälle, mutta
voimalla, jommoista ei kukaan liene luullut hänellä olevan, lykkäsi hän
julkean talonpojan syrjään ja astui vakavin askelin pää pystyssä
keskelle miesten piiriä.
Aivan munkin perässä seurasi luikertelevin askelin pieni mies. Hän oli
kääriytynyt harmaaseen viittaan, mutta seisattuessaan munkin rinnalle
hän avasi viittansa. Hänellä oli päällänsä musta puku ja vyöllään
musta, hopeasoljella kiinnitetty nahkavyö. Päässä hänellä oli lakki,
samaa kangasta kuin takkikin. Hän viittasi kädellään pyytäen vaitioloa
ja äänettömyyden synnyttyä hän alkoi pitkäveteisellä ja inisevällä
äänellä:
"Minä olen Martti Sveninpoika, sen Hovin-Svenin poika, joka löydettiin
kuolleena Belgstingin kaivoksesta. Moni teistä, kunnon vuoritilalliset
ja Taalainmaan talonpojat, tuntee kyllä minut entisiltä ajoilta, niin
kuin minäkin muistan teidät, vaikka viime vuosina harvoin olenkin ollut
teidän parissanne."
Tämän esipuheen perästä hän teki selkoa tulostaan melkein samoin
sanoin, kuin oli siitä Belgstingille puhunut kokouspaikalle tullessa,
mutta täällä esiytymisensä syystä hän lisäsi:
"Tästä kunnon vuoritilallisesta erosin vähän aikaa sitten ja aioin
tarkoituksessa, jonka hän hyvin tuntee, mennä voudin puheille
Borganäsiin. Mutta koska tiesin teidän kokoutuvan tänä yönä ja
useimpain miesten tahtovan Belgstingiä päälliköksi, juolahti mieleeni,
että läsnäoloni ehkä saattoi olla hänelle hyödyksi. Ja nyt huomaan,
ett'en erehtynytkään. Sen vaan tahdon sanoa, että siinä asiassa, josta
Belgstingiä syytetään, minä olen oikea asianomainen ja minä julistan
tässä Jumalan ja teidän kuullen, ett'ei Belgsting ole isäni murhamies.
En tosin voi sitä todistaa, mutta kuninkaan vapautuskirjeen voin
näyttää ja silloin hän on puhdas siitä viasta, joka hänet teistä
erottaa."
Voitonriemu katseessaan hän katsoi miehiin ikään kuin odottaen
hyvähuutoja. Niitä tulikin. Talonpojat alkoivat uudelleen huutaa, että
Belgsting oli tuleva heidän päälliköksensä. Ainoastaan kolme miestä
näytti olevan eri mieltä, tuo kookasvartaloinen mustaveli ja Herman
Berman, joka oli asettunut hänen rinnalleen sekä erimielisyyden esine,
ehdoteltu päällikkö itse.
Pienen mustapukuisen sanat näyttivät viimeksimainittuun tekevän varsin
omituisen vaikutuksen. Se kummastus, jonka hänen esiytymisensä ensiksi
herätti, muuttui kohta selvänselväksi ylenkatseeksi ja miehen
rypistettyjen kulmakarvojen alapuolelle nousi pilvi, josta joka hetki
saattoi odottaa salaman leimahtavan.
Hälinän ja miesten huutojen vaiettua tuo muhkea mies astui esille siitä
paikasta, jossa tähän asti oli seisonut. Taas syntyi äänettömyys, jota
häiritsi vaan joku silloin tällöin räiskähtävä tulisoihtu. Kaikki
kuuntelivat pystyssä korvin, mitä mies oli sanova. Jokainen tunsi
hetken tärkeäksi ja että vuoritilallinen oli sanova ratkaisevan sanan.
"Kunnon taalalaiset, rakkahimmat veljet ja ystävät!" alkoi hän
mahtavalla äänellä, joka kuitenkin huomattavasti värähteli, mutta joka
juuri sillä, että se niin silmiinpistävästi oli vastakohtana hänen
voimakkaalle ryhdilleen ja ylpeälle käytökselleen, antoi hänen
sanoilleen oikean luonteen. "Jos ajat olisivat kymmentä vuotta
aikaisempia, jos minä rikkaana vuoritilallisena hallitsisin maatilaani
Plogen-järven rannalla, silloin ei teidän tarvitsisi nähdä minun
epäröivän puheeseenne vastatessani. Mutta nuo kymmenen vuotta ovat
tehneet paljon muutoksia eikä Belgsting ole enää, mikä hän ennen oli.
Ensin tahdon nyt sanoa, ja huomatkaa minun sanani, että Kirjuri-Martti
laskettelee valheita sanoessaan, ett'en minä ole hänen isänsä
murhamies. Minä se olen, hän kaatui tämän käteni iskusta ja syöksyi
kaivokseeni..."
Tässä vuorimies keskeytti puheensa ikään kuin pitääkseen ajatuksiansa
koossa.
"Jos lakia ja oikeutta löytyisi seuduissamme", jatkoi hän sitten, "en
kai silti olisi henkipatto, enkä olekkaan muiden kuin voudin ja hänen
puolueensa silmissä. Mutta asian näin ollessa elän kuitenkin
maantierosvon elämää. Tosin rosvon asetta käytän ainoastaan maan ja
lain vihollisia vastaan, -- soisin tämän olevan lieventävänä seikkana
kerran Belgstingin muistoa tuomittaessa -- mutta Taalainmaan vapaiden
miesten päälliköksi, siksi ei maantierosvo saata tulla. Kiitos sinulle,
hurskas isä", tällöin hän kääntyi munkkiin, jonka harmaalla parralla
soihtuen valossa saattoi nähdä jotakin kosteata kimaltelevan, "kiitos
niistä sanoista, jotka näille miehille sanoit. Ne olivat rohkeita
sanoja, semmoisia kuin miehelle sopii, ja sen tähden ole huoletta,
sillä Belgsting lupaa sinulle suojeluksensa näiden miesten joukossa.
Mutta Belgsting ei olisi ruvennut taalalaisten päälliköksi, vaikk'et
sinä olisi suutasi avannutkaan. Kuulkaa nyt, Taalainmaan miehet, sekä
pohjoisen että eteläisen, Belgsting ei rupea päälliköksenne."
Sekä kummastusta että tyytymättömyyttä näkyi miesten kasvoista tätä
puhuttaessa. He katsoivat toisiinsa kuin epäröiden, kuinka heidän oli
ymmärrettävä vuoritilallisen sanat. Mutta tämä jatkoi:
"Kuulkaa vielä mielipiteeni siitäkin, kuka teitä on johtava. Jos oikein
tunnen maamme olot, niin eivät yksin meidän seutumme vaadi ja valita,
vaan koko Ruotsinmaata painaa sama taakka. Ja sen tähden syttyy
tuli kautta kaiken valtakunnan, missä hyvänsä vapaudensoihtu
viritettäneekin. Suuri ja ihana tehtävä tulee olemaan Ruotsin miesten
johtaminen sellaiseen työhön, mutta siihen vaaditaan kaikin puolin
tahratonta miestä, miestä, joka perin pohjin tuntee maan ja kansan sekä
myöskin vihollisen. Sellainen mies löytyykin Taalainmaassa, se on --
tuo jalo Engelbrekt Engelbrektinpoika Vaskivuorella. Hänestä saatte
päällikön!"
Mies näytti arvelevan, ennen kuin lausui Engelbrektin nimen. Mutta hän
saattoi myöskin sen tehdä lausuakseen sen ikään kuin pontevammin.
Kuitenkin karttoi hän munkin ja Hermanin katseita.
"Ja nyt on tahtoni", niin hän päätti puheensa, "että tässä valitsette
ne miehet, jotka Taalainmaan rahvaan puolesta menevät Engelbrektin
luokse päätös on tehty."
Näin sanoen hän äkisti murtautui ulos piiristä, ikään kuin hänet olisi
vallannut joku sisäinen mielenliikutus, jota ei kyennyt salaamaan,
mutta ei myöskään tahtonut miehille näyttää. Nämä seisoivat hetkisen
noloina, mihinkään kykenemättöminä. Ei kukaan ajatellutkaan seurata
poistuvaa, joka hävisi puiden väliin. Talonpoikain piiri hajautui
useampiin joukkoihin ja niissä puheltiin ja neuvoteltiin.
Kun tätä hetken oli kestänyt, astui esiin se vanhus, joka oli
ehdotellut Belgstingiä valittavaksi ja pyysi vaitioloa. Piiri sulkeutui
taas hänen ympärillensä ja kaikki kuuntelivat mitä hänellä oli
sanottavaa.
"Tuskinpa saattanee toivoa", sanoi hän, "Belgstingin muuttavan
päätöstänsä ja hänen antamansa neuvo näyttää hyvältä. Engelbrekt
Engelbrektinpoika on hyvässä maineessa miesten kesken, vaikk'ei hän
näihin asti ole suurin itsestänsä melua nostanut. Siljanin miehet
sanovat kuitenkin pohjoispitäjäläisten häneen suuresti luottavan. Minun
mielipiteeni on; sitäpaitsi se, että voimme täysin luottaa siihen
mieheen, joka on saanut Belgstingin kannatuksen. Ja sen tähden arvelen,
että meidän on hänen neuvoansa noudattaminen. Me eroamme nyt ja
sunnuntaina saattavat pitäjäläiset pitää neuvotteluja, kukin
kohdastansa. Eerikinjuhlassa ensi viikolla yhtykäämme Vaskivuorella ja
kertokaamme asiamme Engelbrektille."
Kaikki läsnäolijat hyväksyivät vanhuksen ehdotuksen ja siihen päättyi
kokous. Tulisoihdut sammutettiin. Talonpojat ja vuoritilalliset
läksivät sitten vähitellen kokouspaikalta ja poistuivat eri tahoille.
Lopuksi seisoivat enää vaan munkki ja Herman jälellä.
"Hurskas isä", sanoi jälkimmäinen, "tunnetko oikein tuon miehen, jota
talonpojat sanovat Belgstingiksi?"
"Tunnen, tästä yöstä, poikani!" vastasi munkki yksitoikkoisesti ja
juhlallisesti.
"Et siis tiedä, mikä on ollut syynä hänen vihaansa Engelbrektiä
kohtaan. Tällä hetkellä en voi torjua itsestäni kysymystä: kumpiko
heistä on väärässä?"
"Belgsting", vastasi munkki niin varmasti, kuin olisi perin pohjin
tuntenut molempien epäsovun syyn.
"Tiedätkö siis...?" kysyi Herman.
"En, mutta tunnen Engelbrektin ja siinä on kylliksi!"
"Jumala ja P. Eerikki", lisäsi hän sitten, "suojelkoot heitä molempia.
He ovat jaloja miehiä, niin toinen kuin toinenkin. Onnellinen se maa,
jolla on sellaisia miehiä. Pahin voitettava on oma kopea mieli, ja
sellainen voitto, jommoisen Belgsting täällä tänä iltana itsestään sai,
ansaitsee tunnustamista. Engelbrekt on oikeassa niin hyvin tässä kuin
monessa muussakin asiassa. Vie hänelle tervehdys Pater Johannekselta."
Näin sanoen poistui munkkikin.